Part 3

Siinä kukkuos käkönen, helkyttele hietarinta, hoiloa hopearinta, tinarinta riukuttele, kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläki ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni, rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vieriäni!

Ja hän lisäsi samaan henkäykseen:

Vielä kukkuos käkönen kahden vanhan vierahille, yksinäisten ystäville, kuku ehjä elon onni, aamu armas, päivä kirkas, illan taivas tähtösihin -- sulhot sorjat neitosille pojalle impi ihana!

Eikä Eevan mielikuvasta enään puuttunut mitään todellisuudessa. --

Iltapuoleen vei ukko vieraansa katsomaan suoviljelystään. Silloin hän oli oikein innostuksissaan. Sillä suuren metsäntakaisen suon kuivaaminen oli hänen mieliajatuksiaan.

-- Nostaa hallan koko seutuun. Monta toukoa on tuhonnut, viljaa vienyt, säälittä ahmii nälkäiseen kitaansa, mutta sen valta on voitettavissa -- puhui ukko heidän seistessään laajan suon reunalla, joka kasvoi matalaa mäntyä, vaivaiskoivua ja karhunsammalta.

-- Mutta minkä sille yksi mies mahtaa? Sen kimpussa pitäisi olla kokonainen kirkkokansa. Kolmattakymmentä vuotta olen mynkinyt tätä kuin myyrä, ja alkaissani luulin ennen iltaa pääseväni laidasta laitaan. Päivä jo alkaa hämärtyä, illan varjot lankeevat raskaina, enkä ole vielä ennättänyt puolitiehenkään.

Mutta nuoret ihmettelivät sitä alaa, joka siinä oli valmiiksi ojitettuna, voisi sanoa kanavoituna, sillä leveinä kuin kanavat kulkivat ojat poikki suon leikellen sen suoriksi saroiksi ja ne olivat sangen syvät ja reunojaan myöten täynnä ruskeata suovettä. Saroilta oli puut kaadettu ja suuret juurakkeet väännetty maasta sekä kannettu rovioihin. Sammaleiset mättäät olivat kuivat kuin tuhka. Ei olisi tarvinnut muuta kuin antaa kulon kulkea, niin siinä olisi ollut valmis viljamaa. Mutta ukko ei joutanut katsahtamaan taakseen, hänen silmänsä tähysti suon toista laitaa, mutta loitolla oli se vielä ja vanhus alkoi aavistaa, että sinne hän ei ehtisi milloinkaan.

-- Enemmän sitä pitäisi olla, en ole saanut aikaan enempää minä vähäväkinen. Saavat sitten jatkaa toiset nuoremmat. Sainpahan minäkin piirtää vähäpätöisen puumerkkini kotimaan kamaraan. Muuta en ole voinutkaan osaltani tehdä sen hyväksi, ja päivä jo alkaa hämärtyä, illan varjot tummeta.

-- Ukko on kunnialla suorittanut päivätyönsä -- sanoi Eeva ja loi häneen kiitollisen katseen -- hän on piirtänyt kauniin puumerkin kotimaansa kamaraan.

Ja kolminaisliitto muisteli usein jälkeenkinpäin sitä kaunista päivätyötä, jonka ukko oli suorittanut. Hän oli tehnyt sen aivan hiljaa, nostamatta vähääkään melua ja hän oli antanut itsensä kokonaan alttiiksi. Hänen ponnistuksiaan oli katselleet ainoastaan korpikuuset ja suopetäjät. Ja kun hän kerran laskisi väsyneen päänsä viimeiseen lepoon, nousisivat unhotuksen kukat hänen haudalleen eikä jälkimaailma milloinkaan mainitsisi hänen nimeään. --

He istuivat taas pihamaalla majan edustalla ja katselivat kaiholla kuinka nopeasti aurinko teki kaartaan länttä kohden lyhentäen heidän viivyntäaikaansa. Sillä he olisivat tahtoneet jäädä sinne vaikka taloksi.

-- Tämä -- virkkoi Väinö totisesti -- tämä on sitä todellista elämää, jota ihminen maailman alusta asti on määrätty elämään, minä tunnen sen. Me kaupunkilaiset vietämme valhe-elämää. Me nielemme pölyn kuivilta kaduilta, me täytämme mielemme turhuudella ja meidän ruumiimme kuihtuu luonnollisen liikkeen puutteessa. Mitä kääpiöitä meistä kasvaakaan näihin raittiisiin luonnonlapsiin nähden! Täällä, tässä ympäristössä minäkin vielä voisin elpyä elämään ja voisin toimittaa jotain hyödyllistä.

Mikä heitä sitten estäisi muuttamasta tänne? Eivätkö he voisi tulla jo huomispäivänä? Ei kukaan heistä kaivannut kaupunkia ja he rupesivat kaikin tosissaan tuumaamaan muuttoansa salomaan mökkiin ainakin kesäksi nyt ensin ja sitten kerran vastaisuudessa kokonaan. Kotiväki varmaankaan ei panisi vastaan. Olivathan Eevan vanhemmat ihastuneet ikihyväksi siellä käydessään toissa kesänä. Ja olihan heillä jo katsottuna huvilanpaikkakin Hietajärven rannalla, aivan lähellä mökkiä.

Ukko ja mummo kuuntelivat heitä hymyssä suin.

-- Eiköhän kävisi sentään ikäväksi pitkän päälle, kun on tottunut toisellaiseen -- he arvelivat.

Mutta nuoret vakuuttivat, että juuri tällaisesta he pitävät, että tämä tavaksi tullut kevätretki oli heidän hauskin päivänsä koko vuodessa ja että he ajatuksissaan elivät sen yhä uudelleen ja uudelleen.

Sitten muistelivat he ensimmäistä käyntiään siellä. Kuinka he vielä ollessaan koulun alaluokilla kerran olivat lähteneet tänne kasvien keruuretkelle, eksyneet tuntemattomassa metsässä, pelänneet susia ja karhuja, juosseet väsyksiinsä asti ja viimein osuneet tämän saman järven rannalle, joka nyt oli heille niin tuttu ja rakas. Nääntyneinä olivat he istuneet rannalle itkemään ja siitä oli ukko, joka juuri sattui olemaan rysiään kokemassa, korjannut heidät veneeseensä ja lähtenyt viemään kotiansa "mummon syötellä ja juotella", kuten hänen sanansa olivat sattuneet.

Perille päästyä ei mummo ollut heittänytkään heitä vähille syöttämisille ja juottamisille, oli vielä pannut evästäkin matkan varalle ja käskenyt tulemaan toistekin. Mutta kun hän päälle päätteeksi oli ottanut vanhan kanteleen hirvensarven haarasta ja soitellut heille kauneimmat laulunsa -- silloin oli heistä tullut ainaiset ystävät, joita ei voisi eroittaa muu kuin kuolema.

-- No voittehan tulla ja ottaa haltuunne koko hovin sitten, kun aika meistä vanhoista jättää -- tuumaili ukko -- voitte uusia kauppakirjat isännän kanssa. Eipähän menisi silloin ihan vieraalle.

-- Niin, eipähän meillä olekkaan omia lapsia, joitten eteen raataa. Kesäasuntona tää ainakin menisi mukiin, kun rakentaisi vähän lisää.

Mutta nuoret selittivät, että he tahtoivat tulla sinne jo ukon ja mummon eläessä, muuten heidän aina olisi ikävä vanhoja ystäviään. Voisihan vähän jatkaa rakennusta, että saisi kamarin tai tuvan lisää. Ja he innostuivat jo tuumaamaan, minnepäin sitä jatkaisi ja innostuksissaan unhottivat he, etteivät he vielä olleet oman kohtalonsa määrääjiä.

Kenties olisivat he unhottaneet lähteä kotiinkin, ellei mummo vanhalle hyvälle tavalle uskollisena olisi tullut tuvasta kantele käsivarrella ja istuutunut valkean tuomen alle virittämään sen kieliä. He kerääntyivät kaikin siihen ympärille, mutta mieliala oli muuttunut surulliseksi, sillä he tiesivät soiton olevan jäähyväisiksi.

Tottuneella kädellä kiersi mummo kanteleen nauloja, pingoitti toista kieltä, hellitti toista, siitä lähti oikea ääni, siitä väärä -- hänellä oli vielä sangen tarkka korva. Tuota pikaa sai hän siitä koko ääniasteikon selvänä ja puhtaana, ei kuulunut soraääntä lainkaan. Sitten alkoi hän soitella, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin ja viimein varmasti, niin että kajahteli mustennut koppa, sen ihanan suvivirren säveltä, jonka hän ennenkin oli soittanut lähdönhetkenä. Ja kanteleen säestämänä veisasi Eeva kirkkaalla äänellään:

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen..."

Näin kanteleen säestämänä he veisasivat koko virren.

Mutta ennenkun he olivat ennättäneet loppuun, oli koko seurue yhtynyt säveleeseen. Ukkokin, hattukulu kädessään, veisasi sydämmensä pohjasta värisevällä äänellään nuorten mukana suvivirren ihanaa säveltä. -- -- "Sä Saaronin kaunis kukka, kukoistus laaksoissa..."

Ja kun viimeinen ääni oli kajahtanut heidän huuliltaan ja kanteleen kieli oli lakannut heläjämästä, soi suvivirsi vielä yhtä ihanana luonnossa siinä ympärillä.

Ja tuomen valkea terttu vavahteli salaisesta onnesta, ikäänkuin se ei olisi tiennytkään, että taivaan tuulet jo huomenna karistavat maahan sen hempeyden. --

Molemmat vanhukset lähtivät saattamaan heitä järven poikki. Sinne he näkivät mökin häipyvän saaren taakse. Se jäi sinne iltaruskoon ja auringon kultaan ja sen ikkuna, jonka yläreunaa peitti vehreä varjostin, vilkutti heille jäähyväisiään aivan kuin kirkas tähti, joka olisi tahtonut valaista heidän tietään halki elämän.

Hyvästi heiteltäessä ei tuhlattu paljon sanoja. Väinö, joka enimmäkseen oli ollut ääneti, mietteisiinsä vaipuneena, sanoi puistellessaan ukon kättä:

-- Se nuori mies, joka vietti ihmeellisen yön paljaan taivaan alla, on toteuttanut ihanteensa, sillä hän uskoi itseensä.

Sitten alkoivat he notkeina kuin oravat kavuta jyrkännettä pian saadakseen kiinni polkunsa päästä, sillä heillä oli pitkä matka kaupunkiin.

Päästyään ylös kääntyivät he vielä kerran katsomaan taakseen. Mummo oli taaskin temmannut huivin päästään huiskuttaakseen heille. Ukko seisoi hattukulu kädessään, kasvot kuvastaen sisällistä kirkkautta, kun hän huusi sinne ylös ikäänkuin vastaukseksi Väinön äskeisiin sanoihin:

-- Se nuori mies uskoi Jumalaan ja itseensä.

II.

Samana päivänä, jolloin kolminaisliitto teki huviretkensä salomaan mökkiin, oli rouva Aarniolla vieraita.

Henkikirjuri Heitmannin rouva tuli jo varhain aamupäivällä, sanoi olevansa aivan yksin kotona, miehensä kun oli virkamatkoilla maaseudulla. Hän sanoi aamulla nähneensä tämän talon nuorten vaeltavan poispäin kaupungista salkut olalla ja hän oli tullut töineen koko päiväksi saadakseen kerran taas pitkästä aikaa rauhassa keskustella lapsuutensa ystävän kanssa.

Tullessaan oli hän viipynyt hetken valoisassa verannassa, joka oli täynnä kukkain tuoksua. Siellä olivat suurten neerioiden oksat riipallaan uhkeita vaaleanpunaisia kukkia, joitten tuoksu sekaantui heliotroopien ja ruusujen lemuun. Auringon paahteessa tuntui siellä oikein tukahduttavalta. Kun talonväkeä ei kuulunut, ei näkynyt, oli hän ripustanut päällysvaatteensa eteisen naulaan ja vilkaissut kyökkiin, josta sai kuulla kauppaneuvoksen rouvan istuvan Eeva-neidin huoneessa. Sitten kulki hän upeasti sisustetun salin brysselimattoa pitkin, johon jalankapse tuntui tukehtuvan, toiseen päähän huonetta, jossa hän paksujen uutimien lomasta kopautti Eevan huoneen ovelle.

-- Sisään -- kuului sieltä iloinen ääni -- ooh, sinäkö sieltä tulet, kuinka hauska! -- He syleilivät ja suutelivat toisiaan ja kävivät istumaan kahden puolen pyöreätä pöytää kumpikin nojatuoliinsa.

-- Täälläpä tuntuu viileältä ja hyvältä, minun tuli oikein kuuma matkalla. Harvinaisen varhainen kesä tänä vuonna.

-- Muutamat pelkäävät takatalvea -- sanoi rouva Aarnio.

-- Kas, enhän olisi tuntenutkaan Eevan huonetta, täällähän on kokonaan muutettu sitten viime käyntini.

-- Eeva tahtoi näin, hän on saanut noudattaa omaa makuaan. Minä puolestani en tästä pidä, näyttää kolkolta ja autiolta. Vai kuinka sinun mielestäsi?

Rouva Heitman ei vastannut heti. Hänen tarkka silmänsä tähysti huoneen joka loukkoa. Seinät ja katto olivat kokonaan valkeat. Huonekalut olivat päällystetyt vaalean sinisellä. Siinä oli pianiino nuotteineen, toisessa peränurkassa oli kirjahylly, toisessa vanhanaikuinen piironki peilineen. Sohva ja tuolitkin olivat vanhaa tyyliä, niissä oli jotain arvokasta ja samalla omituinen kodikkaisuus. Sohvapöydällä oli ruukussa ryhmä valkeita narcisseja ja piironginpäällystä oli täynnä puoleksi kuihtuneita kukkavihkoja pienissä laseissaan. Muuten ei ollut ensinkään kaikkea sitä pienen tavaran paljoutta -- viuhkoja, vaaseja, neulatyynyjä, stafliita y.m. -- joka tavallisesti nuorten neitojen huoneihin painaa rihkamakaupan leiman. Kaikessa vaaleudessaan teki huone katsojaan vakavan vaikutuksen. Siinä ei ollut turhamaisuutta lainkaan, mutta siinä oli jotain läpikuultavaa ja kirkasta. Tuntui siltä kuin nuoren neitosen ajatukset olisivat leijailleet siellä utuisina ja täynnä nuoruudenunelmata.

-- Oi, täällä on suloista, -- sanoi rouva Heitman kuin itsekseen -- ainoastaan Eevan huone voi olla tällainen!

Rouva Heitmannin suuriin, ruskeisiin silmiin oli tullut haaveellinen ilme. Hän nojasi kaunista päätään tuolin selkään ja vaipui mietteisiinsä. Nuoruudessaan oli häntä pidetty suurena kaunottarena ja hän oli vieläkin sangen kaunis, mutta hänen kasvonsa kuvastivat ilmeisesti väsymystä. Oliko se elämään kyllästystä. Oliko hän onneton avioliitossaan? Vai oliko hän ylipäänsä odottanut elämältä enemmän kuin se voi antaa? Arveltiin jos jotakin, mutta kukaan ei tiennyt varmasti mitään. Hän ei avannut sydäntään yhdellekään, häntä pidettiin umpimielisenä ja hieman ylpeänä ja hän seurusteli ani harvain kanssa koko kaupungissa.

-- Hän on viehättävin tyttö, minkä minä olen nähnyt -- sanoi hän.

-- Kun et vaan luulisi liikoja -- virkkoi rouva Aarnio nojatuolistaan, ja nauraa heläytti perään iloisesti. Hän istui siinä neule kädessä raittiina kuin elämä itse. Vartalo oli täyteläinen, kasvot pyöreähköt, hipiä hieno ja poskilla yhä vieläkin ruusun puna. Hän oli ollut aika sievä nuorena tyttönä ja häntä oli yleisesti kutsuttu hyväilynimellä "mesimarjan kukka." Hän katseli maailmaa raittiilla sinisilmillä, joissa ei ollut haaveellisuutta rahtuakaan.

-- Ja tässä hän seurustelee taiteen hengetärten kanssa -- jatkoi rouva Heitman äskeistä ajatustaan.

-- No niitä teidän seurustelujanne -- jota ei saa seurustelemaan edes naapurien kanssa.

-- Että hän on Eevan äiti -- ajatteli rouva Heitman ääneti katsellen ystävätään. He olivat olleet koulutovereita ja kasvinkumppaneita ja kaikki heidän nuoruutensa muistot olivat yhteiset. Mitään syvempää sympatiiaa ei ollut milloinkaan ollut heidän välillään, siksi he olivat liian erilaiset, mutta heidän luonteensa olivat kumminkin täydentäneet toisiaan ja he olivat vuosien kuluessa oppineet luottamaan toistensa ystävyyteen. Viime vuosina oli heidän välinsä vähän vieraantunut. Kullakin oli omat harrastuksensa, eikä jouduttu usein käymään toisissaan. Sitäpaitse oli kohtalon langat kutoutuneet kummallisesti heidän tielleen, ja oli ollut aika, jolloin rouva Heitman oli luullut, ettei hänellä milloinkaan olisi voimaa avata kauppaneuvos Aarnion ovia.

-- Että hän on Eevan äiti -- ajatteli hän vieläkin yhä ääneti katsellen ystävätään. Se oli kenties kumminkin tosi, mitä hän niin monasti, oli kuullut sanottavan -- Alma Aarnio on yksinomaan käytännön ihminen. Hän itse ei ollut sitä ennen huomannut. Ihminen näkee useinkin nuoruuden aikaiset ystävänsä halki elämän ensi nuoruuden hohteessa. Nyt hän kaipasi hänessä henkisyyttä.

Mitä hän sitten vaati Eevan äidiltä? Eikö hän olisi kelvannut kaikkien perheenemäntien esikuvaksi? Puuhasihan hän varhaisesta aamuhetkestä iltaan myöhään uupumatta kotinsa hyväksi. Niin, sanottiinpa että hän se oikeastaan hoiti koko talon asiat, sillä kauppaneuvos Aarnio ei suinkaan ollut luotu asioitsijaksi. Rouvan ansiona yleinen mielipide siis myöskin piti talon yhä kasvavaa vaurastusta. Hän näytti olevan niitä onnen helmalapsia, joille kaikki onnistuu, joille kultaa sataa kuin taivaasta ja joille elämä on kuin silkkiä. Hän oli todellakin oivallinen talonemäntä.

-- Mutta ymmärtääkö hän tytärtään? -- ja rouva Heitman katseli häntä yhä, pitkään ja kysyvästi.

Häntä sanottiin myöskin kunnianhimoiseksi. Hänen kotinsa piti olla komein, hänen puutarhansa parhaiten hoidettu, hänen pitonsa loistavimmat koko kaupungissa. Eikä siinä kaikessa -- sen hän nyt huomasi -- kumminkaan ollut sitä hienostunutta makua, joka aateloi yksinkertaisimmankin kodin.

Rouva Heitman ei ollut ennen ajatellut näitä asioita kriitillisellä mielellä. Hän oli nähnyt ystävänsä ja kaiken, mikä koski häntä, nuoruudenmuistojen hohteessa. Mutta kun hän nyt katseli taappäin, muisteli menneitä aikoja ja niitä monia loistavia pitoja, joissa hänkin oli ollut tässä kodissa, johtui hänen mieleensä, että pikku Eeva hänen mielestään aina oli näyttänyt niin ihmeellisen vieraalta siinä ympäristössä, että hän oli ollut kuin arka linnunpoikanen, joka katseli ympärilleen suurin, rukoilevin silmin, aivan kuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi jokaiselta, että hän esiintyi puettuna kaiken maailman hetaleihin. Ja rouva Heitman muisti myöskin, että hän joskus mielessään oli verrannut Eevaa johonkin jaloon kasviin, joka oli istutettu sille sopimattomaan maaperään, jossa se kenties kuihtuisi. Mutta hän ei ollut selvittänyt itselleen, minkätähden se maaperä sitten olisi ollut sopimaton.

-- Kuinka minä olisin onnellinen, jos minulla olisi sellainen tytär -- sanoi hän.

-- Sinä haaveilet Hanna -- torui rouva Aarnio. Sitten lisäsi hän leikillisesti:

-- Mitä niistä tytönhuitukoista, sinulla on poika. Jos minä saisin valita, ottaisin empimättä pojan.

-- Pojistapa on niin vähän iloa äideilleen, kulkevat maat ja mantereet, ei saa nähdä vuosikausiin.

-- Kylläpä ne tytötkin näkyvät voivan kulkea, ja kun vielä joutuvat naimisiin, menettää heidät kokonaan. Sellainen on maailman meno.

Rouva Heitman säpsähti vähän. Ei suinkaan hän voinut tarkoittaa, että Eeva pian joutuisi naimisiin. Ei, hänhän oli vielä niin nuori, Alma oli luonnollisesti puhunut vain ylimalkaan. Mutta hän alkoi kuitenkin hermostuneesti astua edestakaisin lattialla. Nähtävästi oli hänellä jotain erityistä sydämmellään, mutta hänen oli vaikea päästä puheen alkuun. Niin, hän oli todellakin tänään tullut sinne puhuakseen Eevasta. Hän oli aikonut puhua avomielisesti kuin ystävän kanssa ainakin, mutta nyt se tuntui mahdottomalta. -- Kun pääsisi alkuun! Hän pysähtyi katselemaan niitä puoleksi kuivettuneita kukkavihkoja Eevan peilin edessä, hän otti niitä käteensä, ne tuoksuivat vielä. Ne olivat Eevan matkakukkia, Helsingistä saatuja. Hän oli nähnyt ne hänen rinnassaan, kun hän astui maihin laivasta.

-- Eeva on ennättänyt saada paljon ystäviä Helsingissä -- sanoi hän.

-- Ainahan nuoret ystävyydenliittoja solmivat. Heiltä se käy pikemmin kuin meiltä vanhemmilta. Eikä ne liitot kaikki taida olla niin pysyväistä laatua, mutta Eevalla on uskollinen sydän, minä pelkään liiankin uskollinen.

Taas sävähti rouva Heitman. Oliko hän todellakin solminut jotain liittoja Helsingissä? Ja jos olisi solminut, niin ei suinkaan niistä ainakaan voisi puhua monikossa. Mutta mitä tarkoitti hän sillä, että Eevalla olisi liian uskollinen sydän? -- Kenties he perältäkin molemmat pelkäsivät samaa. Ei, nyt hänen täytyi rohkaista luontonsa ja puhua suunsa puhtaaksi. Sydänalassa tuntui vain niin oudolta, aivan kuin jokin siellä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka lähellä se asia kuitenkin oli hänen sydäntään! -- Nyt, nyt oli otollinen hetki! Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa päistikkaa sukeltaakseen itse polttopisteeseen, tokasi rouva Aarnio:

-- Huomasitko sinä äsken minun uusia salinvarjostimiani?

Ei, niitä hän todellakaan ei ollut huomannut.

-- No, sinä vasta olet se ainainen haaveilija, ei se kuule, eikä näe. Olisipa luullut niitten pistävän silmään.

-- Annas kun ravistan pois liiallisen haaveellisuutesi kuten muinoinkin! -- Ja rouva Aarnio pyöräytti reippaasti vierastaan vyötäisiltä ympäriinsä lattialla.

-- Nyt vien sinut katsomaan niitä.

-- Eivätkö ne ole kauniit? Ne on uusinta mallia, suorastaan Pariisista tuodut, koko Suomessa ei mahda olla sellaisia.

Ja emäntä kierrätteli vierastaan käsipuolesta ympäri koko salin. Aina siellä oli jotakin uutta katsottavaa jossain sopessa.

-- Kas, tässä on Eevan uusin valokuva, onko se onnistunut? -- Hän antoi rouva Heitmannille käteen kauniin stafliin, jossa oli Eevan muotokuva kabinetti suuruutta.

Kuinka hän oli kaunis siinä yksinkertaisessa puvussaan, pitkä palmikko riipuksissa rinnalla ja vuokko napinreijässä! Mikä omituinen sekoitus lasta ja täysikasvuista neitoa. Näytti siltä kuin hän olisi katsellut tai kuunnellut jotain kaunista. Ja taas siinä vilahti sama arka linnunpoikanen, joka suurin, rukoilevin silmin pyysi anteeksi, että hän esiintyi näin loistavassa ympäristössä.

Rouva Heitmannin täytyi tehdä emännän kanssa pieni kiertomatka ympäri koko talon. Ruokasalissa he istuutuivat kahvipöydän ääreen. Se oli todellakin hauska huone, sisustettu suomalaiseen kuosiin. Huonekalut olivat suomalaista mallia, suomalaiset koristekankaat peittivät seiniä, suomalaiset matot lattiata. Siellä riippui oikein supisuomalainen eväskonttikin seinällä kuin kotonaan ainakin ja hyllyllä sen yläpuolella oli oluthaarikka hörössä korvin.

-- Tämä on isän ja Eevan aistin mukaista -- selitti rouva Aarnio.

-- Isällä ja Eevalla on hyvä aisti -- sai hän vastaukseksi.

-- Niin, minäkin jo olen alkanut tottua tähän, vaikka se ensin tuntui oudolta. Mutta katsos tätä näköalaa, se se vasta jotain maksaa!

Siitä oli todellakin laaja ja kaunis näköala. Lähinnä oli osa kaupunkia, joka katuineen, rakennuksineen, puutarhoineen vähitellen vietti rantaa kohden ja sitten äärimmäisenä lavea laivalaituri. Sen kyljessä oli nytkin pari laivaa iloisesti liehuvine lippuineen. Ja sitten siintävä järvi ja sen metsäiset rannat.

Äärimmäinen rakennus kaupungin rannassa oli Aarnion komea tavaramakasiini. Sen ovet näkyivät olevan auki ja sen edustalla puuhaili monta miestä ahkerassa työssä. Tavarasäkkiä lykättiin pikkurattaissa toisia sisään, toisia ulos, kuormia tehtiin, toisia purettiin.

-- Kas tuollaisesta minä pidän -- sanoi rouva Aarnio -- toiminnasta ja puuhasta. Siitä leipä kasvaa, siitä varallisuus koituu, se on toista kuin haaveilu, se on elämän todellisuutta. -- Katsohan tuota miestä, kun ajaa rattaan pyörän keskelle jauhosäkkiä!

Hän sieppasi kiikarin.

-- Enkös sitä arvannut, siinä on nyt jauhot laiturilla. Kas, onhan siellä arvon meidän ukkokin. Minun silmääni vain ei vältä. Näes Hanna, tämä on minun valtaistuimeni, tämä nojatuoli tässä ikkunan alla. Tästä minä hallitsen valtakuntaani, pidän ohjakset käsissä ja annan vilistää. Sillä suoraan sanoen ja meidän kesken puhutuksi -- meidän ukko on hiukan epäkäytännöllinen -- sinä kyllä tunnet hänet vanhastaan.

-- Mutta annas olla, eikös sieltä jo hinaajalaiva tuo sokerilastia! No totta tosiaan, ja täyttä pöllyä sittenkin, ja sitä odotettiin vasta illalla myöhään.

Samassa heläytti hän telefoonikelloa ja komensi:

-- Silmät auki siellä alhaalla! Sokerilasti on kohta rannassa eikä reitti ole vapaa.

Heti syöksähti miehiä venheisiin pitkät keksit kädessä. Lotjat saivat koreasti siirtyä syrjään pienen mutta urhean hinaajalaivan tieltä, joka jo tuprutti sankkaa savuaan jonkun kymmenen metrin päässä rannasta. Tuota pikaa se jo huohotti laiturin kyljessä aivan kuin uuvuksiin ajettu hevonen.

-- Hengästyikö pikku hepo? -- puhui rouva Aarnio hyvitellen -- tekisi oikein mieli silitellä kylkiä. Se on niin virkku ja nopsa, ei sen ole voittanutta. Ja tuollaista jättiläistä se on hinannut jälessään halki aavain vetten!

-- Annas kun minäkin katson pitkäsiimalla -- pyysi rouva Heitman -- ah, sehän on suuri kuin vuori, ja sekö on täynnä sokeria!

-- Se niin, ja hyvää se onkin, parasta Stettiniläistä.

-- Niinkö kaukaa sitä tuodaan?

-- Niin kaukaa, ulkomaalainen on taas tätänykyä huokeampaa kuin kotimainen. On sitä siinä monen mummon kupposeen.

Rouva Aarnio teki sitten seikkaperäisesti selkoa syistä sokerin hinnan nousuun ja laskuun sekä kotona että ulkomailla. Ja lopuksi luetteli hän kaikki ne sekä kaupunki- että maalaiskauppiaat, jotka ottivat sokerinsa heiltä, ja laskipa vielä ihan pennilleen paljonko he tavallisesti saivat voittoa kilolta.

-- Sinä olet asioimisnero, kerrassaan nero! -- huudahti rouva Heitman, mutta hän ei ollut kuullut puoliakaan rouva Aarnion jutuista, hän näytti olevan pelkkänä silmänä.

Hitaasti kuljetti hän kiikaria edestakaisin, mutta hän ei katsellut jauhokulia, ei sokeritoppia eikä puuhailevia työmiehiä. Hänen silmänsä seurasivat sitä kookasta miestä, joka rauhallisin askelin mittasi laivasiltaa päästä päähän. Nyt hän ottaa muistikirjan povitaskustaan. Hän pysähtyy kirjoittamaan. Tavaroitaanko hän laskee ja suuria voittojaan? --

Hän sai niin selvänä eteensä ne kasvot, jotka kerran, nuoruudenpäivinä olivat kuvastaneet pelkkää ihanteellisuutta. Olikohan siitä jälellä vähääkään. Eikö hän jo ollut hukannut itseään siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin? Hän ei jaksanut ajatella sitä ajatusta loppuun asti.