Part 2

Vene lähti liikkeelle saaren suojasta ja pian tuli heille näkyviin vähäinen mökki vastaisella rannalla. Lieneekö taiteilija konsaan siveltimellään loihtinut esiin mitään runollisempaa kuin oli se matala maja ympäristöineen. Ranta oli siltä kohdalta lakeampaa, vietti vain vähäisen vedenpintaa kohden. Metsä oli vetänyt vehreätä lievettään vähän ylöspäin antaakseen tilaa pienille peltotilkuille, jotka levittivät vihantia sarkojaan pitkin rannikkoa. Niitten keskitse kulki polku rakennusta kohden, jonka takana kohosi tumma havumetsä ikäänkuin vartijana ja samalla suojana pohjoisia tuulia vastaan. Päätypuolella ja pihamaassa kasvoi lehtipuita ja pensaita, mutta ikäänkuin kaikkien niitten valtijana oli mökin nurkkauksella mahtava koivu. Se oli niin suuri että pieni maja näytti melkein katoavan sen vihantain lehväin runsauteen, joka peitti suurimman osan kattoa ja muodosti miellyttävän verhon tuvan ikkunan yläruudun eteen. Kaikki tämä oli siksi lähellä rantaa, että vedenkalvo loi kuvaisen siitä.

Sitä kuvaa olisi tahtonut katsella kauvan.

-- Hyvä Väinö, anna airojen levätä -- pyyteli Eeva sama haaveellinen ilme kasvoillaan, kuin aamulla tiellä. Väinö luki hänen katseestaan:

-- Levätköön henkemme tässä ihanuudessa, levätköön se tässä levossa, kirkastukoon tässä kirkkaudessa.

-- Oi niin, hän kuuntelee säveleitä, joita muut eivät kuule, hän kätkee ne sydämmensä pohjaan, ja kerran, kerran hän ne sieltä laulaa maailmaan kaikkien kuultaviksi -- sillä hän on niitä valituita!

-- Kas, Eeva-muori huiskuttaa huiviaan rannalla! huudahti Selma herättäen heidät haaveilusta ja he rupesivat kaikin huiskuttamaan hänelle vastaan.

Oi sitä vanhusta! Siellä hän seisoi sunnuntaiasussaan -- hän oli siis pukeutunut tulokasten tähden -- huivin oli hän temmannut harmailta hapsiltaan huiskuttaakseen heille. Mutta mistä oli hän ottanut sen ylevän ryhdin, sen hienostuneen olotavan, joka jo kaukaa katsoen näytti olevan hänelle ominainen?

He olivat jo aivan lähellä rantaa ja oi, kuinka paljon lempeyttä säteili heitä vastaan vanhan mummon kurttuisista kasvoista, joista katseli lapsen viattomat silmät!

Vilpitön oli se ilo ja ystävyys, jolla tervehdykset lausuttiin pitkän erossaolon jälkeen. Mutta ennenkun lähdettiin nousemaan majaa kohden, piti kolminaisliiton uudistaa lapsuutensa muistoja kaalaamalla kirkkaassa vedessä hiekkarannikolla. Valkea hiekka oli käynyt hienoille aalloille -- siinä oli illan laine lepattanut, siihen väsähtänyt, siihen vaimentunut, ja siinä se nukkui vieläkin nähden unta rantaäyrään kukkasista.

He istuivat pihassa tuomen alla.

-- Tiesipä tuomikin milloin piti kukkaan puhjeta, eilen se vielä uinaili umpuissaan -- sanoi Eeva-muori mielihyvällä katsellen kukkeata ihmisryhmää, joka hänen mielestään niin hyvin sopi yhteen kukkivan tuomen kanssa.

-- Nyt, nyt kukkii tuomi, huomenna taivaan tuulet jo karistavat maahan sen hempeyden -- lausui ukko miettiväisen näköisenä. Nuoret ymmärsivät niin hyvin mitä hän tarkoitti, hän oli pannut erityisen painon jokaiselle sanalle ja hänen silmänsä näyttivät katselevan jonnekkin kauvas.

-- Et usko kevättä viehkeää, et muotoa ihaninta, sun henkes ainaista ikävää ei tyydytä paljas pinta. Sä katsot luotujen juurehen, sä uskot henkehen suurehen ja palvelet korkehinta. --

hyräili hän itsekseen.

He arvasivat että ukko itse oli sepittänyt säkeet ja että hän niissä lauloi oman henkensä ainaisesta ikävästä. Sitä he eivät milloinkaan ennen olleet tulleet ajatelleeksi ja se antoi heille aihetta paljoon aprikoimiseen.

Ukon täytyi tälläkin kertaa kertoa heille se sama tarina, jonka he olivat kuulleet jo monasti ennen, nimittäin kertomus siitä kuinka hän ensin oli löytänyt tämän mökkinsä paikan, kuinka hän samottuaan soita ja maita kontti selässä, kirves olalla eräänä syyskesän iltana ensikerran oli seisonut juuri siinä paikassa, missä mökki nyt sijaitsi. Siinä oli heti tuntunut niin tutunomaiselta, puut olivat tuntuneet puhuvan hänelle, jylhät rannat siinä sivuilla tuntuivat kohonneen niin korkeiksi suojellakseen sitä matalampaa rantaa ja kuu oli juuri luonut lempeätä valoaan yksinäisen metsäjärven rauhalliseen pintaan. Hänen päätöksensä oli heti ollut valmis. Tuossa tuokiossa oli kontti ollut kuusen juurella ja kirves lennättelemässä lastuja harmaan hongan kyljestä. Piti heti kaataa yksi sen paikan entisistä haltijoista ikäänkuin voitonmerkiksi.

-- Minä olin nuori silloin -- sanoi ukko -- oikaisten kumarata selkäänsä -- veret poltti suonissa ja käsivarsi halusi taistelua.

-- Sinusta olisi pitänyt tulla sotamies -- oli isälläni tapana sanoa. Ja itse uskoin, että olisin jaksanut taistella vaikka koko maailmaa vastaan.

Ei milloinkaan voisi hän unhottaa, millä jyminällä ja pauhulla se vanha honka kaatui siihen hänen kirveensä iskuista. Kaatuessaan murskasi se monta pienempää puuta, ja kun sen lakkapää latva vaipui maahan ja tyvi kirposi kannosta, oli kuulunut kuin huokaus, haikea ja syvä, ja kaiun kantamana palasi se huokaus takaisin tuhansina huokauksina, sillä koko seutu tuntui yhtyneen siihen. Siitä nuoresta miehestä oli tuntunut melkein siltä kuin hän olisi tehnyt jonkun ilkityön, mutta vanhasta hongasta tuli sittemmin kolme vankkaa hirttä hänen tupansa seinään.

Kaadettuaan puun oli hän käynyt pitkälleen sen viereen, mätäs päänsä alla. Hän oli heti ollut kuin omalla pohjalla, melkein kuin omassa tuvassaan, sillä hän oli varma asiastaan -- isäntä oli antanut hänelle luvan valita minkä paikan tahansa sillä alueella torpanmaaksi. Hänellä oli ollut aikomus nukahtaa siinä yösydäntä, mutta uni pakeni häntä. Mielikuvitus teki joutuisaa työtään, loihti esiin olemattomia kuutamoyössä. Siinä kohosi uuden asunnon valkeat seinät, katto kaartui, räystäs remusi, ikkuna iloitsi, savu hulmusi uuninpiipusta. Vieressä vihersi pellon sarka. Vilja aaltoili tuulessa, tähkäpäät paisuivat -- se oli kaikki hänen, hänen omaansa, hänen hikensä ja vaivansa hedelmää. Voima paisutti hänen käsivarttaan, teki mieli hypätä pystyyn ja aloittaa heti.

Silloin kuului kimakka vihellys, kuului toinen, kuului kolmas. Vuoriko sieltä lähti vierimään hänen päällensä, vai peikkonsako se vain lähetti pelottelemaan yksinäistä uinailijaa? Maa vapisi hänen allaan, tanner tömisi, kalliot kumisivat. Sitten kuului selvät askeleet ja totisesti, ne lähenivät häntä. Ne tulivat suoraa päätä häntä kohden, ne olivat jo aivan lähellä. Hän oli aina ollut rohkea ja uljas, mutta veri tuntui jäähtyvän hänen suonissaan, kun puitten välistä irvisteli häntä vastaan hirviö sellainen, jonka vertaista hän ei ollut nähnyt, vai liekö se vasta ollut sen varjo, kuutamon suurentama. Hän hapuili kirvestään, mutta ei löytänyt. Täytyi heittäytyä pitkälleen ja tekeytyä kuolleeksi. Hän kuuli nyt sen temmeltävän aivan vierellään. Se oli täydessä raivossa: hihkasi ja paukutteli yhteen kämmeniä, kieritteli kiviä ja katkoi puita, tömisti maata jaloillaan ja karjui niin että metsä raikui. Nuori mies makasi suullaan ja koetti pidättää hengitystään. Ei aikaakaan niin hän tunsi karvaisen kuonon niskassaan. Se huohotti kuumaa hengitystä. Se nuuski tarkoin niskan ja pään, hartiat, koko selkäpuolen ja jalat. Se koetti kuonollaan kääntää sitä kuollutta miestä, mutta luopui yrityksestään -- mitäpä kuolleesta, se ei ole vaarallinen vihamies. Nähtävästi oli se kuullut hongan kaatumisen ja tullut ottamaan selvää uudesta naapuristaan, kenties taistellakseen sen kanssa elämästä ja kuolemasta.

Nuori mies hengitti taas. Hän eli siis todellakin vielä. Hirviö alkoi poistua. Hän katsoi sitä varovaisesti näreen takaa. Nyt se oli hänen konttinsa kimpussa. Tutki sen tarkoin sisältä ja päältä, piteli kämmenissään, heitti ilmaan ja otti kiinni kuin pallon. Reikäleipä kieri maahan kontista. Sen se sieppasi suuhunsa ja lähti leipä hampaissa lönkyttämään sinnepäin mistä oli tullutkin, mutta nähtävästi paljon leppyisempänä kuin tullessaan.

Viisainta olisi ehkä ollut nousta heti ja livistää tiehensä peikkojen pesästä, mutta kuin taikaiskun lyömänä, kuin salaisen voiman pitelemänä täytyi hänen jäädä siihen pitkälleen koko yöksi. Hänen täytyi jäädä siihen katselemaan kuinka kuu tyynesti teki kaartaan tummalla laella, kuinka tähti toisensa perästä viritti valonsa yön taivaalle, aamun sarastaessa sammuakseen suuremman valon tieltä. Hänen täytyi jäädä siihen vavistakseen itseänsä voimakkaamman edessä, sillä se yö oli hänen elämänsä merkillisin.

Metsän takaisesta suosta tuli yön kylmät usvat hiiviskellen. Ne asettuivat puitten oksiin riippumaan, ne paneutuivat kerros kerrokselta paksuna peitteenä järven pinnalle, ne laskivat kylmän liepeensä nuoren miehen polttaville ohimoille, ne ahdistivat hänen rintaansa kuin painajainen ja sulkivat häneltä tien tähtitaivaaseen. Missä oli nyt hänen käsivarttensa suuri voima? Sinä yönä hänelle selvisi, että se maa, jonka päällä hän makasi, oli se taistelutanner, jolla _hänen_ sotaiset urostyönsä olivat suoritettavat, että hänen siinä oli saatava voitto voimakkaista vihollisista tai kunnialla kaaduttava.

Yhä raskaampina lankesivat yön usvat, vuorten onkalot kaikuivat huuhkainten huutoa ja petojen temmellystä, mutta hän ei kuunnellut niitä. Se tuska, joka väänteli hänen kasvonsa piirteitä ja tärisytti koko hänen ruumistaan, oli sisällistä laatua. Nuori mies taisteli sinä yönä ensimmäistä kertaa Jumalansa kanssa.

Ja aamun sarastaessa, kun usvat hälvenivät ja tie tähtitaivaaseen taas oli avoinna, teki hän sotilasvalansa. Hän teki sen vapaasta tahdosta, kenenkään vaatimatta. Hän teki sen vain itselleen ja sille, jonka hän tunsi olevan ihmistä voimakkaamman. Hän teki sen kädet ristissä rinnallaan ja katse tähdättynä aamun koita kohden. -- --

Sitten meni hän laskemaan mökkinsä perustusta. -- Sen nuoren miehen palvelusaika on jo kohta päättynyt eikä hän tiedä onko hän aina jaksanut pysyä uskollisena lupaukselleen.

Ukko oli puhunut tyynesti ja hitaasti ja omituinen kirkastettu ilme kasvoissaan. He eivät ennen olleet nähneet häntä sellaisena. Eivätkä he myöskään ennen olleet kuulleet sen merkillisen yön loppukohtausta. Ukko oli ehkä tähän asti pitänyt heitä liian lapsellisina ymmärtämään sitä. Kertomus oli aina ennen päättynyt siihen, kun karhu lähti lönkyttämään pois reikäleipä suussa ja silloin he kaikin olivat vetäneet helpotuksen henkäyksen, sillä jokainen heistä oli tuntenut sen karvaisen kuonon niskassaan.

Punastuen tunnusti Eeva nyt, että hän isoon tyttöön asti oli luullut siinä puhutun todellisesta vuoren peikosta, ukko kun ei milloinkaan ollut maininnut petoa oikealta nimeltään. -- --

-- Kuinkas kauppaneuvos ja rouva voivat? -- uteli ukko -- en ole jaksanut käydä kaupungissa koko talvena.

-- Kas kun unohdin aivan -- sanoi Eeva -- hyvin paljon terveisiä heiltä. Isä sanoo oikein kaivanneensa teitä talven kuluessa, tiedättehän että kuulutte hänen ystäviinsä. Ja äiti vakuutti etteivät viime talviset matikat maistuneet suolta eikä maalta, kun eivät olleet kotoisin teidän apajoistanne.

-- Sielläpä ne on matikat ja muut minulta onnekseen elelleet Hietajärven jäitten alla, mutta ovatpahan sitten sitä suurempia ensi talvena.

-- Ja äiti käski vieläkin kiittämään teitä puuvillakankaasta, joka on hänen ihastuksensa -- sanoi Eeva kääntyen mummoon -- ja siihen kiitokseen minäkin yhdyn. Äiti sanoo teitä hovikankurikseen. Nähkääs vain uutta pukuani, tunnettehan oman käsialanne. En viihdy missään niin hyvin kuin tässä.

Ja hän heilahtihe ympäriinsä mummon edessä vaaleansinisessä kotileningissään, jonka alta hento vartalo näytti vieläkin nuorteammalta kuin muuten.

-- Onpahan kuin tuossa -- naurahti mummo -- nyt sopisi kenties sanoa: varsi se vaatteen kaunistaa.

Heillä oli niin paljon puheltavaa Eeva-muorin kanssa ja niin paljon katselemista siinä ylt'ympärillä. Kaikki oli niin tuttua lapsuuden ajoista asti ja kaikki oli niin ihmeellisesti ennallaan ja kuitenkin oli siinä joka kerran oma viehättävä uutuutensa. Se oli erityinen pieni, runollinen maailmansa, ikäänkuin erillään kaikesta muusta. Mikä siinä sitten oli erikoisempaa kuin muualla, sitä he eivät voineet selittää. Se vain oli varma, että nurmi siinä pienessä pihamaassa tuntui vihannammalta kuin muualla, tuomenterttu valkeammalta ja taivas siltä kohden kuulakammalta. Oli kuin joka esine, joka puu olisi puhunut ihmiskorvalle tajuttavaa kieltä. Halkopino vajan pielessä laski leikkiä lastukkaan kanssa viimevuotisista lumista, joita he kumpikin kauvan olivat salaa säilyttäneet allaan, mutta jotka nyt kuitenkin soljuivat viileinä virtoina maan kamaran alla kenenkään tietämättä. Lehmitarha maahan levitettyine lehvineen houkutteli istahtamaan aituukselle katselemaan mummon askareita. Ja ukon suorat pellonojat ilmaisivat oivallisesti tekijänsä luonteen. Juuri näin, ei mutkaa, ei koukkua, suoraan ja rehellisesti.

Eeva-muori uskoi heille että ne pellonojat olivat miltei ainoa asia, josta ukko tunsi ylpeyttä tässä maailmassa, ne ja syntyperä. --

Kolminaisliitto oli hajaantunut, mikä minnekkin. Väinö oli lähtenyt katiskaa kokemaan ukon kanssa.

Selma istui suuren koivun juurella lyöden arpaa saraheinillä. Hän oli niin syventynyt tehtäväänsä, että näytti kokonaan unohtaneen ympäristönsä.

Mutta Eeva oli hiipinyt tupaan. Kuinka kaikki sielläkin oli ennallaan. Lattiasta, laesta, joka sopesta hohti sama puhtaus kuin ennenkin. Valkaistu takkauuni hahlaimineen täytti oviloukon, leveät rahit kiersivät seiniä, perällä oli pöytä, istuimet ympärillä ja keskellä peräseinää oli tuvan merkillisin huonekalu, suuri, ukon oma tekemä seinäkello. Siihen kuului siniseksi maalattu kellokaappi, joka ylettyi katon rajasta lattiaan asti, ja valkea taulu. Kaapin etupuoleen oli maalattu keltaisia tähtiä ja kummallisia koukeroita ja siitä oli ukko kerran opettanut heille tähtitiedettä. Siinä oli aurinko keskellä, kaikki kiertotähdet ratoineen ympärillä, pohjantähti ja ridanseula, kukin määrätyllä etäisyydellään auringosta ja määrätyssä asennossa kunakin eri vuodenaikana. Ukko oli sanonut, että se kello osoitti ajan kulun yhtä tarkasti kuin aurinko, eikä sitä tarvinnut vetää kuin kerran viikossa.

Eeva-muori oli kerran uskonut heille suurena salaisuutena, että ukko saatuaan tämän kellon valmiiksi mietiskelee toista, jota ei tarvitsisi vetää milloinkaan, vaan joka kerran käymään pantuna kävisi seisahtumatta maailman loppuun asti. Eeva-muori oli luullut tietävänsä, että ukko mietiskelee sitä melkein aina. Se ainakin oli varma, että hän usein yölläkin nousee tekemään laskujaan eikä häntä silloin saa häiritä.

Ja tämä kello oli ukon mielestä siihen uuteen verrattuna vain pahanpäiväinen rämppä, ei paljon parempi lehmänkelloa.

Mutta Eevan mielestä tämä vanhakin oli sangen merkillinen kello. Sehän oli melkein kuin ihminen? Äskenkin, kun hän tuli tupaan, oli hän ollut tervehtimäisillään sitä aivan kuin ihmistä ja hän melkein odotti, että se alkaisi puhumaan.

Eikö se sitten puhunut? Eikö sen naksutus kuulunut lakkaamatta, öin päivin, kesin talvin, ja eivätkö ihmiset hyvin ymmärtäneet sen kieltä? -- Pisara pisaralta, hetki hetkeltä yhä eteenpäin, ei seisahdusta, ei sulkua ja niin on oleva aina. Hetkien laskijat vain vaihtuvat, viipyvät hetkisen ja häipyvät pois kuin varjot, ja niin on oleva aina, ei seisahdusta ei sulkua.

Ja kun se sinikaappinen kello kokonaisen tunnin vaellettua pois ikuista tietään, korottaa äänensä ilmaistakseen sen ihmisille, kuinka lempeästi, kuinka hellävaraa soi sen ääni silloin, aivan kuin se säälisi ihmistenlapsia, jotka laskevat sen lyönnit.

Vai helähteleekö se kenties niin hellävaraa vain tässä tuvassa, jossa sen lyöntiä laskee kaksi vanhaa, joiden elämänhetket jo on helpot lukea. --

Kellosta siirtyvät hänen silmänsä ukon sorvuutuoliin ja mummon rukkiin, jotka oli siirretty uuninloukkoon odottamaan talven pitkiä puhteita. Hän sai niin selvänä eteensä sellaisen talvi-illan salomaan tuvassa. Sorvuutuoli surisee, lastut lentää, rukinpyörä hyrrää. He ovat reippaita kuin nuoret. Mitä se haittaa, että pyryilma kasvattaa korkeata kinosta seinän takana, että tuuli tuivertaa lehdetöntä koivua ja lyö sen jäisiä oksia ikkunaan, että metsää ja maata siinä ympärillä peittää pimento. Heidän lietensä tuli voisi valaista synkimmänkin yön ja kesän hengettäret ovat asettuneet heidän yksinäiseen majaansa.

Tuvassa oli kuitenkin esine, joka ensi käynnistä asti enin oli kiinnittänyt Eevan huomion ja sen esineen tähden hän nytkin oli hiipinyt sinne yksin ja salaa saadakseen olla kahden sen kanssa ja kuitenkin oli hän heittänyt sen seurustelun viimeiseksi.

Vasemmalla sivuseinällä uunin ja suuren seinäkaapin välissä oli pieni komero, se oli ikäänkuin pieni pyhättö, johon vanhukset näkyivät keränneen ne tavaransa, jotka olivat heille rakkaimmat ja kalliimmat. Siinä oli ensinkin nelisnurkkainen pöytä, jolle oli asetettu monenmoista tavaraa. Muun muassa oli siinä kirjoitusneuvot -- ukko oli jo ikämieheksi elettyään itse opetellut kirjoitustaidon. Sitten oli siinä kaikellaisia vanhoja muistoja, isien isiltä perittyjä, jotka hyvin olisivat puolustaneet paikkansa jonkun kansantieteellisen museon kokoelmissa. Siinä oli muun muassa monenmoisia kivikauden aseita ja työkauja, kummallisen näköisiä ruostuneita solkia ja muita metallikapineita, joilla kullakin oli oma historiansa. Siinä oli tulukset, joilla ukon isä vanhalle hyvälle tavalle uskollisena kuolemaansa asti oli iskenyt tulta piippuunsa, vaikka tulitikutkin lopulla hänen ikäänsä jo olivat käytännössä.

Pöydän vieressä oli hylly, jossa oli talon kirjasto. Se ei ollut suuren suuri, muutamia nidoksia vain, mutta niitä oli viljelty sitä ahkerammin. Siinä oli paitse raamattua ja useita muita hartauskirjoja, joista monet olivat sangen vanhoja, Kalevala ja Kanteletar, jotka niiden kerääjä itse oli lahjoittanut ukon isälle. Sillä häneltä hän oli saanut monta pitkää runoa, jotka jo olivat unohtuneet sen aikuiselta kansalta.

Mutta seinällä näitten tavarain yläpuolella riippui hirvensarven haarassa Suomen soitin kantele, ja sen eteen pysähtyi Eeva. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Eeva-muori oli saanut sen perinnöksi isoäidiltään, joka oli opettanut hänet soittamaankin sitä, ja hän taas oli perinyt sen äidiltään, joka aikoinaan oli ollut kuuluisa kanteleen soittaja. Niin se oli kulkenut tyttäreltä tyttärelle miespolvesta miespolveen, eikä kenkään tietänyt sen ikää ja tuntematon oli sen tekijä. Koppa oli vanhuuttaan mustunut. Kenties sen tumma väri myöskin oli muistona savupirttien seiniltä, joilla se entisaikoina oli riippunut. Mutta kielet olivat hohtavan kirkkaat ja helkkyivät hopealle, milloin Eeva-muorin sormet niitä koskettivat.

Mitä kaikkea se olisikaan voinut kertoa!

Eeva seurasi kanteleen vaiheita hämärässä muinaisuudessa. Hän kuuli sen soivan Sammon sodasta voittajana palaavain riemullisella retkellä, hän kuuli sen helkkyvän Pohjolan häissä, karkelon käydessä sileällä sillalla ja Väinämön laulun lakehen nousten. Taas itki sen kielet katoa neidon, kuoloa kovaa ihanan immen.

Niin, se oli soittanut surussa ja ilossa, se mustunut kannel.

Pohjolan kesäöinä oli sen helkettä kaikuneet lempeät lehdot ja hongikot jylhät. Ja kun se talvi-illan iloksi oli viritetty soimaan ihmisten asunnossa, oli savupirtin seinä kasvanut korkeammaksi, laki kohonnut ja lattia laajennut.

Kuinka paljon se olisikaan voinut kertoa!

Hän katseli sitä yhä, väsymättömästi ja hartaasti. -- Vaiti, eikö sen kieli värähtänyt? eikö kuulunut kuin hiljaista soiton helinää, ja kaihoa, kaihoa soi se sävel.

-- Mitä kaihoat sinä vanha kannel? Kaihoatko nuoruuttasi, ammoin kadonnutta, jolloin koppasi vielä oli valkea? Loistoaikaasiko kaihoat, jolloin sinua riemusaatossa kannettiin juhlasta juhlaan, jolloin suuret sankarit sinua heijailivat voimakkailla käsivarsillaan ja ihanat immet koskettelivat kieliäsi?

-- Oi, sinä vanha kannel! harvoin saat sinä enään kuulla oman äänesi. Vanhan mummon vapiseva käsi vain joskus liikuttelee kieliäsi, muuten olet mykkänä, sinä monikielinen!

-- Ja kuitenkin voisit sinä vielä nostaa ilon ylimmilleen nuorten kisoissa, suurten sankarien povella voisit sinä vielä riemusta remahdella ja sun soittos voisi vielä helkkyä niin ihanasti, että sitä kummissaan kuuntelisi kaikki. Sillä sinä olet nuori ja siinä on sun mahtisi. Koppasi vain on mustennut, mutta soinnussasi asuu ikuisen kevään mahti, joka ei konsaan voi vanheta eikä kuolla. Ja sinä olet luotu soimaan murheessa ja ilossa. -- Mutta sinä olet niin ääneti, niin ääneti!

Eeva kuvitteli siirtyneensä muutaman satasen vuotta taaksepäin ajassa. Hän tahtoi sen päivän olla vieraisilla muinaissuomalaisten luona, eikä mikään siinä ympäristössä häirinnyt hänen mielikuviaan. Ei edes sekään, kun Eeva-muori alkoi huikkailla kokoon vieraitaan päivällisaterialle, joka oli nautittava pihamaan varjokkaimmassa paikassa suuren pihlajapensaan suojassa. Siihen oli kannettu jykevä honkapöytä, joka oli peitetty hohtavan valkealla palttinaliinalla, mummon omaa tekoa. Jokaista varten oli puulautanen ja puulusikka. Ukon mielestä oli hyvä tulla omillaan toimeen. Kalamiehet olivat saaneet katiskasta suuren hauvin, ja siitä oli muori kodassa valmistanut oivallisen kalakeiton. Pöydällä oli vielä puhdasta rukiista leipää, vasta kirnuttua voita, suuri puinen viilikehlo, jonka laidasta itsekukin söi lusikallaan, sekä kaljahaarikka. Kaikki erinomaisen maukasta.

Ei auttanut mikään, isännän täytyi itsensä istua kunniapaikalle pöydän päähän, ja emäntä, joka vain olisi tahtonut sivulta katsella ja tarjoilla vierailleen, otettiin väkisin mukaan. Eeva myhäili itsekseen. Kaikkihan oli niinkuin ollakkin piti. Eikö kunnianarvoista ukkoa siinä pöydän päässä olisi voinut luulla miksi Kalevalan sankariksi tahansa! Hänkin oli nyt pukeutunut sunnuntai-asuunsa vierasten kunniaksi, joka seikka ihan liikutti nuoria.

-- Täällä käy niin harvoin vieraita, varsinkaan kaupunkilaisia, että tuntuu oikein juhlalliselta -- sanoi ukko halkaisten hauvin pään, jonka hän oli nostanut lautaselleen. Ei aikaakaan niin hän jo heilautteli pitkää leukaluuta näppiensä välissä ja laususkeli verkalleen:

"Kuss' on koppa kanteletta? Hauvin suuren leukaluusta."

Eeva heläytti iloisen naurun. Sepä vasta oivallisesti kävi hänen ohjelmaansa! -- Ja mummo siinä vieressä lempeine kasvoineen, joka itsensä unohtaen vain piti huolta muista, eikö hän ollut kaikkien äitien esikuva, sekä muinaisten että nykyisten. Mutta Eevan silmissä hän oli niitä muinaisia. Ja kun hän hitaasti huojutti vartaloaan edestakaisin, luuli Eeva hänen muistelevan jotain vanhaa runoa ja juuri olevan aikeessa ruveta laulamaan.

Ei puuttunut siinä puhetta pöytäkunnalta, laskettiin leikkiä ja toimettiin totisia. Pöydästä noustessa naureskeli mummo:

-- Tämmöisiä herkkuja sitä näin metsämökissä vieraille tarjotaan.

-- Herkkuja ne meistä todenperästä onkin -- sanoi Selma.

-- Eipä vain olekkaan hätää näitten herkkuin ääressä -- sanoi ukko laskien leveän kämmenensä honkapöydän laidalle -- mutta on sitä tältä pöydältä syöty petäjäistäkin.

-- Se oli siihen aikaan, kun halla tuli metsän takaisesta suosta ja jääti joka tähkän heilimöivässä pellossa.

-- Ja kun kontio joskus kaatoi ainoan lehmän -- lisäsi mummo -- niin ei ollut aina särpimestäkään tietoa.

Mutta ne olivat jo kaikki voitettuja aikoja, ja kaiketi olivat ne olleet tarpeen ajallaan, että he nyt sitä paremmin ymmärtäisivät antaa arvon hyville päiville. Niin vain, ei ollut heillä mitään valittamista.

Nuoret katselivat heitä liikutuksissaan. Siinähän heillä noissa vanhuksissa oli edessään ikäänkuin koko Suomen kansa -- kovasti koeteltu, mutta lannistumaton, sitkeä kuin suopetäjä, aina yhtä uskollinen ja mieli täynnä vastaisuuden luottamusta.

Ja heidän siinä istuessaan tuumaillen menneitä ja tulevia, tuli kevätkäkönen lentää lekutellen ja istahti sen suuren koivun latvaan, joka kasvoi mökin nurkkauksella. Siinä alkoi se kukkua helkytellä sydämmensä pohjasta ja toinen käki vastasi sen kukuntaan toiselta rannalta, jostain sieltä lahden takaa.

-- Osasipa taaskin mielipaikkaansa -- sanoi ukko -- sen varalta se siihen heitettiinkin.

Ja hän alkoi maanitella sitä vanhan runon sanoilla: