Part 1

EEVA AARNIO

Kertomus nuorille

Kirj.

IMMI HELLÉN

Porvoossa, Werner Söderström 1901.

I.

Juhlallisena kulki maantie pikkukaupungin tullista sisämaan maisemaa kohden. Tulliportin pielessä istui muinen ahavoitunut ukonkytys, joka kaupungin puolesta vaati viittä penniä jokaiselta ajajalta. Mutta hän oli jo aikoja sitten jättänyt kunniapaikkansa yhtä ahavoituneelle eukolle, joka kojussaan pöytänsä takana seisoen tarjoili leivoksia ja virvoitusvesiä ohitse kulkeville.

Tie oli ensin leveätä kuin itse kaupungin valtakatu ja sitä reunustivat suuret puut, enimmäkseen ikivanhat koivut, mutta siellä täällä oli joku juhlallinen niinipuukin, joka ikäänkuin arvonsa tuntien nosti latvaansa ja ojenteli oksiaan tuulten tuuditettaviksi.

Vähitellen harveni puurivi tiepuolessa ja loppui viimein kokonaan. Tie, joka oli kavennut tavallisen maantien levyiseksi, laski loivaa mäenrinnettä laaksoon, kulki siltaa myöten pienen joen poikki ja kapusi sitten kanervaista vaaran kuvetta huipulle, josta näki kauvas.

Oli kirkas aamu toukokuun lopulla. Rattaat toistensa perästä pyörivät kaupunkia kohti. Istuen kuormillaan hoputtivat maalaisukot hevosiaan juoksuun. Joku hyräili iloisesti ja heilutti tyytyväisenä ohjanmutkaa ilmassa, piti tehdä hyvät kaupat tavaroillaan torilla sinä aamuna. Hevoset hirnahtelivat, voipytyt hyppivät rattaissa ja maitokuskien kiiltävät astiat hölkkyivät runsauttaan tiukasti suljettujen kantten alla. Viimeisenä tulla tuuditteli hyllyvä heinäkuorma. Sen ajaja, veikeän näköinen nuori mies, ei näyttänyt pitävän kiirettä. Huoletonna loikoillen suullaan kuormallaan, rallatti hän lystikseen iloista säveltä ja kääntyi välistä välinpitämättömästi katsomaan rattaan pyörää, joka hankasi heinähäkin kapua.

-- Niin kauniita neitiä! sanoi hän heilauttaen lippalakkiaan.

Hän ei malttanut olla hypähtämättä pystyyn katsellakseen taakseen. Siellä näkyi vain kaksi pitkää palmikkoa, toinen tumma, toinen vaalea, jotka valuivat hennoille vartaloille, ja tuulessa liehuvat hatunnauhat.

Käsityksin laskivat tytöt loivaa alamäkeä. He melkein juoksivat tai paremmin liitelivät kuin kevään keijukaiset. Elämänilon nelivaljakko vilisti halki kukkakenttäin ja he istuivat vaunuissa.

Eeva Aarnio painoi poskensa toverinsa tummaan ohimoon, likisti häntä vyötäisiltä ja kuiskasi:

-- Ah, kuin on ihanata elää!

Selma katsahti taakseen. Siellä käveli hänen veljensä Väinö, katse maassa, pilvi otsalla.

-- Lähtiessä niin iloinen ja taas tuo onneton synkkyys!

Tytöt katsahtivat totisina toisiinsa ja pysähtyivät odottamaan.

Kun Väinö saavutti heidät, tarttui Eeva häntä oikeaan käteen, Selma vasempaan ja niin sitä mentiin ritirinnan tuttua tietä.

-- Kolminaisliiton tärkein jäsen jättäytyy jälkeen, torui Selma.

-- Paha, paha poika, nuhteli Eeva, ja molemmat hemputtivat he häntä kädestä aikalailla, aivan kuin olisivat tahtoneet ravistaa pois jonkun pahan painajaisen, joka vaivasi heidän hyvää veljeään.

Eeva oli vasta pari päivää sitten palannut Helsingistä oltuaan vuoden musiikkiopistossa harjoittamassa lauluopinnoita. Ja kolminaisliiton piti heti lähteä tavanmukaiselle kevätretkelle.

Nämä kolme olivat aivan kuin sisaruksia, vaikka heitä luonnonjärjestyksen mukaan ei voinut sanoa kaukaisiksikaan sukulaisiksi. He olivat kaiken ikänsä asuneet samassa talossa, tahi paremmin: kaupunginlääkäri Sommer oli asunut kauppaneuvos Aarnion talossa, joka oli aivan kaupungin keskipisteessä, torin ja valtakadun kulmassa. Kun jalka ei vielä oikein kyennyt kantamaan, oli käsikkäin tallusteltu sileällä pihamaalla, oli piehtaroitu puutarhan suvivehreässä ja helteisinä kesäpäivinä nukuttu pitkät unet omenapuitten ja vaahterain varjossa. Ja sitten oli kasvettu suuriksi...

He olivat ennättäneet sillalle ja pysähtyivät aivan kuin yhteisestä päätöksestä. Äänettöminä nojasivat he kaidetta vastaan. Joki oli tulvillaan ja sen vesi vilisti pienissä pyörteissä ohi heinikkorantain hiljaa solisten mennessään. Pajupensas uneksi rannalla ja tuomi kastoi valkeata kukkaansa pyörteeseen.

-- Mitä sinä ajattelet? kuiskasi Selma Eevalle, joka silmät suljettuina näytti tarkasti kuuntelevan jotain.

Eeva ei heti vastannut. Mutta kun he äänettöminä nousivat vaaranrinnettä, kaikui Selman äskeinen kysymys hänen korvissaan ja hän sanoi:

-- Mitäkö ajattelen? minä ajattelen että olen kaukana täältä, en oikein tiedä missä. Mutta kaunista siellä on. Kuulen suuren kansanjoukon riemuitsevan ja innostuvan, ja sävelten siivillä nousen huimaavaan korkeuteen...

-- Mutta sisimmässäni soipi kumma sävel. Se on tyyni ja koristelematon kuin joen kevätsolina kotilaaksossani. Ja sen vieraan maan loisto ja kunnia ja rikkaus ja maine käy mitättömäksi, kun kuuntelen sitä säveltä. Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä seuraan, en voi muuta...

Eeva oli puhunut hiljaisella äänellä ja hitaasti aivan kuin hänen olisi siinä kertoessaan pitänyt nähdä ja tuntea kaikki, josta hän puhui. Hän käveli nojaten Selman käsivarteen ja silmät suljettuina ikäänkuin paremmin kuullakseen sisimpänsä ääntä. Leveälierinen hattu oli luisunut niskaan ja vaalea tukka laski laineina ohimoille ympäröiden korkeata otsaa. Piirteet, joita elähytti harvinainen henkevyys, olivat puhtaasti säännölliset. Puhuessa oli hänen kasvoillaan omituinen haaveksiva ilme, joka vilkkaasti vaihteli, niinkuin veretkin nousivat ja pakenivat hänen kasvoillaan.

-- Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä seuraan, en voi muuta -- lausui hän uudelleen ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakaaksi ja päättäväiseksi.

Hetki oli omituisen juhlallinen. Tuntui siltä kuin tämä nuori, tuskin kahdeksantoista vuotias tyttö olisi seisonut elämänsä vaikeimman ongelman edessä ja että hänen juuri silloin täytyi ottaa ratkaiseva askel, joka määräisi koko hänen elämänsä suunnan ja vastaiset vaiheet.

Kun Eeva aukasi suuret, haaveilevat silmänsä, kohtasi hän Väinön katseen, ja tämä, joka tarkkaan oli seurannut jokaista hänen sanaansa ja vivahdusta hänen kasvoillaan ja äänessään, sanoi innostuneesti:

-- Sinun ajatuksesi ovat kauniit!

Hän oli ollut sanomaisillaan:

-- kauniit niinkuin sinä itsekkin -- mutta hän huomasi ajoissa, että se olisi kuulunut joutavalta. Niin olisi joku univormuun puettu keikari voinut sanoa teeskentelevälle, tyhjänpäiväiselle tytönhuitukalle, mutta hän -- Eevalle!

-- Oliko sitäpaitse, -- ajatteli hän, -- kielessä sanaa, joka likimainkaan olisi voinut kuvata sitä ylevää kauneutta, joka oli Eevalle ominainen, sitä suloa, joka säteili koko hänen olennostaan ja loi hänen ympärilleen ihmeellisen tenhomaailman.

-- Tai en oikeastaan voi sanoa että ne ovat ajatuksiani -- sanoi Eeva -- ne ovat paremminkin kuvia, jotka tietämättäni ja tahtomattani nousevat mieleeni, viipyvät hetken ja poistuvat taas -- himmeitä harhakuvia, mutta välistä tuntuvat ne ihmeellisen todellisilta.

Selma kääntyi Väinöön ja kuiskasi salaperäisesti:

-- Se on aavistus.

Hän tarkoitti että se oli aavistus jostain suuresta elämäntehtävästä, johon heidän ystävänsä oli kutsuttu ja joka nosti hänet muita ylemmä.

-- Ja nyt -- jatkoi Eeva -- nyt minä ilmoitan teille sen, jota en milloinkaan olisi luullut voivani sanoa yhdellekään ihmiselle. Se onkin ainoastaan teille ja tässä ympäristössä -- minä elän sävelissä. Mitä se merkitsee? Koetan selittää sen teille. Ei ole ainoatakaan esinettä luonnossa, joka ei tuhansilla kielillä laulaisi minulle ainaista lauluansa hamasta lapsuudestani asti. Ilma, jota hengitän on laulun helinää. Kun kuljen tietä, visertävät ojavieret ja maahan poljetun heinänkorren kuulen kujertavan hyljätyn valitusta. Ja tuulten teitä leijaa luokseni säveliä, joita en ymmärrä. Vaan välistä on kuin minäkin voisin ja minunkin täytyisi laulaa...

Eevan innostus tarttui hänen seuraajiinsakin. Ihaillen katseli Selma häntä ja huudahti:

-- Eeva, sinusta tulee vielä jotain suurta!

Eeva joutui hämilleen. Oliko hän kenties kiitellyt ja ylistellyt itseään, ei, niin väärin häntä ei voitu ymmärtää.

-- Minustako jotain suurta! Oi, ei milloinkaan, enkä sitä tavoittelekkaan. Jos tietäisitte, mikä ahdistus minut usein valtaa luonnon ja sisimpäni ääniä kuunnellessani. Sillä minä tiedän että sitä, mikä niissä on syvintä, itse perussäveltä, sitä en kykene tajuamaan. Mutta se on olemassa, minä tiedän sen. Ja minusta on kuin pitäisi minun ponnistella kaikki henkeni voimat sitä tajutakseni. Mutta minä pelkään että vaikka ponnistelisin ikäni kaiken, en saa sitä koskaan kuulla. Ja kuitenkin _täytyy_ minun sisäisestä pakosta laulaa, minun täytyy laulaen koettaa tulkita sitä, mitä en milloinkaan ole kuullut -- oi, sentähden se onkin niin surkuteltavaa kujerrusta.

-- Eeva, sinä olet kovin vaatimaton -- vakuutti Selma -- kaikki, jotka ovat kuulleet sinun laulavan, ihailevat ääntäsi. Ja, ajatteles mitä sanomalehdissä kerrottiin, kun julkisesti esiinnyit opiston päättäjäisissä -- "erityistä huomiota herätti nuori..."

-- Voi, säästä minua -- rukoili Eeva -- et voi aavistaa kuinka se kiusaa minua ja kuinka minua hävettää, itsehän tiedän parhaiten.

He olivat jo ennättäneet kukkulalle, josta näki kauvas, ja istuutuivat siihen tiepuoleen luonnon laatimaan kalliosohvaan.

-- Täällä emme ole käyneet ainoatakaan kertaa sinun poissa ollessasi -- sanoi Selma.

-- Tänne emme milloinkaan tulekkaan ilman sinua -- vakuutti Väinö totisesti.

-- Voi teitä, rakas sisar ja veli -- sanoi Eeva liikutettuna. Ja hän kertoi heille kuinka kovasti hän oli ikävöinyt lapsuutensa tovereita ja kotiseutuaan. Kuinka hyljätty ja yksinäinen hän mielestään oli ollut siinä suuressa, ventovieraassa kaupungissa, mutta täällä, täällä hän oli kotonaan!

Hän hyväili rosoista kallion kylkeä ja ikäänkuin vaistomaisesti kietoutui käsivarsi vieressä olevan nuoren koivun vartaloon. Ja kaukaa siintäviltä vaarain rinteiltä, yli auhtojen ahojen, läpi jylhäin hongikkojen soi tutunomainen sävel -- se oli luonnon elämänlaulu.

Ne kolme istuivat ääneti. Kenties olivat he unohtaneet, että he olivat tulleet elämän hyörinästä ja että heidän sinne taas piti palata. Päivä paistoi heihin niinkuin koivuun ja kallioonkin, lauha tuulenhenki heitäkin hyväili, he tunsivat samaa kuin kanervikko ja männynvesa. Saraheinä työnsi elämänhaluista korttaan maasta, nuori leppä oikoili poimuisia lehtiään. Kaikki eli, hengitti ja kasvoi, sammalkin kallion kyljessä. -- --

Eeva riuhtasihe ensin irti lumouksesta. Hänen piti heittäytyä kanervikkoon, piti painaa nuori rintansa maaemon povelle ja temmata sylinsä täyteen ruskeata kanervaa. Tuuli sitä oli piessyt, talvi kouristanut, mutta elinvoima sykki senkin suonissa ja sekin tuoksui kevättä.

Siitä vaaran huipulta näki kauvas. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa, välkähti vesiä. Päivänpaisteiset rinteet läikkyivät, varjojen langetessa vastapuolille, hämäriin kätkien, pehmeästi peitellen, hellästi hyväillen.

Sieltä täältä lahden poukamasta tai vaaran kupeelta kohosi savupilvi siintävään ilmaan -- sielläkin elettiin, oltiin mukana luonnon kevätriemussa.

Kolminaisliitto jatkoi matkaansa. He kulkivat vielä vähän matkaa maantietä ja poikkesivat sitten metsäpolulle, joka pujottelihe puitten välitse, kulki notkon poikki ja heille tuttua mansikka-ahon laitaa yhä kauvemmas asutuilta mailta. Kiurut soittelivat heidän päänsä päällä, päivänsäteet karkeloivat joka mättäällä ja aho oli valkosenaan mansikankukkaa.

He eivät vielä olleet ennättäneet ahon päähän, kun Väinö, joka kulki edellä, pysähtyi, kääntyi tyttöihin päin, asettui heidän eteensä ja sanoi:

"Päivä pääskyille tulevi, ilo ilman lintusille, ei minulle milloinkana, tule ei päivä polvenansa, ei ilo sinä ikänä."

Tytöt säpsähtivät. Mitä hän tarkoitti? Hänessä oli taipumusta synkkämielisyyteen ja hänen puheensa oli joskus surumielisiä vastaisuuden viittauksia. Näin keväällä tapasi se häntä aina useammin.

Tytöt tarttuivat häntä taas kumpaankin käsipuoleen kuten äsken laskien leikkiä ja loruten aivan kuin lapselle. Pilvi haihtui Väinön otsalta, hän oli taas iloinen ja he kulkivat eteenpäin kevein askelin, kevein mielin sulautuneina luonnon kevätriemuun.

Polku puikkelehti nyt taajassa metsässä. Tuoksui pihkalehdille ja havulle. Varjo lankesi sinne niin synkkänä, että kaste vielä oli säilynyt nuoressa ruohossa. He riisuivat jalkineensa ja antoivat aamukasteen pestä pölyt paljaista jaloistaan. -- Metsä yhä synkkeni. Siellä vallitsi jo suuren erämaan rauha. Se viehätti salaisella mahdilla. Teki mieli istahtaa joka mättäälle, puhella joka purolle, vastata joka linnun viserrykseen, mutta heidän matkallaan oli määrä ja piti rientää sinne.

Metsä yhä synkkeni. Hongat yhä suurenivat, kuuset tavoittelivat taivasta. Tuuli huojutteli latvoja, joka oksa yhtyi suureen kuoroon, soitti mukana suurta sinfoniiaa, jonka vertaista ei ole kuultu ihmiskäsin rakennetussa soittosalissa, se oli kaikkien tajuttava ja toi lohdutusta.

Väinö piteli sydänalaansa. Siellä paisui niin kummallisesti. Siellä oli ollut niin kutistunutta, niin onttoa, niin säveletöntä. Ja, oi, kuinka avaraksi se voi laajeta, kuinka paljon sinne mahtui metsän huminaa, säveleitä, kevättä ja nuoruutta, kun ne vain pääsivät vapaasti sinne virtailemaan, kun ei ollut esteitä, ei salpoja, ei sulkuja. Mieli tuntui niin omituisesti heltiävän.

Lapsuudesta asti oli hän ollut taipusa synkkämielisyyteen. Mutta viime keväästä, jolloin hän ei ollut läväissyt ylioppilastutkinnossa, ei hänen elämällään tuntunut olevan tarkoitusta lainkaan. Päivä vaan seurasi yötä, yö päivää. Kunhan aika kului, mitäpä millään väliä. Hän sulkeutui itseensä, vältteli ihmisiä eikä puhunut mitään kotona päiväkausiin.

Tällaista elämänriemua hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin. Mistä se nyt tulikaan, sisältä vaiko ulkoa? Puutko sitä kuiski hänen korvaansa? Vai tuliko se siitä armaasta olennosta, joka asteli hänen vieressään keveänä kuin aamun keijukainen, sielu täynnä säveleitä ja katse täynnä uskoa.

Väinö pyyhki hikihelmet otsaltaan. Hänessä kävi taistelu, hänessä oli syntymässä jotain uutta.

-- Siinäpä se on -- sanoi hän itsekseen. -- Minä olen menettänyt uskoni elämään ja kaikkeen siihen kauniiseen, jota kerran pidin omanani ja jota luulin voivani toteuttaa. Oo, minä en enää ole mikään lapsi! -- Ja minkätähden minä sen menetin? Pienen vastoinkäymisenkö tähden? -- kuinka vähäpätöistä! Vai onko minun epäuskollani juurensa syvemmällä. Mutta kenties voi minullekin vielä päivä paistaa, kun vain jaksan uskoa. Niin, ihan varmaan!

Ja hänestä tuntui kuin olisi juuri se hetki ollut käännekohtana, kuin olisi hänen tiensä kuljettuaan rynköä ja louhikkoa ja pimeätä kuilun pohjaa, äkkiä noussut valoisille kukkuloille, jonne näkyi suvivehreä maisema lempeine lehtoineen ja jonne nousi sävel niin kirkas kuin satakielen ääni pohjolan kirkkaana kevätyönä.

Hänet valtasi riemu ja tyttöjen kummastukseksi huudahti hän haltioissaan:

-- minä uskon, minä uskon!

Minkätähden hän sitten ei olisi uskonut? Olihan elämä olemassa ja olihan jokainen sen ilmestysmuoto ihana. Tokko hän sitä milloinkaan oli epäillytkään? -- Hän olikin vain epäillyt omaa osuuttaan siihen ihanuuteen, -- oliko hänessä edes sen käsittäjää, saatikka sitten sen kannattajaa ja kehittäjää?

Mutta nyt hän tunsi ettei hänellä ollut oikeutta epäillä sitäkään. Hän tunsi uutta voimaa virtaavan lamaiseen mieleensä, uutta uskallusta, uutta toivoa. Nyt hän jaksaisi nousta. Hän jaksaisi taistella kuin sankari, lyödä maahan esteet, voittaa vaikeudet. Hän jaksaisi taaskin tavoitella ihanteitaan, sillä ne elivät todellakin vielä. Hän näki niiden nousevan unhotuksen yöstä, jonne hänen uskottomuutensa ne oli karkoittanut. Hän näki niiden nousevan itkenein silmin, surunvoittoinen hymy huulillaan hänen uskottomuutensa tähden, mutta ne nousivat kuitenkin. -- --

He olivat kulkeneet vihantain holvikattojen alla, kuin pyhässä pylväskäytävässä, ja heistä tuntui kuin olisi ystävälliset olennot heitä siellä ympäröineet, pilkistelleet puiden runkojen välitse, lähetelleet kirkkaita katseita ja viittoneet valkein kätösin. Ne olivat lapsuuden muistot, sillä he olivat jo lapsina tepastelleet tätä tietä. He olivat juosseet purojen kanssa kilpaa kasteikossa ja leikitelleet aamun tuulten kanssa kukkaisilla mättäillä. --

He tunsivat hyvin sen äkkitaitteen, josta polku nyt lähti jyrkästi alaspäin. Täytyi pidellä kiinni puitten rungoista, ettei menettäisi tasapainoaan. Hetken päästä seisoivat he hengästyneinä ja punakoina ponnistuksesta pienen metsäjärven rannalla. Ei värettä liikkunut sen pinnalla. Tuuli lennellä löyhytteli tuolla korkealla puitten latvoissa, sen siipi ei sattunut tänne. Jyrkkäin rantainsa suojassa oli se kuin uinaileva ajatus. Keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi tiheä metsä. Sen takaa tuprusi harmaa savu ilmaan.

Eeva huikkasi niinkuin paimenilla sillä paikkakunnalla oli tapana huikata kutsuessaan karjaansa laajoilla laitumilla. Hän osasi hyvin jälitellä joka käänteen monimutkaisessa, sanattomassa säveljaksossa, jonka tavallisesti vain paimenet osasivat, ja veti pitkään viimeistä ääntä. Huikkuu alkoi kiertää pitkin rantoja ja tuli takaisin, moninkertaisena mutta yhtä heleänä kuin se oli lähtenytkin. Eevan mielestä se takaisin tullessaan oli paljon kauniimpi, sillä metsä oli matkalla ennättänyt lisätä siihen omia sointujaan.

Ei aikaakaan niin saaren takaa alkoi näkyä käyrä veneen kokka ja kumarat hartiat. Siinä istui nähtävästi vanha ukko, sillä suortuvat, jotka tavallista pitempinä riippuivat huopahatun alta, välkähtelivät auringossa hopealle. Mutta vankasti veti käsi vielä airoa ja kohisten läheni vene rantaa. Väinö otti vastaan, ettei keula kolahtaisi kallioon, ja ketterästi hypähti ukko rantakivelle. He riensivät kaikin ojentamaan hänelle kättään.

-- Jumalan terveeks -- lausui ukko liikutettuna pusertaen kunkin heidän kättään.

-- Sain vielä nähdä teidätkin ja tämän kauniin kesän, vaikka jo luulin tulleen lähdönajan sille pitkälle matkalle, jolta ei enään palata.

-- Ooh, onko ukko ollut sairas? kysyivät he kaikin yhteen ääneen.

-- Sairastin talvella pitkän ja kovan taudin. Taisin kylmetä syksyllä suo-ojalla. On sitä ennenkin seisottu syysvesissä vyötäisiä myöten, mutta vanhuus jo taitaa ruveta vaivaamaan. Ei otettu vielä -- tottapa en ollut vielä valmis.

-- Saimme mekin vielä nähdä teidät -- sanoi Eeva hivellen ukon karkeata mekonhihaa.

Ukko alkoi kääntää leikiksi.

-- Se on sitä meidän muorin muotivaatetta -- sanoi hän ja oikasi mekkonsa rintamustaa.

-- Ei ole tuotu Turkinmaalta, Saksanmaalta saatettuna, Venäeltä varsinkana, täällä kasvoi kaunihisti kotipellon pehmoisissa. Tääll' on vaate valmistettu, lipsuttu ja loukutettu, kangaspuissa poukutettu. Hyv' on hursti haartajalle, vaate väljä vääntäjälle, kyntäjälle karkeainen, ojatyössä oivallinen.

Ukko pisti mielellään runoksi, kun hän oli oikein hyvällä tuulella. Hän olisi voinut lasketella sitä vaikka kuinka pitkältä puuttumatta sanoja ja sointuja.

-- Hyv' on mekko miehen yllä, miesi vieläi parempi!

lisäsi Väinö lyöden ukkoa tuttavallisesti olalle.

-- Niin, siihen me kaikin yhdymme -- sukasi Selma ujona lomaan. Hän oli aina hieman hämillään ukon seurassa, mutta se tuli vain siitä suuresta kunnioituksesta, jota hän tunsi ukkoa kohtaan.

Eeva jäi mietteisiinsä. Hänkin olisi tahtonut sanoa jotain ukon hurstimekosta, mutta ei löytänyt heti mieleisiään sanoja. Tuossa tuokiossa oli hän valmis. Veitikkamaisesti hymyillen katsahti hän ukkoon ja alkoi lausua:

-- miks on mekko mieluisesi, ylen hyvä hurstivaate? Siks on mekko mieluisesi, kun on ystävän tekoa, vaimon viisaan valmistama, ompelema armahaisen.

Ukko siihen heti:

-- Oikein osas Eeva-neiti, se sen laittoi laaullisen. Valkas hurstin huhtikuussa keväthangen heittehillä, sulavilla suksen teillä. Se sen leikkas liepsahutti ilman kaavan käyttämättä. -- Vaikk' on vanha, vanha muori, mulle on se aina nuori.

Ukon mielestä siinä jo oli lorua kylliksi niin halvasta asiasta kuin työmiehen hurstimekosta, mutta Eeva arveli että tässä maailmassa on loruttu paljon halvemmistakin asioista.

-- Kas sitä Eeva-neitiäkin vain minkälaisia laskettelee! No niin, kaikkihan me ollaan sitä samaa alkujuurta, Kalevan sukua suurta. Väinämöisen verta meidän kaikkein suonissa juoksee joku pisara ainakin.

Ukko oli aina ollut hiukan ylpeä suuresta syntyperästään.

-- Neitikö yhä, miksi ei pelkkä Eeva, niinkuin olen pyytänyt? Unohdatte aivan sukulaisuutemme. Isä on nyt oikein kirkonkirjoista ottanut selvän siitä, eikä se ole niinkään kaukaista. Eikä hän mistään ole niin ylpeä, kuin siitä että hän polveutuu suorastaan kansasta.

Pienen riidan jälkeen piti ukon nyt käydä perään istumaan. Väinö kävi soutajan paikalle ja molemmat tytöt tuhdolle keskelle venettä. Se oli ukon oma tekemä vene. Ei vuotanut pisaraakaan, sen he tiesivät vanhastaan. Ja sillä oli oma tyylinsä: kaksihanka, kolmilaita, kiperinä kokka, keula, eikä ole mikään seula -- se oli ukon oma arvostelu veneestään ja sen tyylinen kuului olevan koko kuikka kulkemaan. Keulassa oli tekijän nimikirjaimet ja vuosiluku kauniisti kaiverrettuna. Airojen ja melan lapioihin oli kirjailtu koristeita. Siinä oli oma runollisuutensa, siinä vanhassa tervatussa veneessä, niinkuin kaikessa muussakin, mikä oli lähtenyt ukon kädestä.

Vene lähti hiljaa liukumaan eteenpäin. Oikein silmiä huikasi kaikki se kirkkaus, joka säteili heitä vastaan joka taholta. Loisti yllä ja loisti alla, rannat puineen, pensaineen, kivineen, kallioineen, kaikki näytti sulavan siihen samaiseen väriloistoon.

Kun he äsken katselivat alas vaaralta, näkivät he kaiken tämän kauneuden loitompaa. Nyt he olivat sen keskessä, se ikäänkuin otti omakseen.

-- Onko täällä aina näin kaunista? sai Eeva sanotuksi kääntyen ukkoon.

-- Miksi sen kukin arvannee, toisinaan on pilvessäkin ja se on taas kaunista omalla tavallaan.

-- Hyvä ukko, laskekaa aivan läheltä saarta -- pyytelivät tytöt.

-- Väinö, anna airojen levätä.

Kuinka se ranta siinä oli herttainen. Nuoret koivut seisoivat salaperäisinä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa muulle metsälle:

-- Mepä tiedämme jotain, mutta emme sano, se on salaisuus.

Haapa paistoi punaiselle pelkästä uteliaisuudesta, mutta mänty myhäili moisille lapsellisuuksille. Pihlaja koetti peitellä omaa salaisuuttaan: sillä oli nuoret umput paisumassa lehväin alla ja se aikoi jonakin kirkkaana aamuna hämmästyttää kaikkia puita ja rantaa pukeutumalla valkeisiin. -- Muuten näyttivät kaikki puut alati utelevan vedenkalvolta:

-- Mitä pidät meistä, olemmeko mielestäsi kyllin kauniita?

Mutta pajupensas oli turhamaisin kaikista. Ei kukaan koko saarella ollut niin vaaleanvehreissä kuin se, ja se oli kaalannut kauvaksi veteen paremmin nähdäkseen kuvaisensa.

Ukko alkoi jo hiljalleen meloskella eteenpäin.

-- Eeva-muorin kahvit siellä kohta kiehuu kuiviin, kun niin kauvan viivytellään.

-- Arvasitteko ketä täältä oli tulossa? uteli Eeva.

-- Kyllä se kuultiin, ei ole täällä toisilla paimenilla niin ehjää äänen juoksua.

Näin mieleistään äänensä arvostelua Eeva ei milloinkaan ennen ollut kuullut. "Toisilla paimenilla", ooh, se oikein tuntui hyvältä sydänjuuriin. Ollakkin täällä paimenena! Voisiko ajatella mitään runollisempaa? Huikata karjaansa yksin laajoilla laitumilla, syödä mättäitten marjoja, juoda metsän lähteistä ja nukkua yönsä tuoksuvassa heinässä jollain ylisellä, jonne hatarasta katosta pilkkisi taivaan tähdet ja kirkas kuu!