Part 9

Hetkisen etukamarin lattialla käntisteltyänsä meni Repponen yrittelemään vaimonsa huoneesen. Mutta avain oli poissa lukosta. Nyrkki jo nousi voimallista iskua varten, joka näkyi olevan aiottuna ovelle, mutta se taas laskeutui.

Elottomissa kasvoissa liikkui jonkillaisia väreitä ja hän näytti hetkisen aikaa selvenemisen merkkejä. Into itki yhä vielä ja ääni oli jo niin sorroksissa, että se vaan oudosti karisi. Nyt vasta se rupesi herättämään isän huomiota, sillä hän astui kiireellisesti siihen huoneesen, jossa Into oli. Siellä oli pilkkoisen pimeä. Isä näytti jo paremmin osaavan käyttää järkeänsä, sillä hän palasi ottamaan lamppua. Into makasi isän vuoteella ja sinne tämäkin kompuroi.

"Älä itke ... Into." Hän kumarsi kasvonsa likelle pojan kasvoja. Katkera viinan löyhkä pakotti Innon kääntämään kasvonsa pois päin, mutta alkoi kuitenkin herjetä itkemästä.

Isä piti kasvonsa yhä lapsen kasvoin ääressä.

"Anna isälle suuta," sanoi hän hiljaa kuiskaamalla. "Mitä sinä itket?"

Hän suuteli monikertaan poikaa, joka jo oli lakannut itkemästä...

"Isä..." sanoi Into, kun oli suuteloista vapaaksi päässyt ja hieroi silmiänsä.

"Mitä?"

"Minä tulitin poit."

Isä alkoi nostamispuuhiin.

"Kyllä mä ittekin pääten," vakuutti Into, pyrki tulemaan ja tulikin. Mutta isä tahtoi kuitenkin ottaa hänet syliinsä kaikella muotoa, sillä hän oli tällä hetkellä kokonaan kiintynyt lapseen. "Noh, noh, noh," hoki hän pojalle, saikin hänet vihdoin syliinsä. Into oli ehtoolla jo riisuttu paitaselle ja häntä rupesi viluttamaan, kun isän turkeista huokui kylmää. Oudostellen hän katseli isää, sillä ei hän muistanut häntä ennen tuollaisena nähneensä. Isä tukki usein suuta, mutta Into kyllästyi siihen.

"Päättäkää tupaan, mun on vilu." Poika todella tutisi vilusta.

"Noh, noh..." Isä lähti pojan kanssa tupaan kopeloimaan. Mutta kun lamppu jäi tähän huoneesen, oli toisessa aivan pimeä ja kauan sai hän siellä koperoida, kun ei ovea löytänyt.

Sillä välin Into jo taas ehti itkua hynkkäämään.

Tuvassa olijat luultavasti aroin korvin seurasivat tapausten menoa kamarissa, sillä joku raotti ovea ja siten helpotti etsiöille sen löytämistä.

Isä meni lasta kantaen takkavalkean luo seisomaan. Into tahtoi sylistä lattiaan.

"Missä on meidän emäntä?" Repponen katseli vuorotellen jokaista tuvassa olijaa. Kukaan ei ollut halukas sanomaan.

"Eikö hän ollut kamarissa?" kysyi renki vihdoin.

"Ei ... mene katsomaan Emelia."

Emelian täytyi mennä. Tukalalta tuntui, kun tiesi että äitipuoli oli piiloutunut kamariinsa ... eikä uskaltanut ovelle koputtaa, eikä edes sieltä ulos pyytää tulemaan... Pelotti isälle sanoa, ettei siellä ole, kun tiesi olevan ... olisi pian selkään saanut, jos isä olisi keksinyt.

"Oi Jumala..." hän itseänsä väännellen vaikeroitsi.

Maiju tuli sitten sisälle.

"Voi kumminkin... Etkö sinä uskalla mennä tuonne kamariin?... Isä käski minuakin etsimään," kertoi hän supisten.

"En minä uskalla," vaikeroi Emelia, "kun ei se tule tuolta pois... Ei suinkaan isä hänelle mitään tekisi, eipä se ennenkään tehnyt äiti vainajalle, kun se vaan hyvin passasi."

He olivat menneet isännän kamariin, jossa oli valkeata...

"Minä menen koputtamaan tuohon ovelle," kuiskasi Maiju.

"Älä ... ei sitä uskalla..."

"Minä koputan." Maiju rohkaisi itseään ja meni hiljaa koputtamaan äitipuolen kamarin ovelle.

Taas kuului isän huuto.

"Ui!" Emelia oikein vavahti.

"Kuuletteko te?" uskalsi Maiju kysyä, kun ei äitipuolen kamarista mitään kuulunut.

"Tuki suus!... Laittakaa sieltä tupaan itsenne. Jos vaan sanotte että minä olen täällä, niin saatte selkäänne... En minä kuitenkaan tule, vaikka mikä olisi, ennen kuin tuo menee makaamaan."

Eeva puhui oven takaa hiljaa mutta vihaisesti.

Maijukin oli sitkeä.

"Kyllä isä sitten menisi maata, kun te tulisitte," arveli hän.

"Laitatko pois itsesi sieltä!"

"Tule nyt," sanoi Emelia, joka pelkonsa ohessa sai ihmetellä nuoremman sisarensa uskaliaisuutta.

Maiju oli vihastuneen näköinen ja puti nyrkkiä oveen päin.

Isäkin kuului taas tulevan kamariin.

"Oi kumminkin," vaikeroitsivat tytöt, peläten selkäsaunaa, joka uhkasi sekä isän että äidin puolelta.

"Voi'i!" Niin kauheasti pelotti. Emelia itkeä tihutti eikä ollut enää paljon toisin laita Maijunkaan. Kun olis saanut edes kovasti itkeä, niin se olisi ollut jonakin helpotuksena sydämelle. Mutta sitä täytyi kaikin voimin estää, ettei isän huomiota herättäisi. Muurin viereen tuolille he vierekkäin istuivat.

Isä tuli jotain laulua mölisten. Tyttöjä huomaamatta meni hän sen kamarin ovelle missä Eeva oli. Lujasti löi hän nyrkillään siihen puhumatta kuitenkaan mitään.

Tytöt pelkäsivät kauheasti. Toisenkin kerran jo isän nyrkki oveen jyrähti.

Maiju oli rohkeampi vanhempaa sisartaan.

"Ettekö riisu turkkeja päältänne?" hän kysyi isänsä tykö mennen.

Vasta nyt mahtoi isä huomata, että lapset olivat sisällä. Hän vähän sävähti, kun kuuli puhetta.

"Hääh?... Mitä te täällä teette, menkää tupaan," hän ärähtäen käski, eikä enää näyttänyt muistavankaan mitä varten oli tytöt kamariin käskenyt. Tytöt menivätkin mieluisasti. -- --

"Saiko isänne käsiinsä emäntää?" kysyi renki Erkki tytöiltä, suu ivanaurussa, kun he tupaan menivät.

Tytöt eivät vastanneet mitään, koska ymmärsivät Erkin pilkalla puhuneen.

"Missä Into on?" Emelia kysyi.

"Makaa tuolla Helmin kanssa."

"Sepä on kumma, kun ei jo särje ovea, tuo isäntä, niin minä jo löisin että säläjäisi," tuumaili Matti.

"Jokseenkin kamala tuo emäntä," virkkoi Tiina, "kun ei tule pois tuolta ja isäntä ei ole hänen ajallaan ollut vielä ennen juuri ollenkaan juovuksissa ... eikä tuota tarvitsisi pelätäkään, kun ei näy erittäin raivokaan olevan. Tuollaisella kiusan teolla saa pahaksi hyvänkin miehen."

"Se on tietty, ainakin jos minä saan vaimon, niin pois pitää olla kiusan teko," sanoi Erkki.

"Jopa se nyt on siellä hiljaa," huomautti Matti. "Meneppä katsomaan, Maiju, joko pääsi äitis kamariin."

Maiju meni; kuitenkin enemmän omaa uteliaisuuttansa tyydyttääkseen, kuin rengin kehoituksesta.

Takaisin tultuaan kertoi hän, että isä oli pannut sänkyyn makaamaan, turkkejakaan pois riisumatta.

Pian sitten Eevakin taas toisesta ovesta ilmestyi tupaan, naurahdellen.

"Nukkuukohan se siellä?" hän kyseli ja oli olevinaan hyvin hiljaa, ettei herättäisi.

"Nukkuu se, eikä ole riisunutkaan," ilmoitti Maiju. Emelia meni äitipuolen luo ja kuiskasi:

"Eiköhän pitäisi mennä sitä isää riisumaan, kun ei ole turkkejakaan päältään pois ottanut?"

"En minä ainakaan ... olispa siinäkin ... vai riisumaan..."

Eeva puhui erityisesti halveksivalla äänellä ja nauroikin vähän. Tarkoitus oli, että muutkin isännän käytöstä moittisivat.

"Laittakaa siitä makuulle itsenne, tekin mukulat, ääntä pitämästä, ettei herää," komensi hän vähän ajan päästä. Sanoi sitten saman käskyn palvelioille ja käski puuroa pöytään kiiruhtaa. -- --

Makuulle mennessään Eeva itki, mutta ei itsekään oikein tietänyt syytä tuohon, mikä häntä itketti. Ensin oli, niin kuin itkua olisi tullut sen tähden, että mies juovuksissa kotiin tuli. Mutta sitten alkoi tuntua kohtuuttomalta tuosta itkeminen, koska se oli tapahtunut vasta ensi kerran hänen aikanaan. Rupesipa päätänsä nostamaan sekin ajatus, että olisi ollut melkein oikeammin, jos olisi ollut kohteliaasti miestänsä vastaan ottamassa... Ei hänellä selvittyään olisi ollut ainakaan mitään härnäämisen syytä. Nyt, sitä vastoin, ymmärsi Eeva hänellä sitä olevan... Kun olisi edes särkenyt jotain astioita ja tuon kamarin oven, niin sepä jotain olisi ollut... Olisi kohta palveliain kautta levinnyt kylään huhu ja sitte olisi hän itse näyttänyt viattomalta, ilman omaa syyttänsä kärsivältä.

Tuolla keinolla olisi saanut Repposen oikein itkemään ja anteeksi pyytämään ja häpeemään... Sitten ei Repposen olisi pitkään aikaan taas sopinut järjestyksen pidosta häntä torua ja sitä vaatia...

Tämän johdosta olikin niin hirmuisen paha, kun ei ollut niin käynyt... Muutaman kerran oli tuo tosin nyrkillänsä ovea kolahuttanut ja ärjynytkin, mutta mitä se oli ... ei semmoista kukaan niin suureksi ilkeydeksi katsoisi, koska ei nuo palveliatkaan tuvassa mitään pahaa näyttäneet isännästä ajattelevan, eivätkä puhuneet pahoin päin, vaikka hän sen kyllä olisi suonut.

Olisihan tuollainenkin rähinä nyt jotain ollut, jos ei hän olisi sattunut piiloon menemään ja odottanut suurempaa... Mutta kun nyt vaan rauhallisesti makuulle meni, vaatteita päältäänkään ottamatta.

... Voi'i, kun elämä on raskasta, kun ei saa olla niin kuin itse tahtoo... Kun saisi olla edes porvarin[8] emäntä, jolla ei olisi suurta karjaa ja monta palveliata, eikä mitään sellaisia töitä, kuin talon emännillä ... saavat olla niin kuin herrat...

Kyllähän ne saavat olla sellaisten, komiain ja aika talojenkin emännät, joissa isännätkin ovat vähän tämänaikaisia... Ei niiden tarvitse sellaisia roska-töitä tehdä, joita piiat tekevät, käskeä vaan saavat ja huutaa...

Nuo meidän piiat ovatkin ... mistä he sattuivatkaan mullen kohta tuollaiset... Tiinakin on tyhmä kuin peruna ja huolimaton ... pitäisi aina olla nenästä vetämässä joka työssä.

Ja muutenkin... Ei suinkaan tuo meidän hyväkäs antaisi mun olla niin kuin muiden komiain emännät ovat, vaikka minä kuinka olisin... Kyllä silloin oli miestä lupaamaan kaikkea, kun mun sai, ja kehui ettei mitään tehdä tarvitse... Vaikka mitähän täällä olisi sittenkään iloa, kun ei se näy olevan kenenkään parempain tuttukaan, kitsas vaan näkyy olevan kuin mikä...

Katkeran katkeralta tuntui elämä ja niin tuiki ikävältä, kun viimeisetkin nuoruuden unelmat näin surkeasti haihtuivat tuollaisen tavallisen järjestetyn arkielämän tieltä... Kun ei täällä pääse edes komiain ystäväksi!... Uni kultainen kuitenkin pelasti kärsivän sielun tällä kertaa pitemmälle valittamasta. -- -- --

Aamupuolella yötä heräsi Repponen. Vilu oli niin että hampaat suussa kalisivat, sillä huoneessa ei koko eilispäivänä ollut valkeata pidetty.

"Hyh ... hyh, kun on vilu."

Hän kömpi ylös, ensin sängyn laidalle istumaan ja kohmeloista päätänsä käsin pusertelemaan ja ajattelemaan. Turkkinsa taskusta hän löysi tulitikkuja ja valkeata raapaistuaan katseli sameasti ympäri huonetta. Näkyi sitten levoittuvan, kun paikat tunsi. Hän pisti valkean lamppuun.

"Hyh, hyh, hyh..."

Hän pudisteli turkkeja päältään ottaessa. Koetteli muuria kädellänsä, mutta se oli kylmä. Ikään kuin totutusta tavasta hän kuitenkin käänsi selkänsä muuriin päin, asetti kätensä selän taakse ja seisoi siinä niin kuin lämmitellen.

Silmät harhailivat emännän kamarin ovelle ja jäivät siihen avaimen sijaan tirkistelemään. Ei eroittanut oikein hyvästi, josko siinä oli avain, vai eikö. Oikein sinnepäin kumaraan hän kumartui tirkistelemään ... ei saanut varmaa selvää; käsin täytyi lähteä koettelemaan.

"Ee-i." Sormet hipaisivat avaimen paikkaa ja pettyneenä toiveissaan meni hän pöydän tykö. Lähti siitä vähän ajan päästä lamppu kädessä etukamariin, jossa Emelia ja Helmi makasivat.

Hän katseli hetken lamppu kädessä nukkuvia lapsia. Lämpöinen näytti heidän olevan. Lämmintä tunsi isäkin ja sitä seurasi hyvää tekevä pudistus ja tuntui siltä kuin kylmyyttä olisi sisästä pois paennut lämmön edestä. Hän rupesi riisuutumaan ja aikoi panna makaamaan lasten äärelle. Sohva oli soukalla ja sitä hän aikoi leveämmälle vetää hiljaa ... hiljaa, ettei lapset heräisi.

"Kuinka et sinä tänne tule?"

Eeva seisoi unisin silmin kamarin ovella. Mies säpsähti ensin ja katsoi taaksensa. Ei puhunut kuitenkaan mitään, rupesi vaan tasoittamaan vuoteen syrjää. Vähän ajan päästä hän sanoi:

"Kyllähän minä täälläkin pysyn."

Vastaus oli hiljainen, mutta Eevassa se kuitenkin vaikutti värisyttäviä tunteita.

"Niin... Mitä tuo tietää tuollainen..."

"Eihän siellä ole ollut avainta suullakaan?"

"Onpa."

"Vai niin. No mennään nyt sitten."

Isäntä meni hyvin myrryisen näköisenä. Eeva teetteli itkua ja pyyhkieli silmiään mitään puhumatta.

"Mikä itkettää?" Repponen istui ja katsoi vakavasti vaimonsa silmiin; ääni oli kuitenkin ankarallainen, jolla kysymys tehtiin. Eeva ei vastannut, pyyhki vaan yhä silmiään.

Into ja Maiju makasivat samassa huoneessa ja olivat potkineet peiton pois päältänsä.

"Pane peite lasten päälle."

Eeva totteli kohta. Repi peitteen ensinnä heidän altansa ja heitti sen sitten huolettomasti päälle.

"Älä tee enää sitä, kuule, toista kertaa, älä!"

Repponen heitti itsensä kovasti vuoteelle.

"Mitä ... mitä Jumalan tähden minä nyt olen tehnyt?" Eeva katseli lasten sänkyyn, ikään kuin näyttääksensä luulevansa, että puhe oli lasten peiton panemisesta.

"Sitä illallista," sanoi Repponen.

"Mitä ... mitä ill..."

"Suu kiini!"

Nyt sai Eeva todella vapista ja totta syytä itkeä. Hän istui tuolille niin tekemään.

"Tule makaamaan ja kohta!"

Käskyä täytyi seurata ja kohta täytyikin. Ajatuksiinkaan ei johtunut että sitä uskaltaisi vastustaa istumista jatkamalla.

"Siunaa nyt," käski mies, kun valkea oli sammutettu, mutta ei hän puhunut enää yhtä kovalla äänellä kuin äsken.

Eeva koetti olla niin hiljaa ettei hengitystäkään olisi kuulunut.

"Kuulitko?" Nyt oli ääni jo koko joukon heleempi.

"Lakkaa nyt jo ... äläkä niin kovin kiusaa," puhui Eeva itkun äänellä.

Mies käänsi itsensä ja nukkui pian.

Eeva voihkasi ja käänteli itseänsä taas, mutta ei siunannut ... ei ainakaan siinä merkityksessä kuin Repponen olisi tahtonut ja sitä ajatteli.

XIV.

Kaksi vuotta on kulunut.

Hajalla hiuksin ja kovin likaisissa, vaikka muodin mukaisissa vaatteissa imettää Eeva nuorta lastansa kätkyessä tuvan lattialla. Into odottaa vieressä hiljaisena ja nöyränä, valmiina soutamaan.

Huomaamatta on pihaan tullut vieraita; huomaamatta ne tulevat tupaan asti.

"Hyvää päivää."

Tuliat olivat entiset tuttavamme, Kaupanhoitaja ja ylioppilas Pekkanen.

Eevan oli selkä oveen päin. Hän käänsi päätään; vavahti kun tunsi tulijat. Veri nousi kasvoihin ja hätäisen silmäyksen loi hän vaatteisinsa ennen kuin tervehtimään nousi.

Täytyi kuitenkin nousta kättelemään... Silmiään ei voinut nostaa, vieraita kasvoihin katsoakseen tervehtiessään.

Vieraatkin näyttivät hämmästyneiltä ja hapuilemiselta tuntui kyselemisien etsintä.

Kamariin Eeva pujahti, kun oli saanut kätellyksi vieraita ja ilmoitetuksi ettei Repponen ole kotona.

"Voi!" hän niin kuin tuskan perästä äännähti kamariin päästyänsä ja alkoi tulisella hopulla koota sinne tänne heitetyitä vaatteita tuoleilta, sängyiltä ja lattialta. Kovin olivat matotkin likaiset ja läjätyt; täytyi niitä heittää suoriksi ja sitten luudalla enintä rikkaa päältä pois käväistä. Ja vaaterievulla tomua hoivia pöydiltä ja tuoleilta. Hyvää ei tullut, ei Eevan omastakaan mielestä tyydyttävää, sillä kaikkialla oli istuvaa likaa.

Mutta mitä siihen nyt teki.

Toisesta kamarista hän kävi siistimpiä vaatteita päällensä panemassa ja sitten tuvasta vieraita käskemään. Ne olivat jo menneet ulos.

"Herrajee!" Hän ei ollut äsken huomannut heitä edes istumaan käskeä.

"Älkäähän nyt noin menkö... Tulkaa nyt vielä tupaan," huusi Eeva portailta, kun vieraat hevostansa irti kirvottelivat, He katselivat toisiaan, suu vähän omituisessa hymyssä.

"Olisi kiirettäkin vähän, ja kun ei Repponenkaan sattunut kotona olemaan," virkkoi Kaupanhoitaja.

"No tehkää nyt niin hyvin ja tulkaa sisään, älkää nyt noin..." Tarkoitus oli sanoa "komeita olko," mutta ei hän sanonutkaan. Vieraat sen kuitenkin ymmärsivät.

"No jospahan tuota nyt..."

"Niin, eihän tässä nyt niin tulinen kiire ole."

Vieraat menivät sisään ja vietiin kamariin. Eeva löysi ja tarjosi isännän papyrosseja. Meni sitten tupaan kahvia laittamaan. Missä lienevät talon muut olijat olleet, kun Into vaan yksin kätkyttä souteli isossa tuvassa. Vapauteen paloi kai lapsen mieli ja olo kävi ikäväksi yksin olla ja vielä hankalallaisessa toimessa. Ei huomannutkaan, kun kätkyt toisinaan unohtui ja soutamatta jäi.

"Souda!"

Märkä vaate läjähti; kietoutui pään ympäri, otti kipeää ja tuntui muutenkin ilkeältä. Into säikähti niin että ylöspäin hypähti ja alkoi itkeä.

"Huuda nyt ... muutama, ja herätä se lapsi vielä..."

Eevaa kiukutti vieraiden odottamaton tulo, kun kaikki paikat oli niin...

Täytyi edes johonkin vihansa ajaa.

Kovin kuitenkin Innolta itku pakkasi, kun kipeä jälki kirveli poskella ja korvan lehdissä ... ja muutenkin tuntui niin katkeralta.

"Jos et sinä tuki nyt suutasi, niin saat uudestaan ... kun vieraitakin on kamarissa."

Ei lapsi ymmärtänyt mitä se häneen koski, että vieraita kamarissa oli, mutta pelosta täytyi kuitenkin koettaa lakata. Itsepintaisesti nikotus toisinaan hytkäytti, silloin aina sydän vavahti ja silmät äitipuoleen päin arasti lensivät.

Eeva meni kamarissa käymään.

"Souda nyt, että se nukkuu." Nyrkki tutisi ilmassa uhaten ... sanoja vahvistaen.

Into koetti kahden käden soutaa, varovaisesti ... varovaisemmin, ettei enempää kallistuisi toiselle, kun toisellekaan puolelle, ja velipuoli heräisi.

Sokerinpalan toi Eeva hyvitteeksi.

"Kas niin pitää soutaa."

Hyvältä tuntui tuo ... saattoi unohtaa koko lailla paljon, mutta kuitenkin jäi vielä karvasta mieleen... --

Eeva tarjosi kahvia vieraille.

"No, mitenkä se emäntä nyt jaksaa?" alkoi Kaupanhoitaja kysellä.

"Tuossahan menee päivästä toiseen."

"Varmaankin kuluu aika täällä hyvin?"

"Noo, kuluuhan se, puuhat vievät niin paljon aikaa, ettei jouda ikävöimään."

"Hm... Onko emäntä saanut täällä paljon uusia hyviä tuttavia?"

"Ei paljon," Eeva vitkaan vastasi. Jatkoi sitte puolittain surumielisesti: "Kun näihin oloihin tullaan, niin ei sitä paljoa jouda ystävistä huolia. On niin paha," hän silmäili moittien ympärilleen, "kun on niin paljon touhua ja puuhaa, ettei ehdi edes huoneita siivota. Meilläkin niin harvoin käy herraisia vieraita, ettei aina tule siivosta niin lukua pidetyksi... No käy niitä nyt sentään joskus ja saa väliin oikein hävetä, mutta mitäs tähän tekee." Sitten hän vielä lisäsi ikään kuin innostuneena:

"Ei sitä tyttönä tiedetä, mitä eteen tulee, kun akaksi tullaan."

"Semmoisenko kokemuksen Eevakin on saanut?" kysyi Kaupanhoitaja katsellen häntä.

"Sellaisen. Kyllä sitä tyttönä ollaan niin kiltejä[9] että pois tieltä, kun ei tiedetä vielä mitään maailman menosta. Sitä puuhaillaan yhtä ja toista maailman hulluudessa ja ajatellaan että sillä ja sillä lailla minä teen, kun miehen saan. Mutta kaiketi toisin sitä asiat käyvät kun luullaan."

"Minusta nähden," sanoi Pekkanen, "ei avioliitto kaikissa tapauksissa tule sortamaan nuoruuden mielikuvituksia. Kyllä silloin sortaa, jos mielikuvitukset ovat liian korkealle lennelleet ja jos ei jo silloin tule lukuun ottaneeksi avioliiton vakavia puolia ja mieltänsä niitäkin myöten muodostaneeksi. Mutta avioliiton taipaleelle lähtiessä tarvitsee varustaa mukaansa evääksi hyvä vakallinen siveellisyyden voimaa voidakseen tulevia vaiheita vastaanottaa."

"Ei kukaan silloin niin pitkälle ajattele, eikä sillälailla!" huudahti Eeva.

"Niin, mutta minä sanoin että sivistyneen ihmisen pitäisi sillä tavalla tehdä."

"Jopahan se niin taitaisi olla, mutta ei suinkaan ne herratkaan, ainakaan kaikki, niin tarkoin ajattele, vaikka ainakin ovat sivistyneitä," arveli Eeva.

Pekkanen naurahti.

"Ei suinkaan."

Pekkanen ymmärsi, että Eeva käsitti asiaa osaksi oikein, osaksi väärin, yleensä sangen pintapuolisella tavalla. Teki mieli ruveta selvittämään sitä, jota hän katsoi erehdykseksi, sitä nimittäin, kun kansa katsoo ja pitää herras-sivistystä semmoisena täydellisyyden mallina, jonka aivan kelvollisena ja muuttamattomana tulisi siirtää kansan omaksi. Mutta hän hillitsi itsensä, kun huomasi kuulijansa liian pintapuoliseksi, käsittämään ollenkaan sivistyksen asiaa.

"Kun sellaiseen lapsijoukkoon joutuu, kun meilläkin, niin kyllä siinä tarkenee."

"Kyllä kai, kyllä," myönsi Kaupanhoitaja.

Eeva toi toiset kupit kahvia. Kupit hän todella oli välillä pessyt, mutta pyyhin-vaatteesta oli niihin jäänyt hienoa nöyhtää, joka inhoittavasti törrötti ja teki herroille vastenmieliseksi koskea koko kuppeihin niistä juodakseen. Sitten vielä sattui silmät Eevan hajanaisiin hiuksiin, joita ei huivi kyennyt kylläksi ohjissa pitämään. Tuon hätäisesti päälle heitetyn röijyn hijain alta tunkivat itsepintaisesti näkyviin toisen, likaisemman röijyn hijat, tehden sitä inhoittavamman vaikutuksen, kuin jos ei ensinkään olisi tahdottu tuota peitellä.

Ja tämä nyt oli se entinen itsestänsä paljon pitävä Latva-Kuntin Eeva. Mikä on hänestä tehnyt tuommoisen?

Eipä juuri mikään. Kiiltävällä kultauksella ei ole pysyväisyyttä. Se hivuu pois, aina vähitellen. Ennemmin tahi myöhemmin tulee oikea aine näkyviin. --

Kaupanhoitaja ja Pekkanen istuivat taas reessä matkalla.

"Mitä sinä nyt ajattelet tuosta Eevasta?" kysyi Kaupanhoitaja, kun he olivat ajaneet ulos Repposen pihasta.

"Ajattelen, että hänestä, joka oli ennen Riikinkukko, on nyt tullut porsas," sanoi Pekkanen totisesti.

Kaupanhoitaja nauroi niin, että oli vähältä katketa.

"Älä nyt naura; minusta ei ole asia niinkään leikillinen. Ei saata vaatiakaan, että Eeva tähän tapaan kehittyneenä pystyisi velvollisuuksiansa täyttämään, sillä sen verran kuin minä tiedän, ei häntä milloinkaan liene semmoisia varten kasvatettu. -- Sinä myös saat ottaa tästä itsellesi esimerkkiä, koska aina sitä puollustat, että kansan nuorisoon on ennen kaikkea tyrkytettävä _käytöspuolista_ sivistystä."

"Niin noh, mutta mitä hittoa se tähän kuuluu ja millä tavalla sinä nyt tällä esimerkillä aiot sitä mielipidettä kumota? Onko Eeva sitten mielestäsi käytännöllisesti sivistynyt?"

Kaupanhoitaja nauroi taas ja Pekkanenkin.

"Sinä tahdot pysytellä yhä vaan pintapuolella," sanoi viimemainittu. "Mutta silloin kun Eeva oli tyttönä, ettekö pitäneet häntä hienoimpana kaikista talonpoikaistytöistä, jotka yhteen aikaan olivat siinä ompelu-seurassanne?"

"No, kyllä ... ja hän olikin."

"Kuori petti."

"Hm ... kyllähän hänen taitamattomuutensa jo monasti huomattiin ja saatiin sillä nauraakin. Mutta mitä siitä, en minä ole Eevaa koskaan semmoisena pitänyt, jommoiseksi yleensä toivoisin kansan naiset tulevan."

"Vai niin, se on hyvä ettet niin kovasti ole pettynyt tässä asiassa. Mutta sanoppas nyt veikkonen, minkälaiseen sivistystilaan sinä yleensä toivoisit kansan naisten kehittyvän?"

"Semmoisiksi että he nyt yleensä osaisivat käyttäytyä sivistyneitten tavalla ja ihmisittäin."

"Mutta mitenkä sinä saat heitä tuohon tilaan, jos et anna heille sitä oppia, että he tulisivat vakuutetuiksi tuolla tavalla käyttäytymisen paremmuudesta?"

"Tuo vakuutus kasvaa heihin itsestään ilman mitään sivuvaikuttimia, kun he vaan oppivat käytös-tavat."

"Totta puhut, mies hyvä, kas sinäpä vasta puhutkin totta! Ylpeys ja loisteliaisuuden-himo kasvaa heihin itsestään, sitä mukaa kuin he saavat siihen tilaisuutta ja taitoa. Mutta onko tämä sivistystä? Minä sanon ettei se ole sukuakaan sille. Vahinko, hirmuinen vahinko, että tuollainen käsite jo on hyvin suuressa määrässä levinnyt kansamme tyttäriin. Iso osa heistä on eksytetty uskomaan, että he ovat silloin sivistyneitä, kun osaavat koreasti kiekkaella ja vaatettaa itsensä uusimman muodin mukaan. Mutta jos kysyt sellaiselta naiselta, 'mitä tarkoitusperää kohden hän aikoo elämässä pyrkiä?' niin hän epäilemättä vastaa sinulle tuon viattoman: 'en tiedä'. Mutta sydämessään hän ajattelee: 'saadakseni rikkaan ja hyvän miehen.' Rupea tällaiselle sitten tarjoomaan sivistyttäviä oppeja, niin hän nauraa, sillä hän tietää olevansa sivistynyt, koska hänen vaatteensa on muodin mukaan laitetut. Opillinen sivistys tuottaa velvollisuuksia, mutta se tuottaa myöskin _velvollisuuden tunnon_. Opillinen sivistys tekee omaajastaan käytöspuolisestikin sivistyneen. Mutta paljas käytöksellään koreilia -- sillä en saata sanoa näitä muiksi kun koreilioiksi -- ei voi enää itse hyvyyden tunnossaan ottaa vastaan ulkoapäin tulevia sivistäviä vaikuttimia ja itsessä ei semmoisessa niitä löydy."

"Älä nyt enää, kyllä minä nyt jo toistaiseksi uskon," nauroi Kaupanhoitaja.

"Usko jos tahdot, mutta niin se on."

"Mutta mikähän oikein totuudessa sai sen Heikin tuosta Eevasta luopumaan?" kysyi Kaupanhoitaja.

"Äitinsä."

"Tottako? vai akat... No onneksi se oli."