Part 8
Miesten puhe oli aina mielessä ja se tuntui niin todelliselta, että hän melkein rupesi tuntemaan kiukkua vaimoansa kohtaan -- ensi kerran.
Olikohan todella asian laita huonosti?... Hän kävi navetassa. Lehmät makasivat heinäpahnoilla, mutta kuitenkaan eivät ne näyttäneet hyviltä ... vaan surkastuneilta, huonoilta ja pystö-karvaisilta. Siitä ei voinut kuitenkaan erinomaisesti Eevaa syyttää, koska oli itse kieltänyt häntä navettaan menemästä... Mutta saisi hän sentään katsomassa käydä, että piiat paremmin hoitaisivat elukoita, vaikkapa ei itse työhön koskisikaan -- ajatteli hän.
Mieli oli niin levoton, että täytyi tarkastaa kaikkia paikkoja. Ruokapuodissakin hän jollain tekosyyllä kävi. Kun oli sen oven avannut, pääsi hiljainen kirous suusta ... jauhoastiain kannet olivat enimmäkseen auki jätetyt, niin että hiirillä oli hyvin suuri vapaus niissä pengostaa. Useita palvatuita liha-könttejä, jotka ennen tavallisesti rippuivat katossa nuorista, ajelehti nyt siellä täällä epäsiisteissä paikoissa ja homeisina.
Yhtä hän otti tarkemmin katsellaksensa ja huomasi siinä lukemattomia valkoisia elukoita matelevan ja koikkailevan. Juustot, se vähä mitä niitä olikin, olivat viheriässä homeessa... Ennen niitäkin oli ollut monta vertaa suuremmat varastot ja ne oli tarkoin voitu suojella liika-kasvannaisilta.
Repponen tunsi sydämessään murhetta ja kiukkua. "Voi, voi," hän huokasi ja kynsi päätänsä.
Likaisuus väen tuvassa ei ollut tänäpäivänä satunnainen. Kuitenkin näytti siltä, kun olisi harso nyt Repposen silmiltä pois vedetty ja hän olisi tuon likaisuuden nyt vasta ensi kerran huomannut. Viilipyttyjä oli lautasella hirmuisen vähä hänen mielestään; sekin nyt tuli huomatuksi.
Kulkiessaan paikasta paikkaan, oli hän näkevinään piikain silmistä, minkälaisella ivalla häntä katselivat ja luuli heidän täydellisesti aavistavan mitä varten hän nyt paikkoja noin tarkasteli ja mitä hän ajatteli. Se oli kiusallista...
Eeva oli koko päivän ollut kamarissa ja yrittänyt neuloa jotain koruompelua niin ahnaasti, ettei ollut tilaisuudessa isännän toimia huomata.
Kun isäntä oli kyllästynyt tarkastuksiinsa, meni hän kamariinsa, pani tupakkaa pitkään piippuun ja rupesi ajattelemaan.
Ehdottomasti johtui mieleen verrotella talouden hoitoa entisen ja nykyisen emännän aikana. Verrottelu ei päättynyt Eevan eduksi.
Selvää oli, että tätä menoa ei enää pitkälle voisi kärsiä ... tulee häviö; ehdottomasti täytyisi puhua Eevalle ja kehoittaa kauniisti häntä toisin taloutta hoitamaan.
Tuli mieleen sekin, että ennen oli ajatellut synniksi, vaatia Eevan tekemään toisin kuin itse ajatteli. Ei se synniltä nyt enää näyttänyt, vaan pelkältä tarpeen vaatimalta ... niin tarpeelliselta ettei auttaisi huolia, vaikka Eevan mielikin vähän pahaksi menisi... Täytyyhän hänen oppia vähän paremmin täyttämään velvollisuutensa...
Elämäkin Eevan kanssa alkoi jo taipua jokapäiväiseksi kääntymään. Tuo ei erityisesti miestä surettanut: melkeinpä nauratti, kun oli kaikellaisia lapsellisia toivonut ja uneksinut naimisiin mennessään. Eihän ne elämässä semmoiset haaveet toteudu...
Intohimoisimmat rakkauden tunteet olivat vähitellen, huomaamatta jäähtyneet. Elämän käytännöllinen puoli anasti etu-oikeutetun sijansa... Lapsille on Eeva ainakin hyvä, hän ajatteli, jos toisinaan huutaa ja ärjyykin, niin kylläpä ne sitä tarvitsevatkin. --
Lapset olivat menneet Eevan kamariin ja leikkivät siellä. Isä tunsi sen johdosta rinnassaan helpotusta ja riemua, ettei heitä sieltä pois ajettu.
Rupesi kuulumaan Innon itku.
"Mikä sen tuli?" kuului Eeva kysyvän.
"Kaatui."
"Älä nyt niin huuda poika... Kuka sen kaatoi?"
"Itse kaatui, kun juoksi."
"Älä nyt poika huuda, niin kuin henki menis. Vie Maija se tupaan Emelialle ... ja mene sinäkin, Helmi, tupaan."
Isä oli huomaavinansa tuossa äänessä välinpitämätöntä kylmyyttä... Ennen ei tuollaisia ollut niin tullut merkille pannuksi...
"Mitä Into itkee?" kysyi isä, kun Maiju poikaa kantaen meni hänen huoneensa läpitse ja poika vielä surkeasti itki.
"Kaatui ja loukkasi nenäänsä, raukka." Maiju katseli säälien Innon nenää, jossa oli pieni naarmu.
"Eikö äidillä ollut voidetta, jota olisi siihen pannut?... Älä itke Into ... lapseni."
"En minä tiedä, mutta äiti käski viedä Emelian luo."
"Menkää nyt sitten Emelian luo," käski isä.
He menivät ja Emelia saikin lapsen pian viihtymään. --
Isäntä oli mennyt kartanolle työskentelemään, mutta ei saanut mielestään poistetuksi niitä moitteita, joita oli kuullut miehien aamulla lausuvan emännästä, ja lasten kohtakin ajatutti.
Päivällinen vetäytyi tänäänkin hyvin myöhälle, kun emännällä oli niin kiireistä kuvain tikkausta ... eikä Emeliakaan tietänyt puuhaan ryhtyä piikain kanssa aikanansa, koska käskyä kamarista odottivat. Vihdoin täytyi Emelian mennä kysymään. Eeva kehui unohtaneensa koko asian, kun oli niin kiirettä; käski sitten ja antoi määräykset, mutta ei joutanut katsomaankaan mennä. --
Ensi kerran, pitkän ajan jälkeen, meni isäntä nyt syömään palveliain pöytään. Ja kun Eeva kävi tuvassa ja näki tuon, alkoi hän itsekseen syystä ihmetellä, mitä isäntä tuolla tarkoitti, Repposen muotokin oli synkempi tavallista, eikä hän tänään koko päivänä puhunut paljon mitään. Täytyi vähän miettiä syitä tuohon, mutta ne eivät selvinneet. Siihen suuntaan ajatus lopulla vaan kääntyi, että kun aina söisi palveliain kanssa, niin olisi parempi ja vähemmän vaivaa. --
Päivällisruokana oli kuorimattomia perunoita, kastikkeena suolan lakaa vadin syrjässä, silakkaa, tuota moitittavaa leipää ja piimä-kotkeloa.
Emelia sai aina syödä palveliain pöydässä, kun oli jo iso; toiset lapset söivät missä milloinkin, tuvassa ja kamarissa.
Mutta voista, maidosta ja lihasta ei ollut puutetta kamarin pöydässä koskaan.
Päivällisen jälkeen meni isäntä emännän luo. Kun hän oli asettunut piippuineen emännän ääreen tupakoimaan, sanoi hän:
"Minun mielestäni on tuo väen ruoka liian huonoa," ja ääni värähteli hiukan. "Kyllä sitä täytyy ruveta vähän paremmasti laittamaan, taikka me emme lopulta saa ollenkaan työväkeä."
Eeva katsahti oudoksuen mieheensä.
"Mitä varten?... Kyllä se vaan kelpaa."
Isäntä veteli ahkerasti savuja ja varmaankin ajatteli, mitä hänen nyt pitäisi sanoman.
"Mitä varten sinä nyt väenpöytään menit syömään?" kysyi Eeva vähäisen väliajan päästä.
"Menin vaan. -- Kyllä se on kuule niin, että sen täytyy parantua... Minkä tähden tuo leipä ja piimäkin ovat niin huonoa?"
Eevaa kosketettiin arkaan kohtaan... Miksi isäntä nyt tuollaisista rupesi puhumaan?... Aikoi jo kiukkuisesti jotain sanoa, mutta syyllisyyden tunto ehkäisi ja täytyi sanoa jotenkin parannellen:
"En minä tiedä, kuinka se särvin on niin huonossa lajissa. Leipään ei ole minun syyni; kun viimein leivottiin, en minä ollut kotona ja Tiina oli varmaankin antanut taikinan liiaksi jähtyä."
Hän katsahti mieheensä ikään kuin varkain ... mahtoiko uskoa puollustusta...?
"Et ollut kotona? Kyllä silloin pitäisi olla kotona, kun leivotaan ... mitä ne piiat huolivat perään katsoa."
Isäntä puhui hiljaa ja vakavasti.
"No en minä sitä ymmärtänyt, ettei leipiä osaisi kypsentää ... mokomakin kelvoton Tiina!" Eeva puhui kiivaasti sinkuen.
"Älä nyt niin kiivastu, Eeva kulta, kyllä sitä sinun sellaisista asioista täytyy huolta pitää. Ei tuommoisista sovi piikaa syyttää, ne kuuluvat emännän tehtäviin."
"No ... ei siitä nyt tarvitse koko päivää saarnata."
"En minä, hyvä ystäväni, saarnaa ollenkaan, enkä pahassa tarkoituksessa puhukaan, mutta minä vaan tahdoin muistuttaa, että semmoinen ei kelpaa. Ruoka-aitassakin on niin kovin huono järjestys että sinun täytyy tänäpäivänä mennä Tiinan eli Emelian kanssa laittamaan siellä kaikki parempaan kuntoon."
Eeva kuulteli punastuneena kuin veripahka.
"Nytpä ollaan kovin...", hän vähäisen väliajan päästä virkkoi.
"Älä suutu, Eeva kulta, sinun ei saa suuttua, ... eli tästä tulee paha."
Nyt puhkesi Eevalta itku ja hän veti esiliinan silmilleen ja sen takaa hän taas vaikerehtaen sanoi:
"Tuotako nyt rupeaa tulemaan... Mitäs minua tarvitsi vetää tänne, en ainakaan ole kaupannut itseäni."
"So, so, so..."
Eeva lähti kiivaasti pois huoneesta.
"Älä mene ... kuulitko Eeva!... Sinun ei saa mennä nyt että muut näkevät sinun itkeneen."
Mutta Eeva meni vaan huivia silmilleen vetäen eikä puhunut mitään.
XII.
Nyt seurasi muutamina päivinä että Eeva raatoi kiukkupäissään kaikkialla, koettaen saada epäjärjestyksessä olevia paikkoja järjestykseen. Lihat ripustettiin aitan kattoon, sen lattia lakaistiin ja sieltä tulikin äköttävästi haiseva moska. Navetan parsia rääpittiin ja lehmille annettaessa käärittiin heinävihkoin ympärille puoli olki-sitomaa. Emäntä puuhasi itse kaikkialla ja oli kovin närkäs puhumaan piioille pistosanoja ja muuten suoraankin kiukkuansa purkamaan. Emelia pakkasi ensin joukkoon, mutta ei äitipuoli sitä kärsinyt, käski vaan tupaan mennä.
Väen pöytään ilmestyi joka aterialla valtainen voilautanen. Piimä sai matkustaa sikain ruoaksi ja maito pöytään.
Tähän aikaan oli kamarin pöydässä ruokaa niin kuin ennenkin, mutta siellä ei syönyt muut kuin lapset.
Luonnollisesti herätti tämä kummastusta koko talon väessä; kyseltiin toisiltansa syytä tähän merkilliseen muutokseen ja arveltiin yleensä että emäntä oli saanut nuhteita isännältä.
Näinä päivinä olivat lapset entistä enemmän orvon kaltaisia; äitipuoli ei puhunut heille mitään, ei hyvää eikä pahaa, jos pienemmät joskus hänen puoleensa kääntyivätkin... Saivat Innosta aikain pitää huolta itsestään.
Huomattavasti lisääntyi epäjärjestys kamareissa sen mukaan kuin järjestystä muualla koetettiin toimittaa. Eeva ajatteli: "kärsiköön sisä-siivo, ulko-siivon hyväksi."
Kun ei Emelian sallittu muiden muassa olla noissa toimissa, kysyi hän äitipuolelta, josko hän saa mennä kamareja lakaisemaan. Kiellettiin.
"Tämä ei passaa," sanoi isäntä eräänä ehtoona Eevalle, kun oli kulunut pari päivää ensimäisestä väittelystä. "Minä näen kyllä, että sinä kiukuissasi riihitset, mutta työnteko pitää tapahtua ilman kiukkua, se tulee muuten raskaaksi ja ikäväksi... Enkä minä ole _sinua_ käskenyt väen pöytään syömään eikä niin itse työtä tekemään ... enkä hulluuden päähän voita lautasille panemaan. Kohtuus kaikessa."
Eeva ei puhunut mitään, punotti vaan.
"Sinun täytyy asettua kohtuullisuuteen kaikessa," jatkoi mies. "Mutta jos sinä tuolla tavalla rupeat kiusoittelemaan, niin kyllä sinun tulee se tietää että minulla on housut jalassa."
Eeva oli yhä ääneti.
"Miksi kamari on nyt näin huonossa siivossa?"
Eeva yhä kehräsi, mitään vastaamatta tuijottaen työhönsä.
Isäntä huusi Emelian tuvasta.
"Lakaise tämä huoneen lattia," käski hän.
Tyttö loi vauhkan katseen äitipuoleen, kävi sitten luutaa hakemassa ja rupesi lakaisemaan.
Eeva heitti rukin syrjään, meni ja tempasi luudan tytöltä ja alkoi itse kiivaasti lakaista.
Emelian ja isän hämmästyneet katseet kohtasivat toisiaan. Emelia pakeni tupaan.
"No, miksi et antanut Emelian lakaista?" kysyi mies kauniisti.
Eeva vähän viipyi ennen kuin vastasi:
"En minä ole tänne tullutkaan sitä varten että minä pelkään ... en minä ole ennenkään peljännyt."
"Kuule ... mitä ... mitä sinä nyt puhut, Eeva?"
Repposen ääni värisi liikutuksen ja kiukun sekoituksesta. Hän nousi tuoliltaan ja meni Eevan luo.
"Mitä Jumalan nimessä sinä tarkoitat?"
Kysymyksiin, joita hän vielä tämänkin jälkeen teki, ei tullut ollenkaan vastausta. Ei koko iltana puhunut Eeva hänelle mitään.
Miehen sydämen läpi virtasi kiihkeitä tuulia, jotka pudistuttivat ja viluttivat. Ne asettuivat vähemmälle myöhempään, jonka jälkeen siellä tuntui lepäävän raskas, hyvin raskas paino.
Lapsiinkin ja palkollisiin tuvassa ei haltiaväen kammottava äänettömyys ollut vaikuttamatta. Palveliat olivat alakuloisia, mutta lapset silmäilivät pelkäävästi isän synkeätä muotoa ja äitipuolen tumman punaisia poskia ja kyräileviä silmäyksiä.
* * * * *
Aamu tuli. Eeva nousi ylös varsin aikaisin. Isäntä toivoi vielä että asiat kuitenkin ilman suurempia selkkauksia selviäisivät, ja koko joukon ollen toivollisempana kuin illalla, odotteli aamukahvia, jota hänelle tavattiin sänkyyn tuoda. Aika kului kuitenkin myöhälle ja hän rupesi jo käymään levottomaksi pitkästä makuusta. Ei tahtonut kuitenkaan nousta, koska pelkäsi hätimisellään vaimoansa loukkaavansa.
Emelia sattui kuitenkin käymään hänen huoneessaan.
"Eikö sieltä jo kahvia tuoda?" kysyi hän.
"Ei ole keitettykään kahvia."
Tyttö näytti kovin alakuloiselta.
"Jassoo..." Repponen nousi reimasti pukemaan.
"Mene nyt sinä keittämään kahvia," käski hän tytölle.
"En minä uskalla, kuin..."
"Sano, että minä käskin."
"Niin mutta..." Tyttö seisahtui menotiessä ja kyyneliä alkoi pisaroida poskille.
Isä katseli häntä säälien.
"No ei tarvitse ... mene nyt vaan muuten tupaan."
Päivä alkoi sangen ikävillä tunteilla.
Repponen päätti niin paljon kuin mahdollista, olla muutamiin päiviin sekaantumatta vaimonsa asioihin, koetellaksensa kuinka kauan tuota kestäisi. Siihen tulikin sangen sopiva tilaisuus, sillä hän lähti kahden päivän matkalle.
Toisena päivänä hänen poissa olonsa aikana, rupesi Eeva kyllästymään ja väsymään tuohon ahkeraan työhön ja kiinteään puuhailemiseen talouden toimissa ja istui taas enimmän osan päivästä kamarissa. Mutta sydän oli levoton, vaikka ruumis täten saikin levätä.
Hän oli kiukuissaan itseksensä päättänyt, että miehensä kiusallakin raataisi kaikkialla niin kuin hevonen. Tiesi että Repponen ei tuota voisi kärsiä siitä pelosta että kylässä ruvettaisiin sanomaan: "Kovallapa pitää Repponen nuorta emäntäänsä..." vaan alistuisi vaatimuksissaan hänen suhteensa, ... kun hän vaan olisi kestävä.
Aavistusta oli siitäkin, että Repposen vaatimukset olivat osaksi oikeutettuja, mutta mahdotonta oli niitä niin järjestyksessä ja säännöllisessä muodossa tyydyttää kuin tämä vaati... Jospa ei Repponen olisikaan puhunut niin maltillisella, puolittain nöyrällä äänellä ... mutta kuitenkin niin vaativaisena, niin olisihan tuota saattanut vähitellen ruveta totuttamaan itseänsä, koska se omastakin mielestä vähän tarpeelliselta tuntui... Jospa isäntä olisikin pyytänyt; mutta kun niin vaatimalla vaati ja vihoissaan oli varmaan, vaikka sitä niin peitti ... viekasteli, niin se kiukutti siihen määrään, ettei mistään hinnasta tahtonut ruveta noita vaatimuksia täyttämään... Täytyisi miehen peräytyä, jos vanhat merkit tilansa pitävät ... ja jos se hänestä pitää ja vähänkin sopuisaa ja rauhallista elämää rakastaa...
Sittenhän sen näkee kun koettaa... Alakynteen ei ainakaan millään tavalla sovi antautua, ei hän ollut sitä varten tullutkaan, eikä hän ikänä ollut ajatellut että avioliitossa tarvitsisi miehen mielen mukaan aina tehdä. Ja sitä varten hän oli Repposen ottanutkin, kun tiesi olevansa liian _komea_ vanhahkolle leskelle, että saisi enemmän olla niin kuin itse parhaaksi näkee, koska Repponen oli siksi varakas että hänen kannattaisi vaimonsa sillä lailla antaa olla.
Jos olisikin itseänsä parempain taikka sellaisten kanssa, joita kaltaisinansa piti, naimisiin joutunut, niin silloin olisi vähän enemmän täytynyt olevaisten olojen mukaan mukautua... Mutta Repponen sai kiittää onneansa että oli saanut hänen kaltaisensa nuoren ja komean tytön emännäksensä, tytön, jolla kyllä olisi ollut nuorempia ja ... parempiakin kosioita.
Ja nyt tuolla lailla rupeaa vaatimaan...
Näin mietiskeli Eeva.
Hän käytti siis tilaisuutta miehensä poissa ollessa levähtääksensä, että taas olisi uusia voimia, kun tämä kotia saapuisi, että taas sopisi ruveta kiusalla ... koska arvasi että mies siitä olisi pahoillaan.
Vaan kun hän istui kamarissa jotain tekemässä, ja oli lapset äreästi luotansa pois käskenyt, rupesi ajatuttamaan, että mitähän, jos ei Repponen antaisikaan perään kovin vähällä ... jos pitäisi pitemmälle ruveta tuota raatamista jatkamaan...
Rupesi tuntumaan siltä, ettei voisi kestää pitemmälle tuossa velvollisuuksien orjallisessa täyttämisessä. Mieli kävi yhä raskaammaksi, kun muistui, muun muassa, niin elävästi mieleen ne mielikuvat, joita saavuttaaksensa hän oli tyttö-päivänsä elänyt.
Kun ei olisi edes noita lapsia tuommoista liutaa!... Ne tunkeevat joka paikkaan mihin vaan menee ja varmaan kantelevat isällensä minun päälleni, jos ei aina ole käsi niin hijaa myöden...
Into tuli sisään ja sormet suussa seisahtui tuoliin nojaamaan. Siitä hän kulmainsa alta salavihkaan äitipuolta katseli ja näytti epäilevän, josko oli lupa sisällä olla. Lapsi oli ensi aikoina kiintynyt äiti-puoleen, mutta nyt tämä oli muuttunut kovaksi ja kylmäksi.
"Mitä sinä nyt ... siinä seisot noin? Ota sormet suustasi."
Into luultavasti ajatteli että nyt piti puollustukseksensa sanoa tärkeä syy sisään tuloonsa, koska äsken oli pois ajettu ja hän yhtä kaikki oli tullut.
"Mun on nälkä," sanoi lapsi matalalla äänellä ja totisesti yhä katsellen äiti-puolen kasvoihin.
"No mitä sinä sitä mullen tulet sanomaan, ei mulla täällä ruokaa ole... Mene tupaan."
Ovenraosta pilkisti sisään Maiju.
"Tule tänne Into," hän kuiskaamalla sanoi, hiipi hiljaa pojan luo ja veti sitä käsivarresta.
"Tule nyt pois ... kuulitko!"
Poika lykki ja tyrkki pois puolestaan sisarensa käsiä ja katseli äitipuolta ikään kuin odottaen, että tämä käskisi Maijun mennä tupaan ja jättää Innon rauhaan.
"Kaa ... tule nyt."
"No mitä se poika nyt siinä ... häjynkurinen. Vie nyt se tupaan ja anna ruokaa sille, kun kehui nälän olevan."
Into meni alakuloisena Maijun seurassa.
* * * * *
Tänä päivänä emäntä taas söi kamarissa ja palveliat kuiskailivat ja iskivät silmää toisilleen tuon johdosta.
Eeva aavisti jotain tuollaista siitä, että palveliat hänen mielestään käyttäytyivät vähän kavalasti hänen tuvassa ollessaan. Tuo oli hänestä ikävä seikka.
Miksi he noin katselevat?... Oudoksuvatko ehkä tätä oloa...? kukatiesi vielä pilkkaakin takanapäin laskevat?
... Oliskohan että palveliat ajattelevat minussa yksin syyn olevan siihen että näin ollaan?...
... Ei tämä ole hupaista... Täytyy koettaa lapsia taas hyvitellä että rupeaisi niiltä edes ystävyyden osoituksia saamaan...
Hän nouti puita, teki valkean kamarin pesään ja keitti kahvia.
... Palvelijoista ei muuten mitään, mitä heistä, mutta kun he niin salamyhkäisesti katselevat ja välinsä varmaankin ajattelevat ja puhuvat ... mitä mahtanevatkaan puhua?...
Kahvin valmiiksi saatua, kutsui hän ensin Emelian sisään, ja sitten toiset.
Alussa hän puhui hiukan entiseen laatuun, sitten vähitellen lempeämmin ja ystävällisemmin, ettei olisi huomattu mitään äkkinäistä muutosta ja tarkoitusta.
Into pääsi kahvia juodessa syliin ja sai makiaisia. Illemmalla olivat lapset hyvin vapaalla mielellä; uskalsivatpa taas kamarissakin leikkiä ja ääntä pitää, Emelia istui työskennellen äitipuolen huoneessa niin kuin ensi viikoillakin tämän tulon jälkeen.
Ja hetkisen Eeva tunsi itsensä onnellisemmaksi ja vapaammaksi, niin ettei enää joka minuutilla ollut tuo pahasopu ja riita mielessä; mutta silloin se kohta johtui sinne kun mieskin mieleen muistui. Ja silloin kulki hienosti omituinen väre sydämessä. Melkein pelotti miehen kotiin tulo ... ja se että taas pitäisi ryhtyä tuohon -- kiusatyöhön, jos mielisi toiveitansa saada perille ja jos ei mies jo myöntynyt olisi.
Asia tuntui tukalalta, ensiksikin työn tähden, ja sitten sen tähden, että oli sydämeen ilmestynyt kummallinen tunne, jota ei Eeva voinut selittää. Se oli ikään kuin taistelevinaan tuota kiusanteon-ajatusta vastaan ja ... taas se oli niin kuin puollustavinaan sitä.
Tässä mylläkässä muistui mieleen vielä entiset mielikuvituksetkin, joita täytyi ainakin saada toteutetuksi ... ja sitten ajatus siitä, mitä ne palveliat ajattelevat ja puhuvat ... ja taas pelonsekainen miehensä kotiin odottamisen tunne ... sekä monta muuta, niin että lopuksi ajatukset ja tunteet ihan sekaantuivat.
Vaan kuinka olikaan, kun hän taas loi huomionsa nykyhetkeen, joka esiintyi hupaisena ja onnellisena, niin nuo ikävät mielijohteet haihtuivat ja hän voi hetkisen nauttia siitä ajatuksesta että oli tehnyt oikein siinä, kun leppyi lapsia kohtaan ja sai ainakin heidät puolellensa, etteivät he ainakaan hänestä nyt pahaa ajattele. Rauhoittavalta tuntui kun Emeliakin puhui ja nauroi taas kuten muutkin ihmiset.
... Kun ei vaan tuo isäntä olisi ruvennut tuolla lailla vaatimaan ... kuka sitä niin äkkiä tottuu, kun en minäkään kotona tullut juuri mihinkään sellaisiin opetelleeksi... On niin paha tehdä silloin kun käsketään...
Taas menivät ajatukset sille tielle, jossa ne sekaantuivat.
XIII.
"Eeva!"
Repponen oli hutikassa kotiin tullessaan ja huuteli pihalla emäntäänsä.
"Ee-va! ... eikö passaa tulla äijää vastaan ottamaan, vai vieläkö huulet ovat pitkällänsä!?"
Hevosta riisuvan rengin suu oli hymyssä tuota kuullessaan, mutta hän vältti, ettei isäntä olisi sitä huomannut.
Repponen seisoi keski pihassa horjuen ja huudellen. Emelia tuli hänen luoksensa ja otti käsivarteen kiini.
"Tulkaa tupaan isä," pyysi hän nöyrästi.
Isä kääntyi kankeasti ja tuijotti tytärtänsä kohti muljottaen.
"Ee-va!" huusi hän.
"Tulkaa nyt, isä-kulta, tupaan, äiti on tuvassa," rukoili tyttö.
"Mene käskemään tänne!"
"Niin mutta..." Emelia oli neuvoton, sillä hän oli nähnyt äitipuolensa käytöksestä ettei se tulisi ulos, vaikka hän menisikin käskemään.
"Tulkaa nyt tupaan, isä," alkoi hän uudestaan.
"Mene käskemään Eevaa!... Onko se niin hyvä ettei sen sovi tulla ... vai...?"
Emelia juoksi tupaan. Eeva kehräsi takkavalkean ääressä niin, että rukinpyörä surrasi.
"En minä saa häntä tupaan... Ettekö te menisi sinne, kun hän tahtoo?" pyysi Emelia.
Eevan posket punottivat niin, että se pani Emelian pahaa pelkäämään, koska isän huudot kuuluivat kyllä tupaan, eikä äitipuoli kuitenkaan mennyt.
"Jos ei tahdo päästä tupaan, niin olkoon pääsemättä, en minä ainakaan ole semmoisten..." Aikomus oli sanoa: "sikain passari," mutta hän ei kuitenkaan sanonut. Nousi kehräämästä, meni kohentelemaan takkavalkeata ja otti pois kahvipannun tulelta, pannen sen syrjään.
Itse oli hän äsken alkanut kahvia keittää isännän tuloksi, mutta mieli oli nyt muuttunut: tuommoinen ei tarvitse kahvia, ei kiusallakaan ... ajatteli hän ja meni kamariin.
Pihalta kuului kiroilemista. Emelia juoksi sinne uudestaan itkien, rukoilemaan ja pyytämään.
"Isäkulta..."
"Eikö se tullut se ... Eeva?"
"Tulkaa nyt, isä, tupaan jo, kun on näin kylmäkin."
Isä heitti tytön käsivarrestaan kauas, niin että se pyörien kaatui.
"Eikö se ... se tule?"
Emelia itkeä pillitti. Ei uskaltanut sanoa ettei äitipuoli luvannut ulos tulla ... eikä muutakaan saanut itkulta puhutuksi.
Maijukin tuli nyt Emelian luo.
"Älä itke," sanoi hän Emelialle hiljaa kuiskaten, mutta ei uskaltanut isälle mitään puhua; katseli vaan, miten tämä, kädet turkin-taskuissa horjuen seisoi, vuoroon tuijottaen maahan ja vuoroon heihin, sekä itsekseen hiljaa mutisi jotain, jota ei voinut selvään eroittaa. Joskus isä ärjähti vähän kovempaa ja silloin tytöt pelosta vavahtelivat. Muutenkin he vapisivat vilusta, niin että hampaat lotisivat suussa, vaan eivät uskaltaneet tupaan lähteä, kun ei isä käskenyt, eikä itsekään lähtenyt.
"Tulkaa nyt, isä, kun on näin kylmä," Maiju sanoi vihdoin.
"Hä-äh? öh-öh-öh-ööh..."
Isäntää rupesi kovasti ryittämään ja hän alkoi vitkalleen hoiperrella tupaa kohden.
"Jumala, jos se kaatuisi," puhui Maiju hiljaa sisarellensa.
"Ole hiljaa, ettei kuule." Emelia tyrkkäsi nuhdellen sisartansa ja rupesi sitten taas hampaitansa lotistamaan.
Isäntä meni suoraan tuvan läpitse kamariin. Siellä ei ollut ketään, himmeästi valaiseva lamppu palaa kitisi pöydällä. Tuijottavat silmät liikkuivat hitaasti ympäri huonetta, luonnollisesti emäntää etsien. Kun hän vihdoin tuli vakuutetuksi siitä, ettei sitä tässä kamarissa ollut, -- se tuntui vaan niin kolkolta, niin autiolta -- niin hän pudisti ensin päätänsä ja vihdoin koko ruumistansa, sekä päästi huudon:
"Huu-u-u...!" Se kuului pitkään ja tuntui lopulta niin kuin eläimen valitus-huudolta.
Into heräsi viereisessä huoneessa ja alkoi kovasti itkeä. Hän sai itkeä kauan, eikä kukaan tuvassa olioista uskaltanut mennä kamarin läpi, jossa isäntä oli, lasta huolehtimaan.