Part 5

Hän päätti nyt tuota "alkua parempaan päin" pitää niin kauan että muutkin komeat tytöt rupeaisivat sellaisia tekemään, ja sitten sopisi vähitellen aina parantaa ja parantaa, että vihdoin kaikki hameet tulisivat tuollaisiksi. Oikeastaan tuntui aina tästälähin, kun tuommoisen suorahelmaisen pani päällensä, että sai oikein hävetä vanhan-aikuisuuttansa, kun "parempia ihmisiä" vastaan tuli. Nauratti oikein moukilla, jotka eivät tuota ymmärtäneet, ja sitten suututti, kun tiesi että ne taas nauravat niillä tytöillä, jotka kappanhäntäistä pitävät. Sen tähden vaan nauravat, kun ei itse sovi laittaa sellaisia ... kadehtivat paremmiltansakin.

Pian ompeluyhdistyksen ensimmäisen kokouksen jälkeen, sai Eeva päähänsä että hänen pitäisi itse kutoa itsellensä pumpulinen vaatekangas niin itse, ettei alkuun pannessakaan saisi kukaan auttaa.

Kaikki kävi hyvin aina siihen asti, kuin piti ruveta kutomaan. Mutta nyt oli tullut varmaan pieni erehdys, sillä kankaassa ei ollut suuta.

Ei auennut, ei rahtuakaan, sotki vaan ja langat menivät ristin rastin, ettei sukkulan pistämisestä voinut olla puhettakaan.

Eeva yritti monta tuntia, ja sitten pääsi itku. Äidinkään apu ei auttanut, sillä suu oli auttamattomasti kadonnut.

Tyttö suuttui nyt ja ajoi kaiken syyn äidin selkään, kun ei häntä ollut ennen opettanut. Muuten olisi asiata käynyt nyt korjaaminen sillä, että olisi haettu joku taitava kutoja. Mutta mistä saada sellainen, joka ei koko mailmalle hoilottaisi, että hänen piti olla panemassa suuta Latva-Kuntin tyttären kankaasen?

"... Jos saavat tietää, etten minä vielä osaa kutoa, niin voi, voi-i! Kaikki sitä sitten puhuvat ja nauravat... Kun uskaltais hakea Liisan, ettei se kenellekään puhuisi, mutta ei ... voi kumminkin", vaikerteli Eeva.

Äidin oli harmi. Jos tämä olisi tapahtunut silloin, kun tyttö oli neljäntoista-vuotias, ei olisi ollut mikään häpeä mennä ketä hyvänsä apuun pyytämään. Mutta nyt kun tyttö oli jo kahdeksannella toista...

Asia oli sangen musertavaa laatua.

Miehet olivat viikkokunnalla jossain takamailla. Välttämätöntä oli että kangas saataisiin käypäkuntoon siksi kuin miehet kotiin tulevat.

Vahinko vaan, että ompeluseuran kokouskin oli samana iltana ja sieltä ei sopinut olla pois. Kotona olisi myöskin pitänyt olla katsomassa ja oppimassa kun kangasta korjattiin.

Ompeluseuran kokoukseen Eeva kuitenkin meni, siellä oli lystimpi. Pitäköön äiti huolen kankaasta, koska ei ole opettanut kutomaan. -- Hänpä siitä pitikin huolen. Hankki kankurin ja kertoi sille, ettei syy ollut Eevan taitamattomuudessa että asia oli noin hullusti käynyt, vaan se oli siinä, kun oli koettanut erästä uutta ylöspano-keinoa, jota joltain oli kuullut ja sitten noin hassusti sekaantunut koko asiassa, ettei enää saanut selviämään, nuori kun oli, eikä äitikään joutanut y.m.

Onnettomuus suuri. Kun kankuri-akka paraillaan tuskitteli lankain kanssa ja ihmetteli Eevan uutta konstia, tulivatkin miehet kotiin. Emännälle pakkasi oikein kiukku päähän nousemaan, kun sallimus antoi asian yhä vaan ala-mäkeä vieriä. Akkakin aavisti jotain, sillä miesten tupaan tultua hän ei enää ääneensä mitään panetellut, vaan äänetönnä jatkoi työtänsä siksi että vihdoin sai kankaan kude-suuhun. Kun akka pois meni, syntyi pieni sanasota. Miehet olivat kiukussa, kun oli nälkä eikä ruoka ollut valmiina.

"Eikö tytär saanutkaan kangasta kokoon?" kysyi Iikka.

Tarkoitus oli hyvinkin pisteliäs. Äiti ei keksinyt sopivaa vastausta heti, eikä siis puhunut mitään.

"Saa siitäkin Eevasta joku Aatami itsellensä nolvakan", arveli Köpi.

"Älä nyt kovin ... et saa itse sellaistakaan, iso-suu."

Äiti keitti puuroa paraillaan ja jätti sen kakkaraiseksi kiusallakin, koska pojat olivat noin ilkeitä.

Isä ei sanonut mitään poikain kuullen, mutta myöhemmin illalla hän äidille antoi aika ripityksen. Sanoi muun muassa:

"Tuo neuloma-konekin ostettiin, mutta yhtä kaikkipa niitä verhoja pitää kylässä neulottaa."

"Anna kun se oppii."

"Oppii", matki isä, "mitä se oppii, ei mitään -- --"

Mutta kankaansa kutoi Eeva sitten, kuin se oli kerran kude-suuhun saatu, suuresti taidostaan ylpeillen ja teki huolettomuudessaan muutamia vääriä raitoja.

VII.

Ompeluyhdistys oli saanut niin paljon työskennellyksi, että sopi pitää arpajaiset, kun vielä muualtakin vähän lisäksi voittoja keräiltiin.

Lahtis-Heikki ei olisi tahtonut mistään hinnasta olla sieltä poissa. Eevaa hän tähysteli koko päivän ja nautti äärettömästi tämän kauneudesta. Kovin kouristi sydäntä ja mustatauti vaivasi hirveästi, kun joku muu nuorimies sattui rakastetun kanssa sanan vaihtamaan.

Hän osti melkein liian paljon arpanumeroita, mutta hän voittikin niillä: ei niin suuresti numeroituja voittoja, mutta Eevan tuttavuuden.

Mitä luonnollisin asia maailmassa on, että hän osti kaikki arpa-numeronsa Eevan uurnasta, viimemainittua voittoa saavuttaaksensa.

Kun numeroidut voitot jaettiin, niin Eeva sai etsiä kaikille hänen numeroillensa vastineen.

Jos Eeva olisi ollut joku suuri pölkkypää, niin hän kentiesi ei olisi tuossa kaikessa huomannut mitään merkillistä. Mutta hänpä ei ollutkaan semmoinen. Hän pani huomiota Heikin käytökseen. Alkoi ajatella sen merkitystä ja aivan luonnollisista syistä selitti sen itselleen eduksi.

Kun Eeva tunsi Heikin ja tiesi myöskin hänen kotinsa maineen, niin nyt kannatti riemuita sydämellä ja suulla.

Kun tanssi alkoi, ajattelivat he jo sitä jonkullaiseksi rikokseksi ruveta siihen muiden kanssa; ainoastaan silmäin peittämiseksi täytyi tuota vähäsen vasten mieltänsä tehdä.

Asia kehittyi sydämessä siksi, ettei kumpanenkaan pitänyt sitä erinomaisempana kummana, että he myöhään illalla kahden kesken jossain kävellessään tunnustivat toisilleen ajatuksensa, että pitäisi saada aina yhdessä olla.

Vielä myöhemmin he lähtivät kävelemään Latva-Kuntiin päin, Heikki saattoi Eevaa kotiin.

Pihasta aikoi hän ruveta takaisin palaamaan, mutta Eeva teki "streikin" ja vaati sisään tulemaan. Heikki oli vaan tavallinen ihminen, eikä siis luonnollisesti voinut tuota vastustaa. Hämminki kuitenkin hänen valtasi, kun portaille tultiin ja piti astua suoraapäätä tupaan, näyttelemään itseänsä talon vävynä. Hän ilmoitti ajatuksensa Eevalle. Mutta suloinen sallimus oli jo noin 30 vuotta takaperin varmaankin ajatellut tätäkin seikkaa ja pannut rakennusmiehet tekemään oven Latva-Kuntin toisesta kamarista porstuaan. Eeva siis päästi Heikin pulasta, sanomalla, ettei ollenkaan tarvitse tuvan kautta mennä, vaan päästään porstuasta hänen kamariinsa. Sitten Heikki meni estelemättä Eevan perässä.

Emäntä kun oli kamarista ääniä kuullut, tuli ovesta kurkistelemaan.

"Joko sieltä nyt on tultu?" hän kysyi päätänsä ovesta sisään pistäessään, ja hämmästyi kovin, nähtyänsä vieraan.

"Jo... Älkää nyt kovin kurkistelko."

Eevan ääni kuului tuikealta ja äiti vetäytyi kuuliaisesti toisen kamarin puolelle pannen oven kiini.

Kun Eeva oli saanut vaatetta pois päältäänsä, meni hän äidin luo.

"Kuka tuo on?" äiti sipisten kysyi.

"Kuinka niin?" Eeva nauroi.

"Noo..."

"Se on ... tuo ... Heikki Lahtinen."

"Sen Lahtis-Pekan poikako?"

"Niin."

"Mitä se nyt sitten tuolla on ja tänne on tullut?"

"No ettekö te nyt ymmärrä? Se on ... johan te sen nyt ymmärrätte."

"Onko se sitten ... sepä nyt on, eihän se sun friiaris ole?"

"Friiaris..." matki Eeva, sillä tuo kuului niin vanhan-aikaiselta, "on se, keittäkää nyt kahvia."

"Kuinka herra siunatkoon ... sepä on, kun niin äkkiä... Onko se oikein vissi? Oletko sinä ikänä nähnytkään tuota poikaa ennen?" Äiti ei yleensä näyttänyt pahoillaan olevan.

"Kaa, älkää nyt niin kovin kyselkö. Mitä te nyt siitä huolitte, kun se nyt vaan on. Onko huonosta paikasta!... Menkää nyt vaan keittämään kahvia ja älkää noin oudoissanne olko, tosi se on." Eevaa nauratti.

"Sepä nyt on", paneskeli äiti.

"Keittäkää nyt pian."

"Noo, kyllä, kyllä, mutta sepä nyt on, mä vieläkin sanon."

"Mitähän se nyt sitten on... Tuota, kuinkahan, pitäisköhän ruokaa laittaa?" Eeva arvelevaisesti kysyi.

"En tiedä ... eikö tuo lie hiljan saanut syödä. On niin paha näin äkkiä, kun ei ole mitään sellaista laitettuna, jota tuollaisille pitäisi olla, kun on kumminkin komiasti oppinut kotonansa ... eikä meillä ole sellaisia herraisia pöytä-astioitakaan. Onkohan se yötä?"

"En minä tiedä. Niin sellaista se nyt on, minä olen aina sanonut että pitäisi laittaa jotain, että olisi kuin muuallakin ihmisissä, mutta kun ei osteta mitään."

"Älä nyt kovin, kyllä meillä niin on kuin muuallakin talonpojissa, eikä tässä herroja varten ole tietty laittaa... Kuka sitä on ymmärtänyt, että sinua tuollaiset rupeaisivat..."

"Annetaan vehnäsiä kahvin kanssa, ehkä ei välitäkään ruuasta", sanoi Eeva.

"No niin, kyllähän minä pian laittaisin sellaista tavallista talonpojan ruokaa, mutta et sinä kuitenkaan siihen tyydy, tahtoisit kumminkin herraisemmasti laittaa."

"Kukahan sitä sitten sellaista, saisi hävetä silmänsä täyteen. Pankaa nyt edes sitä kahvia."

Eevan täytyi jo kiirehtiä sulhonsa luokse toiseen kamariin, koska se jo melkein liiankin kauan oli saanut yksin vartoa.

Äidille tuli kova kiire kahvia puuhaamaan. Luonnollisella mielihyvällä hän melkein kuiskaten tuvassa ukolle kertoi että Eevalla on kamarissa sulhanen ... oikein vissi, ja että se on sen ison komean Lahtis-Pekan poika.

"Valehtelet", sanoi ukko vakavasti.

"Noo, mene katsomaan. Mihinkäs luulisit mun sellaisella menevän."

"Hm ... joutavata, lie lasten touhua."

"Niin ... lasten; ei kukaan ainakaan kosinut ole," sanoi äiti ja näytti siitä olevan hyvin mielissään.

Ukko tuumiskeli tätä asiaa sitten koko illan ja toisinaan kysyi jotain emännältä. Vastenmieliseltä ei asia hänestä tuntunut, sen huomasi siitä, että hän hyvin vakavana toisinaan virkkoi:

"Lasten touhua lieneekin."

"Tuota nyt tuossa, ... lasten touhuahan se on aina, sellaistahan se oli meidänkin ennen."

"Noo niin, mutta tuo on niin äkkinäistä."

"Äkkinäistä," matki äiti, "kuka sen tietää kuinka kauan ne ovat toisensa tunteneet, kukajo."

"Kauanpa siellä viipyvät pojat," alkoi ukko moittia, kun ei poikia ruvennut kotiin tulemaan.

Sillä välin kuluttelivat rakastuneet aikaansa kamarissa keskustellen yhtä ja toista.

-- -- "Kun sinut näin ensi kerran siellä iltamassa, kuin ompeluyhdistyksenne perustettiin, niin siitä lähtein olet aina ollut mielessäni," kertoi Heikki.

"Jopahan nyt..." nauroi Eeva.

"Sinä et ole minua ainakaan koskaan ajatellut."

"Olenpahan monasti."

"Muistatko Eeva, ajattelitko silloin mitään että kun olisi, niin kuin nyt?"

"Muistan."

"Ajattelitko?"

"Ei sanota."

"Et sinä sitä ajatellut, mutta minä ajattelin."

"Se ei ole totta, sinä et ajatellut sitä, etkä mitään, ei vaikka!" väitteli Eeva riemullisessa innossa.

"Aivan todella."

Eeva vakuutti kuitenkin, ettei hän sitä uskonut. Hän oli tulisessa väittelyn innossa. Mutta nyt johtui taas mieleen, että pitäisi olla jo sitä kahviakin.

"Voi!" hän huudahti, "mitähän se äiti nyt taas hissailee, kun ei tuo sitä kahvia."

Sitten hän juoksi toisen kamarin läpi tupaan huutamaan:

"Tuotteko te sitä kahvia, vai?..."

"Kohta on valmista," vastasi äiti.

Heikki kuuli kaikki, kuinka Eeva tiuskui nyt ja äsken. Sen johdosta mahdollisesti kyllä joku outo sävel rinnassa helähti, mutta kun Eeva taas takaisin tuli, niin ei sieltä enää mitään semmoista kuulunut. Hän ajatteli ainoastaan: minulla on kauniimpi morsian kuin ikänä olen yhdelläkään ihmisellä nähnyt.

Tarjoimella toi äiti kahvia. Puna tuli muorin poskille, kun Heikille kahvia tarjosi ja syvästi niiasi.

"Minä olen niin vanhaa lajia ja taitamaton tähän että ... suokaa anteeksi," hän pyyteli hämillään.

"Eihän nyt mitään..." Heikki odotteli tavan mukaista esittelemistä. Eevalle ei ollenkaan sellainen asia mieleen johtunut, eikä hän sellaisiin ollut myöskään tottunut... Pitihän äidin, yhtä hyvin kuin Heikinkin tietää kuka kumpanenkin heistä oli.

Heikki otti kumartaen kahvia.

Eevan mielestä käyttäytyi äiti niin hirveän kömpelösti, häntä harmitti ja ajatutti että mitähän tuo Heikki tuosta ajattelee.

Mutta Heikki ei ajatellut mitään, sillä hän oli ennenkin nähnyt vanhoja ihmisiä.

Kun ei Eeva muuta sopivaa moitittavaa löytänyt, josta puhua olisi sopinut, niin hän sanoi, kun äiti hänelle kahvia tarjosi:

"Eikö teillä nyt parempaa hametta ollut kuin tuollaisella..."

Pitihän sitä jollain tavalla Heikille ilmoittaa, että "on sitä meillä parempaakin kuin päälle päin näkyy. Äidillä oli kuitenkin siisti villahame sinijuovainen tummalla pohjalla, joka on nuorten neitojen kauhistus.

"Mitähän mun sitten on lukua," arveli äiti ja meni hymyillen pois.

"Äiti on niin vanhan-aikainen," täytyi Eevan sanoa äidin mentyä.

"Älähän nyt... Sellaisiahan ne ovat kaikki vanhat ihmiset ja mekin tulemme sellaisiksi, kun vanhenemme," tuumaili Heikki.

"No niin, mutta ... kun tuo äiti on sellainen..."

"Minkälainen?"

"Sellainen..."

Eeva välttämättä tahtoi uskoa että Heikki oli äidissä huomannut jotain moitittavaa, vaikka vaan ei sitä tahtonut tunnustaa.

Asia loppui tähän, sillä ei Eevankaan tunto sallinut hänen äitiänsä ruveta sen enempää moittimaan. --

Kun Heikki meni pois, meni Eeva heti peilin luo sovittelemaan huiviansa, miten sievimmältä näyttäisi. Suutansa pani hän monen muodin mukaan, koetteli muistutella miten se milloinkin oli ollut, kun Heikki oli nähnyt ja häntä katsellut; hän koetti sitä hienoon nauruun ja isoon nauruun, veti pienelle ruusulle ja koetti kuinka silloin oli kun puhui.

Tyytyväisesti hän hymyili, kun tähän kyllästyi ja alkoi sitten ajatella minkälainen koti sillä Heikillä on. Komeaksi se mielessä kuvastui ja sitä oli kuullut puhuttavankin. Johtui myös mieleen Heikin isä, äiti ja sisar. Heikin isää hän ajatteli isomahaiseksi isännäksi, semmoiseksi kuin tavallisesti ovat isot maanviljeliät. Äidin hän samoin kuvitteli lihavaksi kimeä-ääniseksi emännäksi, jolla olisi silkki-pehmeät kädet ja nauravat silmät. Sisar muodostui hoikaksi, äärettömän hienoksi tytöksi, joka ei ikänä ole navetan ovea avannut, eikä mitään muutakaan tehnyt, kuin semmoisia hienoja ommellut ja lukenut paljon. Semmoinen hänen mielestään tuli olla pulskeasti elävä talon perhe. Oikein juoksi hyväätekevät viileät väreet pitkin ruumista, kun hän ajatteli tätä seuraa ja sitä kun hän ensin sinne menee Heikin kanssa, kun jokainen tulee tervehtimään häntä ... perheesen kuuluvana -- miniänä, ja jokainen niin tutkien päälle katsoo, niin kuinkahan silloin osaisi oikein hienosti käyttäytyä, ettei moukalta näyttäisi.

"Ah!" Mieleen juolahti että nyt sitä sopii muodostaa jonkin paremman leningin helma _sellaiseksi_... Täytyi noutaa muutamia leninkiä ja koettaa katsella mikä paraimmalta näyttäisi... Kas tuo punaisen ruskea musliininen... "Kun sen helmaa panee noin ... ja noin, mutta se ei uletu, täytyy hakea vähän lisää että ulettuu... Noin se sitten on..." Hän piteli helmaa käsillään tiheissä laskoksissa ja katseli sitä ihannellen. Pukemisen ajatus arvattavasti alkoi muodostua tyydyttäväksi, koska hän taas ääntänsä pidätellen virkkoi: "... Kun vaan osaisi sievästi käyttäytyä!"

Hän alkoi harjoitella kättelemistä: nousi seisomaan lattialle, ojensi käden, ikään kuin jotain tervehtääkseen ja muisteli kuinka neiti Sälppenström asetti ruumiinsa ... noin suoraksi ... ojensi sitten kättänsä, eikä sitä ollenkaan koukkuun päästänyt silloin kuin toisen kädestä kiini piti, kerran vaan turahutti, sitten hiukan, hyvin hiukan koko ruumistaan kumarsi, päätänsä samalla noin sivulle päin hienosti vääntäen, ikään kuin hampaan kivussa... Tempun piti käydä varsin sukkelaan ... käsi hyvin kankeana ja suorana niin kuin sillä olisi aikomus estää toista likelle tulemasta.

Luuli hän vihdoin jo sen osaavansa, kun oli hyvin kauan peilin edessä harjoitellut kumarrusta ja pään taivutusta.

Puhe-tapakin muistui mieleen. Täytyi ruveta ajattelemaan ja mieleensä johdattamaan, millä tavalla herrasväki kulloinkin sanoo kutakin sanaa, ja millä äänellä.

*Nämät haaveilut hän sai sen verran vihdoin mielestään poistumaan että muisti mennä syömistä kyselemään tuvasta, kun sieltä jo veljeinkin ääniä kuului.

VIII.

Viikon päästä tuli Heikki taas ja sai sillä kertaa tutustua kaikkiin Latva-Kuntin perheen jäseniin.

Parin viikon kuluttua siitä, vei Heikki Eevan kotiansa katsomaan.

Lähdettäessä oli ilma kirkas ja Eeva sai istua kauniisen, uudenaikaiseen rekeen. Komeat olivat hevonen, puetit ja rekivaatteet.

Mieli oli niin keveä ja sydän lenteellä. Eeva toivoi että kaikki ihmiset hänen nyt näkisivät, että saisivat kadehtia ... raukat. Sellainenkin ajatus oli, että kaikki tuntemattomat ainakin herroiksi luulevat. Kun ihmisiä vastaan tuli, ja niitä tulikin kaikellaisia, yksinkertaisempia ja niitä toisia, niin Eevan teki mieli aina jotain ilkkua ja sanoa Heikille, mihin huomioon hän tuosta ja tuosta tuli ... kun oli niin "kamala"... "Herra jee, katso kuin tuo ämmä oli itsensä suurella huivilla mökkelöinyt! hi, hii ... ja piuksut kun miehillä!"...

Ah, kun se oli hupaista, tehdä noita tärkeitä havannoita ja samalla näyttää sulhollensa korkeata sivistyskantaansa, puhumalla noiden ohikulkevain ihmisten auttamattomista puutteista!

Heikki ei kaikisti juuri mitään vastannut, myhähtihän vaan ja toisinaan sanoi: "niin on."

Kun kiivaasti ajettiin kylien läpitse ja ihmiset heitä töllistellen väistyivät tien syrjään, niin oikein Eevan päätä huimasi ja toisinaan pieni huudahduskin pääsi, kun sitä mielessään kuvitteli miten ihmiset nyt paraillaan heitä ihmettelevät: "Siinäpä meni komea pari ja hyvällä hevosella," ... ja kuinka he sitten vielä perään katsoivat ja upeutta ihmettelivät...

Mutta Heikin sydämelle rupesivat Eevan huudahdukset ja naurut ennen pitkää tuntumaan niin kuin pikkuisilta vasaran-iskuilta.

Jo ennenkin oli hän toisinaan ajatellut, että kuinkahan se nyt oikein on, kun se asia niin äkkiä päätettiin?... Onkohan tuo Eeva juuri sellainen kuin hän toivoo, sisällisesti sivistynyt ihminen?... Johtui mieleen kaikellaisia erityisiä tapauksia, jotka sotivat vastaan tätä mielipidettä ja nostivat sydämessä kummallista pelkoa. Sitten hän vielä ajatteli, että Eeva oli melkein liian valmis lupaukseen, isältä ja äidiltä kysymättä ... ja eiköhän ollut ollenkaan kilpakosioita? Olisi mielestänsä ollut parempi kuin olisi ollut niitä ... olisi voinut enemmin rakastaa, jos omin silmin olisi nähnyt muidenkin pitävän Eevasta. Ja jos sittenkin Eeva olisi häneen suostunut ja muut hylännyt, ... olisi tuntunut niin suloiselta saada yksin olla tuon halutun aarteen omistajana.

Kun hän syvemmältä rupesi tätä miettimään, niin sydämen valtasi omituinen väristys. Ehdottomasti, vaikka hän tahtoi sitä tunnetta olemattomaksi ja suorastaan mahdottomaksi tehdä, tungeskeli se ajatus ettei hän voi ollenkaan hyväksyä niitä luonteen ominaisuuksia, joita hän Eevassa oli tullut tuntemaan.

Kun hän tähän asti mietiskelyissään pääsi, niin silloin tuli niin paha olla ettei siitä tullut helppoa muulla kun johdattamalla mieleensä Eevan kauniit kasvot ja vartalon. Silloin kaikki ikävät varjot poistuivat, sydän lämpisi ja hehkui taas tulisen intohimoisesti. Jos hän silloin sattui istumaan, niin hän hypähti ylös, ikään kuin paetakseen noita vainoavia ajatuksia, jotka häneltä tahtoivat riistää hekumallisen riemun. "Eeva on minun ja hän on kaunein tyttö, mitä ikänä olen nähnyt..." Tämä ajatus karkoitti muut, ja tuskain haihduttua tuntui siltä, kun ne olisivat vaan olleet pahoja unia ja kun ei niillä todellisuudessa voinut olla mitään vastinta tuohon kauniisen tyttöön nähden, niin teki oikein mieli laulaa ja tanssia.

Tällä matkalla hän nyt tuota -- "Eeva on kauniimpi tyttö kuin ikänä olen nähnyt" -- ajatusta kehitti ja punnitsi. Mutta nyt oli se etu poissa, joka kotona aina oli ollut, se nimittäin, että kotona ei Eeva ollut nähtävissä, vaan ajatuksissa muodostui hänen kuvansa kaikkia Heikin ihanteellisia vaatimuksia vastaavaksi. Tällä kertaa oli Eeva vieressä. Hänen puheissaan oli paljon tuota -- sydämen sivistymättömyyttä -- joka ei Heikkiä miellyttänyt, ja joka samalla himmensi sitäkin ihanteellista kuvaa, joka ulkomuodosta oli ajatuksissa ollut. Kun hän katseli Eevan kasvoja nyt, niin ei nekään olleet hänen mielestään niin ihanat kun ennen. Mutta tuota ei hän uskonut, sillä hän piti sydämessään olevan kuvan todellisempana kuin sen mikä vieressä oli. Ajatteli että matka oli rasittanut ja suuri huivi, joka oli pään ympäri kiedottuna, rumensi ja esti kasvoja täydessä kauneudessaan esiintymästä.

Tämä ajatus pani hänen kiihkeästi ajamaan että pääsisi ensimaiseen lepopaikkaan jossa Eeva saisi ottaa huivin pois ja hän, Heikki, todistuksen siitä, että hänen idealikuvansa oli oikea. Siellä, kun Eeva istui ja lämmitteli takkavalkealla ja puhui paljon ja ystävällisesti talon väen kanssa eikä mitään sellaista, joka olisi Heikille ollut vastenmielistä; ja kun talon väki kunnioituksella kohteli ja silmäyksillään osoitti ihantelevansa Eevaa, niin Heikki taas rupesi iloitsemaan Eevan omistamisesta... Kuinka sievästi se sentään vaatetti, tuo röijy valkoisine kaulapitseineen ja tuo leninki, jonka helma sievissä laskoksissa ja noin herrasmaisesti kapoitettuna noin ja noin ... ja sitten nuo kasvot!...

Heikki uiskenteli hurmautuneena rakkauden intohimoisissa laineissa.

Eevan sydämessä oli se, jota sanomme rakkaudeksi, kohdannut orpolapsen kohtalon. Ei siten, ettei hän olisi Heikistä pitänyt ensinkään, mutta siten, että pää-aseman siellä oli vallannut se loisteliaisuuden halu, jonka hän tämän naimisen kautta aikoi saada täytetyksi. Kun hän kuvitteli mieleensä tulevia elämän nautintoja, niin ei hän hetkeksikään unohtanut Heikkiä, vaan piti sen asian järjestykseen kuuluvana, että he yhdessä tulisivat kaikesta hupaisuudesta osallisiksi. Sen enempää rakkautta Heikkiä kohtaan ei hän kaivannut, sillä hän todella luuli ettei rakkautta voikaan olla muullaista kuin mitä hän tunsi. Hän siis tunsi näin: "Minä saan miehen aimo paikasta, Tästä varmaan hyvin paljon puhutaan pitäjäällä ja sanotaan että niistä tulee komea ja kuuluisa pari... Ainakin kaikki tytöt kadehtivat, kun minä pääsen sellaiseen paikkaan ja saan niin komean miehen..."

Kuta lähemmäksi ehdittiin Heikin kotoa, sitä vilkkaammin liikkuivat Eevan mielikuvitukset siellä. Taas esiintyivät nuot lihavat vanhemmat ja hieno, komea sisar. Kuvitteli, kuinka ne kaikki ovat heidän tullessaan pihalla vastaan ottamassa ja sanovat hänelle: terve tullut, eikä niinkuin moukat tuota tavallista: hyvää päivää. Kuvastui myöskin mieleen, miten piiat asioikseen juoksevat pihalla sankoja kantaen ja puita hakemassa, mutta pääasiassa kuitenkin häntä katsellen sitten toisilleen kertoakseen ja hänen pulskeuttaan ylistelläkseen... Kartano oli äärettömän komea, punaiseksi maalattu ihan joka paikasta, tuparakennus kaksikerroksinen, sen edessä moniruutuisilla ikkunoilla varustettu kuisti, josta mennään tupaan ja kamareihin ja kamareista saliin, jossa on komeat matot, topatut sohvat, soututuolit ja satullipeilit ja ... ja... Hänen mielikuvituksensa loi semmoisen komeuden, että häntä toden teolla rupesi oikein pelottamaan kuinka siellä osaa olla, ettei oudolta näytä, kun ei koskaan ennen ole semmoisissa paikoissa ollut.

"Joko nyt pian ollaan kotonasi?" kysyi Eeva usein.

"Ei nyt vielä, mutta pian," Heikki vastasi.

Eeva odotti ja odotti. Katseli laajalle ympärillä olevia taloja ja aina eteenpäin, itsekseen arvellen, kun jonkun talon näki:

"Onkohan se tuo?"

Kun semmoisten ohi ajettiin, niin Eeva sanoi:

"Tuota jo siksi luulin."

"Vai tuota... Tuollaiseksiko sinä kotoani ajattelit?"

"Niin, en minä tiedä."

He olivat valtatieltä poikenneet Lahtiseen vievälle kujalle. Eeva ei sitä tietänyt, luuli vaan yhä matkaa jatkettavan.

"Noh...?" äännähti Eeva kun Heikki pysäytti hevosen kotinsa pihassa.

Heikki nousi nauraen reestä.

"Joko nyt ollaan perillä?" Eeva alkoi silmäellä ympärilleen ja nousta reestä.