Part 3

"Älä nyt siitä kokopäivää saarnaa, kyllä minä vien itse lehmät!"

"Ja koko kesänkinkö kuletat itse?" Ukkoa nauratti ja mummo oli kovasti luonnossaan.

Eeva nukkui valkoisia unia ja kuunteli, peite pään ylitse vedettynä. Nyt ei hän olisi tahtonut, vaikka mikä olisi ollut, mennä lehmiä viemään. Sillä koska isä sitä tahtoo ja pakolla vaatii tekemään, niin se on niin hirveän ikävää ... äitihän sen sanoo ja väitti isälle että Eeva on vielä pieni, hänen täytyy saada olla vapaana, mielensä mukaan.

Todella vei äiti itse lehmät sinä päivänä laitumelle, sillä ei tohtinut käskeä muita, pelosta että sitte taas jokainen rupeaisi Eevan lellittelemisestä "pärmänttäämään".

Pian Eevan lapsellisesta mielestä kuitenkin se jyrkkä vakuutus haihtui, että lehmäin kuljettaminen on kovin ikävää sen pakon tähden. Toisinaan tuntui hyvinkin hupaiselta, niin ettei olisi mistään hinnasta tahtonut kotiin jäädä, vaan ulos laitumelle paloi mieli. Taas toisinaan se näytti hankalammalta, kun ei sentään saanutkaan juosta niin vapaana kaikkialla missä vaan mieli teki, kun piti karjasta huolta pitää.

Äiti häntä kyllä mahdollisuuden mukaan vapautti, mutta semmoisissa tapauksissa isä arveli että se oli suotta. Hän oli luultavasti nyt ruvennut saamaan päähänsä, että Eevan suhteen ei kaikki ollut, niin kuin oikein olla pitäisi; jotain oli jäänyt tekemättä, jonka nyt heti, aivan paikalla olisi pitänyt saada tehdyksi, saada Eeva käskyjen mukaan taipumaan. Isä syytti äitiä ja äiti sanoi, että isällä on ollut kyllin tilaisuutta nähdä Eevan kehitystä. Sitä paitsi oli äidin mielestä vielä kaikki niin kuin olla pitikin Eevassa, mutta isä oli muuttunut kärtyiseksi ja vaativaiseksi yht'äkkiä, juuri tänä kesänä, niin ettei äitikään oikein tahtonut ymmärtää, mikä oli ukkoon mennyt.

... Mutta ei hänelle nyt siltä koko valtaa auta antaa, että sillälailla saisi tehdä kuin kulloinkin päähän pistää... Raastaisi mukulaa kuin mieletön... Saidaksi ja kitsaaksi on tullut kuin mikä, ettei tahdo penniäkään antaa kun mulla tarvetta on... Aina vaan moittii ja urajaa paljo menevän ja käskee omastansa panemaan juuri kun mulla jossain aarnihauta olisi, josta kaivaisin ja ottaisin. Aina tuosta tytöstä nyt mellastaa ja sanoo että minä sitä huonosti kasvatan ja ettei siitä muka ikänä oikeaa ihmistä tule... Antaahan nyt lapsen kasvaa ... ainahan ne tuollaiset vastustavat, kun jotain käsketään, mutta kyllähän totella alkaa, kun ihmistyy ja ymmärtämään rupeaa...

Näin ajatteli emäntä ja sanoikin toisinaan.

Syyspuolella kesää ei enää muu auttanut, kun paimen täytyi ottaa. Saatiin jonkun kovaonnisen poika, aivan Eevan ikäinen. Tämä paimen ei valittanut julkisesti, eikä saanutkaan valittaa. Jos paha oli olla ja vilu tai muu vaivasi, niin sai heinälatoihin lämmintä mennä etsimään ja jos ei lämmintä siellä saanut, niin sai juosta niityillä ja mäessä niin että varpaan päät kiviin ja kantoihin mäsäksi hakkasi ja heinän terävä sänki niitä kaulasta alapuolella kulutti, kipeästi viiltäen juuri kuin poikki leikaten.

Repaleiset oli vaatteet, eikä kengistä puhettakaan, silloinkaan kun härmää jo aamusilla maahan paksulta laski. Emäntäkään ei huomannut tuota, kun ei huoli pojan terveydestä mitenkään ajatuksiin pöllähtänyt. Joutuin vaan joka aamu käskettiin ylös nousta ja paimenmatkalle suoriutua, ettei karja muiden karjasta jälemmäksi jäisi. -- --

"Äiti, Miskan voi-aski jäi tuohon, minä juoksutan perähän, hän menee vielä likellä," Eeva eräänä aamuna äidille sanoi ja aikoi askin vientiin lähteä.

"Älä mene, voittakin tulee toimeen tuollainen nuljus ... liekö kotonansa rasvan hernettä moneen vuoteen ollut..."

Eeva ei lähtenyt juoksemaan Miskan perään, vaan rupesi miettimään.

"Minkähänlaista olisi, äiti, jos olis niin köyhä, ettei milloinkaan olisi voita?" kyseli hän pureskellen voileipäänsä.

"Mitä sinä nyt sellaisia kyselet... Ei suinkaan se mitään hupaista ole, köyhyys."

"Mutta jos Miskan on nyt paha olla, kun ei ole voita?"

"Joutavia! Ole nyt jo ääneti. Älä nyt vaan kylässä tuollaisia rupea puhumaan."

"Eei. -- Mutta, kuinka ei kylässä saa sellaista puhua, äiti?"

"Jopa Eeva nyt taas on ilkeä."

"Älkää narratko, itse olette ilkeä kun ette sano."

Keskustelu loppui. Eeva nojasi takkarautaa vasten, söi voileipäänsä ja mietti.

"Antakaa nyt minä menen viemään Miskalle voita," hän taas vähän ajan päästä sanoi.

"No eipä Eeva nyt taas tyydy vähään. Ymmärräthän ettei voita sovi jokapäivä panna; ... mistä se tulis, hyvä lapsi. Täytyy olla tarkoin, ei sillälailla kannata. Ei missään panna paimenelle voita aina; silakkaa vaan ja leipää ja piimää."

"Pantiinpa mullekin voita aina ja juustoa." Eeva hymyili.

"No saattoikos äiti omaa lastansa muuten paimeneen panna, eipä toki."

Eevaa liikutti varmaan hellät tunteet, koska kieppasi äidin kaulaan. Pyysi sitten kahvia ja sai.

Paimenen voi jäi unohduksiin... Lapsi tunsi niin helliä tunteita äitiä kohtaan, ettei tuolla asialla raatsinut enää kiusata häntä.

Äiti kiersikin asian taitavasti ja lapsi oppi sen ohessa tärkeitä elämän ohjesääntöjä.

* * * * *

Kun Eeva kasvoi, tuli toiset esteet paimeneen menemiselle. Kolmentoista vuotiaana hän jo rupesi liian vanhaksi ja suureksi itseänsä siihen toimeen arvelemaan. Kun ei se syy oikein auttanut isää vastaan, joka käritti vaan ja käski suunsa sellaisista jutuista kiini pitämään, niin äiti riensi apuun ja rupesi hänkin itseänsä vanhaksi arvelemaan ... kehui välttämättömästi jo kotiaskareissa apua tarvitsevansa. Tuotakin isä mörisi hiukan vielä vastaan, arvellen että akat hänen kanssansa tahtovat vaan juonitella ... koukkuja keksivät että tyttö kotona saisi laiskotella. Mutta kun se nyt oli kerran tavaksi tullut isälle, antaa perään äidille, kaikessa mikä Eevaa koski, ja kun ei tyttö ennenkään ollut varsinaisesti karjaa paimentanut, eikä muitakaan pikku tehtäviänsä kätevästi toimittanut, niin myönnytyksen ukko nytkin lopulta parhaaksi katsoi. Ei muuten enää paljon välittänytkään koko tytöstä, kun se kerran aivan äidin ohjauksen alle oli jäänyt, niin vastakin jääköön. Sen enempää puhumatta rupesi hän paimenta kuulustelemaan.

Sitten sai Eeva kotona äidin apuna olla, jos tahtoi ja äiti apua tarvitsi.

Heinänteon aikana tuli sopivaa ulkotyötä. Silloin teki mieli väen joukkoon ... kun siellä oli niin hupainen olla ... ja pitihän sitä työtä tekemään oppia. Äiti sai yksin kotona toimeen tulla ja hän tulikin. Niittuväki arveli myöskin, että onhan tuosta jotain apua, saa luokoa pidellä ja aamusilla kun niitetään, karhoa levitellä. Mutta tuo rupesi Eevan mielestä pian niin lapselliselta tuntumaan ... pitihän hänen saada niittämään opetella niin kuin muutkin ihmiset... Raskaampaakin on luo'on piteleminen kuin niittäminen...

Ja kun näin kerran ajatteli, niin siltä se rupesi toden teolla tuntumaankin. -- --

"Pitää tehdä viikate minulle huomenna, että saan niittää." Eeva seisoi niittäjäin ääressä nautinnolla katsellen kuinka kauniisti viikatteet heiluivat ja heinä sievästi terän muassa lensi karholle.

"Ole joutavia... Mene nyt vaan siitä karhoa levittelemään, koska näkyy noin kaunis päivä tulevan, saadaan ehkä tämäkin niittu-luoko latoon," sanoi isä.

"En minä viitsi yksin."

"Kukapa sinne tästä nyt muut joutaa, ... menekin kohta."

"En minä. Menköön piika Maija, että minä saan niittää hänen viikatteellansa."

"Suus kiinni, Maijako sinne nyt sitte joutaa."

"Niin ... kun minä niitän hänen edestänsä."

Heinäväki rupesi nauramaan.

"Kaikkia sitä kuulee, hi, ha, hii!" nauroi Maija.

"Mitä sinä naurat, ei sinun tule mitään," suututteli Eeva.

"Jopa tuota nyt aina vähä, ha, ha, hai," Maija oikein kiljui, kun häntä niin nauratti.

"Älä nyt kovin naura, muutama..."

"Tule nyt sitten niittämään, tuossa on viikate." Maija heitti viikatteensa niittyyn ja meni istumaan toisten joukkoon, jotka lepäsivät.

"Aina se Eeva ... ei sen koskaan sovi olla niin kuin muut ihmiset. Laita nyt itsesi tuonne karhoa levittämään," käski veljensä Köpi, nurjasti katsellen Eevaa.

"Ei sinun käskylläsi ainakaan."

"Mutta minä näytän että menet!"

"Kaukana siitä." Eeva alkoi poistua mäen rantaa kohti.

"Parasta on laittaa tytölle viikate, että saa koettaa kun noin haluaa," arveli eräs päivämies.

"Joutavia... Laiskuuksissaan tuo sitä tahtoo, kun ei mitään tahtoisi tehdä," sanoi Köpi.

"Hm, yhdessä päivässä siitä kyllä tulisi... Mitä tuollainen niittää," jatkoi Iikka.

Isä ei ollut hyvillään, että veljet sisartansa moittivat. Mitähän noiden tarvitsee siitä huolia ... ja vielä ihmisten aikana tuollaisia puhuvat...

"Aina te siinä tuota mukulaa hammastatte," hän moittien murahti ja lähti toisaalle päin kävelemään.

Eeva viipyi mäessä marjain poiminnassa monta tuntia, eikä isä häntä sieltä tullessa nuhdellut veljien kiusallakaan, vaikka se olisi omasta mielestäkin vähän tarpeellista ollut.

Viikatteen Eeva sai jonakin seuraavana päivänä ja sen kanssa hän sitten vahvimpaan heinään meni. Mutta kummallista, kumarteli vaan heinä ja ainoastaan aniharvat korret poikki menivät. Joltain eläimen makuupeherrökseltä rupesi koko työn jälki näyttämään. Eeva ihmetteli, miksi se noin kävi. Helpostihan se näkyi tuo työ muilta käyvän ja niin sievää jälkeä tuli. "Viikatteen syy ... se on huono!"

Eeva tuskistui. Istui mättäälle ja alkoi levätä. Hän oli muista erillään jäänyt siihen, kun muut laespuoliansa veivät. Opettamiseen ei ollut aikaa kellään, koska kilvassa oltiin ja etunsa korjaamisessa oli jokaisella kyllin työtä.

"Hiokaa viikatteeni isä, se on niin tylsä." Eeva oli mennyt isänsä luo, kun tämä omaakin asettaan hioi.

"Onkohan se?" Ukko katseli Eevan viikatteen terää. Hioi sen sitten yhteen kertaan ja sanoi hymyillen:

"Kyllä pystyy."

Eeva meni uudelleen niittu-paikalleen, mutta melkein sama oli edessä. Kävi niin raskaaksi ja tuskalliseksi, että tuohon paikkaan olisi heittänyt, jos olisi viitsinyt. Täytyi kuitenkin touhussa olla, kun oli itse niin viikatetta ahtanut. --

"Mitäs p--rua," sanoi Iikka, kun väki Eevan niittupaikan ohitse toisaalle kulki. "Aivanhan sinä pilaat heinän."

"Josko nyt pilaakin, ei tuossa nyt kovin suuri vahinko tule," arveli isä.

"Opettakaa häntä," sanoi päivämies.

"Ei tässä nyt opettamaan ehdi, ei hänestä kumminkaan niittäjää vielä tule," tuumi Köpi.

"Kun opetettaisiin ... niin kyllä minä niittäisin," vaikerteli Eeva hiljaa.

"Hm ... sellaisia oikkuja. Haravoitse, sitä saatat tehdä," käski Iikka. Isä oli jo lähtenyt taas, sillä hän niitti etumaisena. Toisetkin menivät tietänsä, jättäen Eevan opastelemaan. Eeva väsyi niin, että puolipäivässä tuskin saattoi syödä, ja sitten hän lepoa piti paria tuntia enemmän kuin muut.

"Tarpeeksensa sai," isä nauraen sanoi toisille.

"Ei taida enää mieli tehdä niittämään," arveli joku toinen.

Eikä Eevan enää tehnytkään mieli, sillä liian voimia kysyvää on tuo työ lapsille. Mutta ei hän mennyt luokoakaan pitelemään yksin. Mieluimmin jäi puolipäivään asti kotiin ja sitten vasta lähti heinään. Veljet mörisivät tuosta, mutta se auttoi ett'ei isä mörissyt, vaan antoi tytön olla kuten itse tahtoi ja parhaaksi näki. --

Tästä tällaisesta menettelystä johtui, että Eevaa pidettiin lapsena hyvin kauan. Mitään ikäistensä työtä ei hän koskaan ollut halukas tekemään. Täysikasvuisten töitä hän toisinaan tahtoi yritellä, mutta kyllästyi niin pian, kun ei niihin pystynyt. Monasti hän kauniisti pyysi ja toisinaan kiukkuisesti vaati, että hänelle nyt opetettaisiin sitä ja sitä, vaan kukaan ei ottanut vaatimuksia varteen. "Ei siitä kuitenkaan vielä mitään tule." arveltiin.

Eevaan tarttui itseensäkin tuo luulo, kun aina niin lapsen tavoin kohdeltiin... Oli sitten aina niin hyvä vastaan sanoa, kun johonkin käskettiin.

Myöhemmin äitikin vähitellen huomasi jotain tuossa itsepintaisuudessa, jota olisi ollut poistettava. Luonnon syynä hän alkoi oikkuja pitää, eikä luullut ihmisen vallassa olevan niitä poistaa; maailman masennusta vaan toivoi ja siihen luotti. Äidin hellyyttä myöskin suuressa määrässä lisäsi Eevan viehättävä ulkomuoto ja teki hänet tyttärensä suhteen itserakkaaksi.

Lieneekö tuo isään jotain vaikuttanut? Ehkäpä.

IV.

Joka väittää, että maakansa on yksin vikapää siihen, että on ruvettu loistoa ja koreutta sivistyksen merkkinä pitämään, ei ole oikeassa. Onkohan tuo sitten oikean sivistyksen tuntomerkki? Niin ainakin sanotaan. Olkoon siis arvossansa sekin, sangen kunnianarvoinen mielipide, niin kauan, kuin sillä on niin yleinen kannatus!

Jos sivistystä näin käsitetään, niin Latva-Kuntin Eeva alkoi seitsemäntoista vuotiaasta kuulua sivistyneitten joukkoon.

Se tapahtui siten, että hän ensin kuusitoista täytettyänsä pääsi ripille ja sitte muutaman viikon päästä täysikasvuisten tyttöjen ja poikain joukkoon seuraa pitämään. Vaikka ei koti ollut kovin varakas, niin pääsi hän kuitenkin hyvillä kirjoilla pitäjään paraitten arvoon ja samalla seuraan, syystä että äiti huolehti hänelle samana vuonna pari musliini-vaatekertaa, useita komeita silkkisiä ja kotiin porstuan kamariin uudet tapetit ja uudet "mööpelit", että sopi vieraita kamariin viedä. Ja sekin vaikutti vielä, että hän oli itse varsin pulskea neiti.

Mitään muuta tärkeätä ei tapahtunut, hänen astuessansa tuon, hänen elämässään sangen merkillisen rajan ylitse, moukkamaisuudesta sivistyksen helmoihin, surkuttelemaan yleensä kaikkia vanhanaikaisilla tavoilla eläviä akkoja, palvelustyttöjä sekä kovaonnisempia talon tyttäriä, jotka ohjaksissa pidettävän varallisuutensa lisäksi olivat vielä rumia.

Mitään yleistä sivistyksen harrastusta ei ollut pitäjäässä, mutta kaikki "paremmat ihmiset" ja niitten lapset katsoivat vaan muuten oikeudeksensa omistaa sivistyneen nimen. "Parempain ihmisten lapsilla" oli tapana, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, seurustella omassa piirissään ja ajatella että moukat saavat pysyä "säätynsä saralla". Mutta mikä vielä on huomioon otettavaa, on se, että tähän viimeksi mainittuin joukkoon edelliset lukivat kaikki nekin, jotka hiljaisuudessa olivat koonneet itselleen jonkun määrän n.s. opillista sivistystä, mutta eivät olleet tilaisuudessa uhrata varojansa kuorensa kiillottamiseen, päästäkseen tuosta halpamaisuuden loasta.

Eräänä päivänä sai Latva-Kuntin Eeva kutsumuksen tulla ompelu-yhdistyksen perustavaan kokoukseen. Asia ilahutti, niin että laululle pakkasi. Herrojakin kuului sinne tulevan, taikka oikeammin, ne sitä niin kun puuhasivatkin... Tulla tutuksi niiden kanssa ... mamsellien ... fröökinäin...!

"Äiti, minä menen tänä iltana kansakoululle, minua on kutsuttu, oikein kutsuttu, kun siellä perustetaan ... en minä tiedä mikä, ompelu-yhdistys."

"Häh? mikä se sitten on?"

"No se on, jossa neulotaan... En minä oikein tiedä, kun menen nyt katsomaan."

"Kutka sitä nyt sitten sellaista puuhaavat?"

"Siinä on herrojakin ja pitäjään komeimmat ... johan te sen nyt ymmärrätte."

"Hmm, sellaisiin joutaviin aina menet, pysy kotona," isä virkkoi, joka sivullisena oli keskustelua kuullellut.

"Niin, joutaviin! Ette te ymmärrä ollenkaan. Menen minä."

"Mene jos tahdot," päätti äiti.

"Hmm, aina siinä sillä lailla ... kun ei kumminkaan herraa tule," murisi isä ja meni ulos, jonnekin työmaalle, johon muu väki oli jo ennen mennyt.

"Tuo isä on kamala, aina se morajaa."

"Kyllähän sillä on syytäkin, kun niin paljon menee rahaa sinun laittamiseesi. Minä monta kertaa sitä ihmettelen, kuinka se kumminkin antaa myötä ... sinun tarpeisiisi, vaikka muuten on niin tarkka."

"Kylläpä se siitä sitten myös aina puhuu ja moitiskelee."

"Mitä siitä on. Kiitollinen saat olla isällesi. Ei sisares Liisa saanut puoliinkaan niin kuin sinä."

"No, johan."

Eeva lähti katsomaan Rinta-Kuntin Liisaa ja kysymään oliko häntä kutsuttu.

Ei ollut Liisaa kutsuttu, kun ei hän ollut mikään huomattava henkilö, eikä kotokaan niin kaksinen ollut. Hän oli vaan hiljainen, yksinkertainen talon tyttö. -- --

"Tule vaan," Eeva kehoitti, "mitä siitä on vaikka ei olekaan kutsuttu, saahan sellaisiin muutenkin mennä."

"En minä ... ei minun tee yhtään mielenikään, eikä isäkään laskisi. Siellä on kuitenkin aivan komioita ja parempia vaan, enkä minä..."

"Niin ... älä nyt Liisa tuollaisia joutavia. Ainakin minä menen."

"Mitäs sinusta," Liisa nauroi vähän salamielisesti, mutta ei suinkaan ivallisesti.

"Aina sinä olet tuollainen," Eeva puoleksi loukatulta näyttäen sanoi.

"Jos minä tahtoisinkin tulla, niin ei isä eikä äitikään laskisi."

"Mitä isästä ja äidistä!" huudahti Eeva, "kielsi minunkin isäni."

"Ei sinun tarvitsekaan huolia heistä mitään, mutta minun on toista."

"Tuletko toisella kerralla, jos käsketään ja isäsi laskee?"

"Enpähän tuota tiedä, vaikka tulisinkin, kun nyt saan kuulla sinulta kuinka siellä ollaan ja mitä siellä tehdään."

"Olkoon nyt sitten niin, jos et tahdo tulla. Mutta toisella kerralla tulen minä tahtomaan joukkoon sinua ja sitten pitää tulla."

"No, saa nyt nähdä."

Näin he erosivat jäähyväisiä sanoen. Eeva kiirehti edelleen tuntien jonkullaista ikävyyttä siitä ett'ei saanut Liisaa joukkoonsa lähtemään. Mutta kun asiaa ehti enemmän miettiä, alkoi sydämessä liikkua jonkillainen ylpeyden tunne siitä, että häntä oli niin paljon etevämmäksi Liisaa katsottu, vaikka ei rikkaampikaan ollut. Juohtui mieleen verrotella omia kasvoja ja Liisan kasvoja ja muutakin ruumista. Veri alkoi lämpimämmin hyökätä ja mieli rupesi kiitolliselta tuntumaan, vaikka ei oikein tiennyt kelle, kun ei sitä erityisesti ruvennut harkitsemaan.

Hyvä ja iloinen oli mieli sitten koko päivän ja ikävällä odotteli hän iltaa. Ajatukset vallan kokouksessa harhailivat ja sitä piti tuumia, miten valmistaa pitäisi itsensä ja mitä mukaan ottaa, jota tarvitsisi. Vaatteet moneen kertaan hän tarkasteli; väliin yksi kappale näytti miellyttävämmältä, väliin toinen. Lopulta ei mikään tahtonut oikein tyydyttää. Ei hän olisi tahtonut vähääkään moukalta näyttää, kun ensi kerran piti herrain joukossa esiytyä. Moukkamaisilta vaatteet kuitenkin näyttivät yhä enemmän, kun muisteli herrasväen vaatteita.

Yht'äkkiä muistui mieleen jotakin. Sitten äidin luo.

"Äiti, minä menen ostamaan itselleni hanskat, suvihanskat ... ei viitsi mennä tuonne ilman niitä, kun herrojakin tulee."

"Häh ... suvihanskat? Ole nyt joutavia sanomatta ... isä suuttuisi."

"Mistä isä sitä tietäisi, antakaa vaan rahaa."

"Mitähän ne maksavat? Ei mulla ole rahaa, kun puolitoista markkaa, saiskohan ne sillä?"

"Puolenkolmatta markkaa ne maksavat, kun kerran kysyin."

"No mutta, ei niitä nyt saada, kun ei ole rahaa, etkä sinä kuitenkaan mene jyvillä vaihettamaan. Kun oliskin tullut joku noista mäen-ämmistä, joka ensin olisi käynyt sinne viemässä muutaman kapan jyviä ... olisit sitten itse saanut mennä rahalla ostamaan... Kuinka herran tähden, jos isäsi saisi tietää, niin vihainen olisi varmaan, kun sellaisia aina ostelet, turhia."

"Vai turhia! Kaikilla on sellaiset ja muissa pitäjissä on piioillakin."

"Mutta eihän meidän pitäjäässä?"

"Onpa, ainakin kaikilla niillä, jotka sinne tulevat, mutta mistä te tiedätte, kun ette missään kulje. Aina vaan tahtoisitte mun olla niin kun ennen mailmassa teidän aikoinanne."

"Älä nyt taas... Aina sinä olet saanut sitä kun muutkin; paljoa enemmän kun sisaresi, jos hän sitä morkkasikin tässä kerran."

"Mitä hänestä, joka aina oli niin vanhan-aikainen kun mikä. Ei hän tarvinnutkaan."

"Miehenpähän sai ja hyvän miehen, ei puutu mitään."

"Puuttukoon jos tahtoo, mutta tahdon minä kumminkin hanskat."

"Kamalaa, kun pitää oikein kesälläkin olla hanskoissa tähän aikaan."

"Tahdon minä ne kumminkin!"

"Kun sinä nyt kuulet, ettei ole rahaa niin paljoa. Jos velaksi tahdot mennä ottamaan, niin mene; kyllähän sitten maksetaan, kun saadaan."

Eeva mietiskeli vähän aikaa.

"Minä menen," sanoi hän sitten, "ja sanon puodissa, että minä olin kylässä kulussa ja poikkesin ottamaan hanskat, vaikka ei sattunut tulemaan rahaa mukaani. Sillä tavalla on vähän mukavampi."

"No niin, sano nyt kuinka tahdot." Eeva heitti pois tehtävänsä, jota oli toimittanut ja lähti asialle.

Puodista palatessaan hän tapasi tiellä Rinta-Kuntin Liisan, joka kotona oli käynyt häntä etsimässä.

"Ka, Liisa! olitko meillä?"'

"Olin, kävin sinua tapaamassa... Minäkin sain kutsumuksen tulla sinne ehtoolla."

"Sepä vasta on hupaista. No, tottapa tulet?"

"Enköhän tule. Ei äiti ollut vastaan kun kysyin, eikä isäkään kovin."

"Sepä oli hyvä. Tule nyt sitten meidän kautta. Katso, minä ostin puodista suvihanskat."

"Onpa ne jotenkin sievät ja hienot." Liisa katseli käsineitä ja sanoi sitten: "Kaikkia sinä saat ostella."

"Niin, no, niitä tarvitaan, kun nyt on kaikilla sellaiset."

"Ei, kuule, taas puolillakaan ole, eikä niitä ainakaan tarvita. Mitä kesällä hanskoilla, kun ei kädet palele, ... jottako ei päivettyisi?"

"Niin ja muutenkin, kun on tapa kerran sellainen."

"Onhan se nyt niinkin. Mutta mitä sinä aiot Eeva siellä neuloa?"

"Otin tuolta puodista karttuunaa, siitä sopii nyt tehdä vaikka esiliinan."

"Ei minulla ole karttuunaa ainakaan." Liisa näytti alakuloiselta tätä sanoessaan.

"Kyllähän sitä puodista saa, mene ottamaan. Tällaista minä otin."

"Ei ole rahaa, eikä äitikään luvannut antaa, mutta minä ajattelin että mitähän olis, jos ottaisin täksi illaksi käsiliina-aineen sellaista kuvaiseksi kudottua, jota viime talvena kudoin lakanakankaaksi?"

"Ota vain." Eeva sanoi tämän epävakaisesti ja näytti ajattelevan, ettei se ole oikein sopivaa.

"Mutta minkähänlaista siellä on ... viitsiikö siellä neuloa ollenkaan, kun on niin paljon herroja?" arveli Liisa.

"Ei tiedä, sittenpähän nähdään. Mutta mennään nyt kotiin että ollaan sitten valmiit lähtemään illalla."

Eeva meni iloisena, ajatellen ja katsellen kauniita käsineitänsä, y.m. Hän tunsi kiitollisuutta vanhempiansa kohtaan, kun ajatteli sitä, ettei Liisalle annettu rahaa edes karttuunaan, mitä sitten käsineihin!

Liisa sitä vastoin meni sekanaisin tuntein. Ei tietänyt josko iloitsi, vai oli välinpitämätön ompeluseuraan menosta. Hän katseli käsiänsä. Ne olivat turpeat, työssä karkeiksi tulleet ja päivettyneet. Nauruun veti suuta, kun ajatteli, että sellaisiin käsiin niin hienot hanskat pantaisiin kuin Eevalla oli. Eeva johtui mieleen nyt, eikä hän siitä kovin hyviä ajatellut, kun hänen mielestänsä yli säätynsä meni ja komeili. Karttuunapalanenkin anasti osan ajatuksista; se pahoitti mieltä, kun ei saanut ostaa itsellensä, kun ei tuo monta penniä olisi maksanut ja kun sitä teki niin mieli. Kotona hän äitiä vielä uudelleen rahasta ahdisti. Mutta kun äiti edellisellä viikolla oli ostanut hänelle kokonaisen vaatekerran karttuunaa, niin ei mikään rukous auttanut. Pois käskettiin pysyä koko joukosta, jos ei omatekoinen kangas nyt tällä kertaa kelpaisi.

Äiti ei kuitenkaan tahtonut Liisaa kokonaan masentaa, vaan vastapainoksi alkoi häntä kehahdella ja sanoa että koettakoonpa vaan puoletkin pitäjään tytöistä sellaista kangasta kutoa kun sinun omasi on, kelpaa näyttää vaikka papin rouvalle eikä yhtään tarvitse hävetä. Kyllähän tuota karttuunalisua nyt on nähty ja jokainen saa, mutta tuollaista kangasta ei kovin monella ole, kun eivät taida tehdä...

Liisa jo alkoi uskoa äitiä, eikä Rinta-Kuntin emännän kanssa muuten olisi toimeen tullutkaan jos ei häntä uskonut olisi. -- --

Koko iltapuolen Eeva puuhasi ja valmisteli menoa, niin että äitiänsäkin hänen toimistaan toisinaan häiritsi ja vaati kanssansa tuumimaan mikä mukavinta ja kauniinta olisi päälle panna. Silkkihuivit saivat moneen kertaan päässä vuorotella ja peilin edessä käydä; ja kun ei sopivaa tahtonut olla, niin kiukut nousivat päähän. Sitten äidille kiivastelemaan ja muutenkin vaan ihan itsekseen, kun ei ollenkaan tahtonut valmiiksi ehtiä siksi kun määrä olisi ollut, jos aikanansa mieli perille ehtiä.

Liisa jo tuli kun Eeva vielä valmisteli.

"Vieläkö sinä noin olet, pane nyt että ehditään," sanoi Liisa.

"Vielä, mutta kyllä minä kohta ... istu nyt vähän odottamaan." Eeva juoksi kamariin peilin edessä hiusneulaansa asettamaan.

"Äiti!" hän huusi tälle tupaan, "eikö se ole jo neulottuna se kraki?"

"Heti ... aivan kohta." Äiti ompeli suurella kiireellä hienoa pitsiä tyttärensä musliini röijyn kaulustaan.

"Pian nyt!" kiirehti Eeva ja sovitteli moneen kertaan hiusneulaansa. Sitten hän juoksi tupaan.