Part 9

Juhana kuningas luuli erottaneensa hänet muun maailman yhteydestä, kun oli siirtänyt hänet Ahvenanmaalle, mutta sieltä hän lähetti koko valtakunnan papistolle leimuavan kirjoituksen liturgiaa vastaan.

Tämä tuli monen epäröivän tueksi, ja kun Juhana huomasi, ettei sitä voitu kumota, lähetti hän Ahvenanmaalle huoveja vangitsemaan tuon ylen suorapuheisen Angermanuksen.

Mutta tämän puoliso oli yhtä viisas kuin rohkeakin. Hän huomasi vaaran ja uskotellen, että kirkkoherra oli sairaskäynnillä ja että häntä pian odotettiin kotiin, hän viivytteli huoveja, jollaikaa Angermanus toista tietä hiipi pois, astui avonaiseen veneeseen ja pakeni meren yli Kaarle herttuan luo.

Kun venettä ei enää näkynyt, sanoi Magdaleena huoveille, että he nyt saivat joko jäädä sinne tai lähteä tiehensä, miten itse tahtoivat; kirkkoherra oli kaukana poissa, ja hän aikoi nyt lähteä perässä.

Hänen arvokas ja tyyni esiintymisensä herätti sellaista kunnioitusta, ettei kukaan loukannut häntä, ja päällikkö tarjosi hänelle paikan siinä veneessä, jonka piti viedä heidät mantereelle.

Magdaleena epäröi. Miehet alkoivat arvella, että hän veti heitä nenästä, ja sentähden hän suostui heidän tarjoukseensa.

Eikä hänellä ollutkaan syytä katua sitä.

Raa'at huovit osoittivat hänelle melkein kunnioittavaa huomiota ja sanoivat, että pastori Angermanus oli paljon enemmän arvoinen kuin kaikki munkit ja katoliset papit, joiden edessä nyt täytyi notkistaa selkänsä.

"Eihän siihen kukaan voine teitä pakottaa", tuumaili nuori, rohkea nainen.

"Ei ole helppoa asettua korkeaa esivaltaa vastaan", vastasi eräs miehistä.

"Toisin oli vanhan arkkipiispan aikana", lisäsi toinen. "Silloin eivät katoliset rohjenneet."

"Tämä piispa on raukka."

"Joka juoksee hovin rappusia."

Magdaleenan poskia poltti. Sellaista piti kuulla sisarensa herrasta ja miehestä.

"Nyt arvostelette häntä väärin", sanoi hän. "Hän on helposti johdettava ja hyväntahtoinen, mutta halveksittava ihminen hän ei suinkaan ole."

"Miksi lähti sitten hänen oma vaimonsa pois hänen luotansa?"

"Sentähden, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja toivoi hänen paremmin huomaavan erehdyksensä, kun hän huomautti siitä menettelemällä niin."

"Eikö hän ole vanhan arkkipiispan tytär?"

"On."

"Hyvä alku, sen kyllä näkee."

"Eikö hänellä ollut useampia tyttäriä?"

"Oli, kaksi vielä."

"Eikö jompikumpi keistä ole naimisissa papin kanssa?"

"On", vastasi Magdaleena hämillään.

"Mikä on hänen nimensä sitten?"

"Angermanus."

"An--ger--ma--nus: sehän olette siis te."

"Niin, hyvät ystävät, minä olen vanhan arkkipiispan tytär, ja se on suurin kunniani", sanoi Magdaleena, ja kirkkaat kyyneleet valahtivat hänen poskilleen. "Kunnianani pidän myös, että mieheni kaikessa astuu jalon isäni jälkiä."

"Olisipa oikein halu kohentaa heitä hieman", tuumi eräs huoveista.

"Kun vain tietäisi miten!"

"Lyödä läjään koko paavilaispyykki."

"Ehkäpä se kävisi laatuun."

Huovien päällikkö läheni Magdaleenaa. "Teidän tähtenne he olisivat valmiit tekemään tuhoja", sanoi hän, "ja sitä ette tahtone?"

"Jumala siitä varjelkoon!" vastasi hän.

"Rakkaat ystävät", lisäsi hän kohta senjälkeen, "seisokaamme pahaa vastaan itse kuitenkaan sentähden mitään rikosta tekemättä. Miksipä kävisitte katolisten kimppuun, onhan omassa vallassanne kuunnella heitä tai olla kuulematta."

Kaikki myönsivät hänen olevan oikeassa. Kun vene laski rantaan, pudistivat huovit miltei kaipausta tuntien jäähyväisiksi tuon suloisen naisen kättä.

Magdaleena ei tiennyt, mihin miehensä oli mennyt. Tämä ei ollut ehtinyt sitä hänelle sanomaan, mutta paraiten hän saisi tietää sen Upsalassa, ja hän lähti heti sinne äitinsä luo.

Monta kummaa uutista hän sai siellä melkein heti kuulla.

Rutto raivosi Upsalassa ja sen ympäristössä. Hänen äitinsä ja sisarensa olivat muuttaneet jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle eläen siellä yksinäistä elämää.

Samana päivänä, kun he saivat sulkea Magdaleenan hellään syleilyynsä, saapui viesti, että arkkipiispa oli sairastunut ruttoon.

"Minä lähden heti hänen luokseen!" huudahti Margareeta, ja äsken kalpeille kasvoille ilmaantui eloa.

"Tahdotko lähteä?" kysyi Elisabet.

"Rakas äiti, minä olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että tapahtuisi jotakin, joka antaisi minulle aihetta tähän. Rukoukseni on kuultu, minä en voi enkä saa viipyä."

"Mene sitten. Jumala olkoon kanssasi, Hän suojelkoon ja varjelkoon sinua!"

Tartuntaa pelkäämättä Margareeta kiiruhti puolisonsa sairasvuoteen ääreen.

Siellä ei ollut ketään, joka olisi tahtonut asettua hänen sijaansa.

Useimmat palvelijoista olivat paenneet.

Vanha pariskunta, joka hoiti portinvartijan tehtäviä ja piti huolta järjestyksestä tuossa suuressa talossa, oli yksin jäljellä.

Kyynelsilmin he ottivat vastaan nuoren emäntänsä. Heitä ei hänen tulonsa ihmetyttänyt; kristittynä naisena hän ei voinut muuta. Mutta siitä hän sai olla varma, ettei piispa enää toipunut.

Hän tukahutti kyyneleensä ja riensi ylös tuttuja rappusia, raskain askelin.

Hiljaa hän hiipi makuuhuoneeseen.

Piispa oli vaipunut levottomaan horrostilaan ja heittelehti vuoteessaan.

Hyvä Jumala, oliko tämä hänen Laurinsa?

Kun hän hänet viimeksi näki, seisoi hän vahvana ja voimakkaana hänen edessään; loukattua ylpeyttä, harmia ja vastenmielisyyttä kuvastui katseessa, jonka hän loi häneen. Margareetan oli täytynyt koota kaikki rohkeutensa voidakseen sanoa piispalle, että tämä oli rikkonut lupauksensa, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja että hän poistui hänen talostaan.

Piispa oli silloin hillinnyt itsensä ja sanonut, ettei Margareeta niitä asioita ymmärtänyt; hän, piispa, tiesi kyllä mitä teki, ja jos hän nyt olikin antanut myöten kuninkaalle, oli hän tehnyt sen esiintyäksensä vastaisuudessa sitä pontevammin.

Kun Margareeta silloin sanoi, että hän tinki omantuntonsa vaatimuksista, miten olikaan hän suuttunut; ja niin he erosivat. Piispa kulki tietänsä eteenpäin yhä uhkamielisempänä ja pöyhkeämpänä, ja kerran toisensa perästä hän toimi vastoin omaatuntoansa ja vakaumustansa.

Margareeta tiesi että piispa salaa katui ja tuskitteli; sen hän päätti piispan sisäänpainuneista poskista ja harhailevasta katseesta, sillä hän oli monta kertaa hankkinut itselleen tilaisuuden nähdä hänet hänen tietämättään.

Neljästi oli piispa kirjoittanut hänelle. Ensi kerran kolme kuukautta heidän eroamisensa jälkeen. Hän _käski_ silloin puolisoansa tulemaan takaisin; hänellä ei muka ollut halua kärsiä solvauksia hänen tähtensä, ja jos vaimo ei tahtonut hyvällä taipua, niin hän uhkasi käyttää lain apua; Margareetan _täytyi_ tulla kotiin.

Margareeta oli silloin vastannut, että paha siitä vain pahenisi, sillä jos hän lausuisi julkisesti, mitä oli yksityisesti sanonut miehelleen, niin yleinen mielipide kallistuisi hänen puolelleen ja piispa kokoaisi tulisia hiiliä oman päänsä päälle.

Koko vuosi oli sitten kulunut piispan kirjoittamatta kertaakaan. Sitten saapui kirje, suuri ja paksu kirje.

Kummastellen Margareeta aukaisi sen. Siinä oli hyvin monta kirjettä hänen isä-vainajaltaan, ja näissä osittain käsiteltiin papillisia kysymyksiä, osittain lausuttiin kunnioitusta ja tunnustusta nuorelle Upsalan professorille.

Omasta puolestaan oli piispa lisännyt, että nämä kirjeet olivat niin jyrkkänä vastakohtana hänen puolisonsa menettelylle, ettei hän tahtonut niiden kuolemansa jälkeen joutuvan vieraisiin käsiin, koska hän muka piti enemmän huolta puolisonsa hyvästä nimestä ja maineesta kuin tämä hänen. Siinä syy, miksi hän nyt lähetti nämä hänelle.

Margareeta kiitti kallisarvoisesta lahjasta. Sellaisena, miksi hänen isänsä oli oppinut piispan tuntemaan, sellaisena tahtoi hänkin aina muistella isänsä hänelle antamaa puolisoa, ja hän rukoili joka päivä Jumalaa, että piispa huomaisi hairahduksensa ja kääntyisi takaisin ainoalle oikealle tielle.

Senjälkeen hän näki miehensä vielä useammin ja tapasikin hänet kerran.

Jos piispa olisi silloin ollut yksin, olisi hän varmaan rientänyt puolisonsa luo.

Ja kuka tietää, eikö hänkin piispan rukouksista heltyneenä olisi palannut takaisin.

Hän ei voinut unohtaa sitä katsetta, jonka miehensä loi häneen: siitä saattoi lukea koko hänen tarinansa.

Ankara kirje seurasi tätä kohtausta. Margareeta ei saanut asua samassa kaupungissa, ja virkansa tähden tuli piispan asua Upsalassa. Margareetalle oli koko maailma avoinna; seuraavalla kerralla kun piispa tapaisi hänet, saisi hän syytä katua kaikkea sitä pahaa, mitä oli saanut aikaan.

Mutta hän ei tavannut enää vaimoansa, eikä tämä myöskään vastannut kirjeeseen. Jos piispa kärsi, ei kärsinyt hänen puolisonsakaan vähempää. Oli kysymyksessä piispan tunnonrauha, että hän tulisi huomaamaan, miten hän kuninkaan tahtoon mukautumalla ei ollut ainoastaan saanut aikaan häiriöitä kaikissa kirkollisissa asioissa, vaan myöskin työskenteli kaiken sen maahan-repimiseksi, mitä hänen suuri kaimansa, hänen appensa, oli saanut rakennetuksi.

Margareeta olisi ollut miehensä kavaltaja, jos olisi suostunut sellaiseen; siihen mukautuminen olisi vakaumuksensa heittämistä, ja sitä ei hän koskaan tullut tekemään.

Viimeinen kirje oli saapunut vain muutamia kuukausia sitten ja sisälsi, että paraimpienkin aikeiden suhteen voidaan erehtyä. Piispa myönsi kuninkaan menneen liian pitkälle sekaantuessaan asioihin, joita ei ymmärtänyt. Lopuksi hän mainitsi, ettei nykyistä tilaa voinut kestää kauan.

Kun Margareeta siinä seisoi vuoteen ääressä kyynelsilmin katsellen miehensä kellastuneita ja näivettyneitä kasvoja, kulkivat kuluneet vuodet suruisine, vaihtelevine muistoineen hiljalleen hänen sielunsa silmien editse.

Hänen mieleensä ei juolahtanut mitä uhrauksia hän itse oli tehnyt; uskollinen rakkaus ei käy tinkimään velvollisuuksistaan.

Piispa liikahti, ja Margareeta laski hiljaa kätensä hänen kädelleen kuiskaten: "Laurentius!"

Tämä aukaisi silmänsä ja tuijotti häneen; sitten hän sulki ne taas, ja kaksi kirkasta kyyneltä valahti hänen kalpeille poskilleen.

"Margareeta, minä tiesin, että sinä tulet."

"Ja nyt jään tänne; sinä olet sairas, ja minä hoidan sinua, minä yksin."

"Tiedätkö mikä tauti minussa on?"

"Siitä en huoli; minun hoidossani sinä pian taas tulet terveeksi."

"Älä rukoile sitä Jumalalta, Margareeta", sanoi piispa hyvin vakavasti.

"Miksi en?" kysyi tämä pelästyneenä.

"Sentähden, että minä olen ollut uskoton Herran palvelija ja että tarvitaan puhtaampia käsiä kuin minun ohjaamaan oikealle sitä, mikä on joutunut epäkuntoon."

"Mutta jos sinä käännyt taas?"

"Niin minua ei kukaan uskoisi. Jos tietäisit, Margareeta, miten olen halveksinut itseäni, kuinka tuska ja tunnonvaivat voivat heikontaa ihmisen elinvoimat."

"Minun olisi pitänyt tulla ennemmin."

"Kiitos siitä, ettet sitä tehnyt; sinun lujuutesi on minun pelastukseni. Sinuun olen koko ajan kohottanut katseeni kuin hyvään enkeliini; sinä et taipunut pahaan, ja minä pidin sinua rakkaimpana kaikesta maailmassa, ja nyt ovat nämä seikat minulle portaina taivaaseen; nyt sinä saavuit minun viime hetkenäni, ja sen minä pidän todistuksena siitä, ettei Herra ole ottanut kättänsä minulta, sillä sitä olen yöt-päivät rukoillut Häneltä, ja nyt on rukoukseni kuultu."

Uskollisesti istui Margareeta hänen vuoteensa ääressä, ja piispa hellitti tuskin ollenkaan hänen kädestään.

Kun tuskat kovasti ahdistivat häntä, tahtoi hän, että Margareeta olisi poistunut, mutta kun tämä kielsi, hymyili hän hänelle sanoen: "Kiitos!"

Neljäntenä päivänä hän oli loppunut.

Tiedotonna kannettiin Margareeta pois, ja useita päiviä pelättiin hänen kuolevan, mutta nuoruuden voimat voittivat, ja hän toipui vähitellen äidin ja sisaren häntä hellästi hoitaessa.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin saapui tieto, että Angermanus oli paennut herttuan luo, joka oli hyväntahtoisesti ottanut hänet vastaan.

Piispa Martti ja Pietari Joonaanpoika arvelivat nyt jo olevansa kyllin voimakkaat kamppailemaan Possevinoa ja koko hänen jesuiittakollegiotansa vastaan.

Tieto näistä tapahtumista sai kuninkaan aivan vimmoihinsa. Angermanus täytyi saada takaisin, vaikkapa asevoimalla. Tämä oli kuninkaan valtaa ja oikeuksia vastaan tähdätty loukkaus, joka herttuan tuli saada kalliisti maksaa.

De la Gardie teki kaiken voitavansa tyynnyttääkseen vimmastunutta hallitsijaa, joka ei olisi kammoksunut sisällistä sotaakaan kostaakseen kunniansa loukkaamisen, kuten hän sanoi.

Onneksi oli Kaarle liian viisas jännittääkseen jousta viimeiseen asti: hän kehotti Angermanusta pakenemaan Norjan kautta Lyypekkiin.

Tämä oli heti valmis ja kiiruhti ilmoittamaan siitä puolisolleen.

Herttua ja lukuisat ystävät lupasivat hänelle kannatusta, ja hän puolestaan sanoi heille viime hengenvetoonsa asti tahtovansa olla liturgian voimakas ja uupumaton vastustaja.

Reipas ja päättäväinen kun oli kaikissa toimissaan, lähti hän kohta senjälkeen tapaamatta ennenkuin Lyypekissä uskollista Magdaleenaansa.

Nyt täytyi Juhanan heittää sotatuumat mielestään. Eihän Angermanus voinut olla vaarallinen, kun hän kerran oli maasta poissa.

Mutta siinä hän suuresti pettyi. Lyypekissä Angermanus työskenteli niinkuin muuallakin ainoastaan Ruotsin kirkon asioissa.

Heti kun Juhana lähetti liikkeelle jonkun uuden kirjoituksen liturgian puolesta, kyhäsi herttuakunnan papisto heti vastauksen siihen. Mutta kun he eivät uskaltaneet kirjoittaa niin ankarasti valtakunnan kuningasta vastaan, kuin asia olisi vaatinut, lähetettiin kirjoitus Angermanukselle, ja tämä, jonka vertaista heissä ei ollut mitä loogilliseen terävyyteen ja todistelukykyyn tuli, tämä kirjoitti, painatti ja lähetti pelkäämättä, säälimättä vastauksen korkealle riitaveljelleen.

10.

KAARLE HERTTUA.

Vuonna 1565 valmistettiin häitä Janne Eerinpojan talossa Flodbackassa. Hän oli rikkain talonpoika koko Nyköpingin läänissä, ja häitä piti kestää kaksi viikkoa.

Vieraita oli kutsuttu penikulmien takaa, ja Janne, joka vastikään oli palannut eräältä kutsuntamatkalta, puhui jo taas lähteäkseen kaupunkiin kutsumaan myöskin nuorta herttuaa, jonka hän tiesi ensi kertaa viettäneen joulua linnassa ja jonka hän luuli tuntevansa, koska oli valtiopäivillä ollessaan nähnyt hänet Tukholmassa.

Mutta sitä hänen eukkonsa ei tahtonut.

"Älä hänestä huoli", sanoi hän. "Antaa ihmisten olla omissa oloissaan."

"Jos minä kutsun hänet, niin hän ehkä tekee meille sen kunnian, että tulee; voineehan olla hauskaa nähdä, miten häitä vietetään talonpoikaistalossa vanhan tavan mukaan."

"Hauskuus tässä lie niin ja näin", sanoi Stiina, kätensä selkämyksellä muutamia kertoja pyyhkäisten nenänsä alustaa. "Voi sitä rakkautta, taikoja siinä on varmaan."

"Eiköhän sitä voisi taikoa poiskin?"

"Enkö ole tänne haettanut eukkoja sekä Toftemyllasta että Elganåsista; he ovat leikanneet koloja puihin, siunanneet ruuan, panneet tikkuja ristiin ja polttaneet häntä jalkojen alta... Ja voitko ajatellakkaan", lisäsi hän kuiskaten, "Loitsu-Leena on ollut hautuumaallakin; en uskaltanut kysyä mitä hän sieltä otti, mutta taikajuoman hän keitti Katrille."

"Mitäs tyttö?" kysyi mies uteliaana.

"Hän tappeli vastaan eikä tahtonut ottaa sitä: mutta vaikka sydäntä kirveli, niin minä sanoin hänelle, että ottaa täytyi, tahtoipa tai ei."

"No vaikuttiko se?"

"Hän tuli niin kauhean kipeäksi, että luulin saavamme hautajaiset häiden sijasta."

"Onko hän nyt terve taas?"

"On hän jalkeilla, mutta kyllä hän aamulla sanoi: 'Äiti kulta, sitä en voi auttaa, mutta renki on niin painunut sydämeeni, ettei hän suinkaan lähde koskaan sieltä.'"

"Ehkäpä ruoskalla sentään", ähisi Janne osoittaen pöydälle heittämäänsä hyvin karkeata patukkaa.

"Hyvä ihminen, mitä se kannattaisi, suostuuhan hän vihille milloin hyvänsä!"

"Ja näyttää aivan kalkitulta."

"Kaaso sanoo voivansa auttaa sen käyttämällä vähän punaväriä, jota hänellä on aina mukanaan häissä."

"Akkaväellä on konstinsa kaikkeen, mutta mitä sanoo rusthollari, kun saa nähdä hänet lähempää?"

"Se ei kuulu meihin; me pesemme kätemme. Rusthollari olisi voinut antaa sen pitää hänet, jolle hänet ensimäeksi oli luvattu."

"Ei kannata puhua menneenvuotisesta lumesta; mutta herttuaa en kutsu."

"Sitä mieltä olen minäkin, hän ehkä vain tahtoisi tunkea nokkansa asiaan."

"Omassa talossani olen minä herrana eikä kukaan muu!" ärjäisi Janne Eerinpoika lyöden nyrkkinsä pöytään, jotta kajahti. "Lähetä tyttö tänne!" lisäsi hän sitten.

Elsa muori katsoi häntä pitkään, mutta Stiina ei sanonut mitään, vaan lähti heti ulos.

Isäntä tarttui pöydällä olevaan oluthaarikkaan, joi siitä kelpolailla ja seisoi sitten miettiväisenä, koko naama leveässä hymyssä. Taas hän joi muutaman kulauksen ja laski sitten haarikan pois.

Samassa ovi äkkiä avautui ja Katri tuli sisään.

Hän oli pitkä, tavattoman kaunis tyttö, jolla oli vaaleanruskea tukka ja suuret, tummansiniset silmät; mutta niiden ympärillä oli tummat renkaat, ja posket olivat kalpeat.

"Hyvää päivää, isä", sanoi hän jotenkin reippaasti, "äiti sanoi teidän tahtovan puhua kanssani."

"Miksi sinä olet niin valkea naamaltasi?"

"Ehkäpä suruni tähden."

"Mitä suremista sinulla on; eikö sinulla ole ruokaa ja juomaa yllinkyllin?"

"Kyllä sitä on, Herra nähköön."

"Kun isäsi ja äitisi ovat kuolleet, saat sinä koko Flodbackan, kolmekymmentä lypsävää, yhdeksän härkää, kuusi hevosta, neljäkuudetta lammasta, seitsemäntoista oinasta ja sitäpaitsi kaikki vasikat, mitä silloin on. Luettelenko sinulle kaikki, mitä meillä on?"

"Tietänenpä tuon."

"No, eikö ehkä ole mielestäsi tarpeeksi?"

"Enemmänkin kuin yksi ihminen tarvitsee."

"Eihän se nyt ole tarkoitukseni; kun minä ja äiti olemme neljäneljättä vuotta tehneet työtä saadaksemme kokoon omaisuutta, ja kun Jumala on ottanut meiltä neljätoista lasta ja jättänyt ainoastaan viidennentoista jäljelle, niin tämän pitääkin saada hyvyyttä kaikkien viidentoista edestä ja tulla niin rikkaaksi, ettei mikään talonpoikaissuku vedä vertoja hänelle."

"Isä kulta!"

"Kun Erkki Olenpoika tuli tänne palvelukseen, en ollut niin tyhmä, etten käsittänyt, missä jäniksellä on polkunsa, mutta hän oli rikkaan rusthollarin veljenpoika, ja rusthollari oli vakuuttanut, ettei koskaan mene naimisiin... mutta kuulehan, luulen melkein, että unohdin mainita Flodbackan pikkukarjan."

"Lienenhän minä niistä selvillä."

"Montako hanhea ja ankkaa meillä on yhteensä, siatkin siihen luettuna?"

"Onhan niitä yli sadan!"

"Oikeinko totta. Sinä pidät hyvää huolta niistä, Katri; olenpa ajatellut, miten tässä käy, kun sinä lähdet."

"Tehneehän tuon joku toinenkin."

"Riippuu käsialasta, kelpaako siihen. Mutta itseään ei saa ajatella: rusthollarista meidän piti puhua. Jos hän, sanoin minä ja sanon vieläkin, jos hän olisi mennyt naimisiin kaksikymmentä vuotta ennemmin, niin Erkki Olenpoika ei olisi koskaan tullut tänne."

"Me olimme tutut ennestään", vastasi Katri kainosti.

"Kyllä se lie ollut pientä."

"Niinpä kyllä, mutta me pidimme heti toisistamme."

"Lieneepä se sattunut kuin ampumalla."

"Isä kulta, niin se kävikin."

"Nythän on käytetty taikoja sitä vastaan."

"Ei auta, pahemmaksi vai käy."

"Hm, en saa sitä paremmaksi minäkään; minä kävin nyt rusthollarin luona, enkä ole koskaan missään talonpoikaistalossa nähnyt upeampaa kuin siellä."

"Eikö ollut ketään, joka olisi huolinut hänestä?"

"Sellaisesta komeasta miehestäkö?... Niin ne hyörivät hänen ympärillään kuin kärpäset siirapin ympärillä, mutta hän ei edes katsahtanut heihin; ei ennenkuin tuli tänne. Silloin, sanoi hän, oli, kuin olisi ammuttu läpi sydämen, kun sinä tulit tupaan ja hän tuumaili, että saisihan toki veljenpoika väistyä setänsä tieltä."

"Joka ensin myllyyn tulee, se ensin jauhaa."

"Eipä aina niinkään. Vanha Kustaa kuningas työnsi tieltään kaksi kosijaa, rusthollari tahtoo poistaa vain yhden."

"Voipa kyllä ehtiä sivuuttamaan kaksikin."

"Oo, sinä kyllä elät kauemmin kuin hän ja tulet niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että... Tiedätkö, hän näytti minulle koreata, ruudullista patjakangasta ja koruneulottuja päänalustyynyjä."

"Semmoisiahan käytetään vain aatelisissa."

"Aateliskodeista nämäkin ovat, ja samoin lienevät lakanatkin; suuria nahkalakanoita, kuulehan, lammasnahalla reunustettuja ja kullattu nappi joka kulmassa."

"Kullattu!" huudahti Katri. "Kunpahan hän vain olisi saanut ne kunniallisesti!"

"On, siihen voit luottaa."

"Minusta se onkin samantekevää", sanoi tyttö heti senjälkeen.

Muutamia renkejä astui tupaan kysymään isännältä puimisesta; eräs heistä loi nopean silmäyksen Katriin, ja tämän posket sävähtivät veripunaisiksi, mutta kävivät heti senjälkeen melkein entistään kalpeammiksi. Tyttö lähti nopeasti ulos.

Mutta Janne Eerinpoika oli huomannut niin toisen kuin toisenkin. Hän vastasi kuitenkin ensin voudin kysymykseen, että nyt oli ruvettava kauroja puimaan, kun ohrista oli päästy, ennenkuin ilmaisi, mitä hänellä oikein oli sydämellään.

Rengit olivat kääntyneet lähteäkseen, kun isäntä kutsui Erkki Olenpoikaa. Tämä pysähtyi.

Hän näytti kieltämättä hyvältä uskollisine, rehellisine silmineen, mutta eihän hänellä ollut mitään, sehän se tässä oli pahinta.

"Erkki Olenpoika, valjasta Polle reen eteen ja lähde pappia noutamaan. Minä tahdon, että hän on täällä koko hääaaton; voit lisätä, että minä maksan."

"Kuten käskette, isäntä!" Renki lähti.

"Nyt hän on poissa, ja huomenna tulee pappi; silloin ei tytöllä ole aikaa ajatella häntä."

Mutta kun Erkki saapui talliin, tapasi hän Katrin hevosen luona.

Nähdessään Erkin tahtoi tämä kätkeytyä ikäänkuin kainostellen.

"Rakas Katri!" sanoi Erkki menemättä lähemmäksi.

"Minä kuulin, että sinä menet pappilaan."

"Isäntä tahtoo, että pappi on ajoissa täällä."

"Emmehän sitten enää saane tavata."

"Se kai on tarkoitus."

"Sentähden tahdoin niin mielelläni sanoa kiitokseni ja jäähyväiseni."

"Etkö edes tahdo pudistaa kättäni?"

Epäröiden Katri ojensi kätensä.

Kaksi voimakasta, työn karaisemaa kättä kohtasi siinä toisensa, ja ne sopivat yhteen ihan niinkuin ei niitä enää koskaan tässä elämässä olisi käynyt erottaminen.

"Katri, minä olen hyvin suuresti rakastanut sinua."

"Minä tiedän sen, Erkki", vastasi tyttö nyyhkien.

"Miten tästälähin käy, sitä en tiedä, mutta mielelläni tahtoisin tietää yhden asian."

"Voinko minä ehkä sanoa sen?"

"Ensin täytyy sinun luvata tarkoin miettiä."

"Sen lupaan."

"Ymmärräthän, että minä muutan täältä pois."

"Miksi niin, Erkki? Isän on vaikea tulla sinutta toimeen."

"Sinä ajattelet vain häntä; etkö käsitä, miltä minusta tuntuu kuulla joka päivä puhuttavan sinusta, toisinaan nähdä sinut ja silloin ehkä... ei ei, Katri."

"Sitten lienee parasta, että muutat"

"Mutta sitten kun minä olen poissa etkä sinä saa enää koskaan nähdä minua... unohdatko sinä minut, Katri?"

"Enpä luule", vastasi tyttö hiljaa.

"Tutki sydämesi ja vastaa, ikäänkuin molemmat seisoisimme Jumalan edessä."

Katri pani kätensä ristiin ja seisoi muutaman silmänräpäyksen aivan ääneti; sitten hän kietoi käsivartensa miehen kaulaan ja suuteli häntä.

"Erkki, minä en koskaan unhota sinua!"

Erkki painoi häntä lujasti rintaansa vasten.

"Nyt on liittomme vahvistettu. Jumalan edessä olet sinä minun; ihmiset eivät enää voi erottaa meitä!"

Heti senjälkeen kuului kulkusten kilinää.

"Nyt Erkki lähti pappia noutamaan", sanoi Janne Eerinpoika tyytyväisenä käsiään hieroen.

"Kunpahan se vain olisi ajoissa tapahtunut", sanoi Elsa muori. "Katri ei näytä onnelliselta morsiamelta."

"Jos en enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä, niin tapaamme toisessa" sanoi Katri itsekseen; "ja se toinen on paljon pitempi kuin tämä."

Oli kirkas ilma ja mainio rekikeli; puut olivat kuurassa, joka kimalteli kuin timantit auringon paisteessa.

Mutta Erkki ei sitä nähnyt eikä ajatellut sitä; hän ajatteli tyttöä, jota rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja josta hän nyt oli ainaiseksi erotettu.

* * * * *

Nuori herttua oli viettänyt joulua Nyköpingin linnassa; hän oli Tukholmasta tuonut mukanaan pienen hovinsa. Ensi kertaa hän oli omana herranaan ja hän ylisteli vapauttaan; ja mikä tahansa hullunkurinen kepponen juolahtikin hänen mieleensä, aina hän pani sen myöskin toimeen.

Useimmat porvariperheet kaupungissa saattoivat ylvästellä siitä, että herttua oli ollut heillä vieraana.

Muutamissa hän kävi vain kerran, toisissa useita kertoja.