Part 8

Vihdoin hän tuli kirkkoon; se oli täynnä väkeä. Ihmiset kuuntelivat häntä mielellään, sen hän tiesi.

Johtaisiko hän nyt heitä harhatielle? Jumala auttakoon häntä, sitä hän ei tahtonut.

Hän pukeutui messupukuun.

Sitten hän meni alttarille.

Siellä oli "punakirja".

Hän hätkähti sen nähdessään.

Mitä hänellä oli tekemistä sen kanssa?

Oli kuin kaikki olisi hänessä ollut sekaisin.

Miksi hän oli tullut tänne?

Oliko hän sairas, oliko hän kadottanut muistinsa?

Pois kaikki haaveilut ja mielikuvitelmat! Hän seisoi alttarin ääressä, hänen piti toimittaa messu.

Nyt kaikui laulu urkuparvelta.

Hän aikoi tarttua kirjaan avatakseen sen.

Katso, katso, siitä kohosi liekki, ja monet hyvin tunnetut kasvot loistivat häntä vastaan.

Ensin arkkipiispan, sitten melkein kaikkien piispain ja monen, monen muun.

Saipa hän lopuksi nähdä omatkin kasvonsa kauhun väänteleminä.

Äkkiä hän juoksi alttarilta sakaristoon.

Ihmetellen, kysellen ympäröivät papit ja palvelijat hänet.

"Minun täytyy poistua täältä heti", sanoi hän.

Ja hän kiiruhti kirkosta heti, kun oli riisunut messupukunsa.

Kyynelsilmin hän palasi lankonsa luo.

Sydämellinen osanotto tuli siellä hänen osakseen.

Kun hän kertoi mitä oli kärsinyt, mitä koettelemuksia kestänyt, sai hän tietää, että oli ihmetelty, miten hän saattoi tulla liturgiseksi, ja että monen usko nyt vahvistuisi, kun he saisivat kuulla hänen katuneen ja palanneen evankeliseen uskoon.

"Niin", sanoi hän, "nyt alotan kuin alhaisin Kristuksen apostoleista; minä olin pahojen henkien vallassa ja kärsin helvetin tuskia. Nyt olen päässyt niistä ja voin täydellä vakaumuksella sanoa Herra, kun sinä minulla olet, en huoli mitään taivaasta enkä maasta."

Seuraavana päivänä hän ilmoitti kuninkaalle luopuvansa virastaan.

Monia puutteita sai hän senjälkeen kärsiä, mutta hän kesti ne tosikristityn miehuudella: hänen vakaumuksensa vahvistui ja varmeni. ja Salomo Birgerinpojasta tuli liturgian voimakkaimpia vastustajia.

Useampiakin esimerkkejä voitaisiin mainita.

Kun kaikki mahdolliset lahjomis-, houkuttelu- ja uhkauskeinot olivat käytetyt, kutsuttiin säädyt valtiopäiville Tukholmaan helmikuussa 1577.

Sitä ennen oli kuningas koettanut valmistaa liturgialle suosiollista vastaanottoa lähettämällä ympäri maata lähettiläitään.

Arkkipiispa puolestaan oli puhunut rahvaalle Upsalan markkinoilla.

Angermanukselta ja tuomiorovastilta kysyttiin vielä kerran, tahtoivatko he hyväksyä liturgian, ja kun he edelleen kieltäytyivät, pantiin edellinen vankeuteen Pietari Brahen luo Rydboholmaan ja jälkimäinen lähetettiin kaupungista pois.

Valtiopäivillä meni kaikki toivomusten mukaan. Säädyt hyväksyivät liturgian ja päättivät ottaa sen käytäntöön.

Seuraavana päivänä pidettiin kirkolliskokous, jossa kuningas itse esiintyi puheenjohtajana.

Hän määräsi heti, että äänestyksen piti tapahtuman siten, että liturgian puolustajat asettuivat oikealle ja vastustajat vasemmalle puolelle.

Useimmat menivät luonnollisesti oikealle, ainoastaan muutamat harvat, Martti piispa etunenässä, vasemmalle.

Koetettiin kaikki keinot, jotta hänet olisi saatu taipumaan, mutta turhaan. "Sanoa sanansa ja pysyä siinä", lausui hän saaden Juhanan luomaan silmänsä maahan.

Heti senjälkeen julisti kuningas, että jokainen, joka vastustelullaan herättää levottomuutta ja tyytymättömyyttä maassa, joutuu siitä vastaamaan hänelle ja valtaneuvostolle.

Seuraavana päivänä, kun papit olivat kutsutut linnaan kuninkaan luo, seisoi piispa yksin vasemmalla puolella.

Mutta ne muutamat sanat, mitä hän lausui, ja hänen arvokas esiintymisensä vaikuttivat läsnäolijoihin niin, että kun liturgia sitten allekirjoitettiin, siihen otettiin ne huomautukset, joita tämä oikeutta harrastava ja arvossapidetty mies oli sitä vastaan tehnyt.

Pian senjälkeen saivat molemmat vangit tulla takaisin, ja vielä kerran koetettiin kaikkia mahdollisia keinoja, jotta heidät saataisiin kirjoittamaan nimensä liturgian alle, mutta kun ne huomattiin turhiksi, lähetettiin Angermanus kirkkoherraksi Ahvenanmaalle, ja Salomo sai pitkät ajat olla vankeudessa, ennenkuin sai palata Vesteråsiin.

Linköpingin piispanistuimen sai Pietari Kaarlenpoika arvokkaaksi palkkiokseen, ja Kaarle herttua kutsui viraltapannun Martti piispan Nyköpingin kirkkoherraksi.

Jo maaliskuussa 1576 lähetti Juhana muutamia uskottujaan Kaarlen luo ja heidän mukanaan kappaleen liturgiaa pyytäen, että sitä käytettäisiin jumalanpalveluksessa herttuakunnassa niinkuin muuallakin valtakunnassa.

Herttua vastasi, että sekä häntä itseään että hänen siskojaan oli isän testamentissa neuvottu ja kehotettu välttämään inhimillisiä tekeleitä; sentähden hän ei voinut niin pian mukautua uusiin ehdotettuihin kirkonmenoihin.

Sellaisella vastauksella saivat lähettiläät palata; ja kaikki kuninkaan myöhemmätkin samansuuntaiset yritykset raukesivat Kaarlen lujaan tahtoon pystymättä.

Herttua, joka kaikissa yrityksissään oli viisas ja miettivä, kokoili ja otti otteita kaikista asiakirjoista, joihin hän perusti sekä hengellisen että maallisen tuomitsemisoikeutensa herttuakunnassaan.

Syyskuussa samana vuonna hän oli kutsunut kokoon kaikki käskyläisensä Nyköpingiin, ja siellä hän velvoitti heidät vakavasti riippumaan oikeassa uskossa ja opissa hylkäämällä muut juhlamenot, paitsi mitä Kustaa kuninkaan ajoilta oli ollut siihen asti käytännössä, liturgiasta ei mainittu mitään, mutta jokainen ymmärsi asian.

Tämä vastahakoisuus oli liian suuri kuningas Juhanan siedettäväksi. Siitä saattoi talla vaarallinen esimerkki niiden henkilöiden korkean arvon vuoksi jotka asettuivat uutta järjestystä vastaan.

Useimmat papit olivat kieltäytyneet viettämästä Kristuksen ruumiin juhlaa kesäkuun 1 p:nä. Se oli liian läheisessä yhteydessä katolisten tapojen ja menojen kanssa, sanoivat he.

Kuningas syytti heitä sekä kirkkojärjestyksen rikkomisesta että tottelemattomuudesta esivaltaa vastaan.

Varsinainen rahvas oli vakaumukseltaan täydelleen katolista oppia vastaan.

Vanhan kuninkaan opetukset olivat jo juurtuneet. Missä hän oli kehottanut heitä pysymään, siitä heillä ei ollut halua luopua hänen poikansa vuoksi, johon ei kukaan oikein luottanut.

Ehkäpä useimmat ajattelivat sitäkin, mitä siitä seuraisi. Katolisen papiston mukana tulisi uusia veroja, ja niistä tahdottiin mieluimmin pysyä vapaina.

Kaiken tämän suhteen Juhana osoitti itsenäisyyden puutetta ja horjuvaisuutta. Ei kukaan ole ollut sellainen mestari kuin hän tinkimään vakaumuksestaan, etsimään perusteita yhdeltä taholta ja vetämään johtopäätöksiä toiselta.

Kokonaan vailla sisäistä suuruutta kun oli, täytyi hänen turvautua mahtavaan asemaansa.

Mutta tyytymättömyys oli kasvamassa; joka osassa maata saattoi huomata sen. Aatelisto pelkäsi, että paavi kävisi vaatimaan kirkontiluksia, talonpojat valittelivat liturgisten pappien itsekkäisyyttä ja kevytmielisyyttä; he tahtoivat mieluimmin päästä heistä.

Eräs erityinen tapaus kiihotti tyytymättömyyttä.

Kuninkaan sihteeri Juhana Henrikinpoika oli rakastunut rikkaaseen porvarivaimoon.

Mies oli matkoilla, ja toivottiin, että hän ei palaisi. Hän tuli kuitenkin aivan odottamatta, ja rikollinen vaimo ilmoitti siitä rakastajalleen.

Tämä olisi voinut vetäytyä erilleen, mutta suuri omaisuus houkutteli häntä, ja hän kuristi miehen, kun tämä makasi sikeässä unessa.

Sitten hän ripusti hänet hirteen ja uskotteli hänen itse päättäneen päivänsä.

Esiintyi kuitenkin niin sitovia seikkoja, ettei hän voinut puhdistautua, joskaan todistukset eivät olleet niin selviä, että hänet olisi voitu tuomita. On luultavaa, että hänen asemansakin suojeli häntä.

Vähän senjälkeen Juhana Henrikinpoika nai murhatun porvarin lesken.

Silloin lesken sukuiset syyttivät häntä vaatien avioeroa.

Henrikinpoika kääntyi Luostari-Lassiin, ja tämä antoi hänelle erikoisvapautuksen.

Mutta ei siinä kyllin. Luostari-Lassi kirjoitti kardinaali Hosiukselle Roomaan sanoen, että mies oli kuninkaan uskottuja ja että asiassa sentähden oli katsottava läpi sormien. Asia toimitettiin arkkipiispan tietoon, ja tämä suuttui niin, että kielsi jesuiitan hoitamasta virkaansa kollegiossa.

Kuningas vapautti hänet kuitenkin. Mutta yleinen mielipide ei vapauttanut: se kuohui harmia ja kiihotti tyytymättömyyttä katolisuuteen.

Juhana ei enää pitänyt itseään kyllin voimakkaana saamaan liturgiaansa käytäntöön ilman ulkoapäin tulevaa apua.

Luostari-Lassi oli kyllä luvannut auttaa häntä, mutta voimakkaampi tapa oli tarpeen.

Jos paavi antaisi vahvistuksensa hänen liturgialleen, silloin olisi reformaattori, Ruotsin kuningas, tullut vanhan testamentin profeettain arvoiseksi. Mutta tämän ajatuksen hän piti omanaan ja muka vain kuningattaren ja Fechtin kehotuksista suostui lopultakin ryhtymään välittömään neuvotteluun Rooman kanssa.

Pontus de la Gardien ja Fechtin piti yhdessä matkustaman Italiaan.

Matkan tarkoituksena oli muka pyytää paavin välitystä liittoon keisarin kanssa Venäjää ja, jos niin tarvittaisiin, myöskin Tanskaa vastaan, sekä samalla koettaa saada Ruotsin kuningattaren äidinperintöä espanjalaisen varakuninkaan Ignatius Mendozan kautta, joka oleskeli Neapelissa.

Mutta lähettiläillä oli myöskin salainen tehtävänsä: neuvotella Roomassa kirkollisesta yhdistymisestä, jota Juhana esitteli määrätyillä ehdoilla.

Piispain tulisi olla sekä paaville että kuninkaalle kuuliaisia, ja liturgiaan suostuminen olisi ehtona kaikkiin virkaylennyksiin hengellisellä alalla.

Lisäksi kuningas pyysi, että hänen pyhyytensä suvaitsisi määrätä koko maailmassa pidettäväksi esirukouksia katolisen uskon palauttamiseksi pohjoismaihin, mainitsematta kuitenkaan Ruotsia; että messut osittain pidettäisiin ruotsiksi; että piispat hengenasioissa olivat kuninkaan tuomiovallan alaisia; ettei mitään vaatimuksia saisi tehdä kirkon peruutetun omaisuuden suhteen; että Tukholmaan jo perustettu kollegio, jossa salaa opetettiin katolista oppia, saisi paavin vahvistuksen ja sen opettajat vapautettaisiin munkkipuvun käyttämisestä; että pappien sallittaisiin mennä naimisiin, mutta naimattomuutta sen sijaan terotettaisiin heidän mieliinsä: että papit toistaiseksi katolisessa messussa saisivat aivan hiljaa mumista pyhimysrukoukset ja rukoukset kuolleiden puolesta; että kuningas Kustaa, kuningas Eerik ja kaikki ne aateliset, jotka olivat kuolleet kirkon luopioina, saisivat häiritsemättä levätä haudoissaan; että kuningas saisi, ilman että se tulisi synniksi, ottaa osaa kerettiläiseen jumalanpalvelukseen, kunnes vähitellen katolinen usko tulisi vallitsevaksi maassa.

Valmistuksia siihen suuntaan oli jo tehty -- sanottiin lisäksi -- siten, että jumalanpalvelus oli palautettu entiseen arvoonsa ja loistoonsa; että useampia juhlapäiviä oli pyhitetty; että salarippi ja paastot olivat otetut käytäntöön; että luostareita oli alotettu uudelleen panna kuntoon; että useita jalosukuisia nuorukaisia kasvatettiin Roomassa ja Wienissä j.n.e.

Sitäpaitsi pyydettiin, että Fecht vihittäisiin piispaksi Roomassa, jotta hän sitten kotimaassaan kasvattaisi puhtaampaa piispautta.

Mutta Korkeimman neuvoskamarissa oli päätetty toisin. Alus, jossa de la Gardie ja Fecht marraskuussa 1576 olivat matkalla Saksaan, joutui haaksirikkoon Bornholman luona. Fecht, joka luotti uimataitoonsa, heittäytyi mereen uidakseen maihin, mutta hukkui aaltoihin.

De la Gardie pelastui ja jatkoi matkaansa Roomaan, jossa esitti asiansa.

Juhana kuningas joutui aivan suunniltaan kuullessaan Fechtin odottamattoman kuoleman juuri kun hän oli matkalla täydentämään heidän yhdessä tuumimiansa suunnitelmia.

De la Gardien lähetystoimi herätti suurta liikettä Rooman kirkon miehissä. Heidän ei juolahtanut mieleensäkään suostua sellaisiin ehtoihin. Fecht oli sotkenut yhteen teologisia seikkoja jättäen ajat ja olosuhteet huomioon ottamatta. Olivathan asianhaarain mukaan muutamat seikat, kuten pappien naiminen esimerkiksi, toisinaan olleet sallitut, toisinaan siedetyt tai kielletyt aina sen mukaan, miten kirkko milloinkin oli selittänyt _Pyhän Hengen tarkoituksia_; lisäksi oli hän käynyt toimittamaan messukirjoja y.m., joka ei ollut maallikkojen, vaan ainoastaan paavien tehtävä; ja lopuksi oli hän, vaikka oli nainut mies, kuvitellut voivansa hänen pyhyydeltään paavilta saada papin- tai piispanviran.

Käännytystoimeen Ruotsissa luvattiin tietysti kuitenkin ryhtyä, ja sitä varten lähetettiin jesuiitta Antonio Possevino sinne.

Mutta ennen hänen tuloansa sattui tapaus, joka on rumin tahra Juhanan historiassa.

Se kohtelu, joka tuli Eerikin osalle hänen vankeudessaan, oli kyllä vain ikäänkuin valmistuksena siihen, mitä piti tapahtuman, ja sentähden sisältyy tuo yhdeksänvuotinen vankeuskin yleisessä arvostelussa veljesmurhaan.

Veljesviha, arkuus ja pelko pakottivat Juhanan askel askeleelta pitemmälle.

"Punakirjan" seuraukset häämöttivät nyt hänen silmissään. Ajattelehan, että olisi kapina uhkaamassa!

Silloin Eerik saisi vapautensa, ja mikä olisikaan Juhanan kohtalo?

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun.

Yhäti Eerikkiä ajatellessaan hän oli ollut kuin jalkaraudoissa. Tuo ajatus oli riistänyt häneltä kaiken elämänilon; nyt hän tahtoi, hänen täytyi päästä siitä. Syynä tähän oli lisäksi, että pelättiin Eerikin vartijoita lahjoeltavan. Luultavasti Juhanan tietämättä saivat nämä kärsiä sekä kylmää että nälkää ja heitä kohdeltiin yleensä niin huonosti, että heidän keskuudessaan oli kysymys vangin vapauttamisesta.

Vihjauskin tähän suuntaan oli kylliksi poistamaan Juhanasta kaikki epäröimiset. Joskin ne herrat, joiden toimeksi hän oli jättänyt ilkityön, epäröivät panettaa sitä täytäntöön, niin _hän_ ei epäröinyt, ja onneksi oli hänellä palvelijoita, joihin voi luottaa.

Näiden joukossa oli ensimäisenä Juhana Henrikinpoika. Koska kuningas oli ottanut hänet, murhamiehen, suojaansa, niin olihan se korvattava vastaavilla palveluksilla.

* * * * *

Olemme ennen puhuneet tästä. Tuntuiko Juhanasta 1577 vuoden helmikuun 26 päivän jälkeen rauhallisemmalta kuin ennen, tietänee ainoastaan se, joka tutkii sydämet.

Samana vuonna, mutta vasta joulukuussa, saapui jesuiitta Antonio Possevino Tukholmaan.

Hän esiintyi keisarillisena lähettiläänä ja meni linnaan maallikkopuvussa, miekka vyöllään.

Kuningas otti hänet vastaan suurella juhlallisuudella ja tavanmukaisia muodollisuuksia noudattaen.

Ovelalla jesuiitalla oli useita salaisia keskusteluja sekä kuningattaren että Luostari-Lassin kanssa.

Katariinan kaikki ajatukset ja toiveet olivat kiintyneet yhteen ainoaan seikkaan, kuninkaan käännytykseen. Hän pyysi, hän rukoili Antoniota tekemään kaikki tässä suhteessa. Hänen oma ikuinen autuutensa riippui siitä ja samoin hänen elinaikansa täällä maan päällä, sillä semmoista tuskaa kuin nyt hän ei voinut kauan kärsiä. Ja kun hän oli poissa, kukapa sitten työskentelisi kirkon puolesta, kuka hänen puolisonsa ja lastensa vapahduksen ja autuuden puolesta, kuka koko kansan puolesta?

Ja itkien hän virui jesuiitan jalkain juuressa kostuttaen hänen käsiään kyynelillään.

Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa eikä epäillyt onnistuvansa. Kuningatar oli antanut niin suuria lahjoja luostareihin ja hurskaisiin tarkoituksiin, että hän ansaitsi vastaavan palkan, eikä tämä voinut olla mikään muu kuin se, jota hän eniten halusi.

Sitten hän keskusteli useita kertoja Luostari-Lassin kanssa. Tämä kertoi niistä monista käännytyksistä, joita oli tehnyt, ja arveli, ettei ruotsalaisten kanssa ole ensinkään vaikea tulla toimeen, heidät kun sai uskomaan melkein mitä tahansa. Joskin yksi ja toinen heistä oli vähäsen yltiöpää, niin siitä ei mitään huolta; koko suuri joukko seurasi talutusnuorassa, ja se oli pääasia.

Mitä kuninkaaseen tuli, niin oli koko vaikeus siinä, että hän kuvitteli voivansa tulla uudeksi uskonpuhdistajaksi, paremmaksi kuin kukaan entisistä. Mitä oli hänen liturgiansa muuta kuin sotkua? Hän tahtoi pysyttää katoliset juhlamenot sentähden, että oli heikko vastustamaan kaikkea, mikä hurmasi silmää; kerettiläisyyksiä hän säilytti sentähden, että pelkäsi pappejaan.

Possevino tuli tästä siihen käsitykseen, että Juhanalla oli vahvat taipumukset katolisuuteen; oli vain vaikeampaa voittaa hänen ennakkoluulojaan.

Tämän jälkeen alkoivat neuvottelut. Paavin lähetti käsitteli enimmäkseen kirkollisia oppikysymyksiä, ja kun hän osoittautui erittäin kyvykkääksi mieheksi, voitti hän pian kuninkaan luottamuksen.

Eräänä päivänä, kun Juhana innokkaasti puhui uskollisesta ystävästään Pietari Fechtistä sekä lausui katkerasti kaipaavansa häntä, käytti jesuiitta tilaisuutta osoittaakseen hänelle, miten suuri oli erotus meren päällä käyneen, Herran käden pelastaman Pietarin ja tämän Pietarin, kuninkaan ystävän, välillä, joka hukkui aaltoihin, koska ei ollut Herran kutsuma.

"Mistä sen tiedätte?" huudahti Juhana kiihkeästi.

"Hänen kirjeistään ja papereistaan. Voiko oppimaton maallikko määrätä Kristuksen sijaiselle, miten hänen olisi meneteltävä ja toimittava pimeyteen ja harhauskoon vaipuneen kansan suhteen?"

"Hän on uskollisin ystäväni."

"Petollinen ja oppimaton ystävä, joka piti itseänsä pyhää isää viisaampana."

Mahtipontisesti kehotettiin sitten kuningasta kieltäymiseen sekä ottamaan ristinsä ja seuraamaan Kristusta Silloin hän pelastaisi eksyneen kansansa siitä pimeyden syvyydestä, johon se oli vaipunut. Uskon kirkas tähti loistaisi taas pohjolassa, ja Juhana kolmas tulisi mainioimmaksi kuninkaaksi Ruotsin historiassa.

Miten kauniilta, miten luonnollisilta kuuluivatkaan nämä korulauseet! Juhana purskahti itkuun.

Nyt oli Possevino saanut hänet siihen, mihin tahtoi. Ja voimakkain sanoin hän kuvaili hänelle, että se, joka tunsi oikean tien eikä vaeltanut sitä, oli ulkokullattu. Isiin ei kuitenkaan voinut olla Juhana kuninkaan laita, ja sentähden kehotettiin häntä heti luopumaan kaikesta kerettiläisyydestä, käymään ripillä ja saamaan synninpäästön sekä antautumaan sitten pyhän isän johdettavaksi, hänen, joka oli Kristuksen sijaisena maan päällä.

Kuningas oli kiihkeän uskoninnon valtaamana. Hän loi silmänsä taivaaseen päin ja painoi kätensä rintaansa vasten; hän oli tukehtua omiin tunteisiinsa ja aivan kiihkoissaan hän huudahti: "Minä tahdon!"

Silloin Possevino jätti hänelle kappaleen katolista uskontunnustusta ja pyysi häntä tarkastamaan ja hyväksymään sen. Vasta kolmen päivän kuluttua tulivat rippi ja synninpäästö tapahtumaan.

Näinä päivinä hän oli läsnä kuningattaren huoneissa hänen ja pikku prinssin hartausharjoituksissa. Tehtiin mitä voitiin, jotta hänet saataisiin pysymään hengellisessä huumauksessaan ja jotta mitkään ulkonaiset seikat eivät vaikuttaisi häiritsevästi häneen, houkuteltiin hänet itse ehdottamaan Possevinolle, että he matkustaisivat Vadstenaan sen vanhaa kirkkoa katsomaan.

Matka tapahtui toukokuun alkupuolella, ja viekas jesuiitta ymmärsi varmaankin viisaasti käyttää tätä yhdessäoloa tarkoituksiaan varten.

Mutta kuninkaallakin oli tarkoituksensa. Vadstenan linna oli kyllin arvokas ruhtinaan asunnoksi, ja sen ihmeenkaunis asema ansaitsi hyvin vieraan huomiota.

Tämän mieli oli kuitenkin enimmän kiintynyt nunnaluostariin, ja hän meni melkein heti sinne kuninkaan seuraamana. Heitä odotti juhlallinen vastaanotto, ja legaatti piti hehkuvan puheen, jossa hän kehotti hurskaita nunnia pysymään uskossaan ja kärsivällisesti kestämään häväistystä ja nöyryytyksiä; pelastuksen hetki oli lähellä.

Heidän kurja ulkomuotonsa, heidän kyyneleensä ja valituksensa liikuttivat kuningasta suuresti.

Hän tarttui Possevinoa käteen huudahtaen vilkkaasti: "Tulkaa, menkäämme kirkkoon!" Jesuiitta seurasi heti, yksin. Tultuaan kirkkoon Juhana huudahti: "Nyt olen valmis!"

"Tahdotteko ripittäytyä?"

"Tahdon!" Hän lankesi polvilleen ja ripitti koko entisen elämänsä, ja kun hän sitten oli luvannut olla kuuliainen kaikessa, sai hän synninpäästön.

Senjälkeen paavin lähetti meni alttarin ääreen, lankesi polvilleen ja kiitti suurella äänellä Jumalaa kuninkaan kääntymisen johdosta sekä rukoili, että se, mitä näin oli pantu alulle, myöskin tulisi tuottamaan hedelmiä.

Legaatti poistui alttarilta, ja liikutettuna kuningas sulki hänet syliinsä huudahtaen:

"Minä syleilen sinua ja katolista kirkkoa!" Tämä tapahtui toukokuun 5 p:nä 1578. Seuraavana päivänä Possevino piti kuninkaan pyynnöstä messun hänelle hänen huoneessaan, ja Juhana itse ynnä kaksi hänen sihteeriään nauttivat ehtoollista. Täten oli Juhanasta tullut katolinen. Hänen ensi tekojaan senjälkeen oli uusien hopea-arkkujen hankkiminen pyhäinjäännöksille.

Onneksi oli Maunu silloin Kungsbrossa, joten hän pääsi häntä näkemästä.

Hänen palattuaan Tukholmaan kesti huumausta vielä muutamia päiviä; ja kuningatar riemuitsi ylistellen Possevinoa antaen hänelle kallisarvoisia lahjoja.

Nyt alkoi todellinen nuotanveto; ensin haalittiin oppilaita seminaareihin, mieluimmin arvossapidetyistä perheistä.

Juhana oli avannut useita oppilaitoksia, ja kaikissa näissä oli jesuiittoja opettajina. Mutta sittenkin lähetettiin taas viisikymmentä nuorukaista Roomaan kirkkoa varten kasvatettaviksi.

Muutamat näistä palasivat jesuiittaveljeskunnan suostumuksella kivulloisuuden tähden, toiset mukautuivat uusiin oloihin. Suuri osa menetti ainaiseksi isänmaansa.

Muuan niistä, jotka kuuluivat ensimäiseen, Luostari-Lassin toimittamaan lähetykseen, Lauri Eerikinpoika, palasi vuoden kuluttua ja asettui niin julkisesti roomalaisen kirkon harhauskoa ja saksalaisten kollegioiden menettelyä vastaan, että Possevino ja hänen apulaisensa turhaan koettivat saada hänet vaikenemaan.

Possevinon erityisen huolenpidon esineenä oli Vadstenan luostari, "tuo kukoistava, suljettu yrttitarha kerettiläisyyden erämaassa".

"Ihmeellistä", sanoi hän, "tätä laitosta on Jumala suojellut kuin Noakin arkkia -- ainoana laatuaan pohjoismaissa -- jotta katolisuuden siemen taas elpyisi, kun kerettiläisyyden vedenpaisumus kerran on lakannut."

Hän kehotti abbedissaa ottamaan nuoria tyttöjä opetettaviksi ja juurruttamaan heihin roomalaista uskoa. Se olisi siunattu kylvö tulevaisuutta varten.

Nunnain lukua olisi lisättävä niin paljon kuin suinkin, ja Possevino vihki itse muutamia vastoin vanhempain tietoa ja tahtoa.

Vadstenan piti tulla käännytystoimen kehdoksi maassa etenkin sentähden, että laitos oli kuninkaan ja kuningattaren erityisessä suosiossa.

Mutta ennen kaikkea oli roomalaiselle lähetystoimelle tärkeätä vahvistaa katolisia ja niiden joukossa kuningatar Katariinaa.

Hän oli nykyään yksinomaan jesuiittain ympäröimänä ja työskenteli väsymättömästi, vaikka hänen riutuneet elinvoimansa ilmaisivat, että hänen elämänsä läheni loppuaan. Mutta hänen poikansa, kruununperillinen!

Possevinon onnistui kokonaan haihduttaa tuosta kolmentoistavuotiaasta pojasta se uskonnollinen epäröiminen, johon kuningas oli kasvatuttanut hänet.

Kun isä vaati häntä olemaan saapuvilla liturgisessa jumalanpalveluksessa, kieltäytyi Sigismund siitä niin jyrkästi, että Juhana melkein vimmastui.

"Etkö tahdo totella!" kivahti hän, silmät vihasta säkenöivinä.

"Omatuntoni kieltää sen", vastasi poika.

"Omatuntosiko? Niinkuin minä en muka ymmärtäisi sitä asiaa paremmin kuin sinä."

"Jokaisen täytyy toimia vakaumuksensa mukaan."

"Ei sinulla ole mitään vakaumusta."

"Sitä ei voikkaan järkyttää, isäni."

Nyt loppui hänen niukka kärsivällisyytensä, ja hän tarttui keppiin lyöden poikaa.

Tämä kärsi iskut paikaltaan hievahtamatta.

Silloin kuningas heitti kepin ja juoksi pois.

Mutta sitten kääntyi hänen vihansa jesuiittoja vastaan. Eivätkö juuri he olleet sanoneet, että hänen poikansa olisi kasvatettava ilman uskonnollista vakaumusta, jotta hän aikoinaan, tultuaan vanhemmaksi, saisi itse määrätä uskontonsa.

Kävi pian selville, että Juhana pysyi mielipiteessään yrittäen saada aikaan yhteyttä liturgisen ja roomalaisen kirkon välillä.

Heti kääntymisensä jälkeen kuningas alkoi puhua Possevinolle niistä myönnytyksistä, joihin paavin tuli suostua saadakseen Ruotsin kirkon valtaansa.

Kun legaatti vastasi, ettei hän suinkaan luullut paavin suostuvan mihinkään semmoisiin, tuli kuningas hyvin hämilleen ja tyytymättömäksi.

Pian senjälkeen Possevino matkusti Roomaan viiden ruotsalaisen nuorukaisen seuraamana.

Eivät olleet Ruotsin papitkaan tähän aikaan toimettomina. Etenkin oli Angermanus väsymätön.