Part 7

Ennenkuin kuningas, _joka oli pidättänyt itselleen päättämisvallan_, antoi päätöksensä papiston arveluista, kutsuttiin piispat linnaan.

Siellä kuningas sanoi heille, ettei heidän pitänyt ihmetellä, että hän toimiskeli jumaluusopillisissa kysymyksissä. Se tapahtui hänen harrastuksestaan Jumalan valtakuntaa kohtaan; hän muka tahtoi suojella pappeja uusien teologien mielipiteiltä ja antaa heille aseita paavilaisuutta vastustamaan. Uusien teologien kirjoituksia pitäisi luettaman varovasti tai ei ollenkaan. Yksi ainoa sivu kirkkoisäin teoksissa sisälsi enemmän kuin uusien teologien paksuimmatkin kirjat. Ruotsalaiset eivät enää saa tutkia jumaluusoppia Saksassa; hän pitää huolen siitä, että he saavat tarpeellista opetusta Upsalassa.

Itse hän sitten määräsi mitä kokouksen piti päättää.

Heti senjälkeen ryhdyttiin arkkipiispan vaaliin. Piispat, papit ja opettajat antoivat äänensä; ne jakaantuivat Linköpingin piispan Martin ja Upsalan akatemian professorin välillä.

Piispa, joka ankarasti riippui protestanttisuudessa, sai enimmät äänet, mutta kuningas asetti virkaan Laurentius Pietarinpojan (Gothuksen), joka oli taipuvampi.

Stanislaus Warsewitz, josta Hosius mainitsi kirjeessään kuningattarelle, saapui kesäkuun 16 p:nä Tukholmaan. Hän oli erinomaisen liukas ja hienosti sivistynyt mies. Niissä keskusteluissa, joita hänellä oli kuninkaan ja Fechtin kanssa, kehittyi näissä molemmissa tieto siitä, että he olivat jumaluusoppineita ja kirkonopin parantajia, ja kun jesuiitta elokuussa oli matkustanut pois, kyhäsivät he yhdessä uuden kirkkokäsikirjansa.

Joulukuussa kutsuttiin uusi arkkipiispa, joka ei vielä ollut saanut valtakirjaansa, Tukholmaan, ja siellä asetettiin hänen hyväksyttäväkseen seitsemäntoista artikkelia, jotka muun ohessa hyväksyivät luostarien palauttamisen, pyhimystenpalveluksen, esirukoukset vainajain puolesta ja vanhan kirkon juhlamenojen uudelleen käytäntöön ottamisen.

Uusi piispa antoi houkutella itsensä allekirjoittamaan kaiken tämän, ja sitten hänet valtuutettiin virkaansa.

Heti senjälkeen kutsuttiin uusi pappeinkokous neuvottelemaan muutoksista 1571 vuoden kirkkojärjestykseen arkkipiispan hyväksymäin artikkelien mukaan. Tämän jälkimäisen tuli olla edellisen selvityksenä ja täydennyksenä.

Virkaan-asettaminen tapahtui sitten Upsalassa Pietari Brahen. Hogenskild Bielken, Eerik Sparren ja Eerik Stenbockin läsnäollessa. Siinä noudatettiin kaikkea katolista komeutta piispanhiippoineen, kaapuineen ja sauvoineen (jotka siitä pitäen ovat säilyneetkin).

Kuningas käski, että öljyllä voitelemistakin olisi käytettävä; kaikki läsnäolijat olivat sitä vastaan, mutta kuninkaan tahto pääsi kuin pääsikin voitolle.

Tämän jälkeen oli vähitellen otettava uusi messujärjestys käytäntöön ja palattava uudelleen latinalaiseen messuun.

Arkkipiispa sitoutui muun muassa pitämään huolta siitä, että papit tarkoin noudattivat kirkollisia juhlamenoja ja juhlapäiviä (entisiin lisättiin katolis-aikaiset, poisjätetyt Magdaleenan, Laurentiuksen, Kristuksen ruumiin, Maarian syntymisen ja taivaaseenastumisen juhlat).

Muuten tuli arkkipiispan noudattaa sitä lakia, joka oli tai saattoi tulla hyväksytyksi, eikä ottaa käytäntöön mitään, jota _kirkolliskokous ja kuningas_ eivät olleet hyväksyneet ja vahvistaneet.

Helmikuun 1 päiväksi 1575 kutsuttiin Tukholmaan arkkipiispa, Linköpingin, Skaran, Strengnäsin ja Vesteråsin piispat, Tukholman papisto, Skaran tuomiorovasti Sven Benediktuksenpoika ja Vesteråsin tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika, Strengnäsin kirkkoherra Reinhold Ragvaldinpoika sekä Skaran koulumestari Olaus Laurentiuksenpoika.

Kokoontuneille esitettiin kaikki ne muutokset ja lisäykset 1571 vuoden kirkkojärjestykseen, jotka olivat sopusoinnussa niiden artikkelien kanssa, mitkä uusi arkkipiispa jo oli hyväksynyt.

Papit allekirjoittivat ehdotuksen sitoutuen sitä käyttämään ja noudattamaan, mikäli se olisi mahdollista ja saavuttaisi yleisempää suostumusta.

Lahjomattomia kuin kallio olivat muutamat harvat, niiden joukossa suuressa arvossa pidetty Andreas Angermanus. Juhana ei sillä hetkellä voinut heille mitään, mutta lupasi pitää heidät mielessään.

Kuningas kirjoitti, että luuli herttuan alistuvan hänen uuteen uskonto- ja jumalanpalvelusjärjestykseensä, mutta sai vastaukseksi, ettei herttua tullut poikkeamaan hiuskarvan vertaakaan niistä Ruotsin seurakunnan opin ja kirkonmenojen perusteista, jotka hänen isänsä oli laskenut Jumalan sanan mukaan, hän joka myöskin oli testamentissaan tehnyt Ruotsin kuninkaat uskonnon puolustajiksi juuri tässä mielessä.

Neuvosto aikoi välittää veljesten kesken, mutta kaikki keskustelut olivat turhat.

Kuningas määräsi liturgian noudatettavaksi valtakunnassaan; herttua kielsi sen ruhtinaskunnassaan.

Herttua antoi suojan ja virkoja kaikille, joita Juhana vainosi ja pani viralta.

Tammikuun 7 p:nä 1575 herttua kirjoitti Strengnäsin piispalle Niilolle kehottaen häntä pysymään siinä opissa, jota herttuan isän aikana oli yleisesti saarnattu, sekä selitti, ettei aikonut hyväksyä mitään uusia, tarpeettomia muutoksia uskonnossaan, lisäten: "ja tämän meidän mielipiteemme ilmoittanette kenelle tahdotte, sillä siinä aiomme pysyä".

Liturgia oli painettu ja alkoi tulla tunnetuksi maassa alkupuolella vuotta 1576. Siinä olivat useimmat tai varsinaisesti kaikkikin osat roomalaista messua sekä samoin ne rukoukset ja virret, joita siinä määrättiin papin virkatehtäviin kuuluviksi hänen messupukuun pukeutuessaan ja käsiänsä pestessään. Sitävastoin oli ristinmerkit, kumarrukset ja alttarinsuutelemiset jätetty pois.

Kun se ensin levisi, ei annettu mitään määräyksiä sen käyttämisestä. Tiedettiin, että sen piti kussakin hiippakunnassa tapahtuman piispain toimesta, ennenkuin se otettaisiin seurakunnissa yleisesti käytettäväksi juhlallisen päätöksen nojalla. Mutta näillä oli siihen niin vähän halua, että tarvittiin todellakin Juhanan itsepäisyyttä pysymään päätöksessä, joka oli aivan kansan yleistä mielipidettä vastaan.

Ruotsin aateli oli tunnettu korkeasta sivistyksestään. Saarnakokoelmat ja paimenkirjeet niiltä ajoilta todistavat, että papit kammosivat paavilaisuutta. Rahvaan lähettiläät olivat myötävaikuttaneet parannuksiin, joita oli päätetty Vesteråsissa 1527 ja 1544. Kuningas Juhana lausuu kyllä, että kansa ei tiennyt muuta kuin olevansa katolinen, mutta se oli kyllin valveilla huomaamaan, mitä ympärillä tapahtui, ja sillä oli kyllin älyä tutkimaan, mitä sille tarjottiin, sekä omaksumaan mitä se itse piti hyvänä.

Tällöin heräsi Juhanassa uudestaan ajatus Roomaan yhdistymisestä. On luultavaa, että kuningattaren rukoukset vaikuttivat paljon tähän.

Kuinka paljon hänen olikaan täytynyt kärsiä velvollisuuksiensa ristiriidassa! Hänen oma vapahduksensa oli riippuvainen kuninkaan ja maan palautumisesta ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan; hänellä oli huoli siitä, että lapsensa säilyisivät harhauskon saastasta, ja lopuksi, eikä suinkaan vähimmin, jäyti häntä yhä yltyvä sairaus sekä uupumus, joka aika-ajoin kokonaan valtasi hänet.

Sigismundilla oli alunpitäen taipuisa luonne, johon kuitenkin joskus liittyi suuri määrä itsepäisyyttä. Hän näki äitinsä kärsivän, kuuli hänen usein valittavan, ettei voinut täyttää sitä lähetystointa, joka oli hänelle uskottu, ja hän teki sydämessään lupauksen, ettei koskaan petä äitiään, jota hän yli kaiken rakasti.

Hän huomasi, että äiti oli onnellisin hänen läheisyydessään; ja heti kun oli lopettanut lukunsa, hän kiiruhti äitinsä luo. He viettivät joka päivä useita tunteja toistensa seurassa lukien ja keskustellen, ja äiti onnistui tässä nuoressa sielussa herättämään samaa kiihkoa paavilaisuuteen ja pyhimystenpalvelukseen, mikä hänen omankin sielunsa täytti.

Mutta kerran oli hänkin tuleva kuninkaaksi maahan, jossa uskonlamppu oli sammunut eikä kukaan tiennyt, milloin se taas syttyisi.

Mitä vaivoja ja taisteluja olikaan häntä odottamassa, ja erittäinkin mitä viisautta ja huolenpitoa tarvittiinkaan vastahakoisten voittamiseksi!

Ehkäpä hän oli pakotettu sanomaan itsensä kerettiläiseksi voittaakseen kerettiläiset.

Ehkäpä pakotettu muka kunnioittamaan heidän epäjumalanpalvelustaan ja istumaan kussa pilkkaajat istuvat.

Mutta silloin -- niin opetti äiti häntä -- tuli hänen vain ajatuksissaan lausua päinvastoin kuin mitä huulensa puhuivat, ja vaikkapa hän siten tekisi pyhimmänkin ja sitovimmankin valan, niin luettaisiin hänelle vain ansioksi, jos hän sen rikkoi.

Poika kuunteli tarkkaavasti; hän lupasi painaa kaikki mieleensä ja ottaa äidin neuvot tekojensa ohjeiksi.

Niin suuri oli Katariinan huoli pojastaan, että hän kuvaili tälle kaikki mahdolliset elämänkohtalot, joihin hän voi joutua, ja neuvotteli hänen kanssaan, miten hänen pitäisi menetellä kussakin eri tapauksessa.

Luonnollinen seuraus tästä oli, että Annan kasvatus lyötiin laimin; on myöskin mahdollista, ettei katsottu tarpeelliseksi antaa hänelle samanlaista opetusta. Miten olikaan, hän sai kasvaa tietämättä niistä taisteluista, jotka raatelevat maailmaa.

Hänen imettäjänsä, eräs protestanttinen vaimo, jonka leskikuningatar lähetti herttuattarelle prinsessan syntyessä ja johon tämä silloin katsoi olevansa pakotettu tyytymään, oli sitten jäänyt sinne joko unohduksissa tai sentähden, ettei Anna tahtonut luopua hänestä. Tämä tuli nyt kaikessa halpuudessaan nuoren ruhtinattaren salaiseksi omantunnon neuvojaksi.

On kummallista, että luonnon helmasta lähteneen ihmisen on niin helppo erottaa, mikä on oikein, mikä väärin; mutta sepä olikin ainoa, mitä Briitta taisi.

Lukea hän ei osannut, kirjoittaminen ei tullut kysymykseenkään; neulomaan hän oli ahkerampi kuin kukaan muu, mutta se johtui siitä, ettei kukaan -- kun hän oli melkein kuuro -- kuluttanut hänen aikaansa lörpöttelemällä hänelle uutisia.

Mutta kun prinsessa pani pienen suunsa hänen korvaansa, kuuli hän jok'ikisen sanan. Ehkäpä Anna piti siitä, että hänellä oli ystävä, johon voi oikein luottaa, sillä joka päivä hän tuli hänen luokseen pikku asioissaan, ja Briitan kasvojen ilme lausui hänelle sanoittakin, mitä tämä ajatteli asiasta, hyväksyikö vai hylkäsikö.

Mutta mykkä ei Briitta ollut; tapahtuipa toisinaan, kun hän oli kauan miettinyt tuonne-tänne, että hän oikein pontevasti lausui mielipiteensä, ja ihmeellistä oli, miten se aina oli sopusoinnussa Annan oman sydämen sisimpien ajatusten kanssa.

Niin alhaista alkuperää oli se perustus, jolle lapsen omintakeisuus rakentui, mutta sitä ei hänen saamansa opetus millään tavalla horjuttanut. Se päinvastoin täydensi sitä, ja monasti oli hänen ympäristönsä aivan ymmällä siitä, että hän aina tiesi, miksi hän tahtoi tuota eikä ensinkään huolinut tästä.

Sydämellinen rakkaus yhdisti molempia siskoksia. He luottivat melkein rajattomasti toisiinsa. Annan paljoa lujempi tahdonvoima vahvisti ja piti pystyssä Sigismundin hempeää mieltä, ja kun Anna lausui ajatuksensa kiivaasti, tarvittiin vain silmäys Sigismundilta, ja kohta hänen äänenpainonsa muuttui hellemmäksi.

Isä, äiti ja sisko melkein jumaloivat häntä; tarvittiinkin sellainen luonne kuin Sigismundilla oli, jottei tulisi perinpohjin hemmotelluksi.

Ne henkilöt, joille Sigismundin kasvatus uskottiin, olivat kaikki tyynni salaisia katolisia; ja tuo suitsutuksista tuoksuva, salaperäinen, aistillinen uskonto, jolla hänen ymmärrystään lapsuudesta pitäen sumennettiin, painoi leimansa koko hänen elämäänsä.

Hän se sai isän usein olemaan saapuvilla äidin ja pojan yhteisissä hartausharjoituksissa; ja luultavaa on, että nämä sellaisissa tilaisuuksissa saivat tavallista vaikuttavamman luonteen.

Kumma kyllä, Sigismund ei tehnyt mitään vaikuttaaksensa sisareensa. Ehkäpä hän piti luonnollisena, että hänen sisarensa ajatteli samoin kuin hän itsekin ja että tällä muuten tuli olla vapaus pitää hartausharjoituksiaan milloin itse tahtoi.

* * * * *

Sillä välin oli Warsewitz kirjoittanut Roomaan Ruotsin oloista, ja pian senjälkeen sai jesuiittakenraali paavilta käskyn heti lähettää Ruotsiin jonkun ruotsintaitoisen veljeskunnan jäsenen. Arpa lankesi norjalaisen Laurentius Nikolauksenpojan osalle, joka saapui Tukholmaan huhtikuun lopulla 1576.

Hän sai toimekseen "lohduttaa kuningatarta ja varovasti aukaista ovet katoliselle kirkolle". Hän toi myöskin mukanaan ennenmainitut kirjeet. Herbstin kehotuksesta pyysi kuningatar häntä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta eikä millään tavalla ilmaisemaan, että oli jesuiitta.

Kuningas meni askeleen pitemmälle. Hän neuvoi Laurentiusta pyrkimään Tukholmassa asuvain saksalaisten sekä pappien suosioon, jotta hän saisi näiden puoltolauseen tuekseen, kun tuli kysymykseen sopivan viran antaminen hänelle.

Luostari-Lassi, tällä pilkkanimellä häntä yleisesti mainittiin, seurasi neuvoa, sai vaikeudetta saksalaisten puoltolauseen ja puikkelehti sukkelasti pappien suosioon kertomalla harjoittaneensa opintoja Löwenissä, Douayssa ja Kölnissä; hän oli muka kuullut puhuttavan, että kuninkaalla oli aikomus perustaa Tukholmaan kollegio, ja hän oli tullut tarjoamaan palvelustaan. Siihen hän tarvitsi pappien puoltolauseen ja oli tullut sitä pyytämään.

Papit, joita erittäinkin viehätti hänen sujuva ja sointuva latinansa, jota he itse osasivat hyvin huonosti, ehdottivat häntä kysymyksessä olevan kollegion johtajaksi.

Päätettiin, että hän esittäisi jumaluusoppia, ja Pietari Brahe sai käskyn panna Gråmunkeholman luostarin ja luostarikirkon kuntoon uutta laitosta varten.

Keskustelemalla tavantakaa kuninkaan kanssa sai Luostari-Lassi tämän monessa kohden muuttumaan suopeammaksi paavia ja roomalaista kirkkoa kohtaan, ja Juhana puhui yhä vilkkaammin sen ja liturgian yhdistämisestä.

Useat valtakunnan etevimmistä miehistä kannattivat hovin kirkollista politiikkaa, ja Luostari-Lassi ilmoitti 1577 käännyttäneensä kolmekymmentä heistä roomalaiseen uskoon. Nyt hän saattoi myöskin lähettää ensimäiset nuorukaiset Ruotsista Roomaan papeiksi kasvatettaviksi.

Kuningas itse antoi matkarahat, ja kuusi nuorukaista lähti _salaa_ Brask piispan yhdeksäntoistavuotiaan veljenpojan johdolla isänmaastaan mennäkseen Rooman saksalaiseen kollegioon.

Juhana oli sitäpaitsi saanut koko joukon nuorempia pappeja ja papinkokelaita käymään Luostari-Lassin luennoilla jakelemalla heille apurahoja.

Mutta tämä oli liian avomielinen oppilaitaan kohtaan; hän luotti heihin liian paljon, ja he alkoivat huomata mitä asioita hän ajeli.

Luostari-Lassi oli välttänyt joutumasta yhteen Tukholman kirkkoherran Martti Olavin ja rehtori Angermanuksen kanssa; molemmat pääsivät kuitenkin pian selville siitä, minkä hengen lapsia hän oli, ja asettuivat jyrkästi häntä vastaan.

Kuninkaan liturgia oli saanut "punakirjan" nimen, osittain punaisista kansistaan, osittain sentähden, että pyhimysten nimet olivat painetut punaisilla kirjaimilla.

Se oli painettu osittain latinaksi, osittain ruotsiksi, määräykset pappeja varten vain latinaksi.

Sillä välin rupesi tyytyväisyys "kirjaan" yhä enemmän laimenemaan. Vesteråsin piispa Erasmus kävi asiata ajattelemaan; mutta jyrkemmän vastarinnan merkkejä rupesi näkymään Tukholmassa. Nekin papit, jotka olivat kirjoittaneet nimensä kirkkokäsikirjan alle; kieltäytyivät panemasta sen määräyksiä toimeen heti, kun liturgian käyttämisestä ruvettiin huomaamaan, mihin tultaisiin, jos näin alotettua suuntaa jatkettaisiin.

"Nyt pitäisi kirjoittaa jotakin, joka tyynnyttäisi heitä", huudahti kuningas.

Fecht rohkeni ehdottaa, että arkkipiispa kirjoittaisi punakirjaan esipuheen.

Kuningas rypisti kulmiaan; kernaammin tahtoi hän itse tehdä sen.

Mutta tarkemmin mietittyään hän myöntyi Fechtin ehdotukseen, ja arkkipiispaa lähetettiin kutsumaan.

Tämä tuli ja kirjoitti heti esipuheen kuninkaan ja Fechtin määräysten mukaan; niihin selityksiin, joita edellinen antoi sen sisällyksestä, hän vastasi vain kumartaen, ja heti työnsä lopetettuaan hän sanoi jäähyväiset ja lähti.

"Mitä on tapahtunut? Hän ei ole entisellään", sanoi Juhana.

"Hänen rouvansa..."

"Onko hän sairas?"

"Hän on muuttanut äitinsä luo."

"Miksi hän ei toimita häntä takaisin?"

"En tiedä."

Mutta me, jotka voimme nähdä suljettujen ovien läpi, tiedämme, että ylpeä, mutta ylevämielinen Margareeta todella kauhistui, kun sai kuulla, että miehensä oli rikkonut hänen isälleen antamansa lupaukset.

Turhaan piispa sanoi hänelle, että tarkoitus ei ollut paha. Hän ei uskonut miestänsä, mutta lupasi kuitenkin, kun tämä hartaasti rukoili, jäädä odottavalle kannalle.

Mutta joka kerran on joutunut kaltevalle pinnalle, hän luisuu aina alaspäin. Johdattaakseen puolisoansa harhaan oli piispa valehdellut ja pettänyt; tämä tuli pian ilmi, ja jäähyväisiä sanomatta, ilman melua Margareeta palasi äitinsä luo.

Elisabet käsitti hänen katkeran surunsa ja otti osaa hänen kohtaloonsa; hän myönsi, ettei mikään voinut paremmin osoittaa Laurentiukselle hänen tekemäänsä rikosta kuin se, että hän menetti niin suuresti rakastetun puolisonsa.

"Miten onnellinen olisinkaan", huudahti Margareeta, "jos voisin tulla välikappaleeksi hänen parannuksekseen!"

"Herran tiet ovat tutkimattomat."

Luopuisiko Ruotsin valtakunnan arkkipiispa vakaumuksestaan muutamien uhittelevien naisten tähden?

Eikö hän ollut muistuttanut Margareetaa, mitenkä monet monituiset luterilaisen kirkon puutteet eivät suinkaan olleet jääneet hänen isältään huomaamatta? Ja eikö voinut tapahtua, että kuninkaan määräämässä kirkkokäsikirjassa oli paljon hyvää?

Mutta Margareeta oli vain katsonut häntä hymyillen, ikäänkuin sanoen: "Sitä sinä et itsekään usko."

Sitten hän oli mennyt.

No, kernaasti hänen puolestaan. Nyt hän ainakin oli vapaa toimimaan, ja nythän saattoi kyllä tapahtua, että hän meni askeleen pitemmälle kuin olisi mennyt, jos olisi saanut itse vallita.

Senjälkeen hän ei enää salannutkaan liturgisia taipumuksiaan; häntä oli kiihotettu siihen, sanoi hän.

Sillä välin kasvoi tyytymättömyys Tukholmassa yhä enemmän.

Useat papit kieltäytyivät pyhittämästä liturgian määräämiä juhlapäiviä.

Näiden joukossa oli Maarian syntymisen muistojuhla, jota piti vietettämän syyskuun 8 p:nä ja jossa tilaisuudessa ensi kerran piti noudatettaman "punakirjan" määräyksiä.

Mutta sekä Angermanus että Pietari Eerikinpoika kieltäytyivät pitämästä jumalanpalvelusta sinä päivänä.

Molemmat suljettiin vartioituina huoneisiinsa ja lähetettiin sitten Tukholmasta pois.

Angermanuksella oli lukuisia ystäviä ja puoluelaisia. Olisi voinut olla vaarallista antaa niin vaikuttavan miehen jäädä paikalleen. Hänet lähetettiin Öregrundiin, mutta asetettiin sitäpaitsi arkkipiispan erityisen valvonnan alaiseksi.

Pietari Eerikinpoika lähetettiin Upsalaan; häntä pidettiin kaikin puolin vähemmin vaarallisena.

Kaikkien mieli oli kovasti jännitetty.

Itse joulupäivänä 1576 oli arkkipiispa päättänyt ryhtyä asiaan käsiksi.

Hän tahtoi nyt näyttää toimivansa vapaasti ja varmasta vakaumuksestaan.

Ja niin hän messusi aamujumalanpalveluksessa latinaksi ja uuden liturgian mukaan.

Paheksumismutina kuului kautta kirkon, ja hän huomasi samaa kaikkien katseessa.

Ja tyhjänä oli se penkki, josta hän ennen oli saanut lemmekkäitä, rohkaisevia silmäyksiä.

Nyt se oli pimeänä ja ammottavana.

Mitä se häneen kuului? Hän oli tehnyt velvollisuutensa, ja jos uskallettaisiin itse Upsalassakin uhitella häntä vastaan, niin hän kyllä osaisi rangaista uhmaajia.

Toisena joulupäivänä esiintyi tuomiokirkossa oppinut ja pelkäämätön professori Pietari Joonaanpoika.

Hän puhui ankarasti ja vakavasti hurskasten opettajien vainoomisista.

Neljäntenä joulupäivänä saarnasi Tukholmasta karkoitettu Pietari Eerikinpoika Betlehemin lastenmurhasta ja tyrannien julmuudesta.

Kumpaisessakaan näistä saarnoista ei tehty viittaustakaan viime tapahtumiin; mutta kuulijat pitivät itse huolen siitä, ja arkkipiispaa moitittiin yleisesti.

Tieto tästä tuli pian hänenkin korviinsa, ja hänessä kehittyi nyt semmoinen periaatteiden varmuus, jommoista hänellä ei ennen ollut. Molemmat saarnaajat pantiin heti viralta, ja seuraavana sunnuntaina hän itse saarnasi kiihtyen ankarasti ja vihamielisesti arvostelemaan heitä.

Pian senjälkeen kutsuttiin Pietari Joonaanpoika ja Olavi Luth uskonnolliseen väittelyyn Tukholmaan.

Pietari Brahe oli antautunut kuninkaan vaikutuksen alaiseksi ja tehdäkseen hänelle mieliksi jättänyt talonsa pienemmän pappeinkokouksen käytettäväksi.

Hänen ollessaan puheenjohtajana ja kuninkaan sihteerin sekä hovisaarnaajien läsnäollessa käsiteltiin liturgista kysymystä useissa toisiaan seuraavissa keskusteluissa.

Kuten tavallista oli sellaisissa tilaisuuksissa, jäi täälläkin kukin omaan vakaumukseensa; evankeliset pysyivät Lutherin opissa ja sen yksinkertaisissa juhlamenoissa: liturgiset puolustivat messu-uhria, pyhimystenpalvelusta y.m., ja ainoana tuloksena oli, että Upsalassa pian senjälkeen ilmestyi voimakas vastalause liturgiaa vastaan.

Niiden pappien joukossa, jotka olivat kutsutut kuulijoiksi kreivi Brahen luo, oli myöskin Vesteråsin tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika.

Tämä oli oppinut ja voimakas mies, joka aina oli vakavasti torjunut luotaan kaikki houkutukset, joilla häntä koetettiin saada liturgian puolustajaksi.

Kerran, kun hän Vesteråsin tuomiokirkossa astui alttarille messua pitämään, lähetti piispa hänen jälkeensä "punakirjan" käskien hänen tarkkaan noudattamaan sitä.

Mutta tuomiorovasti otti kirjan ja heitti sen seurakunnan nähden kauas alas kirkkoon.

Se oli kauhea rikos, jota oli sen mukaan rangaistava; ja tuomiorovasti kutsuttiin piispan luo.

Ankara varoitus annettiin. Hän ei ollut osoittanut kunnioituksen puutetta ainoastaan Jumalan sanaa ja Hänen palvelijaansa kohtaan, vaan myöskin Ruotsin valtakunnan kuningasta kohtaan, joka, kuten hyvin tiedettiin, oli enimmän työskennellyt liturgian hyväksi.

Lievin rangaistus, mikä saattoi tulla kysymykseen, oli papinviran menettäminen.

Tuomiorovasti purskahti itkuun; hänellä oli suuri perhe, ja hän oli jo ikämies.

Hurskas piispa näytti tulevan liikutetuksi, mutta ainoa keino, minkä hän tiesi, oli se, että tuomiorovasti täydelleen muuttaisi mielipidettään ja tulisi liturgian voimakkaimmaksi puolustajaksi. Silloin saataisiin nähdä, että totinen valkeus oli valaissut hänet, samoinkuin Pietarin, joka myöskin ensin kielsi Herransa.

Salomo Birgerinpoika kamppaili kovan kamppailun, mutta hänen puolisonsa oli usein sanonut hänelle, että hänen kiivautensa liturgiaa vastaan tulisi heidän onnettomuudekseen, ja olihan mahdollista, että hän oli erehtynyt.

Mihinpä hän ryhtyisi, jos hänet ajettaisiin pois... vaimoineen, lapsineen?

Mutta kun hän aikoi lausua myöntyvänsä, oli kuin sanat olisivat tahtoneet tukehuttaa hänet.

Posket kalpeina, huulet vaaleina hän tuijotti eteensä.

Piispasta tuntui viimein, että tämä oli jo liikaa hänelle, ja hän sanoi laskien kätensä hänen olalleen:

"Te suostutte siis?"

"Niin!" kuiskasi tuo raukka,

"Te matkustatte heti Tukholmaan."

"Tukholmaanko?"

"Ja esiinnytte ensin siellä. Se on teidän oman itsenne tähden."

Birgerinpoika kumarsi syvään ja kiiruhti pois.

Se riemu, jota hänen puolisonsa ja lapsensa osoittivat, lienee kyllä ollut hänelle lohdutuksena, mutta kuitenkin hän ikäänkuin häpesi heitä ja lähti matkalle hyvin pian.

Tukholmassa hänellä oli lanko, joka oli nauttinut suurta vieraanvaraisuutta tuomiorovastin luona ja oli nyt iloinen saadessaan hänet kotiinsa.

Kirkkoja ei puuttunut, missä saarnata, ja nyt hänen tuli esiintyä liturgisena.

Mutta epäröiminen ja tunnonvaivat seurasivat häntä; hänellä ei ollut hetkenkään lepoa.

Hänet kutsuttiin kuulemaan väittelyjä kreivi Brahen luo. Senjälkeen puhkesi myrsky riehumaan hänen rinnassaan. Eikö hän ollut Kristuksen kieltäjä, joka puhui uskoaan ja vakaumustaan vastaan?

Juudas petti herransa suutelemalla; tekisikö hänkin samoin?

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun nämä mietteet tavallista voimakkaammin virtailivat hänessä, pukeutui hän melkein tietämättään mennäkseen kirkkoon. Kun hän tuli kadulle, loisti kevätaurinko kirkkaana häntä vastaan, linnut lauloivat iloista aamuvirttään, ja siihen yhtyi kirkonkellojen soitto.

Niin kutsuvana ja kehottavana se kaikui.

Ei ollut milloinkaan tuntunut niiden vaikutus niin voimakkaalta: se uhkasi särkeä hänen rintansa, ja vähällä oli, ettei hän heittäytynyt maahan huudahtaen: "Armahda minua, syntistä!"