Part 6

Laurentius olikin nuhteeton mies. Työssään uuttera, neuvova, rankaiseva ja opettava, sekä yksityisessä että julkisessa elämässään jumalanpelon, ahkeruuden ja hyväntekeväisyyden perikuva.

Hänen neljäkymmentä kirjallista teostansa ovat todistuksena hänen laajasta toiminnastaan.

Ruotsinkieli saa kiittää häntä ja hänen veljeänsä kehityksestä, joka oli siihen aikaan tavaton.

Näistä loistavista ansioista huolimatta hän oli vaatimaton, hiljainen ja rauhallinen. Ja kuitenkin hän oli, kuten edellisestä tiedämme, järkähtämätön siinä, mitä piti oikeana.

Kustaa Vaasa koetti monta kertaa saada häntä taipumaan, mutta se ei onnistunut.

Eerik pelkäsi häntä ja sai usein pitää hyvänään hänen terävät nuhteensa.

Juhana koetti saada hänen vakaumustaan horjumaan, mutta ennemmin olisi vuoren siirtänyt.

Hän oli pannut kruunun Kustaan toisen pojan päähän. Hän samoin kuin monet muutkin olisi kernaasti tahtonut toivoa, että Ruotsille olisi koittanut levollisempi ja rauhallisempi aika. Mutta se oli hyvin epäilyksenalaista, tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja uhkaavalta.

Nyt hän oli 70-vuotias.

Ruotsin kirkon kaikissa tärkeämmissä viroissa oli miehiä, jotka olivat saaneet elämänviisautensa ja kirkollisen toimintakantansa joko hänen omassa koulussaan tai myöskin Wittenbergin ja Rostockin yliopistoissa niinkuin hän itsekin.

Ilolla hän ajatteli, että viisikymmentä nuorukaista nyt oli Saksassa opiskelemassa hänen kustannuksellaan.

Kotona hän oli tähän asti menestyksellä taistellut sitä puritaanisuutta vastaan, joka Ruotsissa niinkuin muuallakin tahtoi päästä valtaan ollen joko salaisesti tai julkisesti liitossa yhä enemmän leviävän kalvinilaisuuden kanssa.

Kirkolliset olot Saksassa olivat melkein täydellisessä sekasorron tilassa.

Miten olikaan Lutherin oppia väännelty ja sotkettu! Yksinkertaisimmatkin totuudet olivat mitä kiivaimpain kiistain esineinä.

Protestanttisen kirkon tila Saksassa oli omiansa työntämään luotansa monta, jotka eivät olleet sen lujemmin kiintyneet ikuisiin totuuksiin.

Taistelu riehui vakavaa tunnustusmuotoa innokkaasti etsittäessä.

Niinkuin ainakin takerruttiin sanansaivarruksiin; kuorta tutkittaessa heitettiin ydin pois.

Ja tällaisten erimielisyyksien johdosta nousi yliopisto otteluun toista vastaan.

Ruhtinaat kannattivat eri puolueita useinkin valtiollisista syistä.

Evankelisluterilaiset olivat sotakannalla kalvinilaisia vastaan, puhtaat luterilaiset melanktonilaisia vastaan!

Ja roomalais-katoliset kiihottivat taistelua minkä voivat. Kuta yleisempi ja kiivaampi oli eripuraisuus, sitä enemmän oli aihetta toivoa protestanttisuuden hajaantumista ja kukistumista.

Yhtä selvään käsitti Laurentius olosuhteet omassa maassaan.

Hän tunsi kuningattaren katoliset taipumukset ja suuren vaikutuksen.

Oli luultavaa, että liturgiset ponnistukset vetivät Juhanaa samaan suuntaan.

Levittääkseen tämänhenkisiä kirjoituksia käytti Juhana tavallisia keinojaan: imartelua, lupauksia ja virkaylennyksiä, mutta myöskin uhkauksia ja vainoomisia.

Ruotsin kirkon asema riippui nyt erittäinkin sen papistosta. Jos se olisi vankkana, ei Juhana voisi mitään.

Kaksi Laurentiuksen tytärtä oli naimisissa, vanhin, Margareeta, Upsalan professorin Laurentius Pietarinpojan kanssa, jota erotukseksi appi-isästään nimitettiin Gothukseksi.

Hän oli tunnettu erinomaisesta sukkeluudestaan ja suuresta työkyvystään. Hän oli jonkun aikaa ollut Eerik XIV:n hovisaarnaajana, ja tämä oli lähettänyt hänet Wittenbergiin.

Toinen tytär, Magdaleena, oli naimisissa liturgian voimakkaan vastustajan, tukholmalaisen rehtorin Andreas Angermanuksen kanssa.

"Tahdotteko molemmat auttaa Ruotsin kirkon voimassapysymistä, kun minä lähden täältä?" kysyi vanha arkkipiispa.

"Teidän työnne on oleva minulle pyhä, viimeiseen hengenvetooni asti tahdon taistella sen puolesta", huudahti nuori Laurentius.

"Entä sinä, poikani Andreas?"

"Toimeni vastatkoot puolestani."

"Minä olen valmistanut evankelisen kirkkojärjestyksen", sanoi vanha piispa, "ja soisin, että se tulisi hyväksytyksi koko valtakunnassa."

"Siinä tapauksessa pitänee kirkolliskokous kutsuttaman kokoon."

"Eikö siihen tarvita kuninkaan suostumusta?" kysyi Andreas.

"Tietysti", vastasi piispa, "mutta minä en epäile, ettei sitä saataisi."

"Mahdollista kyllä, ellei vaan kuninkaalla ole oma liturgiansa ajatuksissaan."

"Andreas epäilee häntä syyttä", huudahti professori.

"Minä en luota siihen, joka ottaa Pietari Kaarlenpojan uudelleen armoihinsa", vastasi tämä.

"Onko kuningas tehnyt sen?"

"Kaarlenpoika on vakuuttanut olevansa viaton Sturein murhaan", jatkoi professori; "ei ole oikein tuomita häntä pelkkien epäluulojen perusteella."

"Se on totta", huomautti piispa, "mutta minun täytyy tunnustaa toivoneeni, ettei kuningas olisi sitä tehnyt."

"Hänestä tulee innokas liturgian puolustaja."

"Pitäisitkö hänestä enemmän, jos hän ei olisi liturgialainen?" kysyi professori.

"En, tosiaankaan, sitä en tekisi."

"Ethän sinä, Andreas, tule liturgialaiseksi?"

"Ennen annan heidän tallata itseni jalkoihinsa."

"Kun kuninkaalla on niin kiivas luonne, ei voi tietää mitä tapahtuu", vastasi vilkas professori. "Mutta eihän se niin pitkälle menne, papisto on oleva yhtenä miehenä!"

"Se on oikein, yhtenä miehenä", jatkoi piispa, "ja siihen minä sanon amen!"

Kirkolliskokous pidettiin Upsalassa kesällä 1572. Päätettiin pysyä puhtaassa kristillisessä opissa sellaisena kuin se oli profeettain ja apostolien kirjoituksissa, harrastaa kunniallisuutta, kuria ja hyviä tapoja sekä estää kaikkea, mikä sitä vastaan soti.

Lopuksi päätettiin noudattaa niitä kirkkotapoja ja sitä järjestystä, mitä nyt käytäntöön otetussa ja hyväksytyssä kirkkokäsikirjassa oli säädetty.

Samana päivänä, jolloin kokous loppui, tunsi Laurentius viimeisen tautinsa ensimäiset oireet, mutta iloisella uskalluksella hän katseli kokoontuneita, joista suurin osa oli hänelle hyvin tuttuja.

Useimmat heistä kuuluivat nuorempaan sukupolveen; monet olivat olleet hänen oppilaitaan, ja kunnioituksella ja luottamuksella he kuuntelivat hänen sanojaan.

Ja hän kehotti heitä pysymään lujina, niin ettei mikään maailmassa voisi viekoitella heitä pois tuolta ainoalta totuuden ja oikeuden tieltä. Herra oli asettanut heidät kansalle tietä osoittamaan; seisokoot he uskollisina kukin paikallaan älköötkä antako muiden herrojen siitä vetää pois itseänsä; heillä oli vain yksi Herra, Häntä heidän tuli uskollisesti palvella.

Monet kokouksen jäsenistä puhuivat hänen kanssaan niistä myrskyistä, joita hänen kuolemansa jälkeen tuli puhkeamaan.

"Työ on Herran!" huudahti piispa. "Sentähden se myös varmana seisoo!"

Uupuneena ja vaipunein voimin hän palasi kotiin.

Siellä ottivat hänet vastaan puoliso ja tyttäret, jotka pitivät hänestä mitä hellintä huolta.

Mutta vielä kerran hän tahtoi nähdä koko papiston ympärillään.

Heitä kokoontui hänen sairasvuoteelleen niin monta kuin mahtua voi.

Hän sanoi heille jäähyväisensä kehottaen heitä isällisellä sydämellisyydellä ja vakavuudella ahkeruuteen ja kestävyyteen uskossa.

Syvästi liikutettuina hänen virkaveljensä erosivat hänestä.

Ja kun he olivat kaikki menneet, huudahti hän:

"Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä hän on nähnyt sinun autuutesi!"

Riitaisuuksien aikana vetosivat evankeliset usein jälkeenpäin häneen kuin apostoliin, eivätkä heidän vastustajansa koskaan uskaltaneet lausua mitään tuota yleisesti kunnioitettua miestä vastaan.

Kokouksen vielä kestäessä puhuttiin paljon eräästä riitakirjoituksesta, jonka kuningattaren hovisaarnaaja, Juhana Herbst, oli kyhännyt ja suunnannut arkkipiispaa vastaan.

Tarkoituksena oli todistaa, että ainoastaan katolisessa kirkossa oli todellinen papisto ja autuaaksitekevät armonvälikappaleet sekä että pyhimystenpalvelus oli luvallista.

Arkkipiispan mieli kuohahti: hän sanoi tahtovansa itse vastata kirjoitukseen ja kumota sen.

Sen hän tekikin, ja valtiopäivillä Tukholmassa seuraavana vuonna luki Vesteråsin tuomiorovasti Erasmus Nikolauksenpoika julki hänen kirjoituksensa.

Samassa tilaisuudessa tapahtui kuninkaan käskystä Herbstin ja Linköpingin piispan kesken väittely kirkollisista kysymyksistä, ja kuningas asettui silloin ehdottomasti piispan puolelle.

Tieto tästä ilahutti suuresti vanhaa arkkipiispaa.

Senjälkeen vähenivät hänen voimansa yhä enemmän, ja syyspuoleen saattoi havaita, ettei hänellä enää ollut pitkää aikaa jäljellä. Silloin hän kutsui vielä kerran Erasmus Nikolauksenpojan luokseen ja pyysi häntä kiittämään kuningas Juhanaa siitä, että tämä piti huolta kirkon asioista.

Samalla hän pyysi ja vannotti kuningasta sen katoomattoman kruunun kautta, jonka hän toivoi saavuttavansa tulevassa elämässä, suojelemaan kirkkoa, jotta se säilyttäisi nykyisen puhtautensa ja nykyiset laitoksensa.

Tämä pyyntö esitettiin, ja kuninkaan tervehdykset sekä kiitos hänen kehotuksestaan ynnä lupaus sen noudattamisesta ehtivät vielä arkkipiispalle, ennenkuin hän kuoli.

Laurentius Pietarinpoika kuoli lokakuun 26 p:nä 1573 lähes 74-vuotiaana, oltuaan arkkipiispana enemmän kuin 42 vuotta.

Hän oli elänyt suurta, vaiherikasta elämää, mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, ettei hän koskaan ollut uskoton velvollisuudelleen, ei koskaan tehnyt mitään, jota hänen olisi tarvinnut toivoa poispyyhityksi elämänsä suuresta muistikirjasta.

Hänen asemansa asetti hänet kaikkien arvosteltavaksi, mutta ei ketään eikä mitään hänen tarvinnut hävetä.

Sentähden on hän kaikkina aikoina oleva todellisen kirkonpäämiehen esikuvana.

Hänet haudattiin Upsalan tuomiokirkon pääkuoriin, missä hänen hautakivensä vielä on.

9. SYY JA SEURAUS.

Tukholmassa herätti jonkinmoista huomiota se, että elokuun 10 p:nä 1575 kaikkialla kadunkulmissa ja aitauksissa oli luettavana: "40 814".

Monet pysähtyivät uteliaina sitä katsomaan.

"Mitähän se merkitsee?" udeltiin.

Kukaan ei voinut selittää sitä.

Mutta tapahtuipa myöskin, että yksi ja toinen luki sen kyselemättä mitään, luoden vain päinvastoin epäilevän silmäyksen ympärilleen ja kiiruhtaen nopein askelin pois.

Mutta sitä ei tavattu ainoastaan Tukholmassa; melkein kaikki Ruotsin suurimmat kaupungit olivat varustetut mainituilla ilmoituksilla.

Linköpingissä se oli piirretty erään kurjan puuhökkelin seinään aivan kaupungin laidassa.

Sinne hiipi elokuun 14 p:nä kello kuuden aikaan iltapuolella joukko naamioituja henkilöitä.

Mutta nyt ei ollut mitään katettua pöytää; joukko ruukkuja ja maljoja oli läjätty eräälle pöydälle, kaikki sikin-sokin.

Tunnussanana oli "40". Yksi oli vahdissa ja laski vieraat sisään samalla kuin luki ne. Kun hän oli tullut neljäänkymmeneen, sulki hän ulko-oven ja tuli sisään sanoen: "Täynnä!"

Kaikki läsnäolijat katselivat epäillen toisiaan.

Silloin yksi heistä huusi: "Naamarit pois!"

Muutamat olivat valmiit heti noudattamaan kehotusta, toiset epäröivät.

Jälkimäisistä huusi silloin yksi:

"Kuka käskee?"

"Yksi 40:stä!"

"Millä oikeudella?"

"Hädänalaisen oikeudella!"

Silloin jakaantui koko joukko kahteen ryhmään ja vilkas sananvaihto alkoi.

Joku taputti käsiään.

Tuli heti hiljaisuus.

"Tahtovatko hätääntyneen ystävät antautua suurimpaan vaaraan?"

"Kyllä, sen he tahtovat tehdä!"

"Pettämättä 40:ä, jos he eivät onnistu?"

"Sen vannomme!"

"Naamarit pois!"

Se tapahtui melkein silmänräpäyksessä.

Monta tuttavaa siinä tavattiin; toiset näkivät tuntemattomia kasvoja edessään, mutta hetki oli liian vakava, jotta siihen olisi mitään erityistä huomiota kiinnitetty.

Mutta erääseen kiintyivät kaikkien katseet. Näytti siltä, että kaikki tunsivat hänet, ja ne harvat, jotka eivät tunteneet, saivat pian lähinnäseisovalta tietää, kuka hän oli.

Peder Levers oli ollut eräs kuningas Eerikin monista amiraaleista; hän näytti olevan 30 ja 40 vuoden välillä, ja hänellä oli terävät kasvojenpiirteet.

"Huomaan, että olen tunnettu", sanoi hän kumartaen ivallisesti. "Ehkäpä on tunnettua myöskin, miten kiintynyt olen onnettomaan herraani?"

Myöntävää muminaa kuului.

"Henkeni tahdon panna alttiiksi pelastaakseni hänet!"

"Minä myös, minä myös", huusivat useat.

"Ah!" huudahti entinen amiraali. "Minä huomaan täällä useita kuningas Eerikin henkivartijoita; me voimme toivoa menestyvämme!"

Nuori Niilo Pietarinpoika Silfversparre ja Jaakko Bagge, amiraalin poika, sekä useat muut lausuivat kiihkeästi paheksuvansa sitä kohtelua, jonka alaiseksi kuningas Eerikin täytyi alistua, ja sanoivat mitä innokkaimmin haluavansa, että hänet voitaisiin vapauttaa.

Oltiin yksimielisiä siitä, että hän varmaan lähtisi vankilasta muuttunein mielin ja että olisi onni, jos ajoissa päästäisiin vapaaksi katolisesta paavilaiskiihkosta, joka uhkasi saada jalansijaa maassa.

Tästä olivat kaikki yksimielisiä. Joku ehdotti, että ryhdyttäisiin kirjeenvaihtoon kuningas Eerikin kanssa, nimiä mainitsematta.

Peder Levers otti sen toimekseen. Hän sanoi kyllä keksivänsä keinoja ja todistukseksi hän otti esiin erään Eerikin kirjeen, jossa tämä ilomielin sanoi kuulevansa kaikkia pelastusehdotuksia. Hän tahtoisi kernaasti valmistaa avoimen kirjeen kaikille uskollisille alamaisilleen, luvaten kaikkea hyvää, jos he auttaisivat häntä; mutta kaiken pitäisi tapahtuman joutuisasti, ja nimensä alle hän oli kirjoittanut latinaksi: _"pian, pian, pian, mitä pikimmin."_

Tämä kirje ynnä amiraalin ominpäinen menettely eivät olleet laimentamatta osanottoa; kyseltiinpä, joko hän oli tehnyt suunnitelmia kuninkaan vapauttamiseksi.

Oli, kyllä hän oli tehnyt. Kuningas Juhanalla oli aikomus 20:ntena päivänä matkustaa etelään päin; silloin oli linna yllätettävä ja Eerik vapautettava.

Kaikki katselivat hämillään toisiaan; olihan se aivan kuin olisi vapaaehtoisesti pistänyt päänsä ansaan, ja siihen ei kellään ollut halua.

Mutta amiraali selitti, että linnan vartijaväkeen oli otettu monta, jotka ennen olivat olleet hänen palveluksessaan, ja että hän menee yksin, ellei saa ketään kanssaan, mutta siinä tapauksessa hän myöskin pitää palkinnon yksin.

Mutta kuninkaan nuoret henkivartijat selittivät yhdestä suusta tahtovansa ympäröidä Eerikin ja riemusaatossa viedä hänet vankilasta.

Kaikki muut seisoivat hämillään ja neuvottomina; heillä oli hyvin vähän halua olla osallisina yrityksessä.

Vaihdettiin katkeria ja epäluuloisia silmäyksiä.

Suuremman puolueen puheenjohtaja taputti silloin käsiään pyytäen puheenvuoroa.

Hiljaisuus syntyi heti.

"Minusta", sanoi hän, "ei eri mielipiteiden tarvitse synnyttää vastenmielisyyttä."

"Ei, ei!" vastasivat useat.

"Kuinka vahva on puolue, joka tahtoo mennä hädänalaista auttamaan?"

"Kymmenen."

"Pitävätkö he itseään kyllin voimakkaina?"

"Pitävät!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Emme tahdokkaan, että meitä olisi useampia", lisäsi vielä eräs.

"No hyvä, sitoudummeko me kolmekymmentä ehdottomaan vaitioloon?" kysyi puhuja.

"Sen teemme! Sitoudumme ehdottomasti vaikenemaan."

"Te kuulette itse; oletteko tyytyväiset, että me puolestamme seuraamme teitä vain onnitteluillamme?"

Syntyi hetken hiljaisuus.

"Me tyydymme siihen", vastasi amiraali. "Toisin sanoen, minä tyydyn ja luulen, että muutkin voivat tyytyä."

Kuului hajanaisia suostumushuutoja.

"Tarkempia sopimuksiamme emme tee täällä", lisäsi Peder Levers.

Siihen muut yhdeksän suostuivat.

"Lähtekäämme siis. Minä ilmoitan sitten herroille suunnitelmani."

Senjälkeen meni amiraali ulos koko nuoren joukon seuraamana, mutta jokainen heistä toisti sanan "vaiti!" kulkiessaan muiden kolmenkymmenen ohi, jotka vuoroonsa vastasivat saman sanan, kunnes kaikki kymmenen olivat ulkona.

"Naamarimme, hyvät herrat!"

Kukin peitti heti kasvonsa naamarillaan.

"Tästälähin '30', kokouspaikka Tukholmassa."

Muutamassa silmänräpäyksessä tyhjeni huone ja vieraat olivat hävinneet.

* * * * *

Elokuun 21 p:nä Juhana kirjoitti herttualle:

"Viime perjantaina kello 8 illalla olemme saaneet selville suuren kavallushankkeen itseämme vastaan siinä muodossa nimittäin, että joukko kuningas Eerikin puoluelaisia oli lyöttäytynyt yhteen valloittaakseen linnan heti kun me olimme lähteneet ja vapauttaakseen kuningas Eerikin sekä asettaakseen hänet taas valtaistuimelle, kuten vangitut kavaltajat heti vapaaehtoisesti tunnustivat."

Kuolemaan tuomituista mainitaan Tuomas Jaakonpoika; Peder Levers pelastui pakenemalla. Niilo Silfversparre ja Jaakko Bagge joutuivat vangiksi, mutta laskettiin vapaiksi ja tulivat sitten herttuan palvelukseen.

Juhana oli kuitenkin kauhusta aivan suunniltaan. Yhtenä ainoana päivänä hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä siitä, että Eerikkiä oli vartioitava ankarammin sekä että pienimmänkin vaaran uhatessa "kuningas Eerikin elämä oli lopetettava, niinkuin valtakirjassa siitä mainitaan".

Vastauksessaan sanoivat vartijat, etteivät voineet täydelleen panna toimeen mitä heidän oli käsketty, "syystä että parturi Antti ei nyt ole saapuvilla".

Juhana käski parturin viipymättä lähteä Gripsholmaan.

Mutta ilkityö lykkäytyi sentäänkin tuonnemmaksi, joko siitä syystä, ettei vaaraa enää pidetty uhkaavana, tai siksi, että pelättiin Kaarle herttuaa, niin kauan kuin vanki oli herttuakunnan alueella.

Ehkäpä tämä olikin syynä siihen, että Eerik v. 1573 siirrettiin Gripsholmasta Vesteråsiin.

Mutta oli siihen toinenkin syy!

Viime päivinä ennen vangitsemistaan oli Eerik lausunut, että hän kaivauttaa johonkin 50,000 dukaattia ja sitten pakenee valtakunnasta.

Ja hän oli luvannut tulla rauhallisten aikojen palauduttua takaisin, ottaa kullat kätköstään, pestata miehiä ja karkoittaa veljensä.

Nuo 50,000 dukaattia häämöttivät aina Juhanan himokkaissa silmissä; niiden tähden hän uskoi hupsujen näköhairahduksia panettaen monta kertaa useissa eri paikoissa toimeen tarkkoja etsimisiä luullun aarteen löytämiseksi.

Erittäinkin luuli Juhana sen olevan Gripsholmassa, ja sentähden täytyi saada Eerik pois; olipa kuin hän olisi pelännyt, että vanki voisi puolustaa oikeuksiaan.

Mutta miten kaivettiinkaan ja etsittiin, ei mitään aarteita löydetty.

Ja kuitenkin oli Juhana laskenut ne omikseen.

Rahalliset asiat olivatkin melkein epäilyttävällä kannalla. Juhanan ja Kaarlen väli oli kaikkea muuta kuin hyvä.

Jo 1571 oli kuningas alentanut rahan arvoa, eikä Kaarle empinyt käyttää tätä hyväkseen vaihtamalla ja ostamalla vanhaa, joka oli joltisestikin parempaa.

Mutta Juhana oli jo aikaisemmin laskenut tällaisen kaupan omakseen, ja nyt tuli veli hänen tiellensä, niin että kuninkaan täytyi kieltää koko tämä kauppa.

Lisäksi oli merikauppa Narvan kanssa julistettu vapaaksi Stettinin rauhassa, mutta Juhana tahtoi osoittaa ylivaltaansa merellä ja kielsi kenenkään käyttämästä tuota vapautta häneltä siihen lupaa saamatta.

Kaarle varusti laivoja ja lähetteli niitä Narvaan varustettuina passeilla, jotka hän oli itse valmistanut.

Kuningas käski anastaa laivat, ja vasta pitkän kirjeenvaihdon jälkeen ne laskettiin vapaiksi.

Tärkein riidan aihe oli kuitenkin kuningas Kustaan perinnön jako.

Juhana oli julkisesti osoittanut paheksivansa kaikkia herttuain vallan rajoituksia, ja niiden syiden joukossa, joiden nojalla Eerik syöstiin valtaistuimelta, mainittiin Arbogan artikkelit, koska ne muka olivat "kovia ja sietämättömiä".

Lisäksi mainittiin, että Eerik oli pakottanut veljensä ehtoihin, jotka olivat aivan isän testamenttia vastaan.

Ei käynyt epäileminenkään, ettei Juhana saanut kiittää veljeänsä kruunustaan.

Hänen täytyi sentähden tehdä muutamia myönnytyksiä, mutta herttua ei tyytynyt niihin.

Kaarle vaati vahingonkorvausta koko siltä ajalta, jolta hän ei ollut saanut tuloja herttuakunnastaan.

Ja kun Juhana kirjeissään nimitti häntä "_meidän_ valtakuntamme perinnölliseksi ruhtinaaksi", niin Kaarle vastasi, ettei Ruotsi ollut Juhanan enemmän kuin muidenkaan ruhtinasten yksityisomaisuutta.

Myöskin sotapalveluksen suhteen, niin, melkeinpä kaikissa kysymyksissä he olivat eri mieltä, mutta enimmin ehkä uskonnollisissa asioissa.

* * * * *

Enemmän kuin seitsemän kuukautta kului arkkipiispan kuolemasta, ennenkuin hänen seuraajansa nimitettiin.

Sillä aikaa työskentelivät kuningas ja Pietari Fecht, tehden entisen arkkipiispan kirkkojärjestykseen niitä muutoksia ja lisäyksiä, joiden -- kuten sanottiin -- piti antaa sille tarpeellista selvyyttä ja varmuutta.

Samalla pantiin kaikki voimat liikkeelle maaperän valmistamiseksi uudelle kirkkojärjestykselle.

Pietari Kaarlenpojan toimeksi annettiin uuden liturgian puolustus. Papeista useat saivat ja toisille luvattiin hyvät kirkkoherranpaikat, kun he lupasivat kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että liturgia tulisi käytäntöön otetuksi.

Vesteråsin äskenvalittu piispa, Erasmus Nikolauksenpoika, sai edeltäpäin käsikirja-ehdotuksen, ja samalla käski kuningas häntä vaikuttamaan hiippakunnan papistoon sen hyväksi.

Kuninkaan alamaisina kätyreinä oli ensi sijassa Olavi Sverkerinpoika; häntä nimitettiin ensin Olaus Potomanderiksi tai Olavi Elfkarliksi, koska hän oli syntynyt Elfkarlebyssä. Sittemmin nimittivät protestantit häntä Olavi Perkeleenpojaksi, koska hän kirjoituksissaan puolusti liturgiaa, sekä lopuksi Olavi Kaavunkääntäjäksi, hän kun aina horjui puolelta toiselle.

Arvokkaana apumiehenä oli hänellä Henrik Henrikinpoika, joka sittemmin murhasi kuningas Eerikin.

Kolmantena oli Henrik Matinpoika, naimisissa sen Antti Niilonpojan sisaren kanssa, joka 1573 sai Eerikiltä tehtäväkseen, surmata herttua Juhanan.

Tämä arvokas kolmikko kirjoitteli innokkaasti liturgian puolesta ja koetti kaikin voimin saada sitä käytäntöön.

Lueteltuamme ne voimat, jotka olivat Juhanan apuna lähenevässä taistelussa, on paikallaan muistella, mitä Kustaa Vaasa sanoi pojilleen:

"Varatkaa ympärillenne miehiä, jotka ovat kunnollisia ja tunnetut puhtaasta elämästään. Muistakaa, että teistä ajatellaan sitä, mitä näistä tiedetään."

Kirkolliskokous sekä samaksi ajaksi määrätyt valtiopäivät avattiin Tukholmassa kesäkuun 6 p:nä 1574.

Piispat olivat kutsutut saapuville; kunkin tuli tuoda mukanaan muutamia tuomiokapitulinsa miehiä ja pari hiippakuntansa etevintä pappia.

Kuningas esiintyi osaksi itse, osaksi Fechtin kautta. Hän puolustihe sitä epäluuloa vastaan, että hän muka oli taipuvainen roomalaiseen uskoon: se oli "juutalaisvalhe"; hän muka tahtoi vain puolustaa ja kehittää vanhan kirkon oppia sekä pitää huolta kirkoista ja kouluista.

Nyt oli monenmoista harhauskoa kaikissa Euroopan maissa, ja levottomuutta ja erimielisyyttä oli niissäkin jumaluusoppineissa, jotka nojautuivat Augsburgin tunnustukseen. Epätietoisina omasta uskonnostaan olivat monet lähettäneet lähettiläitä Konstantinopoliin koettaakseen yhdistää protestanttisuutta kreikkalaiseen kirkkoon.

Sellaisen erimielisyyden vallitessa uskonnon asioissa oli parasta -- selitti Juhana -- palautua _ensimäisen kirkon apostoliseen ja katoliseen uskoon_, jota sekä pyhä raamattu että kirkkoisät opettivat.

Nyt oli monessa suhteessa poikettu siitä, erittäinkin oli messujärjestys vanhoista liturgioista poikkeava, jonkatähden olisi alotettava sillä, että messu palautetaan alkuperäiseen puhtauteensa.

Vankeutensa aikana oli kuningas tutkinut niin paljon jumaluusopillisia kirjoituksia, että katsoi olevansa täysin oikeutettu lausumaan vakaumuksensa.

Ne kymmenen kohtaa, jotka papistolle esitettiin, koskivat osittain pappien menettelytapaa jumalanpalveluksessa ja ehtoollisen jakamisessa, osittain muutamia kirkollisia tapoja.

Muun muassa varoitettiin papistoa valmistautumaan jumalanpalvelukseen. He eivät saaneet lukea postillasta mitä mieleen juolahti, vaan sitä mikä oli päivän evankeliumiin soveltuvaa. Heidän tuli noudattaa ulkonaista puhtautta, hoitaa messupukunsa hyvin, eikä, kuten muutamilla oli tapaa, "laskea vanhoja hattujansa ja rukkasiansa alttarille". Pappismies, joka oli ollut päihtyneenä sen päivän edellisenä iltana, jolloin hänen piti toimittaa alttaripalvelusta, oli pantava viralta j.n.e.

Nämä kymmenen kohtaa olisivat ennemmin kuuluneet piispan esitettäväksi pappeinkokoukselle kuin kuninkaan esitettäväksi valtakunnan papistolle. Ne arveluttivat papistoa siinä määrässä, että vastauskirjoituksessa, joka sittemmin annettiin kuninkaalle, oli suostuttu vain yhteen muutokseen kirkkorukouksissa; muut hyljättiin.