Part 5

"Herra Eerik vie varmaankin pois Magdaleena siskon", huudahti hän. "Katsokaa, miten hurjasti hän ajaa!"

Rouvat Märta ja Sigrid kiiruhtivat ikkunaan, mutta kohta senjälkeen alas pihalle.

Kun äiti epätoivoissaan huomasi, että he jo olivat kaukana, kaatui hän tainnoksiin ympärillä-olevain syliin. Hän toipui kuitenkin pian ja nousi kiivaasti. Hänen tuijottava katseensa suuntausi Sigridiin. "Lähde heti jälkeen", käski hän, "ja koeta saada onneton lapsi takaisin luokseni."

Sigrid rouva totteli raskain mielin.

Sillä välin istui Märta rouva rappusilla katsellen merelle päin ikäänkuin odottaen, että tyttärensä katuisi ja kääntyisi takaisin. Hän ei itkenyt, mutta hän valitteli, kuin olisi kärsinyt kovia ruumiin tuskia. Hän ei kuunnellut ensinkään mitä Kristiina neiti ja palvelijattaret sanoivat.

Tuli silloin siihen kreivitär Cecilia. Hän näytti hyvin liikutetulta ja valitti, että Eerik herra oli saattanut Märta rouvalle niin paljon surua, vakuuttaen samalla, että hän itse ei tiennyt mitään siitä. "Kuitenkaan", lisäsi hän jotenkin terävästi, "en olisi koskaan uskonut, että panette sen niin pahaksenne."

Pää käsien varassa istui Märta rouva rappusilla. Ei tietty, oliko hän kuullut vai eikö, mitä toinen sanoi, mutta nyt hän äkkiä nosti päätänsä vastaten tuikeasti:

"Jumala rangaiskoon teitä ja teidän veljeänne, joka on ryöstänyt minulta lapseni! Lähtekää nyt toki jälkeen ja olkaa hänen luonaan, niin ettei mitään häpeällistä tapahdu."

Rouva Cecilian silmät säkenöivät. Ajettu pois, hän, Stenbock! Hän oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta ehkäpä hän muisti, että Märta rouva osasi antaa sanan sanasta ja ettei hänen kanssaan ollut hyvä käydä sananvaihtoon, ja niin hän kääntyi ympäri kiiruhtaen pois. Muutama tunti senjälkeen hän ajoi tiehensä.

Kun Sigrid rouva tuli Svärdsbrohon, näki hän sen aseellisen joukon ympäröimäksi. Vain vaivoin hän pääsi sisarensa luo.

Magdaleena oli kalmankalpea; Sigrid rouvan nähdessään hän vetäytyi takaisin ja näytti melkein pelkäävän häntä.

Tämä kertoi äidin valituksista ja surusta sekä rukoili ja pyyteli häntä palaamaan. Märta rouva oli luvannut siinä tapauksessa antaa anteeksi eikä koskaan puhua siitä, mitä oli tapahtunut. Magdaleena olisi hänelle yhtä rakas kuin ennenkin.

Mutta Magdaleena ei vastannut sanaakaan.

Silloin Sigrid rouva huudahti: "Mutta ajatelkaahan toki sitä surua ja häväistystä, jota saatatte hänelle! Jos olisitte kuullut hänen valituksensa, nähnyt hänen pelästyksensä, niin ymmärtäisitte, että teidän jatkuva kieltäytymisenne voi olla syynä äitimme kuolemaan, ja sitä ette toki tahtone!"

"Jos voisitte vakuuttaa minulle, että äitimme antaa meidät toisillemme, tahtoisin kernaasti palata", vastasi Magdaleena kyynelten tukahuttamalla äänellä.

Jos Sigrid rouva olisi rohjennut kuulla sydämensä ääntä, niin hän varmaan olisi vastannut: "Kaikkien meidän rukoukset ja kyyneleet saavat hänet taipumaan, seuratkaa vain minua kotiin." Mutta hän tunsi tuon ankaran, taipumattoman tahdon, ja hänen täytyi sentähden vakaumuksensa mukaan vastata: "Sitä en voi."

"Siinä tapauksessa", sanoi Magdaleena, "on ensimäinen villitys yhtä hyvä kuin viimeinenkin." Hän purskahti itkuun, niin katkeraan, kuin olisi hänen sydämensä pakahtua. Sisaret vaipuivat toistensa syliin, he lupasivat toisilleen uskollista ystävyyttä koko elinajakseen, ja niin he erosivat. Sigrid rouva palasi Hörningsholmaan.

Märta rouva oli vuoteessa. Hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti sairaana, mutta kun Sigrid palasi yksin, tuli hän vielä huonommaksi.

Suruja ja tuskaa oli hän kokenut, mitä katkerimpia vaurioita kärsinyt; nyt oli häpeäkin kohdannut häntä, ja se uhkasi musertaa hänet. Nyt valitteli tuo monta kovaa kokenut nainen suuressa tuskassaan.

Mutta monta vaivaa kestettyään, monta yötä valvottuaan nousi taaskin tuo lannistumaton jäykkyys, joka pani kovan kovaa vastaan.

Hän puhui kyllä, että hän oli hyljätty leski, jonka molemmat jäljelläolevat pojat vielä olivat melkein lapsia. Ei tullut kukaan hänen luokseen lohduttamaan eikä auttamaan; vielä vähemmin hän saattoi toivoa kostoa.

Mutta hänen täytyi saada kostaa. Väkivallantekijä oli kyllä mahtava mies, leskikuningattaren veli, herttuan suojatti ja kuninkaan suuressa suosiossa, mutta Märta rouva oli valtakunnan mahtavimpia rouvia. Hänen tyttärensä oli ryöstetty häneltä, ja hän tahtoi saada selville, vieläkö oli maassa lakia ja oikeutta.

Taas oli hän jalkeilla pitäen entistä ankarampaa kotikomentoa. Pienimmätkin hairahdukset rangaistiin kovasti, eikä rikollisen tyttären nimeä saanut mainita hänen läsnäollessaan.

Omin käsin hän kyhäsi valituskirjeen, joka lähetettiin kuninkaalle ja valtakunnan neuvoksille. Hän vaati ankaraa rangaistusta tyttärensä ryöstäjälle sekä että tytär heti oli palautettava hänen luokseen.

Siitä asti kuin Sigrid rouva oli lähtenyt Svärdsbrosta, seurasi Magdaleena tahdottomasti mihin tahansa hänet vietiinkin. Ehkäpä tieto siitä, ettei hänellä nyt ollut ketään muuta herraa maailmassa kuin Eerik, oli saattanut hänet niin nöyräksi sekä sai hänet teeskentelemään hilpeyttä, joka ei mitenkään voinut olla luonnollista ja joka sentähden kävi melkein kiusalliseksi.

Kreivitär Cecilian seurassa vei Eerik herra hänet lankonsa Pietari Brahen luo Rydboholmaan. Hänet otettiin vastaan erittäin ystävällisesti ja rakkaasti, ja kreivi Pietari arveli, että hänen pitäisi jäädä heidän luokseen häihin asti.

Eerik herran täytyi heti matkustaa Tukholmaan naimalupaa hankkimaan.

Niin täydelleen oli kreivitär Cecilia noudattanut Märta rouvan tahtoa, ettei ollut jättänyt Eerikille ainoatakaan tilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun morsiamensa kanssa, eikä Magdaleenakaan ollut sitä etsinyt, oli vain aivan yksinkertaisesti mukautunut kreivitär Cecilian valvonnan alaisuuteen. Nyt, kun heidän piti erota, vei Eerik Magdaleenan toiseen huoneeseen.

"Oletko pahoillasi, että lähden?" kysyi hän.

"Sehän on välttämätöntä, jotta... jotta..."

"Jotta saisimme naimaluvan", jatkoi Eerik. "Kuitenkin pelkään, että nyt tahtoisit mieluimmin, ettei olisi koskaan jouduttu näin pitkälle."

"Silloinhan sinä..."

"Olisin mennyt sotaan; niin, aivan varmaan."

"Ja ehkä kaatunut."

"Toivottavasti; sinutta en voi elää."

Magdaleena loi häneen silmäyksen, joka ilmaisi samalla arkuutta ja kiitollisuutta. "Sitten ei ole minullakaan mitään katumista", sanoi hän nöyrästi.

"Mutta sinä et puhu itsestäsi."

"Sinä tiedät, että olen rakastanut sinua hyvin kauan ja etten koskaan voi lempiä ketään muuta."

"Mikähän sitten estää meitä, rakkaimpani?"

"Äitini viha."

"Se on julmaa ja kohtuutonta."

"Sinä tiedät, Eerik, että hän pitää sinusta; onhan sukusi yhtä ylhäinen kuin hänenkin. Mutta läheinen sukulaisuutemme..."

"Minä kirjoitan luterilaiselle akatemialle Rostockiin, ja jos se antaa suostumuksensa..."

"Niin on kuitenkin hänen tyttärensä karannut hänen luotansa."

"Magdaleena!"

"Anteeksi, Eerik, sinun läsnäollessasi tahdon näyttää iloiselta", sanoi hän kuivaten nopeasti kyyneleensä.

Eerik katsoi häntä kauan. "Tahdotko, että vien sinut takaisin?" kysyi hän. "Mitä sinä sitten teet?"

"En tiedä."

"Ei, sitä en tahdo", sanoi Magdaleena tuskaisesti ja tarttui Eerikin käteen. "Mitä on tapahtunut, sitä ei käy muuttaminen. Minä rukoilen joka päivä Jumalalta anteeksi, että olen rikkonut hänen käskyjänsä vastaan."

"Ja minä tahdon hankkia niin monta puhumaan puolestamme, että ankaran äitisi lopultakin täytyy antaa suostumuksensa", huudahti Eerik hilpeästi.

"Mutta siihen asti minä tahdon elää hiljaista ja yksinäistä elämää", sanoi Magdaleena. "Olisi pahasti, jos viettäisin päiväni ilossa ja riemussa, kun äitini istuu tuhassa ja säkissä vuodattaen katkeria kyyneleitä minun tähteni."

"Miten kauan sitä kestää?"

"Sitä en tiedä, mutta se on katumusharjoitus, jonka olen velkapää ilomielin suorittamaan."

"Entä puvut ja jalokivet?"

"Ne pidän kalliina todistuksina sinun rakkaudestasi; mutta siihen päivään asti, jona äitini anteeksiantavaisena sulkee minut syliinsä, tahdon käydä mustiin puettuna niinkuin nyt, etkä sinä saa olla siitä pahoillasi, rakkahin Eerik. Sinä tiedät kyllä, ettei tule hyvää vaimoa kenestäkään, joka ei ole ollut tottelevainen ja kuuliainen tytär, ja minä tahdon niin mielelläni, että toimieni vuoksi ansaitsen sinun kunnioituksesi, samoin kuin olen ilman mitään ansiota saavuttanut lempesi."

"Minä tiedän, että sinä olet paras, puhdassydämisin naisista", sanoi Eerik; "tee kaikessa niinkuin tahdot."

He erosivat hellästi syleillen; Eerik herra lupasi pian kirjoittaa.

Mutta kun hän tuli Tukholmaan, odotti häntä siellä kuninkaan ankara käsky. Märta rouvan kirje oli jo saapunut, Eerik herralta peruutettiin kaikki hänen läänityksensä ja virkansa ja hänet tuomittiin arestiin omiin huoneisiinsa. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä ottamasta vieraita vastaan, ja sekä lukuisat että mahtavat sukulaiset rupesivat toimimaan hänen puolestaan.

Sillä välin eleli Magdaleena hiljaista elämää Rydboholmassa. Hän vetäytyi erilleen kaikista suuremmista kesteistä, kuuluen ainoastaan yksityiseen, tuttavallisempaan seurapiiriin, ja tutustui tällöin olosuhteisiin, jotka olivat hänelle tuntemattomia.

Tulemme käsittelemään niitä erikseen ja seuraamme ensin ensimäiseen päätöskohtaan asti hänen vaiheitaan.

Sture- ja Stenbock-sukujen välillä oli syntynyt vilkas välittely ja kiista. Lopulta olivat viimeksimainitut päässeet niin pitkälle, että Eerik herra pääsi vapaaksi. Hän käytti tilaisuutta kiiruhtaakseen kohta Rydboholmaan.

Hänen Magdaleenansa oli entisellään, sellaisena kuin hän puoli vuotta sitten oli hänestä eronnut. Kun Eerik puhui vankeusajastaan, vastasi Magdaleena: "Pitäkäämme sitä sovitusaikana ja kiittäkäämme Jumalaa kaikesta semmoisesta!"

Sitten he sopivat siitä, että Eerik herra kävisi kaikkien Magdaleenan sukulaisten luona koettamassa voittaa heitä puolelleen. Se kävi kuin itsestään. Kaikki arvelivat, että niin uskollisen rakkauden piti saaman palkkansa, mutta niin suuresti kunnioitettiin siihen aikaan vanhuksia, ettei kukaan puhjennut moitteisiin Märta rouvaa vastaan; he lupasivat vain innokkain rukouksin koettaa taivuttaa hänen sydäntänsä.

Mutta Märta rouva oli taipumaton. Kun hänelle puhuttiin tyttären surusta ja kaipauksesta, vastasi hän: "Sitä hänen olisi pitänyt ennen ajatteleman."

Eerik herra lähetti hänelle Rostockin jumaluusoppineiden suosiollisen mietinnön, mutta sitä hän ei viitsinyt edes lukea. "Minä pidän kiinni arkkipiispan kirjeestä", sanoi hän, "enkä välitä siitä, mitä saksalaiset kasteen-uudistajat keksivät."

Kun Eerik herra tämän jälkeen tuli Rydboholmaan, oli hän synkkä ja alakuloinen. Viisitoista kuukautta oli nyt kulunut heidän paostaan Hörningsholmasta, ja vielä oli kaikki samalla kannalla. Eerik herra oli kyllä saanut takaisin kaikki läänityksensä ja virkansa, mutta hän oli sittenkin kuin eksyksissä, ilman kotia, ilman rauhaa.

Ajatuksiaan hän ei ilmaissut, mutta Magdaleena arvasi ne ja kääntyi Pietari herraan kysyen: "Mitä meidän nyt on tehtävä, rakas sukulaiseni?"

"Menkää naimisiin, ja tehkää se heti."

"Mutta entä äitini?"

"Ei kukaan voi palvella kahta herraa; teidän tulee etukädessä ajatella häntä, jonka olette valinnut."

"Sanonko tämän Eerikille?"

"Jättäkää se minun huolekseni!"

Eerik herra tuli hyvin iloiseksi ja ihmeisiinsä, etenkin kun kuuli, että Magdaleena suostui epäröimättä. Ja niin päätettiin, että he menisivät rajan yli Hallantiin tanskalaisen papin vihittäviksi, jonka jälkeen he voisivat matkustaa Torpaan, Eerik herran sukutilalle, ja siellä viettää häänsä kaikessa yksinkertaisuudessa.

"Minä tiedän mitä teen", sanoi herra Pietari. "Me mairittelemme Märta rouvaa, jotta hän kyllä taipuu. Koko kuninkaallinen perhe ja kaikki, jotka kantavat Stenbockin nimeä, pommittavat häntä kirjeillään rukoillen häntä säälimään vastanaineita."

"Minä pelkään, että se vain enemmän kiihottaa häntä", sanoi Magdaleena säikähtyneenä.

"Eipä vaaraa, minä tunnen naiset", väitti Pietari herra.

Sydämelliset jäähyväiset, monet onnentoivotukset ja monet kiitokset vielä, ja sitten kihlatut lähtivät aivan yksin rajan taakse sekä vihittiin pienessä maakirkossa. Ainoastaan muutamia akkoja ja lapsia oli saapuvilla, mutta heistä se oli yhdentekevää.

Molemmat olivat onnelliset saadessaan toisensa. Eerik oli saavuttanut mitä niin kauan, kauan oli tavoitellut: Magdaleena oli hänen puolisonsa; hänen ei tarvinnut pyytää kenenkään lupaa saadakseen puhua hänen kanssaan, ei nähdä vierasten silmäysten olevan uteliaasti luotuina heihin eikä kuulla omaansa ja Magdaleenan nimeä salaisin kuiskein toisteltavana ympärillään.

Ja Magdaleena sitten? Monessa suhteessa olivat nuo viisitoista kuukautta olleet hänelle raskaat; ennen kaikkea rakkauden ja velvollisuuden ristiriita, sitten se ikävä asema, mikä kaikkina aikoina tulee sen naisen osalle, jonka entisyydelle on langennut hänen nykyistä elämäänsä himmentävä varjo. Oli useita, jotka moittivat häntä. Etenkin oli hän omissa silmissään moitteenalainen. Mutta nyt oli tuo kaikki voitettua; he kuuluivat toisilleen, tuli mitä tulikin.

Ainoastaan alustalaiset kukkineen, seppeleineen olivat Torpassa herrasväkeään vastassa, mutta Magdaleena luuli kaikkien heidän katseissaan näkevänsä suopeutta ja hyväntahtoisuutta; ja mitä saattoivatkaan hän ja Eerik enempää pyytää.

Jätämme heidät nauttimaan nuoresta onnestaan palataksemme Märta rouvaan.

Saatiin pian nähdä, ettei Pietari herra täysin tuntenut ylpeätä rouvaa, sillä sekä kuninkaan että herttuan ja leskikuningattaren kirjeet eivät tehneet pienintäkään vaikutusta häneen.

"Mitä he semmoisia ymmärtävät", sanoi hän. "Tahtovatko he ehkä sekaantua minun perheseikkoihini? Mieluimmin hoidan ne itse, ja ken tulee kutsumatta tänne, saa lähteä kiittämättä pois."

Mitä Stenbockien kirjeisiin tulee, on epävarmaa, tokko hän niitä edes luki.

Mutta kun hän sai kuulla, että vihkiäiset ja häät oli vietetty hänen tietämättään, liekehti hänessä mielipaha kiivaammin kuin koskaan ennen, ja hän selitti päättävästi, ettei tahtonut tietää siitä tyttärestä eikä vävystä, mitään.

Sukulaiset sopivat keskenään, etteivät virka heistä mitään hänelle. Oli parasta antaa ajan tehdä tehtävänsä.

Jonkun ajan kuluttua heräsi äidin ja sisarten ikävöinti uudella voimalla Magdaleena rouvan sydämessä. Hän ei ollut koskaan herennyt heille kirjoittamasta, mutta nyt olivat kirjeet vielä rukoilevampia kuin ennen, ja Jumalan tähden hän pyysi sisarten välitystä; kahden elämä riippui siitä.

Anna rouva se vihdoinkin keksi keinon.

"Äitimme syntymäpäiväksi", sanoi hän, "kokoonnumme kaikki Hörningsholmaan ja silloin me rukouksin ja polvillemme langeten taivutamme hänet antamaan anteeksi sisarellemme."

Kaikki pitivät ehdotusta hyvänä; ja juhlapäivän edellisenä päivänä Märta rouva huomasi, että matkue toisensa perästä saapui, ja se tuntui hänestä hyvältä, sillä hän arvasi syyn.

Oli marraskuu. Suuri sali oli koristettu puilla, pensailla ja kaukaa tuoduilla harvinaisilla kukilla. Mutta eniten ilahutti Märta rouvaa se, että hän näki ympärillään kaikki lastensa lapset ja vävynsä koolla. Erittäin näytti hän tyytyväiseltä niihin runsaisiin ja kallisarvoisiin lahjoihin, joita hänelle lahjoitettiin, ja hän virkahtikin vihdoin hyvin hilpeästi:

"Mitä minun pitäisi antaa teille, kun te annatte minulle näin paljon?"

"Anna meille Magdaleena sisko!" huudahtivat kaikki tyttäret langeten hänen jalkoihinsa.

Pikkulapset tarttuivat kiinni hänen hameisiinsa huutaen äitiensä jäljessä: "Magdaleena!"

Vanhuksen piirteet jäykistyivät. Hän katseli vakavasti ja ankarasti läsnäolijoihin, mutta sitten vieri kaksi suurta kyyneltä hänen sisäänpainuneille poskilleen ja hän sanoi liikutustaan tukahdutellen: "No, ottakaa hänet!"

Syntyi riemu semmoinen, ettei Hörningsholmassa ollut moista ollut moneen vuoteen. Kunnioituskin unohdettiin tunteiden vallassa, ja Märta rouva salli kaikkien vävyjensä syleillä ja tyttäriensä suudella itseään, jota he eivät muistaneet tapahtuneen siitä pitäen, kuin olivat olleet lapsia.

Mutta kun ensimäinen mielenliikutus oli ohi, sanoi hän: "Te olette yllättäneet minut, mutta sanassani pysyn. Kuitenkaan eivät rikolliset saa asua linnassa, vaan vastaiseksi tuolla alhaalla saunassa."

Läsnäolijoista tuntui tuomio kovalta, mutta kukaan ei uskaltanut huomauttaa siitä. Kun Magdaleena rouva sai tiedon tästä, vastasi hän, ettei mikään kuninkaanasuntokaan tuntunut hänestä houkuttelevammalta kuin Hörningsholman halveksittu sauna.

Monta päivää ei viipynytkään, ennenkuin hän ja Eerik herra asettuivat sikäläiseen uuteen asuntoonsa, ja niin yksinkertaista kuin vastaanotto olikin, huomasi kyllä, että rakkaus oli painanut leimansa siihen.

Eerik herra alistui nöyryytykseen rakkaan puolisonsa tähden, mutta lisäksi vielä senkin tähden, että hänellä todellakin oli sovitettavaa. Yhteiskunnallinen laki oli saanut tyydytyksensä; kotirauhan häiritseminen ja loukattu äidinkunnia oli nyt sovitettava.

Ei kukaan sisarista uskaltanut ottaa vastaan rakkaita vieraita, mutta eräs uskollinen palvelija välitti sananvaihtoa heidän kesken, ja siitä Märta rouva ei saanut tietää mitään.

Vanha Nisse oli nähnyt neitosten kasvavan ja usein kantanut heitä käsivarsillaan. Monta luottamustointa hän oli saanut, eikä hän koskaan ollut pettänyt. Kun Anna rouva jätti hänelle tehtäväksi pitää huolta äskentulleista, vastasi hän epäröimättä, että he saivat mitä heidän tuli saada, vaikkapa hänen pitäisikin varastaa se Märta rouvan omasta ruokakomerosta.

Mutta Nisse osasi myöskin olla juonikas, ja heidän tulonsa jälkeisenä aamuna hän sovitti niin, että kohtasi Märta rouvan ennenkuin tämä tiesi heidän saapuneen.

"He ovat täällä nyt, tuolla alhaalla", sanoi hän.

"Ketkä?" kysyi Märta rouva ankarasti.

"Saunassa, tiedämmä. Siellä on kylmää ja ikävää."

"Käyneehän sitä lämmittäminen."

"Se savuaa niin pahasti; he antavat sen mieluummin olla kylmänä."

"Mitä se minuun kuuluu?"

"Ei minuunkaan."

"Mitä te rohkenette?" ja vankka korvapuusti läjähti vanhuksen poskelle.

"Minä vain sanon niinkuin teidän armonnekin", vastasi Nisse nöyrästi, mutta hymyili itsekseen.

"Se ei kuulu teihin; onko teillä muuta asiaa, muuten menkää tiehenne."

"Tahtoisin vain kysyä", hän vetäytyi sivulle päin, ettei ollut yhtä helppoa antaa hänelle korvapuustia, "annetaanko heille ulkopalvelijain vai sisäpalvelijain ruokaa?"

Märta rouva kasvoi tuuman korkeammaksi, ja hänen silmänsä salamoivat. "Minun tyttärellenikö, leskikuningattaren veljellekö?"

"Kyllä minä sen tiedän, mutta minkä kylvää, sen saa niittääkin."

"Menkää, älkääkä tulko silmieni eteen ennenkuin käsken!"

Vanha Nisse kumarsi maahan asti ja lynkytti pois. Tiellä hän kohtasi Anna rouvan; hän sulki toisen silmänsä ja vilkutteli toista sanoessaan tälle: "Olkaa huoleti, jalo rouva, herrasväen pöydällä on tuskin niin hyviä paloja kuin saunassa."

"Siskokulta ehkä tarvitsee jotakin apua. Käyttehän usein siellä alhaalla?"

"Minä muutan sinne pihakamariin, minut on nyt ajettu pois linnasta."

"Heidän tähtensäkö?"

"Hänen armonsa tiesi kyllä mitä teki."

Kova levottomuus oli vallannut Märta rouvan; hän oli aina liikkeessä, eivätkä tyttäret olleet huomaavinaankaan, että hän seisoi pitkiä aikoja ikkunassa, josta näki ulkohuonerakennuksiin päin. Itse hän piti huolta siitä, että ruuat olivat parasta laatua, ja Anna rouva sai käskyn pitää huolta siitä, "että he saivat mitä tarvitsivat siellä saunassa".

Mutta kun pakkanen kiihtyi, kävi hän yhä levottomammaksi. Kyllä siinä äidinrakkaus kamppaili kovaa taistelua ylpeyttä vastaan, ennenkuin hän eräänä päivänä sanoi Sigrid rouvalle: "Oletteko olleet heidän luonaan siellä alhaalla?"

"Me odotamme rakkaan äidin lupaa."

"Olisittehan voineet pyytää enemmänkin. Menkää heti sisartanne katsomaan; se, mitä hän rikkoi teitä vastaan, on vähäpätöistä siihen verraten, mitä hän rikkoi minua vastaan." Miten iloisina he riensivätkään sinne ja miten tervetulleita he olivatkaan!

Magdaleena rouva tahtoi langeta heidän jalkoihinsa, mutta he sulkivat hänet syliinsä hyväillen häntä hyväilemistään. Niin paljon oli heillä kertomista toisilleen, niin monta luottamustointa uskottavana! Magdaleena ei koskaan väsynyt kyselemästä Märta rouvaa, oliko hän paljon vanhentunut, mitä mieltä hän oli ollut hänen suhteensa ja mitä hän nyt ajatteli, luulivatko he hänen koskaan voivan antaa täydelleen anteeksi ja kuinka kauan tätä vielä kestäisi.

Eerik herra olisi tahtonut, että hän olisi mennyt ulos, mutta hän oli pelännyt kohtaavansa Märta rouvan ja että tämä hänet nähdessään kääntyisi takaisin tai menisi ohitse ollen olevinaan häntä huomaamatta. Se olisi särkenyt hänen sydämensä, ja hän huomasi nyt olevansa velvoitettu elämään; Eerik herra oli niin hyvä hänelle ja piti hänet niin rakkaana.

Töin-tuskin oli Eerik saanut hänet houkutelluksi lähtemään metsästysretkelle; jos Magdaleena olisi niin halunnut, olisi hän aina istunut kotona hänen luonaan.

Sisarukset erosivat toisistaan monta sydämellistä sanaa vaihdettuaan, mutta paluumatkalla Sigrid ja Anna keskustelivat siitä, miten kalpealta ja kärsivältä Magdaleena näytti ja miten heidän tuli yhdessä kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että Märta rouva täydelleen antaisi anteeksi. Tämä ei kysellyt mitään, mutta kuunteli tarkkaavasti, kun tyttäret kertoilivat, miten Magdaleena oli muuttunut ja kuinka syvästi hän katui tekemäänsä rikosta.

Mutta pakkanen kiihtyi. Magdaleena rouva sairastui ja hänen täytyi maata useita päiviä vuoteessa.

Silloin täytyi Sigridin ja Annan uudestaan rohkaista itsensä ja rukoilla äitiä, että Magdaleena saisi muuttaa linnaan ja saisi sopivaa hoitoa.

Ankara oli taistelu, mutta lopulta määrättiin muutto tapahtuvaksi seuraavana aamuna.

Karkoitus oli tapahtunut julkisesti, julkisesti piti sovinnonkin tapahtuman.

Lapset ja palvelusväki kutsuttiin koolle suureen saliin, jossa Märta rouva itse ylpeänä ja juhlallisena istui kunniaistuimella.

Ovet aukaistiin, ja ulkopuolella seisoi Magdaleena mustassa puvussaan, pää kumarassa. Hän hoippui sisään; silloin nousi Märta rouva lausuen liikutuksen valtaamana: "Oi sinua, onneton lapsi!"

Kun Magdaleena kuuli tuon rakkaan, joskin pelätyn äänen, lankesi hän polvilleen: "Äiti, äiti, armahda minua!" Polvillaan hän ryömi hänen luokseen ja kätki päänsä hänen helmaansa sanoen: "Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen sinun tyttäreksesi kutsuttaa."

Kaikki läsnäolijat itkivät.

Eipä voinut Märta rouvakaan pidättää kyyneliään; hän nosti tyttärensä lattialta ja sulki hänet syliinsä lausuen: "Rukoilkaamme Jumalaa antamaan anteeksi syntisi, lapsi raukkani; minä olen jo antanut anteeksi." Sitten hän suuteli tytärtään.

Suuri ja yleinen oli ilo. Märta rouva määräsi, että herrasväen niinkuin palvelijainkin piti viettämän päivää juhlapäivänä.

Muutama tunti myöhemmin laskettiin myöskin Eerik herra sisään, ja kun hän kohteliaasti pyysi, että unohdettaisiin mitä oli tapahtunut, sulki ankara rouva leppyneenä hänetkin syliinsä, ja päivällispöydässä hän istui molempain taas löydettyjen lastensa välissä ollen heille lempeä äiti ja huolellinen emäntä.

Muutamia viikkoja senjälkeen Magdaleena synnytti pojan. Silloin pani Märta rouva toimeen suuret ristiäiset, kutsui kummeiksi kuningas Juhanan, herttua Kaarlen, leskikuningattaren ja prinsessat sekä määräsi tällöin Magdaleenalle yhtä suuret myötäjäiset kuin muillekin tyttärilleen.

Pitkät ajat painosti rikos Magdaleenan mieltä, ja vain äitinsä käskystä hän luopui mustasta puvustaan pukeutuen iloisempiin väreihin.

Sellainen oli rouva Märta Sture, kova ja taipumaton äärimäisyyteen asti, kovimmissakin koettelemuksissa, katkerimmissakin suruissa. Lain ja velvollisuuden vaatimukset hän tunsi perin-pohjin ja noudatti niitä tarkoin. Äidintunteet opettivat hänet rakastamaan, ja rakkaus oli hänen viimeisten elinvuosiensa valo.

8.

ERÄÄT JÄÄHYVÄISET.

Kustaa Vaasa ja Laurentius Pietarinpoika ovat protestanttisuuden kaksoistähtiä, jotka loistavat melkein yhtä kirkkaasti.

Me tiedämme, että Kustaan kolmas avioliitto joksikin aikaa häiritsi heidän ystävyyttään, mutta entistään ehompana se uusiutui, kun kuningas oli ehtinyt tyynesti ajatella asiaa.