Part 4

Hän tiesi kyllä, että tämän pitkällisen sodan tähden nuristiin valtakunnassa, eikä hän itse puolestaankaan toivonut mitään hartaammin kuin saada sen pikaiseen päätökseen, mutta kuninkaan kunnia oli myöskin valtakunnan, ja hän saattoi suostua ainoastaan kaikissa suhteissa kunnialliseen rauhaan.

Hogenskild Bielke oli näissä juhlissa usein ja kernaasti nähty vieras.

Hän oli jonkun kerran lausunut suosivansa katolisia juhlamenoja ja sillä voittanut Katariinan suosion.

Juhlamenotpa juuri erityisesti vetivät Juhanaa katoliseen kirkkoon, ja nyt hän selitteli Hogenskildille, mitenkä hän liturgiassaan tahtoi säilyttää ne ja miten hänen uusi oppinsa tuli sisältämään kaiken, mitä kaikissa muissa uskonnoissa oli parasta.

Hovimies kumarsi ja oli samaa mieltä. Hän sanoi jo aikoja sitten kuninkaan miettivästä muodosta arvanneensa, että hän ajatteli suuria asioita, ja kiitteli nyt näin suuresta ja tärkeästä luottamuksesta.

Mutta Katariina tulkitsi Juhanan kuumeentapaisen levottomuuden toisin.

Hänestä oli kuninkaan liturgia turhuutta ja hulluutta; mutta kun hän huomasi, ettei Juhanaa saanut taivutetuksi siitä luopumaan, toivoi hän sen onnistuvan "pyhän juonen" avulla.

Jos hän heittäytyisi kokonaan katolisen kirkon helmaan, palaisi rauha hänen sieluunsa. Hän tiesi, että kuningas ajatteli Eerikkiä ja että se jäytävänä omantunnontuskana poltti hänen sielussaan, mutta jos hän saisi anekirjan ja kirkon anteeksiannon, niin se olisi vain valtiollinen oikeusteko, johon kuningas oli pakotettu valtakunnan säilymisen vuoksi.

Katariinalla oli ollut hyvin paljon Myloniuksen karkoittamista vastaan, ja hän oli suostunut siihen ainoastaan sillä ehdolla, että katolisia pappeja kutsuttaisiin Ruotsiin valepuvuissa ja vastaanotettaisiin hoviin.

Yhdessä uskottunsa, sihteeri Pietari Fechtin kanssa Juhana työskenteli kirkkokäsikirjansa valmistamisessa; sen mukaan piti useita katolisia kirkollisia tapoja ja osa latinalaista messua palautettaman.

Jotta sille saataisiin valmistetuksi jalansijaa yleisössä, levitettiin liturgis-henkisiä ja viisastelevia kirjoituksia.

Oltiin pysyvinään kiinni Lutherissa; hänen lauselmiinsa vedottiin, vaikkakin niitä käänneltiin.

Paavia ei mainittu ollenkaan.

Evankeliset vastasivat näihin, mutta vastauksia ei päästetty julkisuuteen.

Puolisonsa rukouksista ja maan tavan mukaan oli kuningatar taipunut pyhässä ehtoollisessa nauttimaan sekä leipää että viiniä.

Katolisen opin mukaan saavat viiniä yksinomaan papit nauttia.

Kuningattaren rippi-isä ilmoitti tästä synnistä Hosiukselle, ja tämä kielsi ankarasti uudistamasta sitä.

Katariina joutui epätoivoon, ja Juhana käski Puolassa olevan lähettiläänsä, A. Lorichin, koettaa paavin legaatin kautta hankkia myönnytyksen tähän.

Kaikki nämä mielenliikutukset olivat saattaneet Katariinan hermostuneeksi ja levottomaksi. Hän ei uskaltanut olla paaville tottelematon, ja hän halusi saada nauttia pyhiä armonvälikappaleita.

Hän kirjoitti taas Hosiukselle, joka sattumalta oleskeli Roomassa. Paavi oli ennenkin vapauttanut tästä kiellosta ja muusta, "joka oli Jumalaa ja luontoa vastaan".

Kardinaali vastasi kirjeeseen maaliskuun 7 p:nä 1573 puhuen siinä, miten hän toivoi voivansa palvella kuningatarta, mutta samalla myös, miten pahasti tämä oli tehnyt totellessaan enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Se pappi, joka oli sallinut hänen nauttia viiniä ehtoollisessa, oli suuresti erehtynyt väittäessään, että Kristus itse oli sen niin asettanut. _Hän_ oli kyllä apostoleille antanut sekä leipää että viiniä, mutta siitä ei suinkaan ollut seurauksena sama oikeus maallikoille.

Jos kuningas vieläkin vaati häneltä sellaista, niin hänen pitäisi vastata, että hän kernaasti suostuu kuninkaan toivomukseen, jos tämä vain tahtoisi taipua yhteen hänen pyyntöönsä, siihen nimittäin, että palauttaisi kansansa roomalaisen istuimen alaisuuteen, itsekin turvautuen siihen ja nöyrästi rukoillen anteeksi, että Ruotsin ja Rooman välillä oli ollut viisikymmenvuotinen ero.

Kardinaali vakuutti, että kalkin käyttämiseen mielellään suostuttaisiin, jos Ruotsi sillä voitettaisiin.

On selvää, että tämä vapautus tällä kertaa kiellettiin vain, jotta kiihotettaisiin kuningattaren käännytysintoa.

Mutta vaikka tämä harmittikin Juhanaa, oli hänellä kuitenkin maallisiakin tarkoituksia, joiden vuoksi kannatti jatkaa keskusteluja Rooman kanssa.

Kuningatar Katariinalla sekä hänen sisarellaan oli Neapelissa melkoinen perintö äitinsä, Bona Sforzan jälkeen, nimittäin Barin ruhtinaskunta, puhdasta rahaa y.m. Espanjan hallitus esteli tämän luovuttamista, ja toivottiin paavin välitystä.

Lupaus siitä olikin saatu, mutta -- palvelus palveluksesta.

Hosius kirjoitti kirjeen toisensa perästä. "On", kirjoitti hän, "hyvä enne, että kuningas Juhana on taipunut Rooman välitykseen ehtoolliskysymyksessä."

Eräässä toisessa kirjeessään hän mainitsee, että Gregorius VII näyttää olevan se paavi, jonka kautta Ruotsi ensin on saanut evankeliumin. Nykyinen Gregorius XIII oli hänestä laskien seitsemäs, ja tämä luku kuuluu omituisella tavalla Pyhälle Hengelle, jolla myöskin on seitsemän ominaisuutta.

Lisäksi hän lupasi kuningattaren häneltä pyytämät esirukoukset sekä rukoilee kirjeessään Kristusta ja Ruotsin suojeluspyhää Ruotsin käännyttämiseksi.

Ovelana ja viekkaana kardinaali käytti kuningatarta välittäjänä lähestyäkseen kuningasta.

Hän pyysi, että se uskonvapaus, mikä oli kuningattarelle vakuutettu hänen naimisiin mennessään, edelleenkin suotaisiin hänelle. Joskaan tämä ei ollut mieluista ruotsalaisille, ei kardinaali kuitenkaan ottanut uskoakseen, että kuningas antaisi alamaistensa temmata valtikan kädestään. Mikähän evankeliumi se olisi, joka ei tahtoisi, että alamaiset olisivat hallitsijoilleen kuuliaiset, vaan käskisi hallitsijan totella alamaisiaan?

Juhana vastasi pyytäen roomalaisen istuimen välitystä perintökysymyksessä.

Mutta kardinaali ei hellittänyt. Hän antoi kuninkaan ymmärtää, että suurempi taipumus kirkolliseen yhdistykseen Rooman kanssa myöskin synnyttäisi vilkkaamman harrastuksen tässä suhteessa.

Aina apostolien ajoista asti oli kaikki riidat lykätty roomalaisen istuimen ratkaistavaksi, minkä kuningas voi tulla tuntemaan Hosiuksen omasta uskontunnustuksesta, jonka hän kirjeen mukana lähetti kuninkaalle.

Hän lisäsi, että lahkolaisuudet Saksassakin muistuttivat siitä, että se toimenpide, johon kuninkaiden nykyään olisi etusijassa ryhtyminen, oli kansansa palauttaminen ainoan ja todellisen kirkon yhteyteen.

Kahdeksanvuotiaalle kruununprinssille Sigismundillekin Hosius kirjoitti kirjeen lausuen siinä toivovansa, että Sigismund äitinsä hurskauden kautta tulisi suojelluksi siitä kielien sekoituksesta, joka oli syntynyt, kun Baabelin tornia alettiin rakentaa Saksissa.

Jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä katolinen kirkko on, lähetti kardinaali hänelle kirjoja, joista hänen opettajansa, jonka Hosius arveli olevan katolisen, pitäisi lukeman hänelle heidän molempain kehitykseksi.

Hänen kuusivuotiaalle sisarellensakin, Annalle, lähetettiin rukouskirjoja ja muita pieniä lahjoja.

Kuningatartakin muistettiin kirjeellä paavi Gregoriukselta, joka lausui mielihyvänsä hänen kirkollisesta katsantokannastaan; paavi sanoi kalkin käyttämisen suhteen päättävänsä, mitä Jumala hänelle ilmoitti kunniansa ja kirkon arvon mukaiseksi.

Samalla hän lähetti 200 guldenia Vadstenassa jäljelläolevia nunnia varten, jotka tunkivat puuvillaa ja vahaa korviinsa päästäkseen kuulemasta kerettiläisiä, kun heidät pakotettiin olemaan läsnä luterilaisessa jumalanpalveluksessa.

Kardinaalin kirje ei ollut yhtä armollinen. Ankarasti hän kielsi kuningattarelta kalkin käyttämisen siksi, kunnes joitakin enteitä näkyisi siihen suuntaan, että tämä valtakunta palautuisi todellisen kirkon helmaan, sen messuihin ja juhlamenoihin.

Nyt arveltiin Roomassa voitavan mennä askelta pitemmälle. Hosius päättää kirjeensä kuningattarelle ilmoittaen, että Ruotsiin piakkoin lähetetään puolalainen jesuiitta Warsewitz ja että paavi toivoi, että kuusi ruotsalaista, mieluimmin aatelista nuorukaista lähetettäisiin Roomaan kasvatettavaksi kristillisessä hurskaudessa.

Se suhde, joka näin oli päässyt alkuun Ruotsin ja Rooman välillä, antoi vauhtia huhulle, joka eteni yli Euroopan, että kuningas Juhana oli halukas palaamaan katoliseen uskoon, jos paavi tekisi eräitä myönnytyksiä.

Kuitenkin arveltiin, että kääntyminen oli riippuvainen paavin puoltolauseesta kuningattaren äidinperinnön saamiseen Neapelista ja samalla hänen myötävaikutuksestaan Puolan kruunun saamiseen, jota kuningas muka uudelleen oli ruvennut tavoittelemaan.

Ennenkuin asiat kehittyvät edemmäksi, lienee soveliasta mainita eräs tapaus, joka herätti ääretöntä huomiota siihen aikaan, jolloin kodin rauhaa pidettiin yhtä pyhänä kuin kirkonkin.

7.

STURE-SUKU.

Esi-isäin maineen kajastus loi vielä heijastustansa sukuun, jolla ei ole ollut ainoastaan loistava, vaan tuntuvasti vaikuttavakin tehtävä Ruotsin historiassa. Arka pelkuruus, Vaasan suvun perisynti, oli jo murhaavalla kädellä katkonut puun jaloimpia oksia. Jäljellä oli ainoastaan muutamia heikkoja, vähäpätöisiä vesoja; vanha runko oli hautaansa kumartumassa, mutta kuitenkin katsoivat kaikki siihen kunnioituksella, kuitenkin asetettiin Sture-nimi korkeimmaksi Ruotsin ylpeän aatelin kesken.

Suru on koukistanut Märta rouvan ja tehnyt hänen hiuksensa valkeiksi, mutta mieleltään hän oli käynyt ehkäpä entistään ylpeämmäksi.

Suvun kunniassa ei ollut tahraakaan, ja kunnian piti Märta rouva korkeimpana kaikesta.

Kaksi vielä jotensakin nuorta poikaa oli jäljellä, mutta vävyt olivat korkea-arvoisia miehiä. Siinä oli Ture Pietarinpoika Bielke, Salestadin herra, naimisissa vanhimman tyttären Sigridin kanssa; Hogenskild Bielke, naimisissa lempilapsen Annan kanssa; Ture Niilonpoika Bielke, Åkerön herra, naimisissa Margareetan kanssa; ja vielä olivat jäljellä Magdaleena ja Kristiina. Viimemainittu oli vielä alaikäinen, ja edellinen hylkäsi itsepintaisesti kaikki naimatarjoukset, joita hänelle tehtiin. Mitään syytä hän ei maininnut puolestaan, mutta mahdollista oli, että vanha rakkaus Eerik Stenbockiin vielä kyti, vaikka Märta rouva oli kirjoittanut arkkipiispalle ja tämä oli kieltänyt niin läheisten sukulaisten liiton, Senjälkeen oli Märta rouva sanonut "ei!" -- eikä se asia voinut enää tulla kysymykseen.

Vuodet vierivät, ja katkerat surut olivat karkoittaneet kaikki itsekkäät pyyteet. Eerik Stenbock kävi Hörningsholmassa yhtä innokkaasti kuin ennenkin, ja kun suruaika oli ohi ja salit taas täyttyivät lukuisista vieraista ja ystävistä, silloin sai Eerik herra monta kertaa toivomansa tilaisuuden kuiskia Magdaleenalle uskollisesta rakkaudestaan.

Alussa tämä kielsi häntä koskaan puhumasta siitä, mutta hänen ankara liikutuksensa ilmaisi paremmin kuin sanat, että Eerik oli yhtä lemmitty kuin ennenkin ja että vain ankaran Märta rouvan tahto sitoi neidon kielen.

Toisen kerran hän tapasi hänet alhaalla puistossa, jossa he ensi kerran olivat ilmaisseet toisilleen rakkautensa, ja siellä Magdaleena tunnusti itkien ja huokaillen, että oli luullut Eerik herran luoneen silmäyksensä johonkuhun nuorempaan. Hän itse sanoi aina pysyvänsä uskollisena ensimäiselle ja ainoalle lemmelleen.

Silloin Eerik muistutti, että hän nyt oli 34- ja Magdaleena 33-vuotias. Pitäisikö heidän riutua ja huokailla koko ikänsä saamatta koskaan toisiaan? Jos Magdaleena sen voisikin tehdä, niin hän ei sitä kestäisi. Jos Magdaleena oli vakavasti päättänyt olla tulematta hänelle, niin hän lähtee sotaan tataareja vastaan; mieluisammin hän kuolee kuin kituu moista elämää. Magdaleena sai nyt ratkaista heidän kohtalonsa.

Kiihkein rukouksin tahtoi Magdaleena saada Eerikin heittämään mielestään sellaiset ajatukset, mutta tämä pysyi päätöksessään.

Kun Magdaleena pyysi miettimisaikaa, väitti Eerik, että sitä oli ollut jo 16 vuotta; nyt hänen täytyi tehdä päätöksensä.

Magdaleena sanoi, että Eerik oli julma hänelle, mutta samalla kuitenkin hänen kalpeat poskensa alkoivat rusottaa ja silmistä hehkui nuoruuden tuli.

Eerik vastasi, että kaikki tapahtui vain sentähden, että hän niin suuresti rakasti Magdaleenaa. Nyt tiesi hän Magdaleenankin uskollisesti lempivän, ja sentähden täytyi tämän suostua niin pian kuin mahdollista tulemaan hänen puolisokseen.

Magdaleena kysyi, mitä Eerik aikoi tehdä.

"Vien sinut pois täältä kanssani", vastasi hän.

"Mutta se estetään."

"Kaarle herttua on luvannut auttaa meitä."

"Mitä hän aikoo?"

"Hän lainaa minulle 200 ratsumiestä suojelemaan pakomatkaamme."

"Oi Eerik, mitä sanoo rakas äiti!"

"Sinun täytyy valita hänen ja minun välillä."

"Sinä tiedät, että minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta."

"Sitten sinun täytyy antaa minun määrätä."

"Joko se piankin..."

"Niin pian kuin saan kaikki järjestykseen Svärdsbrossa."

"Ihana Svärdsbro!"

"Saa paraan koristuksensa, kun rouva tulee taloon. Joulun tienoissa, arvelen."

"Ei, ei, Eerik, jouluilo Hörningsholmassa tulisi häirityksi. Mitä tekisivätkään rakas äiti ja sisaret, sukulaiset ja ystävät, jos suurta ja riemuisaa juhlaa vanhan tavan mukaan ei saataisi viettää ilossa ja rauhassa. Ei jouluksi, Eerik, se on mahdotonta!"

"No, heti jälkeen sitten."

"Ei liian pian. Siitä tulee niin suuri levottomuus."

"Sinä vain tahdot viivytellä; älä tee niin, Magdaleena."

Äänessä oli jotakin uhkaavaa, joka säikytti Magdaleenaa. "Minä ajattelin maaliskuussa", sanoi hän.

"Olkoon menneeksi! Maaliskuussa siis! Sinulla on pitkä valmistusaika, kokonaista kuusi kuukautta, mutta toimi sitten niin, ettei enää tule mitään esteitä; minä en olisi siitä hyvilläni."

"Älä ole minulle pahoillasi, rakastettuni; minä en ole koskaan ennen tehnyt vastoin äidin tahtoa."

"Mutta nyt olet valinnut itsellesi herran."

"Hän ei ole vielä herrani, ja sentähden täytyy hänen olla kärsivällinen minua kohtaan", vastasi Magdaleena, katsoen häntä rukoilevin, lempivin silmäyksin.

"Jos vain olisin oikein varma."

"Minustako?" kysyi Magdaleena hämmästyneenä.

"Niin, minä melkein pelkään, että sinä rakastat äitiä ja sisaria, sukulaisia ja ystäviä enemmän kuin minua."

"Olisinko sitten suostunut seuraamaan sinua?"

"Mutta sinä et saa rakastaa heitä yhtä paljon."

"Enkö minä lähde kaikkien heidän luotaan? Mitä voit vielä pyytää?" sanoi hän kirkasten kyynelten vieriessä kalvenneita poskia alas.

"Anteeksi, lemmittyni! Rakkaus on itsekästä, se tahtoo saada kaikki yksin, ja minä olen kaikille omaisillesi, koko sinun suvullesi mustasukkainen sentähden, että he saavat pitää omanaan sen, jonka pitäisi kuuluman yksinomaan minulle."

"Puhukaamme nyt järjellisesti. Mistä tiedän..."

"Milloin päivä ja hetki on tullutko? Minä annan sinulle tiedon siitä. Tästäpuolin en tule niin usein Hörningsholmaan; se vain herättäisi epäluuloa."

"Päinvastoin täytyy sinun tulla useammin sekä valloittaa ja anastaa kaikkien sydämet, niinkuin minun sydämeni jo olet voittanut."

"Miksi niin?" kysyi Eerik hymyillen.

"Jos he oppivat tuntemaan ja rakastamaan sinua, niin he puhuvat puolestamme, kun me olemme poissa, ja sinun tähtesi rakas äiti ehkä taipuu."

"Minä tulen", sanoi Eerik. "Sinä tiedät kyllä, kuinka mielelläni sen teen."

Kului siitä syksy suurissa jouluhommissa. Eerik herra kävi usein vierailemassa. Magdaleenan siskoille ja palvelijoille hän jakeli runsaita lahjoja, ja Märta rouva sai muutamia kallisarvoisia päähineitä, jotka häntä suuresti miellyttivät.

Magdaleena oli melkein ainoa, joka ei saanut mitään, ja kun muut ilveilivät siitä, sanoi hän, että Eerik aikoi lahjoittaa hänelle harvinaisen kauniin hevosen, jota joka päivä totutettiin valjaisiin.

Joulua vietettiin siihen aikaan toisin kuin nykyään. Rikkaisiin perheisiin kokoontui vieraita satamäärin, pöydät olivat aina ruokia ja juomia niin täynnä kuin kestivät, eikä ainoastaan ylhäisiä herrassukuisia, vaan myöskin omia ja vierasten lukuisia palvelijoita varten. Saadaksemme käsityksen siitä, miten paljon sellaisissa tilaisuuksissa tarvittiin, mainittakoon tässä luettelo eräissä Hörningsholman kesteissä käytetyistä aineista:

30 aarnia viiniä, 4 tynnyriä simaa, 12 tynnyriä kirsikkajuomaa, 1 1/2 tynnyriä mehua, 20 lästiä olutta, 45 härkää, 200 lammasta, 21 sikaa, 17 vasikkaa, 453 kannua hunajaa, sitäpaitsi kanoja, kalkkunoita, sokerileivoksia, rusinoita, manteleita, makeita viinejä y.m. y.m.

Sellaisissa tilaisuuksissa elettiin yhtä suurellisesti "suuren surun" jälkeen kuin sitä ennenkin. Märta rouva arveli, että nuorten tulisi huvitella ja haihduttaa suruansa; se oli heidän ikänsä mukaista. Mitä häneen itseensä tuli, niin hän kantoi surupukuansa niin hyvin vierashuoneessa kuin herransa salakamarissakin, jossa hän aina oleskeli jonkun ajan päivästä.

Hän oli iloissaan, että Magdaleena oli virkistymään päin; hän ei ollut enää niin kalpea eikä niin suruissaan kuin ennen. Kuuliainen ja tottelevainen tytär hän oli aina ollut; nyt hän näytti koettavan jos suinkin olla vieläkin kuuliaisempi.

Mielihyväkseen Märta rouva huomasi, että hänen rakas lapsensa puhui vähemmän kuin ennen Eerik Stenbockin kanssa, näyttipä vielä käyvän aivan hämilleenkin, kun tämä läheni häntä, näytti toivovan, että tämä jättäisi hänet rauhaan. Märta rouva tuumiskeli itsekseen, kukapa hänen jalosukuisista vieraistaan oli voittanut ihanan neidon sydämen, ja saisiko kohta valmistaa häitä neljännelle tyttärelleen.

Tammikuun keskipalkoilla lähtivät useimmat vieraat. Ensimäisten joukossa matkusti herra Eerik Stenbock, mutta hän oli maininnut, että hänen sisarensa, rouva Cecilia Roos, halusi käydä Hörningsholmassa, ja vierasvarainen emäntä toivotti hänet tervetulleeksi milloin tahansa.

Tällä kertaa oli Eerik herra miellyttänyt häntä paljon enemmän kuin ennen, ja hyvästeltäessä sanoi Märta rouva, että Eerik sai tehdä seuraa sisarelleen, jos tahtoi.

Kutsu näytti hyvin ilahuttavan nuorta herraa, ja hän näytti hilpeämmältä kuin oli ollut moneen vuoteen.

Naiduista tyttäristä ei jäänyt jäljelle ketään muita kuin rouva Sigrid. Hänen herransa oli matkoilla, ja Hörningsholman vaihteleva elämä miellytti häntä paremmin kuin Salestadin hiljaisuus.

Märta rouva palasi tavallisiin toimiinsa, joita pitkät pyhät olivat jonkun verran keskeyttäneet.

Itse hän piti huolta tiluksistaan, vouti sai joka päivä tehdä tilin sekä kaikesta, mitä kului, että kaikesta, mitä toimittiin. Jos joku kartanon väestä niskoitteli, tapahtui usein, että Märta rouva rankaisi häntä omin käsin, ja jos niskoittelua jatkui, annettiin syylliselle vesileipä-vankeutta.

Olipa menty niinkin pitkälle, että vouti Märta rouvan käskystä ruoski kuoliaaksi erään talonpojan, joka oli varastanut kartanosta.

Asia tuli kuninkaan korviin, ja ankara rouva pantiin syytteeseen, mutta hän vastasi olevansa itse omain talonpoikainsa herra.

Oli pitkällinen ja hyvä rekikeli 1573, ja vieraita tuli Hörningsholmaan, toisia meni.

Maaliskuun alussa tulivat Eerik herra ja Cecilia rouva. Märta rouva lausui molemmat tervetulleiksi sanoen leikillisesti, ettei ollut Hörningsholmassa ollut vieraita muutamaan päivään, ja että hän odotti, että heidän mukanansa saapuisi muitakin.

Rouvat Sigrid ja Cecilia olivat lapsuudenystäviä ja iloitsivat toisensa tavatessaan. Jälkimäinen oli kuitenkin hyvin liikutettu ja levoton, ja kun kysyttiin syytä siihen, vastasi hän, että he olivat nähneet paljon susia ja että hän oli pelännyt niiden hyökkäävän heidän kimppuunsa.

Eerik herra oli melkein heti lähtenyt etsimään nuoria Stureja, mutta Magdaleena viivytteli kauan, ennenkuin tuli vieraita tervehtimään, ja kun hän vihdoinkin tuli, oli hän kalmankalpea. Kysyttiin, oliko hän sairas.

"Kyllä", vastasi hän, "minä en voi hyvin."

Sigrid ja Cecilia tahtoivat, että hän olisi käynyt vuoteeseen.

Melkein samassa tuli Eerik herra sisään ja synkistyi nähdessään Magdaleenan.

"Pahoinvointini ei ole niin vaarallista", sanoi Magdaleena, "minä olen mieluummin ylhäällä."

Sitten hän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen iloiselta ja joutui pian vilkkaaseen keskusteluun Cecilia rouvan kanssa, samanmielisiä kun tuntuivat olevan. Vaikeammaksi kävi saada Eerik herra hilpeälle tuulelle, mutta Magdaleena näytti pitävän sitä niin tärkeänä, että se synnytti kummastusta sekä Märta rouvassa että Sigridissä. He eivät voineet ymmärtää, miksi Eerik herran huono mieliala vaikutti häneen.

Haihtuipa toki sekin, ja nyt kertoili Eerik herra Märta rouvalle hoviuutisia, ja kun hän kokonaan asettui Märta rouvan kannalle, unohti tämä pian kaikki muut.

Mutta illalla hyvää yötä toivoteltaessa pisti Eerik herra salaa pienen kirjeen Magdaleenan käteen.

Neidosta tuntui, kuin se olisi polttanut häntä, ja kauan kesti, ennenkuin hän uskalsi aukaista sen.

Hän katseli ympärilleen pienessä kamarissaan. Jättäisikö hän sen ainiaaksi... pakenisiko äitinsä huoneesta kuin karkuri, pakolainen? Mutta jos hän kieltäytyisi seuraamasta Eerik Stenbockia, eikö hän tulisi ainaiseksi erotetuksi hänestä, eikö vielä lisäksi syypääksi hänen kuolemaansakin...? Jospa hän vain tietäisi, että saisi kuolla samalla kertaa kuin hänkin, elää sen jälkeen kuin hän oli mennyt pois ja sellaisissa tunnon tuskissa... sitä hän ei voisi. Ja hän lankesi polvilleen ja rukoili, rukoili voimia, rukoili sääliä, rukoili valoa pimeydessä, joka häntä ympäröi. Hän ei tiennyt, mikä oli oikein, mikä väärin, ei nähnyt mitään polkua edessään.

Turhaan hän koetti nukahtaa, uni pakeni häntä.

Päivän koittaessa hän kiiruhti ylös, pukeutui hätäisesti, lankesi polvilleen ikkunansa ääreen ja rukoili koko sielustaan kyynelten tulvaillessa.

Silloin tuli Sigrid rouva huoneeseen. "Jumala teitä siunatkoon, rakas sisko", sanoi hän lempeästi. "Teillä on hyvä työ tekeillä."

"Suokoon Jumala, että se olisi hyvä!" vastasi Magdaleena syvästi liikutettuna.

"Miksikä niin puhutte? Onhan oikein rukoilla kyynelsilmin hyvää Jumalaa."

Magdaleena oli noussut. Vavisten hän seisoi sisarensa edessä ja ojensi rukoilevasti kätensä häntä kohden sanoen: "Joskin kaikki omaiseni hylkäisivät minut, niin ettehän toki te luovuta uskollista sydäntänne minusta." Sitten hän lankesi sisarensa kaulaan.

"Minkätähden puhutte semmoisia sanoja?" vastasi Sigrid rouva hyvin hämmästyneenä. "Ei kukaan Sture-suvun jäsenistä ole tehnyt mitään semmoista, että meidän sentähden olisi tarvinnut luovuttaa sydämiämme hänestä."

Märta rouvan ääni kuului ulkopuolelta. Hän huusi tytärtään Sigridiä.

Tämä suuteli Magdaleenaa ja riensi ulos.

Heti senjälkeen tuli Eerik herra. Hän lausui kohteliaasti hyvää huomenta Märta rouvalle ja Sigrid rouvalle, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että edellinen heistä katseli häntä terävästi ja epäluuloisesti.

Peli oli sekä rohkeata että vaarallista, mutta nyt piti voittaa tai kadottaa.

Magdaleena tuli kamarista.

"Rakas sisar", sanoi hän kevyesti ja vapaasti Magdaleenalle, "tahdotteko nähdä hevosen, jonka olen teille kasvattanut? Se seisoo alhaalla linnanpihalla."

Magdaleena nyökäytti vain päätänsä, puhua hän ei voinut. Eerik tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet alas. Kun he menivät etehisen lävitse, istuivat siellä vanha uskottu palvelija Niilo ja Anna Sturen imettäjä, Lucia eukko, joka nousi ja niiasi.

"Seuraa minua!" käski Magdaleena.

Alhaalla porttiholvissa oli hevonen reen eteen valjastettuna. Eerik asetti neidin istumaan siihen, imettäjä sai istua hänen viereensä, itse hän asettui taakse ja ajoi linnan pihan poikki.

Useat palvelijat seisoivat siinä ympärillä katselemassa. Kaikki luulivat lähdettävän metsästysretkelle.

Mutta kun imettäjä huomasi, että Eerik herra käänsi alas merelle päin ja ajoi niin kiivaasti, aavisti hän pahaa ja rupesi huutamaan ja valittamaan.

"Mitä te teette, rakas neiti? Ajatelkaa, kuinka vihaiseksi äitinne tulee, kun matkustatte näin yksin."

Silloin otti Eerik herra esiin lyhyen pyssyn sanoen: "Vaiti, tai olette puhunut viimeisen kerran!"

Heti kun he olivat ehtineet alas jäälle, tuli ratsumiehiä joka puolelta. He ympäröivät reen, ja niin mentiin huimaa vauhtia aina Svärdsbrohon asti.

Siellä oli jo räätäleitä ja ompelijoita. Kalliita kankaita oli odottamassa, mittaa otettiin ja ruvettiin heti morsiamelle pukuja neulomaan.

Juuri kun Eerik ajoi alas merelle, seisoi Kristiina Sture ikkunassa katsellen lähtöä.