Part 3

Emme tiedä minkä palkan he saivat, mutta varhain aamulla tammikuun 23 p:nä voitiin linnanmuureilta nähdä suurien vihollisjoukkojen etenevän äärettömien lumilakeuksien halki.

Päälliköllä, Feodor Mustislavskilla, oli johdossaan 50,000 miestä, ja hänellä oli neuvonantajana Iivana Koltsoff, jota sanottiin Venäjän parhaaksi soturiksi.

Hän oli tsaarille luvannut valloittaa tällä kertaa Räävelin tai menettää henkensä.

Venäläiset alkoivat heti luoda vallituksia kaupungin ympäri. Näihin he sijoittivat tavattoman suuret tykkinsä ja tuliputkensa.

Tammikuun 27 p:nä alkoi pommitus, jota jatkettiin yöt-päivät.

Jos tahdot tietää, miten toimitaan piiritetyssä kaupungissa, jossa kunnon miehet johtavat puolustusta, niin voivat isä ja poika, Henrik ja Kaarle Horn, siitä antaa parhaan kuvan.

Kaikki, mitä linnoituslaitoksiin kuului, oli pantu paraaseen kuntoon ja ruokavaroja hankittiin riittävässä määrässä ottamalla huomioon myöskin, että suuri joukko talonpoikia oli maaseudulta paennut kaupunkiin.

Näistä muodostettiin erityinen sotaväen osasto, joka uskottiin Ivo Skenkenbergin, urhean porvarinpojan johtoon, ja hän osasi kyllä pitää miehuutta vireillä joukossaan.

Tiedettiin, että venäläiset aikoivat tulipommeilla sytyttää kaupungin palamaan, ja sentähden täytyi asukasten viedä oljet, heinät, halot ja muut palavat aineet kellareihin ja holveihin. Sitäpaitsi piti joka talossa olla märkiä häränvuotia ja täysinäisiä vesisammioita sekä luotettava henkilö pitämässä vaaria tulipommeista.

Jokaisesta kiinniotetusta tulipommista maksettiin palkinto, kolme markkaa kappaleelta.

Näillä toimenpiteillä, mutta ehkäpä vieläkin enemmän sillä esimerkillä, minkä isä ja poika antoivat miehuudessa ja toimeliaisuudessa, saatiin jokaisessa rinnassa heräämään mitä vilkkain halu olla kaikin voimin avullisena kaupungin puolustuksessa.

Venäläisiä oli odotettu joulukuussa, mutta ankara pakkanen ja suuret lumimyrskyt olivat viivyttäneet heitä. Vasta tammikuun 22 p:nä kello 9 illalla saapuivat vakoilijat ilmoittaen, että viholliset olivat vain kolmen penikulman päässä kaupungista.

Niin myöhäinen kuin olikin, lähti pormestari torille; hätäisesti kutsuttiin asukkaat koolle, ja miehuullisin sanoin hän kehotti heitä mitä suurimpaan huolellisuuteen, hyvään järjestykseen ja reippauteen. Senjälkeen hän rukoili, että Herra tahtoisi suojelevalla kädellään varjella kaupunkia ja sen asukkaita.

Sitten hajaannuttiin luvaten itsekukin tehdä velvollisuutensa.

Venäläisten ensi toimia oli Pyhän Brigittan ihanan luostarin polttaminen Marienthalissa lähellä kaupunkia, jossa sen rauniot vieläkin ovat jäljellä; sitten hävitettiin seutu yltympäri, jonka jälkeen vallitusten luominen alkoi.

Ampumista kuulilla ja tulipommeilla jatkui yöt-päivät. Alussa oli pelko ja kauhistus suuri, mutta sitten muistettiin tulipommeista luvattu palkinto, ja kun yksi semmoinen oli otettu kiinni, rohkeni jo vähän jokainenkin korjata niitä talteen.

Pian juoksentelivat huovit ja talonpojat kuin palloleikissä. Heti kun tulipommi tuli ilmassa lentäen, kilpailivat he, kuka sen saisi.

Tapahtui toisinaan, että jokunen talo syttyi tuleen. Heti päästivät ryssät hurjan riemuhuudon ja ampuivat vielä kiihkeämmin, mutta hyvät sammutuslaitokset ja yleinen varovaisuus ehkäisijät tulen levenemisen.

Urhoolliset Hornit, isä ja poika, olivat väsymättömän toimeliaat ja valppaat. He pitivät mitä ankarinta järjestystä, mutta valvoivat samalla, ettei mitään ampumavaroja puuttunut. Kaikkiin vaivoihin ja vaaroihin he ottivat osaa, alhaisimmalle sotamiehellekin he ojensivat auttavan kätensä, jos hänen kuormansa oli liian raskas.

Usein he itse seisoivat valleilla tähdäten ja laukaisten tykkejä. Turhaan huomauttivat porvarit, miten kalliit heidän henkensä olivat; he eivät kuunnelleet sitä.

Sellaiset periaatteet ovat maan varmin turva; niiden voima jalostaa.

Heidän esimerkkinsä innostutti sekä urheita että pelkureita; kaikki kuolemanpelko katosi, ja niihin hyökkäyksiin, joita usein tehtiin linnasta, pukivat vaimot, morsiamet ja sisaret itse rakkaimpansa asevaruksiin kehottaen heitä miehuuteen ja urheuteen.

Etenkin Ivo Skenkenberg ja hänen väkensä kunnostivat itsensä lannistumattomalla miehuudellaan. Koko väestö ylpeili heistä; Ivoa nimitettiin Hannibaliksi ja hänen joukkoansa Hannibalin väeksi.

Kun venäläiset menestyksettä olivat lähes kuukauden ampuneet valleja, alkoivat he suunnata laukauksiansa kirkkoihin, torneihin ja korkeihin taloihin; samalla he lisäsivät tulipommiensa lukua, mutta saivat yhtä vähän aikaan.

Rääveliläiset sanoivat, että rauta sisäänammutuissa tykinluodeissa oli suuremmanarvoinen kuin niiden tekemä vahinko, ja tulipommit olivat hyvin hyväksi avuksi.

Venäläiset olivat menettäneet 3,000 miestä, niiden joukossa urhean Iivana Koltsoffin. Kaupungissa sen sijaan oli tappio ollut vähäinen, ja kevään lähetessä odotettiin lisäväkeä meritse.

Maaliskuun 19 p:nä vihollinen sytytti leirinsä ja marssi pois. Rääveli oli toistamiseen pelastunut.

Tämä vastoinkäyminen sai Iivanan vimman ylimmilleen; hän kokosi vielä suuremman sotavoiman ja marssi taas Liivinmaahan. Rääveliläiset pyysivät ja saivatkin apua Ruotsista, mutta tällä kertaa Iivana kääntyi Riikaa vastaan, joka oli puolalaisten hallussa.

Koko ympäristö hävitettiin ja poltettiin linnoineen ja varustuksineen. Kaikkialla etenivät venäläiset julmuudella, joka oli heillekin tavaton, ei lapsia, naisia eikä vanhuksiakaan säästetty.

Ne vähälukuiset jäännökset, mitä vanhasta liiviläisestä aatelistosta vielä oli jäljellä, olivat suuressa ahdistuksessa. Heitä uhattiin kolmelta taholta, Ruotsista, Venäjältä ja Puolasta. Tässä hädässään he kiinnittivät toivonsa Maunu herttuaan. Hänen avullaan he tahtoivat perustaa oman valtakunnan.

Venäjän suuriruhtinas oli saanut kuulla heidän aikeistaan ja purki nyt vihansa hävitysretkeen heitä vastaan. Maunu pakeni Wendeniin. Tämä kaupunki, joka sijaitsi eteläisessä Liivinmaassa, oli lujasti linnoitettu, ja siinä oli vahva ritarilinna, joka ennen oli ollut suurmestarin asuntona.

Sinne sulkeutui Maunu ja hänen kanssaan ritariston jäännökset rouvineen, lapsineen, kaikki kauhulla kuunnellen kertomuksia Iivanan hirvittävästä etenemisestä ja uhkauksista.

Vihdoinkin hän tuli koko joukkoineen ja asettui leiriin kaupungin ulkopuolelle. Kaupunkiin hän lähetti viestin pyytäen Maunua tulemaan puheilleen. Peläten henkeänsä lähetti tämä kaksi hovimiestänsä. Iivana ruoskitutti ja ajatti heidät takaisin. Maunun kanssa hän tahtoi puhua, ja Maunun täytyi tulla.

Tämä oli kovassa tuskassa, mutta totella täytyi. Mukanaan 25 etevintä ritariaan hän ratsasti kaupungin portista jättäen sen auki jälkeensä.

Tultuaan leiriin hän heittäysi polvilleen suuriruhtinaan eteen rukoillen häntä säästämään ainakin hänen ja hänen omaistensa hengen.

Iivana löi häntä vasten suuta ja puhkesi solvauksiin; sitten hän heitätti hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen.

Venäläiset tunkeutuivat kaupunkiin ja alottivat siellä kauhean ryöstämisen ja teurastuksen.

Vanhan linnavoudin Henrik Boussmanin haltuun oli jätetty 300 rouvaa ja heidän lapsensa. Siinä oli Liivinmaan aatelin kukka, vanhain ristiritarien jälkeläiset, ja heidän seurassaan oli vain muutamia harvoja herroja ja palvelijoita. Puolustautumista ei ollut ajatteleminenkaan; Boussman neuvotteli linnanpapin kanssa ja kutsui sitten koolle kauhun valtaamat naiset sanoen mikä kohtalo oli odotettavissa.

"Ennemmin kuolema!" huudahtivat kaikki.

"Onko se vakaumuksenne?"

"On, on!"

"Sitten käsken panna muutamia ruutitynnyreitä tähän ritarisalin alle, ja kun vaara on mahdoton torjua, niin me lennämme kaikki ilmaan."

Pelko ja kauhu kuvastuivat kaikkien kalpeissa kasvoissa; aristellen he turvautuivat toisiinsa.

"Teillä on ainoastaan häväistys valittavana", lisäsi Boussman syvästi liikutettuna.

Olipa silloin kuin olisivat voima ja rohkeus palanneet. "Me tahdomme kuolla!" huusivat kaikki yhdestä suusta.

"Ensin rukoilkaamme, ja se, joka tahtoo, nauttikoon sakramentin", sanoi vanha linnanpastori.

"Vielä on aikaa ainakin kaksi tuntia", huomautti Boussman, joka vartioitsi ikkunassa.

Rouvat palasivat huoneisiinsa, pukeutuivat juhlapukuihinsa, koristivat itsensä kalliimmilla koristeillaan ja astuivat taas ritarisaliin kukin taluttaen lapsiaan. Milloinkaan ei liene jumalanpalvelus ollut juhlallisempi, ehtoollisella-käynti vaikuttavampi, armon ja anteeksiannon rukoukset sydämellisemmät. Juhlamenot olivat juuri päättyneet; he syleilivät ja hyvästelivät toisiaan.

Silloin kajahti vartijan huuto: "Jo joutuu!" Äidit sulkivat lapsensa syliinsä. Kaikki lankesivat polvilleen piiriin papin ympäri, joka vapisevin äänin luki siunauksen.

Venäläisiä näkyi muurilla, Boussman tempasi palavan sytyttimen, nojautui ikkunasta ulos ja sytytti ruudin.

Linna lensi ilmaan, ja vihollinen löysi vain rauniot ja silvotut ihmisruumiit.

Kun ensi kauhistus oli mennyt ohi, asettuivat venäläiset onnettomaan kaupunkiin varustaen sen ja jatkoivat senjälkeen hävitysretkeään halki Liivinmaan. He kohtasivat toisinaan miehuullista vastarintaa, kärsivätpä tappioitakin, mutta uusia voimia tuli yhä sijaan. Koko maa oli sotajalalla, hätä ja kurjuus suuri.

Juhanan lanko, Puolan kuningas Sigismund II, kuoli 1572. Sekä Ruotsin kuningas että Venäjän tsaari tavoittelivat Puolan kruunua, mutta tämä joutui ensin Henrik Valoisilaiselle ja sitten, kun hän muutaman kuukauden kuluttua katsoi hyväksi luopua äskensaamastaan valtakunnasta, Siebenbürgenin ruhtinaalle Stefan Batorille, joka 1576 kruunattiin Puolan kuninkaaksi. Hän oli naimisissa Juhanan halveksiman prinsessa Annan kanssa. Molemmat langokset kadehtivat toisiltaan Liivinmaata, mutta tekivät lopulta yhteisen liiton Venäjää vastaan.

Ruotsin ja Puolan sotajoukot yhdistyivät Yrjö Boijen ja Andreas Sapiehan komennossa ja marssivat Wendeniä vastaan lokakuun 20 p:nä 1578. Etäältä jo kuului venäläisen tykistön jyske. Illalla, kun joukot tulivat lähemmäksi, he näkivät tykkien leimaukset ja tulipommien loisteen pimeää taivasta vasten. Syvä joki esti etenemisen; sen poikki voitiin kahlata ainoastaan siten, että jokainen ratsumies otti jalkamiehen taaksensa satulaan.

Toisella rannalla pidettiin rukous.

Sitten hyökättiin vihollisen kimppuun. Venäläiset ja tataarit puolustautuivat urheasti, mutta Andreas Sapieha ponnisteli etenkin saadakseen tykistön valloitetuksi ja hänen onnistuikin lopulta pakottaa vihollinen vetäymään vallitustensa suojaan. Ankaran ottelun jälkeen venäläinen ratsuväki lähti pakoon; yöllä seurasi jalkaväki perässä, ja kun ruotsalaiset ja puolalaiset aamulla tunkeutuivat leiriin, oli se tyhjä ja hyljätty.

Kuusituhatta venäläistä oli kaatunut; ruotsalaisten ja puolalaisten mieshukka oli melkoista pienempi.

6.

KUNINGATAR.

Itämeren-takaisista taisteluista käännymme taas niihin, joita samaan aikaan Ruotsissa taisteltiin.

Ei käy kieltäminen, että Katariina oli sieluna niissä. Hellävaroen, mutta väsymättä hän koetti käännyttää puolisoansa, ja tämä sekä vankeuden yksinäisyys, tyytymättömyys muuhun maailmaan ynnä lopuksi Juhanan synkkä, horjuva luonne olivat vaikuttavimmat syyt katolisen uskon palauttamis-yrityksiin Ruotsissa.

Gripsholmassa oleskellessaan oli Juhana tottunut katselemaan Katariinan silmillä, ajattelemaan niinkuin hänkin. Se palava usko, jolla Katariina toimitti hartausharjoituksiaan, veti vähitellen Juhanan huomion hänen puolisonsa uskontoon.

Katariinan sydän kuului hänen puolisolleen ja lapsilleen. Hänen elämänsä tarkoitus oli ansaita taivaan autuus heille, ja viehätyksellä hän suostui kaikkeen, mikä sitä edisti.

Hänen oma hovisaarnaajansa ja rippi-isänsä Herbertus sekä kuninkaan sihteeri Pietari Fecht tekivät kaikkensa, jotta roomalaiset papit hänen kauttansa pääsisivät vaikuttamaan kuningas Juhanaan.

Häneen siis roomalainen kirkko perusti toivonsa saada kuningas Juhana ja Ruotsin kansa palautetuksi paavin alamaisiksi.

Historian opetuksista on tärkeimpiä ja merkitsevimpiä se, että ylimielisyys ja vallan väärinkäyttö, kaikki, mikä väkivaltaisesti koskee ihmisen ajatuksenvapautta, kääntyy musertavalla voimalla takaisin siihen, joka sellaista on harjoittanut.

Roomalainen kirkko oli ponnistellut saadakseen ruhtinaat ja kansat valtaansa, käyttäen siinä sekä kirkollisia että väkivaltaisia voimia. Se oli hemmotellen suvainnut, että kirkon palvelijat saastuttivat itsensä riettaissa paheissa, josta tavattiin hävyttömiä esimerkkejä pyhimmissäkin paikoissa.

Mutta nyt oli tullut uusi aika; hiippa ja piispansauva eivät enää tarjonneet varmaa suojaa; tutkimishalu ja luonnontieteiden herääminen olivat kumoamaisillaan niiden perustuksen.

Luther oli pannut alun. Galilei oli pian tuleva perässä. Mutta vielä ei aika ollut kypsynyt; roomalainen kirkko luuli olevansa kukistumaisillaan, mutta pelastui vastaperustetun jesuiittaveljeskunnan avulla.

Ignatius Loyolan onnistui noudattamalla suurinta hurskautta kirkon ohjesääntöjen mukaan saada selville sen sisimmät tarkoitukset, ja tarkoin tajuten olosuhteet hän asetti sen mukaan veljeskuntansa päämääräksi taivuttaa tieteet kirkon palvelukseen ja ankaralla kasvatuksella pakottaa nousevat sukupolvet alttiuteen ja kunnioitukseen kirkkoa kohtaan sekä kieltäymisen ja uhrautumisen kautta ja kärsimysten määrättömän voiman avulla lannistaa ruhtinaat ja kansat hengellisen vallan alaisuuteen.

Se kuuliaisuus, jota veljeskunnan jäsenet osoittivat esimiehilleen, oli opettava maailman tottelemaan kirkkoa.

Jesuiittaveljeskunta sai ensimäisen vahvistuksensa paavilta 1540 -- ja sen jäsenluku määrättiin 60:ksi.

Kolme vuotta myöhemmin poistettiin tämä rajoitus, ja kun Ignatius kuoli 1555, oli veljeskunnassa tuhansia jäseniä sadoissa kollegioissa, perheissä ja hallituksissa.

Tämä luku tuli pian moninkertaiseksi. Uskonpuhdistus, joka oli voitokkaasti edennyt tähän asti, pysähtyi kulussaan, se heitettiin takaisin Alpeilta Itämeren rannoille.

Vastavaikutus oli tullut ja voimakkaana se tulikin.

Jesuiittaveljeskunta täytti pian maailman kertomuksilla jalomielisistä toimista ja urhoollisista uhrautumisista kirkon pyhässä palveluksessa.

Mikään uskonnollinen yhdyskunta maailmassa ei voi ylpeillä sellaisista uskonsankareista, jotka ovat uhranneet verensä ja henkensä vakaumuksensa vuoksi; ei milloinkaan ole nähty niin täydellistä ajatuksen ja toiminnan yhteyttä.

Ei ollut yhtään maata maailmassa, ei mitään raivaamatonta alaa yksityisessä, henkisessä eikä käytännöllisessä elämässä, mihin jesuiittoja ei olisi tunkeutunut.

Tämä mahtava veljeskunta oli hyvin järjestetyn sotajoukon kaltainen. Sokea kuuliaisuus oli jesuiitan ensimäinen velvollisuus.

Hän ei itse määrännyt oleskelupaikkaansa eikä toiminta-alaansa; johtiko hänen tiensä napapiirille vai päiväntasaajalle, pitikö hänen järjestää jalokiviä vai käsikirjoituksia Vatikaanissa, tuliko hänen taivuttaa Intian raakalaisia jättämään toisensa syömättä, -- ne olivat muiden tehtäviä ja vastattavia kysymyksiä, hänen tuli vain totella.

Jos häntä tarvittiin Limassa, niin hän lähti ensimäisessä laivassa, joka meni Atlantin poikki; jos hänet määrättiin Bagdadiin, matkusti hän ensi karavaanissa aavikon halki. Jos oli kysymyksessä matkustus maahan, missä hänen henkensä oli suuremmassa vaarassa kuin villipetojen, missä pidettiin rikoksena antaa suojaa hänelle ja missä hänen uskolaistensa päitä oli pantu yleisön katseltavaksi, niin mitäpä siitä, nurkumatta hän kävi kohden kohtaloansa.

Mutta näin suuriin hyveisiin oli liittynyt vielä suurempia paheita, ja yhtä vähän kuin mikään munkkikunta on voinut osoittaa niin loistavia esimerkkejä, mitä tulee erinomaiseen miehuuteen, tahdonlujuuteen, pettämättömään kestävyyteen ja terävänäköisyyteen, joka oivalsi ruhtinasten ja kansain samoin kuin yksityistenkin salaisimmat ajatukset, suunnitelmat ja toiveet, yhtä varmaan ei ole mikään katolisen kirkon monilukuisista veljeskunnista näyttänyt niin synkkiä varjopuolia ja synnyttänyt niin yleistä kammoa kuin jesuiitat.

Se uhrautuva veljesrakkaus, joka teki jesuiitan niin välinpitämättömäksi omasta hengestään, hyvinvoinnistaan ja vapaudestaan, teki hänet myöskin totuudesta ja oikeudesta välinpitämättömäksi.

Mikään keino ei ollut häneltä kielletty, kun uskonnolliset edut olivat kysymyksessä; ja _hänen_ uskontonsa oli ennen kaikkea veljeskuntansa etujen edistäminen.

Kauheimmissa salaliitoissa, mitä historiassa piilee, voi seurata jesuiittain jälkiä. Aina järkähtämättömän uskollisena sille yhdyskunnalle, johon kuului, taisteli hän muutamissa maissa vapauden puolesta, toisissa taas esiintyi yhteiskunnallisen järjestyksen vaarallisimpana vihollisena.

Protestanttisen uskon valtaanpääseminen Ruotsissa oli herättänyt Roomassa tavatonta huomiota.

Me tiedämme, että jo Eerikin aikana tehtiin laimeita kokeita vastavaikutuksen aikaansaamiseksi, mutta ne olivat vain kostotuumain synnyttämiä eivätkä voineet kokonaisuudessaan saada mitään aikaan.

Jo useita vuosia oli kirkon huomio ollut kiintyneenä Juhanaan ja Katariinaan.

Kardinaali Hosius Puolassa oli jesuiittalaisen hurskauden perikuva. Hän oli vanhastaan tuttu Ruotsin kuningattaren kanssa ja lähetti hänelle tämän tuttavuuden nojalla nuorta kruununperillistä varten opettajan, jota innokkaasti suositteli.

Nikolaus Mylonius otettiin heti mainittuun toimeen, ja hän teki nöyrällä, hiljaisella olennollaan hyvän vaikutuksen sekä kuninkaallisiin vanhempiin että nuoreen prinssiin.

Tästä alkaen jatkui kirjeenvaihtoa kuningattaren ja kardinaalin välillä.

Kardinaali kiittää Katariinan uskon lujuutta ja hänen huolenpitoaan puolisonsa autuudesta sekä lupaa lähettää muutamia jesuiittoja Roomasta, joiden avulla _ne_ voidaan palauttaa oikealle tielle, joita saatanan palvelijat ovat harhaan vieneet.

Katariinan sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Mitä suuria töitä kohta toimitetaankaan hänen välityksellään! Hän oli varma, että hänen lopulta onnistuisi käännyttää Juhana.

Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän ei ollut aivan varma asiastaan.

Juhana oli aina kuin kuumehoureissa. Mielellään hän tahtoi tehdä puolisolleen mieliksi, sanoi hän, eikä Katariina sitä epäillyt.

Mikä häntä sitten vaivasi?

Juhana mietiskeli uuden opin perustamista, uuden seurakunnan tapaan, ja hänen kunnianhimoansa hiveli ajatus, että hän ehkä voisi yhdistää kaikki muut kristilliset tunnustukset.

Tässä suhteessa hän sai vilkasta kannatusta sihteeriltään ja uskotultaan Pietari Fechtiltä, ja molemmat alkoivat he nyt yhteisesti työskennellä tutkimalla kirkon ensimäisiä vaiheita ja sen ajan säädöksiä.

Mutta kaikesta tästä poisti eräs Eerikin kirje hänen ajatuksensa.

Jumala tietää -- kirjoitti Eerik -- kuinka tunnottomasti häntä on kaksikolmatta viikkoa kohdeltu. Moniin monituisiin kirjeisiinsä hän ei ole saanut mitään vastausta, mutta hän arveli, että hänen vihollisensa olivat hävittäneet ne; hän ei voinut koskaan ymmärtää, että sai kärsiä kaikkea tätä veljensä käskystä, ei päivääkään kulunut ilman uutta kurjuutta; Jumalan sanastakin hänet oli suljettu pois, niin ettei hän kahtenatoista sunnuntaina ollut kuullut mitään saarnaa; hänen raamattunsa ja muut kapineensa oli otettu pois. Joskin hän oli ansainnut kaiken sen, mitä oli saanut kärsiä, näytti kuitenkin kuninkaallinen ruumis jo tulleen kyllin rangaistuksi.

Hän rukoili mitä hartaimmin veljeänsä, että pääsisi tästä kurjuudesta, tai että ainakin saisi tietää, mitä Juhana hänestä tahtoi; hän lupasi pyhästi täyttää kaikki, mikä ei koskenut hänen velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan tai hänen kunniaansa ja henkeänsä, tai ei ollut hänen puolisonsa ja lastensa turmioksi. Maailma oli kyllin suuri -- sanoi hän -- että paikkain ja maitten etäisyys voisi jäähdyttää veljesvihankin, ilman että rangaistus ja vihoitteleminen olivat tarpeen.

Lopuksi hän pyysi taas saada nähdä lapsensa, sitten kun viha oli sammunut ja hänen rakas veljensä Jumalan vaikutuksesta oli tullut paremmin ajatelleeksi onnettoman veljensä kohtaloa. Siinä synkässä vankilassa, jossa hän nyt istui, sai hän kärsiä pilkkaa, nälkää, kylmää, löyhkää ja pimeyttä, lyöntejä ja iskuja.

Mitä lienee Juhana tuntenut mielessään lukiessaan sellaista kirjettä? Työskentelikö hän ehkä uuden uskonnon muodostelemisessa karkoittaakseen tämän ajatuksistaan? Työ tuli mestarinsa arvoiseksi.

Vai pakottiko tuskan jäytävä mato hänet rakennuttamaan komeita ja koristeltuja rakennuksia ja tekemään muuta rojutyötä?

Vaiko syventymään matemaattisiin ja teologisiin tieteilemisiin kuitenkaan löytämättä siruakaan viisasten kivestä?

Vaiko neuvostossa pauhaamaan sellaisella kiihkeydellä, että sanottiin:

"Kuninkaallinen majesteetti tahtoo usein laatia oikeutta moukarilla, kun asia voitaisiin ratkaista sävyisästi."

Vai tuskistaan päästäkseenkö hän vuosi vuodelta antoi uusia ohjesääntöjä, miten vanki oli toimitettava päiviltä pois, "jos jotakin melskettä kuuluisi, josta Jumala varjelkoon".

Siinäpä se; arkuus, sovituksen pelko. Saattaa olla epävarmaa, kumpi näistä veljeksistä kärsi kovempia sieluntuskia.

Minkä arvoista Juhanan usko oli, osoittaa se seikka, että hän, kun oli kysymyksessä hänen poikansa perimysoikeus Puolan kruunuun, varasi tälle oikeuden vanhemmaksi tultuaan itse valita, minkä uskonnon tahtoi.

Nikolaus Mylonius ei ollut opetuksessaan, jota hän antoi kahdeksanvuotiaalle prinssille, eikä lausunnoissaan toimialansa ulkopuolella ollut kyllin varova. Tuli yleisesti tunnetuksi, että hän oli jesuiittain lähettämä, ellei vaan itsekin jesuiitta, ja säätyjen kokouksessa kehotettiin kuningasta hankkimaan prinssi Sigismundille luterilainen opettaja.

Juhana pani heti pois Myloniuksen ja väitti "juutalaisvalheeksi" sitä, että hän muka kallistui roomalais-katoliseen uskoon.

Suurissa juhlissa, joita usein pantiin toimeen linnassa, oli päässyt kiihtymys valloille. Katariina ei koettanutkaan peitellä taipumuksiaan ja otti seurapiiriinsä ainoastaan samoin-ajattelevia, niin herroja kuin naisiakin.

Niinä harvoina kertoina, jolloin leskikuningatar otti osaa näihin juhlallisuuksiin, oli hänen ja prinsessa Elisabetin ympärillä ainoastaan vanhoja, koeteltuja ystäviä, jotka olivat uudessa hovissa yhtä vieraat kuin hekin.

Puhuivathan he entisistä ajoista, Kustaa kuninkaasta ja siitä ilosta, jota hän levitti ympärilleen.

Ja ihanain tytärten piiri, miten se olikaan hajaantunut -- raastettu.

Cecilia, ihanin heistä?

Hän oli eronnut miehestään. Kerrottiin, että tämä oli kohdellut häntä pahoin.

Sattumalta oli hän nyt Ruotsissa -- vieläpä Tukholmassakin, mutta hänen maineensa ei ollut paraita, kuningatar ei kutsunut häntä.

Ja prinsessa Sofia?

Hän oli seurannut herraansa, Maunu herttuata, Sonnenburgiin Liivinmaahan, jonka herttua oli saanut läänitykseksi Juhana kuninkaalta. Mutta siellä eli Maunu niin hurjasti ja kohteli kansaa niin säälimättömästi, että mieliala oli liian kiihottunut, jotta hän uskaltaisi kauan oleskella siellä.

Prinsessa oli saanut pojan, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa ja ilonsa, mutta jonka tähden hän usein sai kärsiä lyöntejä ankaralta herraltaan.

Näin kuiskailtiin ja kerrottiin mies mieheltä. Kaikki arvelivat, että se oli surkeata elämää, ja toivoivat Elisabetille parempaa onnea.

Kristoffer, Mecklenburgin herttua, oli juuri nykyään keskusteluissa hänen kanssaan; kaikki tiesivät hänen tavoittelevan Elisabetin kättä, mutta tämä sanoi vakaasti päättäneensä jäädä naimattomaksi.

Hänen sydämeensä koski etenkin prinsessa Sofian kohtalo.

Kun herttua kysyi neuvoa leskikuningattarelta, neuvoi tämä häntä kärsivällisyyteen. Voisihan tapahtua, että prinsessa vastedes tulisi toisiin ajatuksiin.

Mutta kuningas oli kaikille vierailleen yhtä kohtelias ja huomaavainen. Hänellä oli erityinen kyky osoittautua viehättyneeksi kaikesta ja kaikista.

Ei ole kaikilla kykyä pitää vireillä keskustelua tyhjästä, mutta Juhanalla sitä oli suuressa määrässä. Hän laverteli ja nauroi oikealle ja vasemmalle, teki kysymyksiä vastausta odottamatta ja vastasi, vaikka kukaan ei kysynytkään.

Sodasta, jota paraikaa käytiin, hän puhui semmoisella asiantuntemuksella, kuin olisi hän ollut itse mukana. Hän ei kyllä kieltänyt, että Henrik Horn oli hyvä päällikkö, mutta kun hänellä oli useita semmoisia, ei ollut mitään syytä käyttää sitä, johon vähimmin luotti.