Part 26

Senjälkeen hän koetti mitä rukoukset ja kyyneleet voivat. Mutta ei mikään auttanut; kuningas uhkasi kieltää syytettyjen rouvia tulemasta hänen läheisyyteensä. Oli kauheata, kun piti sanoa heille tämä, mutta hänen täytyi tehdä se säästääkseen heitä siitä nöyryytyksestä, että palvelijat ajaisivat heidät ulos linnasta.

Sentähden oli hän neuvonut heitä kehottamaan miehiänsä taipumaan kuninkaan tahtoon, mutta he vastasivat, että kunnia epäsi sen; herrat eivät voineet eivätkä tahtoneet valehdella omille niskoilleen.

Sitten hän sai tietää, että he sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän oli luotansa sysännyt heidät, olivat tavanneet kuninkaan, polvillaan ryömineet hänen edessään sekä itkien, valittaen ja rukoillen pyytäneet häneltä armoa puolisoilleen, mutta kuningas oli vain vastannut vihaisin silmäyksin ja kovin sanoin.

Rouva-rukat! Gunillan sydäntä kirveli heidän tähtensä.

Herttua oli aikaa sitten palannut ruhtinaskuntaansa, mutta huhuja liikkui, että hän ei hyväksynyt tällaista menettelyä herroja vastaan ja että hän ei tahtonut olla asian kanssa tekemisissä.

Tämä sekä huolestutti että pelotti kuningasta. Jos nyt Kaarlekin kääntyisi häntä vastaan, ei hänellä olisi kehen turvautua... sitäpaitsi hän tunsi olevansa sairas ja alakuloinen, hänestä näytti kaikki olevan häntä vastaan.

Tähän tuli lisäksi ulkonaisia seikkoja, jotka herättivät hänen pelkoaan ja masensivat hänen mieltään.

Niistä teemme aikoinaan selkoa.

Ne antoivat kuitenkin aihetta siihen, että herrat pääsivät vankeudestaan ja saivat muuttaa kaupunkiin sekä sitten maatiloillensa.

Mutta täydelleen ei hän tahtonut millään ehdolla antaa heille anteeksi.

Jos ajattelemme, että turhamaisuus oli pääpiirteenä Juhanan luonteessa -- nimittäin jos yleensä tahdomme myöntää, että hänellä oli mitään luonnetta -- niin oivallamme myöskin miten loukkaavalta hänestä tuntui, kun hän toukokuussa 1592 sai kirjoituksen pappeinkokoukselta, joka kuvaili liturgian onnettomia vaikutuksia, se kun oli synnyttänyt omantunnon levottomuutta, epäilyksiä uskonnon pyhyyttä vastaan, epäluuloja ja taisteluita. Papit pyysivät sentähden saada vapautua siitä sekä anoivat, ettei uskontoon enää lisättäisi inhimillisiä säädöksiä ja että he saisivat pitää kristillisen vapautensa ja sentähden palautua niihin kirkkotapoihin, jotka ennen vuotta 1560 olivat olleet käytännössä.

Lopuksi he kehottivat kutsumaan kokoon kirkolliskokouksen, jonka päätöksiin, mitä messujärjestykseen tuli, he lupasivat alistua.

Kaksi piispan lähettämää pappia vei perille kirjoituksen. Tämä oli kovin isku, mikä oli kohdannut Juhanaa, ja se koski häneen syvästi.

Mutta myöntyä hän ei voinut. Vastaus oli ankara ja moittiva. Ainoa, mihin hän voi suostua, oli se, että hän antoi anteeksi, että heillä oli ollut semmoinen halu annettujen lupaustensa rikkomiseen.

Messujärjestyksen suhteen he sitävastoin saivat menetellä niinkuin luulivat siitä voivansa Jumalan ja esivallan edessä vastata.

Mutta molemmat lähetystössä olleet papit (Vexiön kirkkoherra Steno Maununpoika ja Mohedan kirkkoherra Joonas Antinpoika) olivat omantunnonmiehiä, ja he kieltäytyivät sentähden viemästä sellaisia terveisiä virkaveljilleen.

Juhana oli väsynyt ja sairas, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen oma kurittajansa jo oli nostanut viikatteensa, ja sentähden hän tiedusteli asiaa Klaus Bielkeltä ja Bengt Ribbingiltä, jotka molemmat rohkenivat sanoa hänelle, että yleinen mielipide oli pappien puolella.

Nämä kutsuttiin taas kuninkaan luo: he saivat nyt lempeämmän suullisen vastauksen sekä lupauksen, että kuningas antaa heille anteeksi heidän laiminlyöntinsä liturgian käyttämisessä.

Ei ainoastaan pappeinkokouksessa, vaan kaikkialla koko maassa tämä tieto herätti suurta iloa ja uusia toiveita.

Molemmat Vexiön papit, jotka saarnasivat Tukholmassa, tunnustivat avomielisesti ja peittelemättä kuuluvansa evenkelis-luterilaiseen tunnustukseen ja saivat onnittelukirjeitä -- saman uskon tähden vangituilta lehtoreilta ja kappalaisilta Tukholmassa.

Angermanus riemuitsi, kun sai kuulla heidän rohkeudestaan ja kuninkaan myöntyväisyydestä.

"Parempi aika on koittamassa Ruotsille", kirjoitti hän, "ja mitäpä, antaisinkaan, jos saisin olla mukana."

Mutta kaikki muistivat, että tämä voimakas vastustus oli alkuisin herttuakunnasta.

23.

VOIMAKAS KÄSI.

Näiden jyrkkien murrosten aikana oli Kaarle ollut levossa ja erillään kaikista järkytyksistä.

Epäjärjestys ja huono rahavarainhoito synnyttivät yhä kiihtyvää nurinaa kuningaskunnassa.

Viisaus ja säästäväisyys olivat tuottaneet hyvinvointia ja tyytyväisyyttä herttuakunnassa.

Kirkolliset olot olivat synnyttäneet ankaria riitoja ja herättäneet tyytymättömyyden myrskyn kuningaskunnassa.

Herttuakunnassa ei rauha koskaan ollut häiriintynyt. Juhanan arvo oli vaipunut vuosi vuodelta; hänelle eivät ylhäiset eivätkä alhaiset antaneet mitään arvoa.

Kaarle saattoi olla täysin puolueeton ja kuitenkin sanoa, että arvonsa oli yhä kohoamassa.

Herttuakunnan väestö, etenkin varsinainen rahvas, melkein jumaloi häntä.

Isänsä esimerkin mukaan oli hän usein antanut heille hyviä kehotuksia. Vieläkin oli hänen tapansa toisinaan käydä tervehtimässä yhtä ja toista vanhaa tuttua, ja se oli kiinnittänyt heidän sydämensä häneen; hän oli heidän ystävänsä ja uskottunsa.

Entäpä aateli?... Niin, se tunsi hänet niinkuin hänkin sen. Ei se ollut hän, joka oli vieroittanut kuninkaan neuvosherroista, siitä he olivat itse pitäneet huolen.

Ei kukaan voinut panna vähemmän luottamusta näihin korkeihin herroihin kuin herttua, mutta hänellä oli kykyä, jota kuninkaalta kokonaan puuttui; hän voi huomata ja tunnustaa, että kuningas oli väärässä.

Tarvitaan joku määrä luonteenlujuutta, ennenkuin voi sietää saatua moitetta ja samalla kertaa huomata sen oikeutetuksi.

Heikko hämmentää käsitteet omassa tietämyksessään; hän _ei tahdo_ tunnustaa vääryyttänsä.

Voimakkaalla sitävastoin on rohkeutta tunnustamaan, että mikä on menetetty, se on menetetty.

Kuningas antoi vastustajillensa aseet käteen; kun hän ei voinut todistaa mitään heitä vastaan, miksi hän ei antanut heidän mennä? Herttua oli sanonut hänelle sen, ja kun hän ei tahtonut ottaa sen mukaan ojentuakseen, meni Kaarle matkoihinsa.

Hän ikävöi aina Nyköpingiin, johon hänen sekä iloiset että surulliset muistonsa liittyivät.

Nyt oli kolme vuotta siitä, kun hän menetti Mariansa, mutta hänen sijassaan oli Kaarlella Katariinansa, tuo rakastettava lapsi, joka hyväilyillään jo oli saanut paikan isänsä sydämessä; jokaisen joutohetkensä Kaarle omisti hänelle.

Mutta olipa toinenkin, joka myöskin vaati hänen huomiotaan puoleensa: pitkä, komea poika, isänsä ilmielävä kuva.

Kuinka monta kertaa hän olikaan mielinyt, että voisi ottaa hänet lailliseksi pojakseen.

Hänen luonteessaan oli lempeyttä, joka muistutti äitiä, mutta hän oli perinyt isänsä reippauden ja miehuuden.

Kymmenvuotiaana hän menetti opettajansa ja kasvatusisänsä.

Silloin oli herttua ensi kerran vakavasti keskustellut hänen kanssaan.

Sitten hän ei koskaan voinut unhottaa sitä tarkkuutta ja ikäänkuin heräjävää harrastusta, jolla poika kuunteli häntä.

Hän oli herttuan poika, eikä hänellä sentään ollut muita vaatimuksia, kuin mitä jokainen poika voi isältään vaatia: kasvatusta varojen ja tilaisuuden mukaan.

Jos hän osoitti omaavansa tietoja ja olevansa hyväntapainen, voisi herttua ehkä vastaisuudessa toimittaa hänelle tilaisuuden palvella maata ja valtakuntaa.

Poika pani pikku kätösensä hänen käteensä, katsoi uskollisilla lapsensilmillään häneen ja sanoi:

"Herttua tulee olemaan tyytyväinen minuun."

Ja lupauksensa hän pitikin säntilleen.

Papin perheestä, jossa häntä kasvatettiin, sai hän parhaat arvolauseet; hänen pahin poikakujeensa oli se, että hän kerran ajoi yli ojan ja hevonen katkaisi jalkansa. Toveriensa kesken hän osoitti ritarillisuutta, ottaen virheet omikseen ja jättäen ansiot muille. Ahkera hän oli lukemaan, mutta piti enemmän aseharjoituksista ja saavutti näissä suurta kiitosta.

Herttua piti hänestä enemmän kuin itselleenkään tahtoi myöntää; mutta tämä rakkaus osoittautui suurissa vaatimuksissa. Nuoren Kaarle Kaarlenpojan tuli _kaikessa_ olla toverejaan etevämpi.

Sellainen oli tuo ankara määräys, ja se seikka, että poika pyrkiessään sitä täyttämään ei johtunut ylimielisyyksiin, osoitti luonnonlahjoja, joita hän ainakaan ei ollut perinyt isältään.

Huomattavana piirteenä herttuassa oli, että hän ajatteli omia asioitansa, oivalsi mitä mahdollisesti tuli tapahtumaan, ja sovitti tekonsa sen mukaan.

Millainen oli Ruotsin tulevaisuus? Voiko otaksua, että Sigismund tulisi kuninkaaksi?

Voisiko hän samalla kertaa hallita protestanttista ja katolista valtakuntaa?

Tai koetettaisiinko vielä kerran saada katolinen oppi maahan?

Se ei onnistuisi; siitä meni herttua takaukseen.

Entä Gunillan poika?

Kuka tietää, mitä hänestä tulee.

Jos herttua menisi uusiin naimisiin...

Kovin halukas hän ei ollut, ei tiennyt edes kenen valitsisikaan... vallanperimyksen vuoksi hän sen tekisi... voitiinhan tässä kaikessa tapauksessa tulla tarvitsemaan vastapainoa, jos katolisia vaikutuksia rupeaisi tuntumaan.

Silloin juolahti hänen mieleensä Hessenin herttuan Adolfin tytär... oli ollut kysymys liitosta hänen ja Sigismundin kesken, he olivat jo vaihtaneet kuviakin, mutta siihen tuli Puolan-matka, ja asia raukesi. Hän ei ollut mikään kaunotar, hän oli kookas ja vanttera, noin kahdenkymmenenvuotias.

Kaarle itse oli täyttänyt neljäkymmentäneljä -- rakkautta hän ei pyytänyt, vain vahvan ja terveen puolison.

Sanottiin, että neidolla oli kova ja kärtyinen luonne. Kaarlea se ei pelottanut; hän voi kyllä pitää hänet kurissa, itse hän oli herra talossaan.

Mitä enemmän hän mietti asiaa, sitä useammin se tuli mieleen, ja enempää ajattelematta hän kirjoitti herttualle ja kosi.

Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa, se oli kaikin puolin suosiollinen: prinsessa suostui.

Kaarle matkusti heti Tukholmaan.

Tänne oli huhu äsken tapahtuneesta kihlauksesta jo ehtinyt, ja Juhanan pelko veljen suhteen leimahti uuteen liekkiin.

Mikä oli luonnollisempaa, kuin että Kaarle toivoessaan itselleen poikia myöskin saisi halun tavoitella kruunua? Nyt oli parasta asettua hyviin väleihin herrojen kanssa.

Kohtaus veljesten kesken oli, niinkuin se yleensä oli viime aikoina ollut, ystävällinen. Kumpikin tiesi mitä salasi, mutta Kaarlen, joka arvasi Juhanan ajatukset, oli vaikea tuoda esiin mitä hänellä oli varsinaisena asianaan.

Sitten juolahti hänen mieleensä jotakin muuta.

Ja kaikella sillä lämmöllä, jota Kaarle voi osoittaa, kun hänellä oli jotakin sydämellään, hän puhui tuosta pojasta, jota hän niin paljon rakasti ja josta hän toivoi niin paljon; nyt olisi aika perustaa hänen tulevaisuutensa, ja siihen hän tarvitsi kuninkaan apua.

Juhana oli ihastuksissaan siitä, ettei mitään muuta ollut kysymyksessä, ja kysyi, eikö herttua tahtoisi häntä aateloiduksi.

Tämä kiitti ja vastasi, että se helpottaisi hänen edistymistään.

"Sitten nimitän hänet Gyllenhjelmiksi. Saman nimen olen antanut omille äpärälapsilleni."

Herttua sanoi olevansa tyytyväinen siihen.

"Minä piirrän itse hänen vaakunansa", jatkoi kuningas tyytyväisenä; "siihen tulee valkoista, punaista ja sinistä, ja voisihan siihen liittää puoleksi kullatun... ja saatpa nähdä, saatpa nähdä... minulla on sellaisissa asioissa hyvin hauskoja keksintöjä."

Sen herttua tiesi ja hän kertoi kuninkaalle, että aikomuksensa oli lähettää nuorukainen Ranskaan, jossa hänellä olisi sikäläisessä sodassa hyvä tilaisuus kehittyä taitavaksi upseeriksi ollakseen sitten maalleen hyödyksi.

Kuningas tarjoutui heti kirjoittamaan Henrik IV:lle ja suosittelemaan nuorta Gyllenhjelmiä hänen erityisten taipumustensa vuoksi.

Tästäkin herttua kiitti ja kertoi sitten ilman esipuheita aikovansa uusiin naimisiin.

"Vai niin", sanoi Juhana pitkäveteisesti. "Etpä voi arvata kenen kanssa", sanoi herttua nauraen. "Se on mahdotonta", vastasi Juhana työntäen tiukempaan pöytälaatikkoa, johon hän Kaarlen tullessa hätäisesti oli piilottanut prinsessan kuvan. "Nuori ja kaunis, luullakseni?"

"Eerikin aiotun morsiamen Kristiina Hesseniläisen tytär, sama, jota Sigismund..."

"Tiedän, tiedän", keskeytti Juhana, "se naiminen meni tyhjiin vastoin minun tahtoani."

"Sitten toivon, että kuninkaallinen veljeni antaa suostumuksensa minun avioliittooni halveksitun prinsessarukan kanssa."

"Mielihyvällä!... Se oli Elisabetin vika; hän kirjoitti ja kehotti luopumaan hänestä."

"Nyt saamme nähdä, oliko hän oikeassa vai eikö. Se epäsuosio, joka Vaasan suvun osaksi mahdollisesti on tullut herttuan perheessä, häviää sukulaisuuden kautta."

"Aivan varmaan, aivan varmaan!"

"Salliiko teidän majesteettinne, että varustan laivan elokuun alussa tuomaan prinsessaa?"

"Mielihyvällä; menetkö itse mukaan?"

"En, herttua Aadolf saa seurata tytärtään. Häät vietetään Nyköpingin linnassa."

"Olisinpa mielelläni läsnä niissä."

"Sitä toivon, muuten juhla olisi upeinta koristettaan vailla."

Juhana pudisti hänen kättänsä, puhui suosiostaan, ja veljekset erosivat.

Mutta kun kuningas jäi yksin, synkkeni hänen silmäyksensä... Miksi ei Sigismund ollut mennyt naimisiin prinsessan kanssa? Kuka tietää, eiköpä hän haluten kostaa Sigismundille, joka oli halveksinut häntä, saisi toimeen pahaa hänen ja tämän sedän välillä, joka aina oli ollut hänen salainen vihamiehensä... Kurottaisivatko ehkä tästälähin he molemmat ahnaat kätensä kruunua tavoittelemaan...

Hän peitti kasvonsa käsillään ja keinui edestakaisin... kaikkialta virnisteli kolkkoja, uhkaavia olentoja häntä vastaan...

Kaarle herttua ja herrat... kumpi puolue oli hänelle vaarallisempi?

Eiköhän se vaan ollut herttua?

Hänen suhteensa on meneteltävä varovasti eikä mitenkään pidä paljastaa ajatuksiaan hänelle.

Entäpä liturgia, johon hän oli pannut niin paljon vaivaa, miksi siitä ei tullut sitä, miltä alussa näytti?

Miksi hän ei koskaan kuullut muuta kuin valitusta ja vaikeroimista, miksi väikkyi niin monta kalpeaa ja veristä haamua aina hänen silmäinsä edessä... olivatko ne ehkä niiden etujoukkoja, jotka odottivat häntä tuolla toisella puolella... ja eikö siellä ollut -- mitään, mihin vedota.

Sillä välin valmisteli Kaarle herttua häitään ajatellen silloin alati edellistä kertaa, jolloin hän Mariaa varten teki valmistuksiaan.

Silloin hän oli lemmen huumaama... tuo kumma tunne valtasi hänet silloin niin, ettei hän itseään tuntenut. Kun Maria esim. Vadstenassa sai hänet mukautumaan kuninkaan ja säätyjen tahtoon, oli hän vastoin tahtoansa ja vakaumustansa kaikin voimin taistellut jalopeuranluonnettansa vastaan voidakseen mukautua hänen toivomuksiinsa.

Nyt hän sitävastoin oli täydelleen oma herransa; jos hän toisinaan katsahti prinsessan kuvaan, joka kylmästi ja ankarasti silmäili häntä vastaan, niin hän nauroi ivallisesti, ja jos hän tunsi jonkun verran kiihkoa, niin se oli vain siitä, että hän halusi saada taivuttaa hänet tahtonsa mukaan ja opettaa häntä pelkäämään herraansa.

Mutta hauskaa piti häissä olla ja lukuisia vieraita oli kutsuttava.

Sentähden lähetettiin kirjeitä ja viestejä koti- ja ulkomaisille sukulaisille ja ystäville.

Monet tulivat, toiset lähettivät lähettinsä ja heidän mukanaan runsaat lahjansa, kuten tapa oli.

Kuningas Juhana ei voinut tulla. Hän oli kyllä vähän paremmissa voimissa, mutta ei toki rohjennut lähteä häihin.

Eerik ja Arvi Stenbock olivat kuningasta edustamassa ja toivat mukanaan kalliita lahjoja.

Viimeksi saapui morsian suurine seurueineen. Tykkienjyske ja kellojensoitto kuului juhlallisuuksiin.

Herttua otti hänet vastaan kuin arvossapidetyn vieraan ja vei hänet hänen suojiinsa.

Täällä odotti morsiuspuku, ja vihkiminen tapahtui heti kun hän oli pukeutunut siihen.

Kaksi viikkoa kesti juhlallisuuksia suurella komeudella, sitten lähtivät vieraat pois.

"Nyt ovat makeanleivänpäivät lopussa. Meillä on muutakin tekemistä kuin huvitella", sanoi herttua.

"Täällä on kaikki mullin-mallin", vastasi Kristiina, "mutta minä näytän, että on tullut rouva taloon."

24.

VIIMEINEN.

Kun häitä ilossa ja riemussa vietettiin Nyköpingissä, oli Juhana saanut kirjeen, että häitä oli vietetty Krakaussakin.

Sigismund oli mennyt naimisiin ihmeenkauniin itävaltalaisen prinsessan Annan kanssa.

Siellä oli komeus ollut melkein häikäisevä ja juhlallisuudet komeampia ja monipuolisempia kuin kertoa voi.

Nuori kuningas oli sanomattoman onnellinen; hän kirjoitti isälleen jumaloivansa puolisoaan sekä että tämä oli ihmeen ihana ja suloinen, niin että hän tästälähin elää vain valmistaakseen hänelle iloisia ja suruttomia päiviä.

Kuningas Juhana luki kirjeen ja hymyili ja itki.

Pojan onni ilahutti häntä, mutta se määrätön tyhjyys, jota hän itse tunsi, pisteli katkerina okaina hänen omaa rintaansa.

"Mitä huolii hän nyt enää levottomasta, rauhattomasta isänmaastaan... mitä isänsä kyynelistä!" huudahti hän nyyhkyttäen.

Sitten hän päätti käydä Upsalassa; se virkistäisi häntä.

Mutta matkalla häntä alkoi kovin uuvuttaa, ja laiva laski rantaan Drottningholmassa.

Sikäläiseen eläintarhaan oli äskettäin koottu joukko peuroja, ja kuningas huvittelihe metsästämällä niitä.

Mutta sitten hän käski henkivartijainsa panna sulkatöyhtöiset hattunsa maahan ja senjälkeen ajaa peurat sinnepäin.

Nähdessään liehuvat höyhentöyhdöt pelästyivät eläimet ja tekivät kaikenmoisia hypähdyksiä sinne-tänne kuninkaallisen herransa huviksi.

Mutta myöhemmin illalla hän sairastui ankarammin, ja lähetettiin kutsumaan pappia.

Joka silmänräpäys luultiin hänen loppuvan; puhekyky oli poissa, eikä hän näyttänyt huomaavan ympäristöänsä. Mutta hetkisen kuluttua palasi tajunta, ja hänen kuultiin heikolla ja vapisevalla äänellä kuiskaavan:

"Herra, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa."

Kahdeksan viikkoa kesti kuninkaan sairaus. Sillä aikaa nautti hän nöyrällä ja katuvalla mielellä pyhää ehtoollista. Hän kielsi kuninkaan arvonimeä silloin käyttämästä. "Se on tarpeetonta koreutta", sanoi hän; "minä olen vain köyhä, syntinen ihminen."

Tämän juhlallisen toimituksen kestäessä istui kuningatar hänen pääpuolessaan tukien häntä, ja pikku Juhana seisoi hänen vieressään.

Nyt heltyi vihdoinkin hänen mielensä syytettyjä herroja kohtaan.

Kuningattaren rukouksiin hän vastasi antavansa vihansa mennä.

Kun hän oli vähän toipunut, pyysi hän päästä takaisin Tukholmaan.

Kun viimeinen muutto on lähellä, haluavat ihmiset tavallisesti vaihtaa oleskelupaikkaa.

Lääketaito oli siihen aikaan hyvin alhaisella kannalla, ja mestari Simon Birkolt, joka hoiti kuningasta, ei ollut virkaveljiään taitavampi.

Luonteen alakuloisuus lisäsi sairautta. Klaus Fleming oli edelleenkin hänen uskottunsa, ja hän sekä Olavi Sverkerinpoika olivat ainoat vieraat, jotka hän tahtoi nähdä lähistössään.

Poikkeustapauksissa sai myöskin Klaus Bielke tulla sisään. Tämä kysyi, eikö hän kuten muutkin ruhtinaat tahtonut antaa anteeksi vihollisilleen, kun hän itse oli saanut anteeksi Jumalalta.

Juhana pani kätensä ristiin vastaten, että "kaikki, jotka voidaan säästää Jumalaa suututtamatta, päästettäköön vapaaksi".

Marraskuun 17 p:nä kello 3 iltapäivällä hän huokasi viime hengähdyksensä; hän oli silloin 55-vuotias.

Kuolema pidettiin kaksi päivää salassa.

Kuninkaan lahjoituskirja määräsi, ettei kuningattarelta pitänyt vaatia mitään tilejä, ja tämä katsoi viisaimmaksi ennen herttuan tuloa omistaa itselleen jälkeenjääneestä omaisuudesta mitä hänelle kelpasi.

Kolmantena päivänä lähetettiin kuningattaren tallimestari, Pietari Liljensparre, viemään herttualle tietoa.

Tämä oli kolme päivää oleskellut Söderteljessä ollakseen sitä lähempänä ja oli hyvin pahoillaan viivytyksestä.

Hänen tullessaan Tukholmaan saivat sekä kuningatar että Klaus Bielke ja Yrjö Posse, jotka molemmat olivat olleet läsnä kuninkaan viime hetkillä, osakseen vakavia nuhteita.

Ensi harmissaan käski hän kuningattaren heti muuttaa linnasta pois.

Mutta Gunilla, joka tiesi oikeutensa, vastasi jäävänsä siksi, kunnes hautaus on toimitettu.

Herttuan ensi toimenpiteenä oli se, että hän vaatetutti ruumiin komeasti ja panetti sen kallisarvoiseen arkkuun.

Eräs suurimmista linnansaleista järjestettiin ruumishuoneeksi ja arkku asetettiin lippujen ja kilpien ympäröimänä korkealle katafalkille.

Hautaus ei voinut tapahtua, ennenkuin Sigismund oli tullut Ruotsiin.

Ruumiin juhlallinen siunaaminen toimitettiin linnankappelissa joulukuun 31 p:nä 1592.

Juhana oli komeasti sisustuttanut tämän kirkon ensin katolista, sitten liturgista jumalanpalvelusta varten.

Siunaamisen jälkeen ja kauan jälkeenpäinkin kuiskailtiin miehestä mieheen, että yön hiljaisina hetkinä kuului kovaa astuntaa edestakaisin kirkon lattialla.

Vanha kirkonvartija, joka tahtoi tietää, kuka siellä yön hiljaisuutta häiritsi, piilottihe penkkiin urkuparven alle.

Juuri kun tornikello löi 12, kuuli hän askeleita alttarin puolelta.

Siellä seisoi tumma haamu Juhana kuninkaan arkun ääressä ja kolkutti sen kanteen.

Tämä kohosi kuin saranoilla, ja arkusta kuului tuskanhuuto... sitten nousi kuningas ja näytti pyytävän saada olla rauhassa, mutta haamu teki käskevän liikkeen, ja hän kiipesi arkusta pitäen kuitenkin kiinni siitä.

Taaskin teki haamu liikkeen, kuin olisi tahtonut lyödä; silloin Juhana kumartui maahan asti ja seurasi sitten toista ensin vähän jäljessä, sitten hänen vieressään.

Ensin he keskustelivat tyynesti, sitten yhä kiivaammin. Lopuksi tempasi kumpikin miekan, mutta piilotti sen selkänsä taa, jotta toinen ei näkisi sitä.

Mutta odottamatta he iskivät vuorotellen, kerran toisensa perästä, niin että käsivarret ja lihankappaleet riippuivat irrallaan... lopuksi he hyökkäsivät toistensa kimppuun tahtoen kumpikin saada toiselta pään, ja silmät putosivat kuopistaan. Siinä revittiin ja paloiteltiin, mutta ei tippaakaan verta näkynyt.

Silloin kukko lauloi ensi kerran.

Samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät molemmat miekkaansa puistellen... oli, kuin olisi humina ilmassa viuhunut: "Ensi yönä!"

Juhana ryömi arkkuunsa; siihen tahtoi toinenkin... siinä oli kauhea ottelu kahden silvotun ruumiin välillä. Vartija ei nähnyt enää mitään.

Seuraavana aamuna hänet kannettiin kirkosta siinä luulossa, että hän oli kuollut.

Mutta hän toipui vähitellen.

Mitä hän oli nähnyt kirkossa, kertoi hän vasta kuolinvuoteellaan sielunpaimenellensa.

Tämä vastasi hänelle, että jos ihmiset ovat eläneet koko elämänsä kiistassa ja riidassa pääsemättä koskaan sovintoon, on luultavaa, että he vasta toisessa elämässä tekevät tilinsä toisilleen, ennenkuin saavat tehdä sen Herransa ja Jumalansa edessä.

* * * * *

Kaksineljättä vuotta oli kulunut Kustaa Vaasan kuolemasta, ja kaksi hänen kruununsa perillistä oli jo mennyt isiensä tykö.

Köyhtynyt maa, täpötäydet vankilat, kaatuneiden sotamiesten lesket ja orpolapset, ontuvat ja raajarikot, rammat ja nälkäiset olivat todisteina siitä, mitä Juhana III oli ollut valtakunnalle, jonka kuninkaaksi hän oli tullut -- veljenmurhan kautta.

Koko tämän ajan oli taistelu raivonnut uuden kuningasvallan ja vanhan aatelin välillä. Katolisuus on otellut kovaa ottelua ja lyöty takaisin, mutta se on valmis etenemään, odottaen uutta päivää, jolloin Sigismund herättää sen eloon.

Otteluun valmistautuvat olosuhteet. Aateli valmistautuu siihen. Ennen kaikkea on kysymyksessä Kustaan perustaman kuningasvallan olemassaolo, toisessa sijassa sen aseman säilyttäminen, minkä Ruotsi oli saanut Vironmaan valloituksen kautta; tämä tapaus tulee seurauksiltaan ensi renkaaksi siinä tapausten sarjassa, joka ajaksi teki Ruotsista suurvallan Euroopassa.

* * * * *

Kustaa III rakennutti Vesteråsin tuomiokirkkoon arvokkaan hautamerkin Eerik XIV:lle.

Valtikka väännettiin Juhanan kädestä, kruunu, omena ja miekka otettiin häneltä ja pantiin hänen onnettoman veljensä haudalle.

Se oli ritarillisesti tehty ja oikea tuomio kuningasten kesken.

Ruotsin maata ja kansaa olivat Eerik ja Juhana yhtä vähän hyödyttäneet.

Itsekkyys ja itserakkaus olivat molemmissa vallitsevina; kumpainenkaan ei ymmärtänyt, että kuninkaat ovat kansaa varten eikä päinvastoin.

Kuningasvaltaa vastassa oli läänitysaateli, yhtä vaativa, yhtä itsevanhurskas ja yhtä voitonhimoinen.