Part 25

Olisi odottanut, että Juhanan viimeiset elinvuodet olisivat muuttaneet hänen mieli- ja toimenpiteitään kirkon asioissa, mutta niin ei käynyt.

Hän oli tyytymätön itseensä ja ympäristöönsä, uupunut joka puolelta kohdanneesta vastarinnasta, kaipasi alituisesti poikaansa, ja liturgia oli nykyään ainoa, josta hän itsepintaisesti piti kiinni.

Hänen oli kyllä pakko suostua kirkolliskokoukseen, jossa jokaisella olisi vapaa puhevalta ja jossa ei kenelläkään olisi oikeutta pakottaa toisen omaatuntoa.

Emme saa tämän nojalla uskoa, että Juhana olisi ruvennut horjumaan. Kaarle oli nämä ehdot asettanut, ja Juhana oli niihin suostunut; mutta se ei estänyt kuningasta testamentissaan määräämästä, että aina edelleenkin oli pysyttävä samassa kirkollisessa tunnustuksessa, jota hänen hallituskautenaan ja etenkin hänen hovissaan oli noudatettu.

Alussa vuotta 1591 kuoli arkkipiispa Antti Björnram. Hän oli ollut Juhanan uskollisin tuki taistelussa liturgian puolesta; kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän uhrasi uskonnollisen vakaumuksensa, kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän pakotti hyväksymään uuden kirkollisen järjestyksen ja kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän leimasi majesteettirikokseksi jokaisen poikkeamisen tästä säädetystä järjestyksestä.

Arkkipiispan kuolema oli kova isku kuningas Juhanalle. Toinenkin liturgian urhea puolustaja, Linköpingin piispa Pietari Kaarlenpoika, jonka Sturein murhasta muistanemme, oli äskettäin kuollut, ja Juhanasta tuntui, kuin luiskahtaisi heidän kerallaan koko liturgia hänen käsistään.

Oi, hänellä oli niin paljon surua ja harmia, tuolla hurskaalla kuninkaalla!

Hänen uskollinen palvelijansa Juhana Henrikinpoika joi kohtuuttomasti, mutta pahempi oli, että hän juovuspäissään teki tekoja, joita ei sittemmin enää voinut selittää.

Kirjettä, jossa Juhana antoi hänelle määräyksiään Eerikin kuolintavasta, ei hän ollut antanut takaisin... hän oli unhottanut sen, sanoi hän, ja nyt liikkui huhu, että se oli löytynyt virkahuoneesta muun romupaperin joukosta ja joutunut Eerik Sparren käsiin.

Eikö hän vihaisi tuota ihmistä, joka oli saanut tietoonsa moisen salaisuuden.

Tiesikö kukaan hänen vihollisistaan, miten hän kärsi.

Tiesivätkö he, että hän usein sulkeutui linnan kappeliin ja käyskenteli siellä useita tunteja mielessään hautoen asiaa, joka oli poliittinen välttämättömyys?

Tiesivätkö he, että hän tuontuostakin kärsi mitä katkerinta omantunnontuskaa, vaikka olikin tehnyt vain mitä oli pakko tehdä... Ja vieläkin pahempaa...

Hän näki edessään murhatun veljensä... toisinaan hän käveli hänen vieressään edestakaisin kirkon käytävällä. Juhana ei rohjennut katsahtaa häneen, mutta hän näki hänen varjonsa ja tunsi, kuinka se puoli ruumista tuli aivan kylmäksi.

He eivät olleet koskaan puhutelleet toisiaan, mutta ei sitä tarvittukaan, sillä he voivat lukea toistensa ajatukset, kuin olisivat ne olleet tulikirjaimilla kirjoitetut.

Eerikin ajatukset olivat ensin tulkittavissa.

"Lapsuudesta asti minä olen vihannut sinua, sillä sinä ryöstit minulta isäni rakkauden; sinä huomautit kaikkia minun vikojani, suurempia ja pienempiä, ja siitä ne kasvoivat niin suunnattomasti, että minun täytyi kiirehtiä voidakseni tulla siksi, miksi sinä minut teit, ja sinun kuvasi syöpyi sieluuni, silmieni edessä välkkyivät alati sinun vaaleat hiuksesi ja vihaiset silmäyksesi. Minä tiesin, että ne tulisivat voittajikseni, se oli tähdissä luettavana, ja pitkän vankeuteni aikana olen minä joka päivä yhdeksän vuoden kuluessa huutanut kostoa sinulle... sentähden ei ole minulla mitään rauhaa... Sentähden täytyy minun etsiä sinua, sillä viha sitoo meidät toisiimme ikuisesti, ikuisesti."

Juhanaa palelsi niin että hän vapisi, mutta hiki virtaili hänen otsallaan ja poskillaan, ja vastoin tahtoansakin täytyi hänen lausua sisimmät ajatuksensa, jotka hän mieluimmin olisi tahtonut kätkeä sydämeensä:

"Alusta alkaen olit sinä tielläni; isäni olisi tahtonut antaa kruunun minulle, mutta sinä olit esikoinen. Kateus synnyttää kauheita tuskia, ja minä olen niitä kaikkia kärsinyt sinun tähtesi; kaikki sinun osaksesi tullut kunnia oli kuin ryöstetty minulta, ja kun sinä panit kruunun päähäsi, tuntui kuin olisi sydänvereni tahtonut tunkeutua ulos.

"Minä toivoin, että kapinan aikana Kaarle tai joku muu ottaisi sinut hengiltä, sillä minä tiesin, etten saa mitään rauhaa, niin kauan kuin sinä elät... Lyhyen aikaa minä pidin sinusta, vieläpä oikein rakastinkin sinua, luulen... se tapahtui silloin, kun sinä murhasit Sturet, menit naimisiin huovintyttären kanssa, tuomitsit ja katkaisit kauloja... Semmoinen valmisti tietä minulle... Kuinka minä nautinkaan ajatellessani sinun kuolemaasi... jos olisin voinut, olisin minä -- salaisesti -- tahtonut olla silloin saapuvilla... mutta nuo katalat lykkäsivät sen aina tuonnemmaksi... he eivät pitäneet mitään kiirettä... itse täytyi minun miettiä kaikki... öisin, kun en voinut nukkua, tuumailin, mitä kaikkea mahdollisesti voisi tapahtua, ja senjälkeen minä annoin määräykseni. Niin"-- tässä hänen täytyi nauraa -- "en ole koskaan nukkunut niin hyvästi kuin yöllä senjälkeen kuin tiesin murhasi tapahtuneeksi... Mutta ilo ei tullut pitkälliseksi... pelkäsin Kaarlea... ja aatelia!

"Pirullisella viekkaudella he ovat viekoitelleet Sigismundin luotani, mutta sitä he saavat katua.

"He tahtovat kaikki repiä kappaleiksi liturgiani, mutta sekin on minun lapseni ja sen täytyy elää minun jälkeeni. Jälkimaailma on tunnustava, että minä olen yhtä suuri kuin monet vanhan testamentin profeetoista. Liturgiaani olen koonnut kaiken, mitä parasta on muissa uskonnoissa, eikä kukaan muu kuin minä ole kyennyt sitä tekemään... sentähden minua ennen muita ylistetään, ja minä lyön viholliseni maahan, jalkojeni astinlaudaksi.

"He eivät tahdo tunnustaa rikkoneensa minua vastaan, mutta minä pakotan heidät siihen.

"Enkö minä ole ollut pakotettu mukautumaan heidän tahtonsa, minä, kuningas Jumalan armosta?

"Miksi ei ole ukkonen iskenyt alas ja musertanut kavaltajia, jotka ovat rikkoneet Jumalaa vastaan, kuninkaallista majesteettia vastaan? Mutta minä, minä muserran heidät..."

"Ha-ha-haa!" kaikui terävästi ja läpitunkevasti, ja ylhäällä kirkon holveissa toisteli kaiku kamalaa naurua. Mikä se oli... Oliko se Juhana itse, vai oliko se Eerik? Kauhun valtaamana seisoi kuningas... Oliko hän uneksinut... vai olivatko hän ja Eerik todellakin keskustelleet kauan toistensa kanssa?

Kuningas katsoi arasti ympärilleen; kaamea valo muodosteli pitkiä varjoja... oliko hän vielä talossa, tuo hirveä... hän ei uskaltanut liikahtaa, kauhu ja pelko jäädyttivät veren hänen suonissaan... hän olisi tahtonut huutaa, mutta hän häpesi sitä, ja hän hiipi ovelle, aukaisi sen ja juoksi pois kuin takaa-ajettuna.

Mutta sellaisista ajatuksista ei ole helppo päästä, ne riippuvat kiinni kuin takkiaiset ja pistävät, jos vähänkin liikahtaa.

Kuningas Juhana käyttäytyi kuin raivohullu vangittuja neuvosherroja kohtaan, mutta hän ryömi kuin raukka niiden vihollisten edessä, joita hänellä oli ajatuksissansa.

Sota Venäjää vastaan, josta ei koskaan tullut loppua, kirkolliset suunnitelmat, joilla ei ollut mitään menestystä, kaikki nämä kiehuivat katkeraksi ja syövyttäväksi sapeksi, jonka täytyi päästä purkautumaan.

"Kostoa, kostoa", mietti hän, "sitten saan paremman rauhan!"

Säädyt kutsuttiin Tukholmaan kesäkuussa ja herrat vietiin sinne maatiloiltaan.

Kuningas oli päättänyt itse esiintyä syyttäjänä.

Herttuan, kokoontuneen aateliston, syytettyjen ja heidän rouviensa läsnäollessa hän astui saliin, kasvoilla katkera ilme ja huulet yhteenpuristettuina.

Värisevällä äänellä ja harmista vavisten hän alkoi lausumalla, ettei hänellä suinkaan ollut mitään persoonallista vihaa syytettyjä vastaan, mutta miten he olivat käyttäyneet häntä kohtaan?

Vuonna 1563 olivat he olleet apuna vangitsemassa häntä Turussa ja allekirjoittaneet hänen kuolemantuomionsa.

He olivat yllyttäneet kuningas Eerikkiä antamaan Juhanan puolison Katariinan Venäjän tsaarille.

Heidän vaikutustaan oli se, että Sigismund oli joutunut Puolaan ja Vironmaa melkein menetetty.

He olivat, osittain muiden kautta, joko hyvällä tai pahalla saaneet Sigismundin lähtemään Räävelistä.

Ja vihdoin olivat he saaneet aikaan eripuraisuutta kuninkaan ja herttuan välillä ja siten koettaneet saada Vaasan sukua turmioon j.n.e.

Nyt hän luultavasti odotti, että herrat lankeisivat polvilleen.

Mutta siinä hän suuresti pettyi.

He olivat hyvin valmistautuneet ja puhuivat syyttömyydestään ja puolustuksekseen.

Juhanan viha leimahti ilmiliekkiin; hän puhkesi koviin sanoihin ja luetteli mitä pahaa ja häpeällistä hän tiesi heistä itsekustakin.

Hogenskild Bielkeä syytettiin siitä, että hän oli paennut Kungs-Norrbystä ja että hän ja Pietari Brahe Tanskan sodassa olivat antaneet yksinkertaisen tallirengin vangita itsensä.

Kustaa Banéria syytettiin arkuudesta koska hän ei ollut tullut Kaarle Hornille avuksi ja sentähden oli syynä Kaporien ja Ivangorodin menettämiseen.

Eerik Sparre oli vastoin valtuuttansa luovuttanut Vironmaan ja sitäpaitsi oli hän kuninkaalta lupaa pyytämättä nuoruudessaan ottanut vastaan vapaaherran arvon Skotlannin hovilta.

Mutta herrat, etenkin Eerik Sparre, puolustautuivat voimakkain, hyvin valituin sanoin.

Silloin kuningas joutui aivan suunniltaan, ärjäisi heille, että heidän tuli olla vaiti, tempasi miekkansa ja häristi sitä heidän edessään.

"Tiedättekö, että Jumala on antanut tämän minulle rangaistakseni kavaltajia ja valansa rikkojia!" kirkui hän ja lähti nopeasti salista.

Tähän asti oli herttua ollut äänettömänä kuuntelijana, kulmat kurtussa. Kun yleinen hälinä kuninkaan poistuttua oli vaiennut, käski hän Olavi Sverkerinpojan lukea syytökset.

Kun herrat senjälkeen antoivat selityksensä, keskeytti herttua heidät useita kertoja epäillen heidän tiedonantojaan.

Kohta senjälkeen tuli sana kuninkaalta, että herrat eivät saaneet vastata syytöksiin ja että kokous oli hajoitettava.

Herttua nousi, ja kaikki muut seurasivat esimerkkiä, mutta kuin yhteisestä mielijohteesta kiiruhtivat kaikki rouvat herttuan luo, lankesivat hänen jalkoihinsa ja huusivat: "Armoa!"

Hän nosti heidät ylös vastaten voivansa vähemmän kuin he luulivatkaan.

"Silloin ei meillä ole mitään suojaa täällä maan päällä", sanoi Ebba rouva itkuun purskahtaen.

Herratkin tulivat pyytämään hänen puolustustaan ja voimakasta välitystään.

"Yhdellä ehdolla", vastasi herttua; "että tunnustatte itsenne syyllisiksi. Se on välttämätöntä kuninkaan arvon vuoksi."

Kaikkien puolesta vastasi Eerik Sparre, että he eivät tahtoneet eivätkä voineet tunnustaa menetelleensä uskottomasti ja kavaltajina, mutta kyllä huolimattomasti ja ymmärtämättömästi. Herttua näytti tyytyvän tähän ja lupasi kättä lyöden sekä yrittää välitystä että itse puolestaan olla suosiollinen, jonka jälkeen he erosivat.

Oli mahdotonta saada järkisyitä kuninkaaseen mitään vaikuttamaan, ja siitä pitäen herttua vetäytyi erilleen koko jutusta.

Juhana jatkoi ankarasti vihanpurkauksiansa; neuvosherrat oli nöyryytettävä, maksoi niitä maksoi. Kuningatar neuvoi heitä alistumaan, ja Olavi Sverkerinpoika alkoi taaskin juoksennella edestakaisin sovintoehdotuksineen.

Näin kyhättiin uusi kirje, jossa herrat puhuivat laiminlyönnistään ja ymmärtämättömyydestään.

Juhana hylkäsi sen.

Seurasi toinen, jossa he katuivat ylen rohkeita vehkeitään.

Muutamat neuvosherrat veivät sen itse perille ja pyysivät polvillaan armoa; mutta yhtä turhaan.

Kuningas laati nyt itse ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli tunnustaa itsensä syyllisiksi kaikkeen, mistä heitä oli syytetty, ja luvata suurempaa uskollisuutta vastedes. Sitten he saisivat armon.

Tämän johdosta kirjoitti Kustaa Banér luottavassa kirjeessä veljelleen:

'Jos allekirjoittaisin sellaisen kirjelmän, minkälainen omatunto minulla olisi? Jumalan sanassa kielletään väärän todistuksen lausuminen lähimäisestä; enpä luule, että siinä käsketään valehtelemaan omille niskoilleen. Jumala meitä sellaisesta varjelkoon! Joka sellaista puoltaa, hän käyttäytyy akkamaisesti. Suurempaa uskollisuutta kuin tähän asti en myöskään voi luvata. Sitä minä en voi, sillä Jumala tietää, etten koskaan ole ajatellut mitään kuningasta vastaan, enkä ole aikonut tehdä perimysoikeutta mitättömäksi j.n.e.'

He kieltäytyivätkin yksimielisesti kirjelmää allekirjoittamasta.

Pian senjälkeen saapui uusi tieto, että heidät, jos he edelleenkin kieltäytyivät, muutetaan seuraavana päivänä kovempaan vankeuteen, muutamat Örbyhyn, toiset Upsalaan ja Vesteråsiin.

Erityisesti uhattiin herra Eerik Sparrea, että hänet vietäisiin Eskilinkamariin Tukholman linnaan; veneet olivat jo valmiina -- sanottiin -- eikä herroilla ollut miettimisaikaa kuin seuraavaan aamuun.

Vastaus kuului: "Me emme voi mennä pitemmälle kuin menty on; jos tahdotaan tehdä väkivaltaa meille, joita ei ole syyllisiksi todistettu, niin me emme voi sitä auttaa, mutta me jätämme itsemme kaikkivaltiaan Jumalan huomaan."

Kahdesti uhkaus uudistettiin, mutta vastaus oli ja pysyi samana.

Kolmannella kerralla tehtiin täyttä totta. Kello 12 yöllä heinäkuun 19 p:nä 1591 otettiin Sten Banér vuoteestaan ja lähetettiin Svartsjöhön. Heti senjälkeen vietiin Hogenskild Bielke ja hänen veljensä Ture sekä Kustaa Banér Drottningholmaan ja Eerik Sparre Rydboholmaan. Kaikki pantiin kovan valvonnan alaisiksi.

Seuraavana päivänä tuli käsky Juhanalta, että oli ryhdyttävä ankarimpiin tarkastuksiin.

Kaikki kaapit, laatikot ja arkut aukaistiin ja etsittiin, mutta mitään kavalluskirjeitä ei löytynyt. Juhanan kätyrinä tässä toimessa oli Eerik XIV:n murhaaja, Juhana Henrikinpoika, johon kuningas suuresti luotti.

Asia alkoi jo herättää huomiota; varsinainen rahvas, joka tavallisissa oloissa on aatelin kadehtija, lausui julkisesti ilmi säälinsä. Luultiin yleensä, että syynä herrojen epäsuosioon oli se, että he olivat harrastaneet rauhaa ja peittelemättä puhuneet valtakunnan köyhtyneestä tilasta.

Tuo omituinen oikeudenkäynti herätti sekä suuttumusta että inhoa. Tapahtui useastikin, että kirkoista löydettiin nimettömiä, kuninkaalle tai herttualle osoitettuja kirjeitä; niissä puhuttiin maan kurjasta tilasta, varoitettiin ylpeydestä ja vääryydestä sekä kehotettiin pontevasti tekemään rauha Venäjän kanssa.

Kerran kun neuvosherrat olivat saaneet luvan olla saapuvilla julkisessa jumalanpalveluksessa, osoitti kansa heille niin suurta osanottoa ja kunnioitusta, että Juhana sittemmin kielsi, että he eivät enää saa tulla ulos.

Mikään ei estä hirmuvaltiasta, hän tottelee vain omaa tahtoaan. Valtakunnan herroja syytetään, vangitaan, pidetään vuosikausia vartioituina ja kohdellaan kuin rikollisia, vaikka ei mitään rikosta ole todistettu; joko heillä ei ollut tukea yleisessä mielipiteessä, tai ei yleisellä mielipiteellä ollut voimaa julkiseen toimintaan.

Olihan toki olemassa aatelisto, jonka kaikilla jäsenillä oli samat harrastukset, oli valtiopäivät, missä heiltä ei puuttunut useita hengenheimolaisia, mutta ei niin mitään tehty heidän hyväkseen.

Ei kapinanhievahdustakaan kuulunut; toisin oli ollut laita Kalmarin unionin ja Kaarle Knuutinpojan aikana sekä Sturein ollessa valtionhoitajina.

Silloin varustettiin linnat, pidettiin valtiopäiviä, kiihotettiin kansa aseisiin, koottiin talonpoikaissotajoukkoja ja kiellettiin esivallalta uskollisuus ja kuuliaisuus.

Mutta ne ajat olivat menneet; nyt oli kuningas mahtavin, vaikka hän ei nojautunutkaan lakiin ja oikeuteen. Aatelin merkitys samoin kuin sen vaikutuskin oli vahvasti alenemassa.

Hädässään pyysivät herrat Sigismundin välitystä, ja hän kirjoitti Juhanalle, että hän mielellään tahtoisi jättää Puolan valtakunnan ja olla kotimaassaan isänsä luona, mutta jottei joutuisi "toisesta melskeisestä valtakunnasta toiseen", pyysi hän nyt, että hänen rakas isänsä "ei tahtoisi niin menetellä Ruotsin etevimpiä miehiä vastaan, kuuluivatpa he valtaneuvostoon taikka ei, että lesket ja isättömät lapset huutaisivat turmiota ja kostoa hänen päällensä, niinkuin hän olisi se, jonka tähden he olivat tulleet ahdinkoon".

Hän pyysi isäänsä myöskin muistamaan, että olisi ylistettävämpää antaa armon käydä oikeuden asemesta kuin että oikeutta sen ankarimmassa muodossa herroja kohtaan käytettäisiin.

Kuningas Sigismund näyttää olleen selvillä siitä, että neuvosherrat eivät menetelleet väärin estäessään hänen kotimatkansa. Hän sanoo nimittäin, ettei hän ollut katunut palauneensa Puolaan. Hänelle tulee kyllä tilaisuus luopua valtakunnastaan kunniakkaammin, sanoo hän, sekä lisää tahtovansa mieluummin olla sellaisen kansan keskuudessa, joka mielellään näkee hänet ja haluaa häntä läsnäolevaksi, kuin joutua sellaisen kansan joukkoon, joka hänelle huutaa kostoa ja valittaa hänen tähtensä, ja katua sitä hetkeä, jolloin palasi Ruotsiin, jos hänen kotimatkansa tuottaisi niin monille surua.

Mutta Juhana raivosi kuin mielipuoli. Hän näytti ottaneen elämänsä tehtäväksi masentaa ja nöyryyttää vihollisensa. Mitäpä se merkitsi, joskin hän oli väärässä; eikö hän ollut heidän kuninkaansa, tulihan heidän alistua, mitä hän vain suvaitsikin heiltä vaatia.

Vihamielisyyttänsä hän osoitti vielä vainoamalla syytettyjen palvelijoita, omaisia ja ystäviä. Heitä vangittiin vähimmästäkin syystä, ja he saivat kestää monta kuulustelua täysin todistaakseen viattomuutensa.

Niiden herrain, jotka tulivat viraltapantujen neuvosherrain sijaan, täytyi vannoa sellainen vala, että he aina myöntyvät eivätkä koskaan puhu vastaan, kuu kuningas näkee hyväksi seurata omia tuumiansa.

Vanha vala sitävastoin sisälsi, että heidän aina tuli neuvoa, mitä he tarkoin tuumailtuaan Jumalan ja omantuntonsa edessä pitivät parhaana, huomioonottamatta sima mitään pelon ja vihamielisyyden tunteita tai kenenkään vihaa.

Maaliskuussa 1592 tehtiin vielä yritys jäykkäniskaisten herrojen taivuttamiseksi. Molemmat Banér-veljekset ja Eerik Sparre vietiin Tukholmaan ratsujoukon ympäröiminä. Heidät teljettiin linnan vastarakennettuun holviin, jossa kalkinhaju oli kauhea, mutta lähellä olevain likatunkioiden löyhkä vielä pahempi. Käytävän sulki kaksi ovea, toinen toisen ulkopuolella, ja ne suljettiin puomeilla ja lukoilla joka yöksi. Alussa saivat herrat hetkisen käyskennellä oven ulkopuolella raitista ilmaa nauttimassa, ja silloin pääsivät heidän rouvansa ja palvelijansa vapaasti heidän luokseen. Mutta kun herrat edelleenkin kieltäytyivät kirjoittamasta sellaista pyyntökirjettä kuin kuningas tahtoi, eivät he enää saaneet poistua vankilastaan, heidän rouvansa ja palvelijansa ajettiin pois ja viimemainituilta vaadittiin valallinen sitoumus, että he eivät ryhdy herrojensa käskystä mihinkään Ruotsin kruunua vastaan.

Tyytymättömyys kuninkaan menettelytapaan oli kansassa yhä kasvamassa, ja Olavi Sverkerinpoika, joka taas oli saanut toimekseen juosta sovintoehdotusten kuljettajana, alkoi aavistaa, että herrat vielä kerran voivat päästä valtaan.

Hän muutti senjälkeen kokonaan menettelytapaansa; hän oli ollut kopea ja vaativa, nyt hän tuli nöyräksi ja matelevaksi sanoen olevansa viaton ase kuninkaan kädessä.

Sparre loi häneen halveksivan silmäyksen huolimatta vastata.

"En minä anna hänelle mitään huonoja neuvoja, vaan toiset", sanoi hän; "mutta, vastatkoot he puolestansa."

Hän juoksi pois, mutta palasi toisena päivänä taas Erik Lejonhufvudin kanssa, saman, joka Räävelissä allekirjoitti kirjeen kuninkaalle.

Juhanan painavimpia syytöksiä oli se, että neuvosto mainitussa kirjeessä muka oli uhannut sulkea hänet pois valtakunnasta.

Tämä asia tuli heti puheeksi.

"Voitko hyvällä omallatunnolla sanoa, että kirjeessä oli jotakin sellaista?" kysyi Eerik Sparre.

Lejonhufvud änkytti hämillään, ettei hän sitä niin tarkkaan tiennyt, mutta lupasi katsoa.

"Se sinun olisi pitänyt tehdä, veli, ennenkuin kirjoitit tuomiomme alle ja otit tehtäväksesi sellaisen toimen kuin tämän", virkkoi Sparre ankarasti.

Lejonhufvud kalpeni, mutisi jotakin monista tehtävistään ja kiiruhti pois eikä enää palannut.

Olavi Sverkerinpoika ja hänen toverinsa saivat jatkaa keskusteluja. Kun mikään muu ei auttanut, uhattiin herroja ikuisella vankeudella. "Kuninkaallisella majesteetilla on kyllä leipää teille", sanottiin.

Toisella kertaa sanottiin, että "jos he itse eivät kyllästy vankeuteen, niin kuninkaallinen majesteetti kyllä antaa heidän istua".

Kuningas oli niin kiihtyneessä tilassa, että kuningatar Gunilla ei enää rohjennut esittää hänelle mitään armonpyyntöjä, tuskinpa edes ottaa vastaan onnettomia rouvia.

Hurskasmielinen ja omaa tahtoa vailla kun oli, tuli hänen vaikutuksensa kuninkaaseen hyvin vähäiseksi. Olevia oloja hän ei käsittänyt, eikä Juhana häneltä koskaan neuvoa kysynytkään. Hän oli nukke, jonka mieliksi kuningas teki, kun päähänsä niin pälkähti, ja jolle hän antoi kovia sanoja, kun oli sellaisella tuulella.

Hänen poikansa oli sen sijaan kuninkaalle hyvin rakas; hänen kanssaan hän saattoi leikkiä ja kisailla, ja ainoa keino saada Juhanan sydän heltymään oli panna poika hänen syliinsä.

Nuoren kuningattaren päivät eivät juuri olleet hauskimpia. Hänen saamansa kalliit puvut ja hänelle osoitettu kunnioitus menettivät pian arvonsa hänen silmissään, ja hänen elämänsä oli tyhjää ja ilotonta.

Hänen piti nauraa ja laskea sukkeluuksia, kun kuningas tahtoi saada hauskuutta, hänen piti pukeutua komeasti näyttäytyäkseen linnassa, puhua armollisesti niille, jotka olivat kuninkaan suosiossa, ja alentuvasti toisille, vieläpä mennä kokonaan muutamain ohi; ja ulkona kansan kesken piti hänen nyökätä ja tervehtiä tuttuja ja tuntemattomia, kuin nuken, jota paulasta vedetään.

Mihin oli hänen hilpeä, suruton nuoruutensa hävinnyt? Häntä kadehtivat hovineitsyet, jotka voivat lörpötellä ja nauraa kenen kanssa tahansa; hän yksin oli pakotettu tarkoin miettimään joka sanaansa.

Hovijunkkarit kertoilivat hauskoja kaskuja, jotka saivat neitoset nauramaan katketakseen; hänen arvonsa mukaista ei ollut kuunnella heitä, vaikka hän paloi halusta saada tietää mistä he puhuivat... Ja Pietari Liljensparre!... Jospa kuningas tietäisi, miten rakkaat he olivat olleet toisilleen, niin hän ei koskaan olisi tehnyt hänestä hänen tallimestariaan!... Kuinka hänen tekikään pahaa, kun näki hänen surulliset silmäyksensä, mutta ei olisi ollut hänen arvonsa mukaista, että hän olisi ruvennut selityksiin, ja sitten hän oli arka... arka omasta itsestään... ehkäpä tuo vain sanoisi jotakin, johon hänen pitäisi vastata, vastata arvonsa säilyttämällä.

Mutta sitten Anna Roos rakastui kauniiseen tallimestariin ja keimaili ihan hirveästi. Niin ei olisi Gunilla Bielke koskaan tehnyt, mutta eipä hänen tarvinnutkaan. Se onnistui kuitenkin, miehet ovat niin tuhmia, ja neitsyt Anna Roos ja Pietari Liljensparre tulivat molemmat pyytämään kuninkaan ja hänen suostumustaan liittoonsa.

Hän oli näyttänyt sekä iloiselta että hämmästyneeltä uutisesta, niinkuin hänellä ei olisi ollut asiasta aavistustakaan, mutta sitten, jäätyään yksin, hän itki ja oli onneton.

Nyt he olivat naimisissa, ja hän oli siihen hyvin tyytyväinen; mutta hänen elämänsä ei ollut tullut entistään iloisemmaksi, ehkäpä päinvastoin.

Jospa hän olisi edes itse saanut pitää huolta pikku poikasestaan, mutta sekin olisi alentanut hänen arvoansa; toiset saivat sen tehdä, hän vain katsella. Ja nämä ylhäiset ja korkeasukuiset rouvat, jotka lankesivat polvilleen hänen eteensä ja pyysivät, että hän puhuisi kuninkaalle heidän miestensä puolesta, miten olikaan hän muutama vuosi sitten niiannut maahan asti heidän edessään, ja he olivat armollisesti nyökänneet hänelle, ja nyt -- aivan päinvastainen suhde.

Hänen teki pahaa nähdä heidän epätoivoansa ja suruansa. Rouva Ebba Sparre oli aina ollut hänen erittäin hyvä ystävänsä, hän oli ollut tuttu kaikkien heidän kanssa. Miten mielellään hän olisikaan tehnyt vastapalveluksen rouvaraukoille, ja hän rukoili kuningasta heidän puolestaan; ensi kerralla hän ei pahastunut, mutta sitten... ei kukaan saanut sitä tietää... mutta paljoa ei puuttunut, ettei hän lyönyt häntä.