Part 24

Kaarle herttua esitti todistuksia syyllisten rikollisuudesta, ja sitä, joka otti heitä puolustaakseen, nimitettiin kapinalliseksi, salaliittolaiseksi j.n.e.

Aatelistoa, uhkailtiin läänitysten peruutuksilla ja viekoiteltiin lupaamalla uusia oikeuksia.

Juhana tiesi aivan hyvin, että kansa hyväksyi neuvoston toimenpiteet Räävelissä, eikä koskettanutkaan sitä kohtaa, vaan syytti herroja salahankkeista perintösopimusta vastaan. Mutta kun hän ei voinut esittää ainoatakaan todistusta ja kun herrat eivät itse saaneet tulla Tukholmaan puolustautumaan, vaikka hartaasti sitä pyysivät, herätti kysymys hyvin vähän vastakaikua, ja sekä papit että porvarit tahtoivat vetäytyä pois tuomion langettamisesta.

Vihdoin maaliskuun 7 p:nä allekirjoittivat kaikki neljä säätyä tuomion, jossa he erottivat itsensä kaikesta osallisuudesta näiden herrain yrityksiin ja selittivät heidän ansainneen kuninkaan epäsuosion, jos vain mainitut neuvosherrat eivät voi tai tahdo pätevillä syillä puolustaa itseään.

Kaikkiin maan suuntiin lähetettiin julistuksia neuvoston rikollisista yrityksistä ja säätyjen päätöksestä. Sillä välin oleksivat herrat tiluksillaan ja kuulivat harmistuneina miten heitä syytettiin ja tuomittiin, vaikkei heitä oltu edes kuulusteltukaan.

Vihdoinkin toukokuussa kutsuttiin Eerik Sparre Tukholmaan ja vietiin linnaan, jossa herttua kävi kiivaasti nuhtelemaan häntä. Tilaisuudessa oli saapuvilla myöskin joukko aatelisia ja muita kuuntelijoita.

Sparre vastasi sitä varten valmistamallaan puheella. Kaarle keskeytti hänet tuontuostakin kovin sanoin ja uhkauksin. Mutta mitään ei voitu todistaa, ja Sparre sai mennä.

Sitten alkoi lavea kirjeenvaihto, osittain kuninkaan syytösten ja Sparren puolustusten johdosta, osittain ja vieläpä enemmänkin erään kirjelmäehdotuksen johdosta, jonka mukaan Sparren piti tunnustaa itsensä rikolliseksi ja pyytää kuninkaalta armoa, jolloin hänelle luvattiin anteeksi.

Mutta, onnetonta kyllä, ei voitu sopia sanamuodosta. Sparre ei tahtonut myöntää rikkoneensa kuningasta vastaan muuten kuin ymmärtämättömyydessään, ja siihen Juhana ei ollut tyytyväinen; siitä voisi tulla siihen käsitykseen että koko oikeudenkäynti ei ollut oikeudenmukainen.

Olavi Sverkerinpoika juoksi lähettinä kuten tavallisesti. Eräänä päivänä hän tuli Sparren luo tuoden terveisiä kuninkaalta, että nyt muka oli löytynyt muutamia hänen omakätisiä kirjeitään, jotka todistivat hänen rikollisuutensa. Viimeisen kerran kehotettiin häntä nyt tunnustamaan rikoksensa ja pyytämään anteeksi, muuten laskettaisiin kirjeet julkisuuteen, ja senjälkeen hän ei voisi odottaa mitään armoa.

"Älköön kuningas luulko muistiani niin huonoksi, etten tietäisi mitä olen kirjoittanut", vastasi Sparre harmissaan, "enkä minä ole niin lapsellinen ja pelkuri, että säikähtäisin, joskin valehdellaan minun syykseni. Pyydän tästäpuolin päästä semmoisista puheista."

Sittemmin ei puhuttu enää mitään näistä tärkeistä kirjeistä, mutta eräs toinen Juhanan kätyreistä, Pietari Rasmuksenpoika, oli saanut vihiä siitä, että Grennan kirkkoon oli talletettu tärkeitä, Eerik Sparrelle kuuluvia papereita sisältävä arkku.

Tarkempia määräyksiä odottamatta hän riensi sinne, otti arkun ja vei sen juhlakulussa Tukholmaan. Hän luuli nyt saaneensa kaikki tarpeelliset todistukset Eerik Sparren syyllisyydestä.

Arkku vietiin kuninkaan huoneisiin, eikä kukaan muu kuin herttua saanut avata sitä.

Sen huomattiin todellakin olevan täpötäynnä papereita; nyt hän siis vihdoinkin oli joutunut kiinni.

Mutta voi, siellä olikin vain joukko Pietari Brahelle kuuluvia kauppa- ja maanomistuspapereita.

Kuningas oli raivoissaan; hänen arvonsa kärsi tällaisesta, hänen turhamaisuuttansa oli loukattu, eikö ollut ketään, joka voisi sanoissa solmia tuon rohkean kavaltajan?

Lähetettiin kutsumaan Klaus Flemingiä ja Niilo Gyllenstjernaa.

He tulivat molemmat saamaan kuninkaan käskyjä, jotka luonnollisesti koskivat Sparrea.

Juro Fleming ja ovela Gyllenstjerna lähtivät hänen luokseen neuvoston etunenässä.

"Teidän ei onnistu taivuttaa minua valehtelemaan omille niskoilleni", vastasi kopea ylimys. "Minusta näyttää päinvastoin siltä, kuin neuvoston, virkansa puolesta, tulisi pitää vaaria siitä, ettei ketään kuulustelematta ja syylliseksi havaitsematta kohdeltaisi niinkuin minua, kaikkein vähimmin nyt, kun itse olette olleet osallisina niissä asioissa, joiden johdosta minä olen joutunut epäsuosioon."

Neuvosherrat vastasivat yhteen ääneen, että he eivät rohjenneet asettua niin jyrkästi kuningasta vastaan, hän kun oli niin kiivasluontoinen; he lupasivat kuitenkin sopivan tilaisuuden sattuessa puhua parhaansa mukaan.

Kuta lujemmin Sparre pysyi sanassaan, sitä kiihottuneemmaksi kävi Juhana.

Nyt päätettiin, että hänet oli lähetettävä vangittuna Turkuun, sitten Stegeborgiin.

Levotonna ja peloissaan puolisonsa tähden oli Ebba rouva lapsineen rientänyt hoviin; kuninkaan ja herttuan edessä he polvillaan rukoilivat armoa puolisolle ja isälle.

Herttua murahti jonkun sanan, käänsi heille nopeasti selkänsä ja riensi pois.

Kuningas vastasi tapansa mukaan tylyin ja kiivain sanoin kaikkiin rukouksiin.

Silloin lähti Ebba rouva Svartsjöhön, jossa kuningatar Gunilla oleskeli, pyytämään hänen välitystään. Kesken kaiken tuli Juhana huoneeseen, kädessään unkarilainen rautavasara, niinkuin hänellä oli tapana.

Ebba rouva kääntyi nyt rukouksillaan itse kuninkaan puoleen. Alussa tämä vastasi jotenkin lempeästi. Mutta voidakseen todistaa olevansa oikeassa rupesi hän luettelemaan mitä kaikkea Sparre oli tehnyt häntä vastaan.

Samalla hän kiihtyi kiihtymistään, niinkuin tavallisesti, ja hakkasi vasarallaan pöytiä ja penkkejä juosten edestakaisin.

Ebba rouva, joka ennestäänkin oli hyvin liikutettuna ja sairaana, säikähtyi niin hänen käytöksestään, että vaipui lattialle tainnoksiin.

Hämillään tuijotti kuningas häneen ja kiiruhti sitten kuningattaren luo pyytäen häntä pitämään huolta sairaasta Ebba rouvasta.

Muutamia viikkoja myöhemmin tämä synnytti pojan.

Eerik Sparren ystävät toimivat väsymättömästi sovinnon aikaansaamiseksi herttuan kanssa, ja tämä onnistui todellakin, kun edellinen oli luvannut, ettei koskaan neuvo eikä kehota sellaisiin säädöksiin kuin Vadstenan artikkelit olivat.

Joitakuita päiviä senjälkeen saatiin myöskin jommoinenkin sovinto aikaan kuninkaan kanssa, ja senjälkeen sallittiin Eerik herran palata Sundbyhyn.

Muut syytetyt saivat samoin palata kukin kotiinsa.

Mutta epäluulot seurasivat heitä, ja heitä pidettiin niin ankarasti silmällä, että kotona-olo tuskin oli vankeutta parempi.

Joukko ratsuväkeä oli majoitettu jokaisen luo, ja vakoojat seurasivat heitä joka askeleella.

Puolisojensa viisautta he saivat kiittää siitä, että heidän kuitenkin onnistui hävittää vaarallisia papereita sekä tehdä korjauksia ja lisäyksiä kirjeisiin ja asiakirjoihin, jotka olisivat voineet tulla tarkastettaviksi.

Ankarinta oli vartioiminen Sundbyssä. Sinne ei saanut tulla eikä sieltä lähteä kukaan vieras, jonka epäiltiin voivan kuljettaa tietoja herrain kesken.

Tukholmassa oli jo kauan raivonnut rutto. Se levisi ympäristöön, ja Sundbyn tienoilla oli jo sattunut useita kohtauksia.

Eerik Sparre pyysi kuninkaalta lupaa saada vaimoineen ja lapsineen muuttaa sieltä pois, mutta siihen ei suistuttu.

Hänen appensa, vanha Pietari Brahe, makasi heikkona sairaana Rydbyholmassa.

Hän toivoi saavansa lausua jäähyväiset lapsilleen ja vävyilleen sekä kutsui heidät kaikki luokseen.

Mutta kuningas ei sallinut sellaista kokoontumista ja hän kielsi heitä matkustamasta.

Kaarle herttua oli inhimillisempi, hän puolusti luvan antamista, mutta Juhana oli taipumaton.

Myöskin kuoleva vanhus Rydboholmassa oli kuninkaan vainon ja epäluulojen esineinä.

Juhana oli saanut päähänsä, että Pietari Brahe tavoitteli kuningaskruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja kun hän ei rohjennut ryhtyä mihinkään väkivaltaisiin toimenpiteisiin arvossapidettyä vanhusta vastaan, tahtoi hän toki antaa heidän kokea valtaansa ja oikeuksiansa.

Kuninkaan epäsuosion osoitteeksi ei Brahe saanut kuolinvuoteellaan olla lastensa ja lastenlastensa ympäröimänä.

Kuningas Juhanalla oli valta, ja hän saattoi sen kieltää.

Kun tuli tieto, että Pietari Brahe oli kuollut, pyysi Eerik Sparre taaskin saada matkustaa Rydboholmaan, mutta se kiellettiin kuten ennenkin, ja vain hänen veljensä Juhana sai mennä sinne annettuaan varmat takuut.

Huhu kertoi, että Pietari Brahe oli kirjoittanut kronikan Kustaa I:n ajoista asti ja että tämä ei ollut Vaasan sukua suosiva, mutta innokkaimmistakaan etsimisistä huolimatta ei sitä oltu löydetty.

Nyt oli perilliset pakotettava antamaan se julkisuuteen; se oli ehtona ruumiin hautaamiseen.

Sentähden saikin Pietari Brahe hyvin kauan olla hautaamatta Rydboholmassa.

Vielä kerran tapaamme naisen, joka ikäänkuin piti vartiota, mihin voisi ryhtyä, mitä korjata, varoittaa tai auttaa.

Katariina Stenbockin mieltä kirveli Juhanan säädytön käytös.

Hän oli sitäpaitsi Pietari Brahen käly eikä voinut sallia, että sellaista häväistystä ilman mitään syytä osoitettiin hänen tomulleen.

Sentähden hän kirjoitti Vesteråsin piispalle pyytäen tätä toimittamaan juhlallisen hautaamisen hänen vastuullaan.

Sitten kutsuttiin Rydboholmaan kaikki, joilla oli tilaisuus saapua.

Suurella loistolla ja komeudella sekä tavanmukaisia juhlamenoja noudattaen toimitettiin sitten yhä vieläkin kielletty hautaaminen.

Juhana ei ollut tietävinään; hän oli pelännyt melskeitä, mutta mitään semmoisia ei kuulunut.

Syytettyjä herroja pidettiin edelleenkin vartioituina.

21.

KAARLE HENRIKINPOIKA HORN.

Välirauha Venäjän kanssa päättyi 1590, ilman että sillä aikaa oli ehditty sopia kutakuinkin siedettävästä rauhasta.

Juhanan vaatimukset olivat yhä edelleenkin suuret. Rauhaan hän kyllä tahtoi myöntyä, mutta sillä ehdolla, että suuriruhtinas suostuisi "taivuttamaan päänsä kuninkaan edessä lähettämällä hänen luokseen lähettiläänsä tarpeellisessa nöyryydessä ja kunnioituksessa".

Sitäpaitsi tahtoi Ruotsin kuningas, että suuriruhtinas luopuisi kaikista vaatimuksistaan Inkerinmaahan ja Käkisalmen lääniin ynnä maakaistaleesta aina Vienanmereen asti, sekä vaati samalla itselleen koko Venäjänmaan herran nimeä.

Juhanan lähtiessä Räävelistä oli Kustaa Banér määrätty Vironmaan maaherraksi.

Heti senjälkeen saapui tieto, että venäläinen sotaväki hävitteli ympäristössä.

Nuori komentaja ryntäsi Venäjälle ja hävitti muutamia kyliä. Sitten sai hän tietää, että tsaari oli lähenemässä sadantuhannen miehen kera.

Kustaa Banér vetäytyi Wesenbergiin odottaen lisäväkeä.

Tsaari valloitti Järnan ja saapui tammikuun 31 p:nä Narvan edustalle, johon pystytti leirinsä.

Siellä hoiti päällikkyyttä Kaarle Horn, mutta häneltä puuttui sekä miehiä että muonaa ja hän odotti joka päivä, että Kustaa Banér tulisi hänen avukseen.

Venäläiset alkoivat piirityksen jatkaen sitä helmikuun 4:nnestä 19:nteen päivään. Pommitusta jatkui melkein yöt-päivät.

Sana toisensa perästä lähetettiin Kustaa Banérille, mutta tämä ei uskaltanut lähteä matkaan pienine joukkoineen, ja niin oli Kaarle Horn jätetty omiin hoiviinsa.

Viimemainittuna päivänä oli muuriin ammuttu suuria aukkoja. Vakoilijainsa kautta oli vihollinen saanut tietoja kaupungin surkeasta tilasta ja päätti käydä rynnäkköön.

Mutta Kaarle Horn ja hänen miehensä tekivät odottamatonta vastarintaa, ja neljän tunnin kiivaan ottelun jälkeen täytyi venäläisten peräytyä kärsittyään suuren mieshukan.

Juhlallisen kiitosrukouksen jälkeen, mikä pidettiin voiton johdosta, piti mentämän muureja korjaamaan. Mutta silloin havaittiin, että oli jäljellä vain 400 aseisiin kykenevää miestä, ja nämä sanoivat olevansa liian vähäväkiset mainittuun toimeen.

Taas jymisivät venäläisten tykit, ja sitä jatkui koko päivä. Illansuussa raukesi vielä kaksi suurta aukkoa muuriin täyttäen kaivannon.

Kaarle Horn oli epätoivoissaan; hänen oli mahdotonta puolustautua ylivoimaista vihollista vastaan näin särkyneiden muurien sisäpuolella.

Narvan keralla olisi koko Viro ollut mennyttä; viisaasti toimimalla oli nyt pelastettava mitä pelastettavissa oli.

Nopeasti alotettiin neuvottelut, ja tuloksena oli, että Ivangorod ja Kaporie jäivät venäläisille, jotavastoin ruotsalaiset saivat pitää Narvan sekä Velika-joen länsipuolisen alueen.

Samalla sovittiin välirauhasta vuoden ajaksi.

Kohta senjälkeen pani tsaari toimeen juhlallisen tulon Ivangorodiin. Hän oli puettuna valkoiseen, kullalla kirjailtuun pukuun ja istui upeasti koristetussa reessä, jossa oli tulisija lämmittämistä varten ja jota hänen soturinsa vetivät. Pian senjälkeen hän palasi Venäjälle.

Inkerinmaa oli menetetty, mutta Viro pelastettu -- kourallisella miehiä ilman sotatarpeita ja ilman apujoukkoja. Kaarle Horn iloitsi, että asiat näin päättyivät.

Mutta Juhana ei ollut tyytyväinen. Inkerinmaasta hän oli saanut uuden kuningasnimen, ja sellaista komeutta hänen ylpeytensä himoitsi.

Tähän tuli lisäksi yksityisiä panettelijoita, jotka puhuivat pahaa urheasta Kaarle Hornissa.

Hänen isäänsä ei Juhana ollut voinut koskaan sietää; Räävelissä kyhättyjen, suututtavien kirjelmäin alla oli ollut myöskin Kaarle Hornin nimi, ja mitäpä vielä tarvittiin?

Lisäksi kertoivat juorut, että Kaarle Horn oli lausunut säälivänsä kansaa sekä tuumaillut, että sota olisi lopetettava mitä pikemmin sitä parempi.

Samalla oli hän rohjennut laskea leikkiä kuninkaan turhamaisuudesta, kun tämä tahtoi lisätä Inkerinmaan kuninkaalliseen arvonimeensä.

Uskalsiko hän ottaa sellaista arvostellakseen... hän, palvelija, jonka tuli vain totella?

Juhanan mieli kiehui harmista; rankaisematta he eivät saa ivailla herraansa ja kuningastansa.

Kesällä 1590 kutsuttiin Kaarle Horn ja Kustaa Banér Liivinmaasta viipymättä Ruotsiin, ja edellinen pantiin vankeuteen Tukholmaan, jälkimäinen valvonnan alaiseksi maatilalleen.

Vankilassa sai Horn istua koko syksyn, eikä mihinkään enempiin toimenpiteisiin ryhdytty hänen asiassaan, paitsi että hänet julkisesti julistettiin maankavaltajaksi, vaikka olikin tuomitsematta.

Tämä oli hänestä liikaa, ja hänen kärsivällisyytensä loppui. Tammikuun 27 p:nä 1591 Kaarle Horn kirjoitti kuninkaalle kirjeen, jossa hän muun ohessa sanoo:

'Olen saanut tietää, että teidän majesteettinne on antanut Klaus Flemingin markkinoilla julistaa minut valtakunnan kavaltajaksi, vaikka en tiedä koskaan sanoin enkä töin antaneeni aihetta sellaiseen nimitykseen, eikä sellaista myöskään ole laillinen tuomio minulle tuominnut. Mutta koska teidän kuninkaallinen majesteettinne on luvannut alamaisilleen puolustaa totuutta ja oikeutta eikä ketään, olkoonpa hän köyhä tai rikas, vahingoittaa, ellei hän ole Ruotsin lain mukaan tuomittu; pyydän minä alamaisimmasti ja nöyrimmästi tulla asetetuksi laillisen tuomioistuimen eteen syyttäjineni sekä huoveineni ja päällikköineni, jotka olivat saapuvilla Narvan piirityksessä. Sitä myöskin pyydän, että teidän kuninkaallinen majesteettinne antaisi veljilleni anteeksi, että he ovat luovuttaneet Ivangorodin ja Kaporien. Syy ei ole heidän, vaan yksin minun, joka olen kehottanut, melkeinpä pakottanut heitä siihen.'

Juhana oli kuin tulta ja liekkiä; sellainen kirje hänelle, sitä hän ei voinut antaa anteeksi!

Asetettiin erityinen tuomioistuin, jossa Klaus Fleming oli samalla syyttäjänä ja puheenjohtajana, Olavi Sverkerinpoika kirjurina. Lautakuntaan kuului aatelisia, mutta muuten hyvin vähäpätöisiä henkilöitä.

Helmikuun 15 p:nä kutsuttiin Horn kuulusteltavaksi.

Kun hän tuli saapuville, sanoi hän olevansa pitkällisen vankeutensa vuoksi niin sairas ja heikko, ettei luullut voivansa antaa oikeita vastauksia suullisesti, etenkin kun hänellä ei ollut mitään hyvää puhelahjaa. Sentähden hän pyysi saada kirjallisesti vastata syytöksiin.

"Se ei käy laatuun", huudahti Fleming. "Kuningas tahtoo saada viipymättä asian ratkaistuksi."

Ennen voimakas, sodan vaivoissa karaistu mies oli painunut kokoon; vankila-ilma oli ikäänkuin huumannut hänet. Nyt hän oikaisihe sanoen voimakkaasti: "Minä olen valmis."

Fleming kysyi: "Mitenkä olette voinut olla niin rohkea, että kirjeessänne 27 p:ltä tammikuuta olette muistuttanut kuningasta hänen valastaan ja velvollisuuksistaan, ikäänkuin hänen majesteetillaan olisi joskus tapana unhottaa ne tai kuin hän tarvitsisi muistutuksia siinä suhteessa?"

"Pysyn siinä, mitä olen kirjoittanut", vastasi Horn, "enkä voi havaita mitään pahaa siinä, enempää kuin sillä mitään pahaa tarkoitankaan."

"Ette toki voine kieltää, että sellaiset sanat loukkaavat kuningasta", virkkoi Fleming.

"Se riippuu siitä, miten niitä tulkitaan."

"Miten olette voinut rohjeta kuninkaalta kysymättä luovuttaa linnoja ja varustuksia, hänen ja valtakunnan häpeäksi ja vahingoksi?"

"Siihen on vain suurin hätä minua pakottanut", vastasi Horn tunteellisesti. "Hänen majesteettinsa olisi ehkä muuten menettänyt kaikki."

"Miksi ei Jamaa hävitetty", kirkui Fleming, "ja Narvaan lähetetty muonavaroja, niinkuin kuningas käski?"

"Herra Kustaa Banér sanoi saaneensa kuninkaalta käskyn, että Jamaa ei hävitetä. Muuten se asia koskee häntä, minulla ei ole sen kanssa tekemistä."

"Miksi ei kaupungissa ollut enempää viljaa?"

"Siitä oli puute, enkä minä luullut piirityksen tulevan niin pitkälliseksi, minä toivoin yhäti apua herra Kustaa Banérilta. Se oli kuitenkin minun vikani, etten pitänyt ajoissa huolta siitä, ja tätä laiminlyöntiäni pyydän kuninkaalliselta majesteetilta alamaisimmasti anteeksi."

"Minkätähden ette pitänyt enempää väkeä kaupungissa, vaan annoitte heidän mennä pois Banérin kanssa?" kysyi Fleming.

"En tahtonut heikontaa itse pääarmeijaa, sillä toivoin saavani apua siltä. Tunnustan kuitenkin tässä suhteessa menetelleeni sekä huolimattomasti että uhkarohkeasti, sillä kun usein ennen olin lyönyt venäläiset pienellä sotavoimalla, toivoin nytkin voivani tehdä samoin. En myöskään luullut vihollista niin vahvaksi, enkä sitäkään, että hän olisi voinut talvikelillä kuljettaa mukanaan niin suuria muurinsärkijöitä. En luullut häntä nyt vaarallisemmaksi kuin Räävelissä 1577. Mutta siinä petyin, ja kun Jumala tahtoo rangaista, niin hän ottaa pois kaikki hyvät neuvot. Sentähden turvaudun tässäkin rukoukseen pyytäen kaikkein alamaisimmasti hänen majesteetiltaan anteeksi."

Neuvostossa oli eräs Juhanan heitukoista, Olavi Sverkerinpojan arvokas virkaveli; hyvin pöyhkeällä varmuudella hän lausui:

"Minulle on sanottu, että herra Kaarle Horn aina oli tahtonut luovuttaa kysymyksessä olevat linnoitukset, koska hän kadehti kuninkaalliselta majesteetilta tämän maa-alueen voittamista ja sitä arvonimenlisäystä, mitkä siitä seurasi."

Horn loi ivallisen silmäyksen kielittelijään ja vastasi tyynesti: "On totta, että olen tahtonut luovuttaa tämän maan takaisin venäläisille, mutta en suinkaan kavalluksen kautta, vaan luotettavan rauhan saamiseksi, ja sitäkin enemmän, kun Jama ja Kaporie ovat vähäarvoiset. Tämän olen myöskin sanonut kuninkaalle sekä omasta että herra Pontus-vainajan puolesta, vieläpä kaksikin eri kertaa, vaikka sellaista neuvoa ei ole otettu huomioon. Mitä taas arvonimeen tulee, niin sanon vieläkin, että piru vieköön sen keksijän, vaikkapa se olisikin, kuten olen kuullut sanottavan, herra Henrik Matinpoika itse."

"Miksi olivat linnoituslaitokset niin huonossa kunnossa?" kysyi Klaus Fleming.

"Neuvoston hyvät herrat", vastasi Horn, "voivat paraiten todistaa, että tuontuostakin siitä muistutin, mutta etten saanut mitään tai kiusallisia vastauksia. Olen kuitenkin toiminut kykyni mukaan. Omat palvelijani ja hevoseni ovat olleet korjaustöissä, ja kun lopulta huovit palkan puutteessa tahtoivat lähteä pois, otin minä omat kultaketjuni, löin ne rikki ja jakelin palat sotaväelle. Tässä samoin kuin monessa muussakin asiassa voivat ne todistaa, joita miehistöstä vielä on jäljellä, ja minä pyydän, että heidät kutsutaan tänne, ennenkuin tuomio langetetaan, koska tämä asia on sangen tärkeä."

Lopuksi hän lisäsi: "Olen monessa suhteessa erehtynyt ja sitä pyydän kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta kukaan ei saa minua pyytämään ja kerjäämään armoa, ikäänkuin olisin joku kavaltaja. Ennemmin tahdon kuolla kuin ottaa kavaltajan nimeä jättääkseni sen vaimolleni, lapsilleni ja jälkeläisilleni. Ja te, hyvät herrat, ottakaa varteen viisauden vaatimukset ja tuomitkaa oikeuden ja omantuntonne mukaan, älkääkä kenenkään tahdon mukaan. Minä en syytä kuninkaallista majesteettia siitä, että ne menetettiin. Minun on syy, ei toki minun yksin, mutta ei siinä toki ole kavallusta. Otan Jumalan todistajakseni, että minulle tehdään silloin väärin, mutta mielelläni kuolen."

Neljä päivää perätysten häntä tutkittiin, mutta muuta vastausta hän ei antanut.

Juhanaa huomautettiin siitä, eikö olisi ennen tuomion langettamista kuulusteltava todistajia, joihin Horn oli vedonnut, mutta hän kielsi sen ja käski heti ratkaista asian.

Tuomio langetettiin helmikuun 20 p:nä, venäläisten rynnäkön vuosipäivänä.

Koska Kaarle Horn oli huolimattomuudellaan ja julkeudellaan saanut aikaan tämän vaurion valtakunnalle, tuomittiin hänet henkensä menettäneeksi, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa. Tuomarit pyysivät kuitenkin, että koska Kaarle Horn oli vedonnut niin moneen todistajaan, tuomion toimeenpano jätettäisiin siksi, kunnes ne olisivat saapuneet.

Tähän suostuttiin, ja kesäkuussa jätettiin asia uuden tuomioistuimen käsiteltäväksi, mutta syytöskohdat, todistukset ja vastaukset olivat samat.

Samana pysyi tuomiokin.

Kaikilta tahoilta saapui esirukouksia Hornin hyväksi, mutta turhaan; tuomion toimeenpaneminen lykättiin kuitenkin kerta kerralta tuonnemmaksi.

Lopulta lykättiin mestauspäivä joulukuuhun. Herttua ja Sigismund koettivat saada kuningasta heltymään, mutta hän vastasi sättien ja ärjyen.

Vihdoin, itse mestauspäivänä, he ottivat kaksivuotiaan prinssi Juhanan kanssaan, ja hänen jokeltavista esirukouksistaan hirmuvaltias viimeinkin heltyi.

Kaarle Horn armahdettiin itse mestauspaikalla, mutta vietiin Örbyhusiin vankeuteen.

Sigismund vapautti hänet sittemmin sieltä, mutta syvästi loukkaantuneena kokemastaan kohtelusta hän vetäytyi pois julkisesta elämästä ja eli muutamia vuosia hiljaisuudessa kartanossaan Suomessa.

Mutta hyvitys oli toki tulossa.

Kun Kaarle herttua sai vallan käsiinsä, nimitettiin Kaarle Horn Räävelin maaherraksi ja sotapäälliköksi Liivinmaahan.

Jo 1601 päättyi hänen mainehikas elämänsä; hän ei ollut pilannut isänsä, urhean Henrik Hornin mainetta.

Hän jätti jälkeensä neljä poikaa, kaikki mainioita miehiä, joista Kustaa Horn oli nuorin ja suurin.

"Oli", sanoo Geijer, "useampia ruotsalaisia sukuja kuin yksi, joista tähän aikaan koitui moisia hedelmiä; ne viittaavat tulevaisuuteen, suuren Kustaa Aadolfin aikaan."

* * * * *

Kun Kaarle Horn oli kutsuttu pois, puhkesi Räävelissä huovimeteli, minkä Yrjö Boije, joka menestyksettä piiritti Ivangorodia, vaivoin sai tukahutetuksi.

Tehdäkseen veljensä mieliksi matkusti Kaarle herttua sinne, mukanaan joukko sotaväkeä, mutta hänestä näytti, ettei hän voinut siellä mitään saada toimeen, ja hänellä oli luultavasti hyvin vähän halua koko yritykseen, jonkatähden hän palasi Ruotsiin alkupuolella vuotta 1591.

Virossa oli sotapäällystö niin kyllästynyt pitkälliseen sotaretkeen, että lopuksi omin uhin tahtoi tehdä rauhan.

Sigismund teki rauhan Puolan puolesta ja sai samalla aikaan Ruotsille välirauhan vuodeksi.

Mutta tuo suututti taaskin Juhanaa. Ei hänen poikansa eikä veljensäkään saanut olla hänen holhoojanansa, ja hän käski jatkaa sotaa.

Uudet sotaväenotot Ruotsissa, huovimetelit maksamattoman palkan tähden, molemminpuoliset hävitykset ja jokunen onnellisempi aseleikki Ruotsin puolelta olivat muuten mainittavia tapauksia tässä sodassa Juhanan hallituksen kahtena viime vuotena.

Vihdoin Klaus Fleming ryntäsi Venäjälle ja löi viholliset useassa taistelussa.

Eräässä taistelussa jäi kentälle 6,000 venäläistä, ja tuosta voitosta kuningas Juhana iloitsi niin suuresti, että määräsi vietettäväksi yleisen kiitospäivän.

Mutta hänen ilonsa eivät enää olleet pitkäaikaisia.

22.

MIELENHÄIRIÖ.