Part 23

'Olen tarkoin miettinyt kaikkea, mitä olette kirjoittaneet, vieläpä enemmänkin. Mutta kun nuori kuningas Kalmarissa vastoin omaa mieltänsä ja minun tahtoani tuli pakotetuksi matkustamaan Puolaan, ja kun hänellä siellä on niin kovat ja vähäetuiset ehdot, että hänen hallituksensa enemmän on Venetsian herttuan kuin jonkun kuninkaan hallitukseen verrattava, ja hän itse on joutunut kuin Baabelin vankeuteen; niin ollen ja koska Jumala nyt on johtanut meidät yhteen, aion ottaa poikani kanssani kotiin Ruotsiin ja tehdä sen vastoin teidän tuumailujanne, sillä usein olen huomannut parhaaksi sen, mikä tapahtuu vastoin teidän neuvojanne.

Sitäpaitsi olen minä sekä arvoni että valtani puolesta, iältäni ja järjeltäni teitä korkeammalla, ja olen kyllin koetellut maailman menoa.

Mitä Puolasta päin koituvaan vaaraan tulee, niin tiedän kyllä keinoja sen estämiseksi, vaikka ne vastaiseksi ovat vain kahden henkilön tiedossa, mutta muutaman viikon kuluttua saatte tietää kaikki.

Siihen asti täytyy teidän pysyä rauhassa, sillä tästälähin tahdon niinkuin tähänkin asti hallita ehdottomasti kuninkaana, ja jos se ei saa tapahtua, tahdomme sekä minä että poikani jättää Ruotsin, ja te saatte valita kuninkaaksenne kenen haluatte.'

Näennäinen ystävyys kuninkaan ja neuvoston välillä hävisi kuin särkyvä kupla, ja molemminpuolinen, syvällä piillyt, mutta kauan kytenyt epäluottamus ja viha puhkesi julkivihollisuudeksi.

Niitä neuvosherroja, jotka pyysivät saada puhutella kuningasta, hän kohteli kovin sanoin, ja lopulta heitä ei laskettu ollenkaan puheille.

Olavi Sverkerinpojan kautta Juhana lähetti heille sellaiset terveiset, että hän vainoaa heitä koko elinaikansa, jos he viekoituksillaan onnistuvat saamaan Sigismundin Ruotsin-matkan estetyksi.

"Se olisi", huudahti hän epätoivoissaan, "samaa kuin jos neuvosto pistäisi puukon sydämeeni."

Sigismund ei luultavastikaan ollut selvillä siitä, matkustaisiko Ruotsiin vai palaisiko Puolaan.

Tässä suhteessa oli ainakin Juhanalla varma mielipiteensä, ja mikäpä estäisi sitä toteuttamasta?

Laivasto oli matkakunnossa satamassa, Fleming odotti vain käskyä, ja nopea lähtö tekisi kaikista verukkeista lopun.

Mutta sen sijaan horjuttiin päätöksen tekemisessä, viikko kului toisensa perästä, ja vastustajat saivat aikaa keksiä voittamattomia esteitä.

Ei Juhanan epätoivo eivätkä hänen uhkauksensa näyttäneet tekevän mitään erityistä vaikutusta herroihin.

Seuraavalla viikolla he lähettivät vielä kirjeen kuninkaalle. Sen sisällys oli melkein sama kuin edellisenkin, mutta se oli lyhyempi ja päättävämpi.

Heti senjälkeen saapui kirje Narvan asukkailta, jotka pyysivät kuningasta luopumaan vaarallisesta yrityksestään.

Samaan aikaan tuli myöskin sikäläiseltä sotaväeltä Aksel Lejonhufvudin ja Klaus Bielken kyhäämä kirje. Jälkimäisen piti viedä se kuninkaalle, mutta ennenkuin hän saapui Rääveliin, olivat asiat saaneet toisen suunnan.

Ruotsin herrat olivat tulleet huomaamaan, että kaikki rukoukset ja huomautukset olivat turhia.

Puolalaisten onnistui yhtä vähän vaikuttaa Sigismundiin, jonka ajatuksissa nyt oli vain isä.

Kulovalkean tavoin levisi huhu, että Sigismundin tavaroita salaa kuljetettiin Ruotsin laivastoon.

Ratkaiseviin toimiin oli ryhdyttävä. Verisiä yhteentörmäyksiä sattui yhä useammin ruotsalaisten ja puolalaisten huovien välillä; näytti melkein siltä, kuin sota olisi jo julistettu, ja muona varain puute kävi yhä tuntuvammaksi.

Neuvosto se luultavasti astui ratkaisevan askeleen.

Sotapäällystö marssi linnan luo; he pysähtyivät kuningasten ikkunain alle, laskivat lippunsa alas ja vannoivat kalliin valan, että eivät koskaan paljasta miekkaansa Juhanan ja Sigismundin puolustukseksi, jos he tarpeettomasti hankkivat Ruotsille niin paljon vihollisia.

Puolan herrat esiintyivät uhkaavammin kuin ennen; he olivat aikeissa palata kotiansa ja peruuttaa Sigismundille vannomansa uskollisuuden ja kuuliaisuuden.

Nyt ei auttanut enää. Kuningasten täytyi taipua, sitten kun Puolan herrat olivat antaneet kuningas Juhanalle varman lupauksen, että Sigismund vastedes sai matkustaa Ruotsiin milloin tahtoi.

Syyskuun 30 p:nä Sigismund tempautui toivottoman isänsä syleilystä ja lähti Räävelistä.

Kuningas Juhana oli aivan suunniltaan surusta ja harmista eikä tahtonut moneen päivään puuttua mihinkään.

Silloin saapui kirje Hogenskild Bielkeltä, joka kertoi, että Kaarle herttua oli ruvennut toimiskelemaan.

Se herätti Juhanan toimettomuudestaan, ja vaikka hän valitteli kaikkia niitä huolia ja levottomuuksia, jotka olivat tulossa, tuli hänen nyt kiire kotiin.

Kostonhimo paloi hänen sielussaan niitä neuvosherroja kohtaan, joita hän sai kiittää kärsimästään nöyryytyksestä. Kavalain suunnitelmainsa vuoksi nämä eivät tahtoneet, että Sigismund palajaisi Ruotsiin.

Nyt he olivat heittäneet naamarinsa, he vihasivat häntä samoin kuin hänkin heitä. Nyt riippui kaikki vain siitä, kumpi oli voimakkaampi.

Hänellä oli valta, ja hän myöskin tuli sitä käyttämään.

Eerik Sparreen ja Ture Bielkeen hän oli eniten suuttunut. He eivät edes saaneet seurata häntä kotimatkalle.

Molemmat herrat rukoilivat Gunillaa puhumaan puolestaan, ja hän lupasi tehdä voitavansa.

Juhana lähetti valtuutettuja keskustelemaan venäläisten kanssa. Sitten hän astui laivaansa, turhaan hänelle kunnioitustaan osoittavan neuvoston sekä rauhaa ja leipää huutavan sotajoukon keskellä -- synkkänä, äänettömänä ja viha sydämessään.

20.

HYRRÄ.

Suruissaan ja sortuneena lähti Sigismund Räävelistä; hänen hidas luonteensa oli kärsinyt julmasti isän epätoivosta ja näistä rajuista kuohuista.

Mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli epävarma, pitikö iloita vaiko surra Puolaan palaamisesta... kiusallisia voitiin siellä kyllä olla, mutta hänen tätinsä, leskikuningatar, ei antaisi koskaan hänelle ja hänen isälleen anteeksi sitä, mitä voisi sanoa petokseksi ja kavallukseksi.

Hänen rakas sisarensa Anna saisi myöskin kärsiä ikävyyksiä, olisivatpa ehkä pidättäneet hänet panttivankina.

Ja lopuksi -- eikä se suinkaan merkinnyt vähimmän -- olisivat ehkä menneet tyhjiin jo alotetut keskustelut Itävallan hallitsijasuvun kanssa.

Hän oli rakastunut kauniiseen kuvaan. Hänet hän _tahtoi_ puolisokseen, hän yksin voisi tuottaa hänelle lohdutusta Ebba Hornin menettämisestä, joka niin julmasti oli hyljännyt hänet.

Aina sitä myöten kuin nämä ajatukset valtasivat hänet, hälveni se synkkä usva, joka oli verhoonsa kietonut hänen sielunsa ja mielensä. Hän suvaitsi vastata seurueensa herrojen kysymyksiin ja puhutella heitä, ja kun vihdoin kellojensoitto, tykinlaukaukset ja aaltoilevat ihmisjoukot tervehtivät häntä, huomasi hän, kuinka oikein oli tehnyt palatessaan.

Leskikuningatar syleili häntä itkien, ja prinsessa kysyi ivallisesti, oliko hän Gunillan tähden aikonut palata Ruotsiin.

Mielenliikutukset ja matka olivat kokonaan uuvuttaneet hänet, ja hän tarvitsi ainakin parisen viikkoa toipuakseen niin paljon, että voi itse kirjoittaa rakkaalle isälleen Ruotsiin ja kertoa, kuinka lopen väsynyt oli ja kuinka paljon hallitusasioita oli häntä odottamassa, joihin hän ei vielä pitkään aikaan kyennyt puuttumaan.

Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä hämmästyttämästä prinsessaa käymällä hänen luonansa muutamia päiviä kotiintulonsa jälkeen.

Mutta kuningas ällistyi itse yhtä paljon löytäessään hänet lepäämässä sohvalla, jonka vieressä tuolilla istui hänen käsikirjurinsa ääneen lukien hänelle.

Tämä hypähti heti seisomaan ja kumarsi syvään, mutta prinsessa jäi huoletonna lepäämään.

Kuninkaan viittauksesta Possmoschi poistui.

"Oletpa varomaton, siskoseni", sanoi Sigismund.

Anna punehtui hieman. "Minua liikuttaa hyvin vähän mitä kansa sanoo", vastasi hän.

"Minulla on ilmoitettavaa sinulle jotakin -- tärkeää."

Hän nousi heti istumaan. "Koskeeko se minua?"

"Sinua yksin; se on Kustaa Brahesta." Tumma puna peitti hänen poskensa, ja hän huokasi syvään. "Hänestäkö!"

Hän nojausi veljensä olkapäähän itkien kiihkeästi. "Pyytääkö hän kättäni?"

"Mitä, etkö ole iloinen siitä?"

"Se on viipynyt kovin kauan."

"Hän tahtoo tulla Puolan palvelukseen."

"Sen voin ymmärtää."

"No, mitä tahdot minun vastaamaan?" Hän taisteli nähtävästi kovaa taistelua; sitten hän huudahti kiihkoisesti: "En mene koskaan kenellekään muulle kuin Kustaa Brahelle!"

"Sitten on asia ratkaistu."

"Toisin sanoen, jos huolin kenestäkään."

"Miksipä et huolisi?"

"Olen ehkä kiintynyt toiseen", vastasi hän tuskin kuuluvasti.

"Kiintynyt toiseen... ethän toki... tuohon kirjuriin?"

"Eikö hän ole mielestäsi jumalaisen kaunis?"

"Karkoita hänet heti luotasi, Anna!"

"Samaa sanoo leskikuningatarkin, mutta minä en tahdo."

"Ajattelehan, arvosi, maineesi!"

"Jos nyt panisin pois hänet, tulisi juuri juoruja liikkeeseen; hänen täytyy jäädä, ja Kustaan täytyy joka tapauksessa uskoa hyvää minusta."

"Mutta jos hän kuuntelee juoruja?"

"Niin hän ei ansaitse minua!" huudahti Anna. "Panetpa paljon arvoa kirjuriisi."

"Niin tosiaankin", vastasi Anna nauraen, "olen ihastunut hänen ihanuuteensa. Meidän kesken puhuen, hän jumaloi minua, ja minua huvittaa nähdä eri vivahduksia hänen silmissään sen mukaan, olenko hyvällä vai huonolla tuulella."

"Varo vaan, se voi olla vaarallista leikkiä."

"Senpätähden siitä pidänkin. Minulla ei ole ketään muuta, kenen kanssa huvitella."

"Mutta jos hän pääsee voitolle?"

"Sinä unhotat, että minä olen Vaasan suvun prinsessa", vastasi Anna kovasti punehtuen.

"Niin oli Ceciliakin", mutisi Sigismund.

* * * * *

Kuningatar Gunillan mahtava suku oli toivonut hyötyvänsä hänen kauttansa, mutta oli pettynyt; joka kerta kun hän esitti jonkun pyynnön heidän puolestaan, vastasi kuningas: "Vaiti, sinä et käsitä valtion asioita!"

Kotiin tultuaan Juhana sai tietää, ettei herttua puolestaan ollut ryhtynyt mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan, ja heti hän epäili, että Hogenskild Bielken kirjeellä tästä asiasta oli vain ollut tarkoituksena saada isän ja pojan yhdessäolo päättymään.

Kuningas ei voinut unhottaa, että koko hänen suuri suunnitelmansa oli täydelleen mennyt myttyyn, ja katkerasti tuntien arvonsa loukatuksi vakaantui hän päätöksessään kostaa kauheasti niille, jotka olivat pilkanneet hänen toiveitaan ja tehneet tyhjiksi hänen tuumansa.

Vastustus oli jo itsessään kiusoittanut häntä, ja sitä enemmän, kun hänen oli täytynyt alistua.

Tähän vihaan liittyi vielä epäluulo, että hänen kokemansa vastustus oli yhteydessä salaisten, rikollisten vehkeiden kanssa.

Eikö neuvosto ollut aina ollut Vaasan sukua vastaan; paraissa aikomuksissako se ehkä 1587 kehotti Juhanaa ja hänen poikaansa hyväksymään Puolan kuningasvaalin?

Eikö ollut todenmukaisempaa, että aateli tahtoi edistää omia tarkoitusperiään, kun se toimi saadakseen pois kruununperillisen, ja eikö väinkin ollut salainen aikomus panna toimeen neuvostohallitus ja siten valmistaa vallanperimyksen poistamista?

Siitähän olisi vanha ylimysvalta seurannut kuin itsestään. Mutta sellaiset puuhat ansaitsivat rangaistuksen, ja sen tulivat kyllä niiden alkuunpanijat saamaan.

Palattuaan Räävelistä Tukholmaan hän antoi neuvosherroille käskyn pysyä kaupungissa.

Uhkauksin ja pakkokeinoin koetti kuningas saada heitä tunnustamaan, että olivat yllyttäneet sotaväkeä ja ilkeissä tarkoituksissa estäneet Sigismundin kotiinpalaamista.

He kielsivät vakavasti, mutta marraskuussa hän pakotti heidät kyhäämään kirjoituksen, jossa he lausuivat paheksivansa ja valittavansa sotaväen uhmaavaa käytöstä sekä samalla selittivät, ettei heidän tarkoituksensa ensinkään ollut estää Sigismundia palaamasta Ruotsiin.

Samalla he pyysivät anteeksiantoa, suosiota ja armoa sekä lupasivat olla kuningas Juhanalle ja hänen perillisilleen uskollisia ja kuuliaisia koko elinaikansa.

Jos kuningas vastedes tahtoisi heiltä neuvoa, tuli heidän antaa se parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos "kuninkaan mielipide ja laajempi katsantokanta ei olisi sen kanssa sopusoinnussa, niin tuli heidän alistaa tahtonsa sen alaiseksi".

Kaikki herrat, jotka olivat olleet mukana Virossa, kirjoittivat sen alle. Sitä ei kuitenkaan saanut käsittää niin, että he sillä olisivat tunnustaneet jotenkin rikkoneensa ennen tekemäänsä uskollisuudenvalaa.

Sitten he saivat eronsa.

Herrojen mieltä kirveli, kun heidät oli pakotettu pyytämään anteeksi rikosta, jota ei oltu todistettu heidän tehneen, ja sentähden päättivät he laatia vastalauseen, jossa selittivät, että he eivät olleet tehneet mitään, jota heidän tarvitsisi pyytää anteeksi tai jonka vuoksi heidän oli tarvis kirjoittaa anomuskirjelmä 22 p:ltä marraskuuta.

He olivat tehneet sen Olavi Sverkerinpojan selitysten johdosta, että siten muka palajaisi rauha kuninkaan mieleen ja sopu valtakuntaan ja että he itse välttäisivät heitä muuten uhkaavan ikuisen vankeuden.

Vastalause pidettiin kuitenkin toistaiseksi salassa.

Mutta keskenään he keskustelivat miten päästä kaikesta tästä... jokainen voi käsittää, ettei kuninkaan kostonhimo suinkaan ollut tyydytetty, mutta keneltä etsiä apua ja suojaa?

Oli vain yksi, jonka puoleen kääntyä, ja se oli herttua.

Mutta Eerik Sparre oli hänen persoonallinen vihamiehensä, ja tarvittiin monta taivutusyritystä, ennenkuin hänet saatiin astumaan ensimäinen sovinnon askel.

Vihdoinkin päätettiin käydä Kaarle Sturen luona, joka palveli herttuan hovissa.

Hänen luokseen kokoontuivat Sten Banér, Aksel Lejonhufvud, Moritz Grip ja Eerik Sparre.

Ne arvostelut, joita Juhanasta siellä annettiin, eivät suinkaan olleet imartelevia. Ei kukaan luottanut tehtyyn sopimukseen, ja kaikki yksimielisesti antoivat Sturen tehtäväksi pyytää heidän puolestaan herttuan suojaa siinä tapauksessa, että heitä edelleenkin uhattaisiin vainota.

Mielistelijäin ja panettelijain aika oli nyt tullut. Aatelisten määrättömät rikkaudet, heidän omanvoitonpyyntönsä valtion asiain hoidossa, heidän ylpeytensä ja julmuutensa alustalaisiaan kohtaan oli kansassa synnyttänyt hiljaista, hiipivää vihaa.

Ennen ei siihen oltu kiinnitetty huomiota, mutta nyt se saattoi olla välikappaleena Juhanan suosion voittamiseksi; se tuli tervakseksi siinä roihussa, joka liekehti hänen rinnassaan, ja se voi tyydyttää monen yksityisen kostonhimoa.

Mikä mainio tilaisuus sen ohessa suosion saavuttamiseen! Tarvitsihan vain käydä juoruamassa mitä pistopuheita ja tyytymättömiä lauseita syytetyt ja heidän ystävänsä olivat lausuneet.

Omiensakin keskuudessa oli aatelistolla vihamiehiä. Klaus Fleming oli aatelispuolueen mahtava vastustaja, eikä liehakoiva Niilo Gyllenstjerna säästänyt kielittelyä ja kavalia syytöksiä, milloin hänen vaan siten onnistui päästä korkean herransa suosioon. Juhana tekikin hänet uskotukseen, mutta herrat nimittivät Niilo herraa tuuliviiriksi.

Kaikesta tästä mairittelusta ja kielimisestä kuningas kiihottui entistä enemmän.

Hän tunsi enemmän kuin koskaan ennen tarvitsevansa tukea, ja kun hänen ja hänen entisten liittolaistensa väli nyt oli rikkunut, täytyi hänen kääntyä niiden puoleen, joita vastaan hän ennen heidän avullaan oli taistellut.

Kun Juhana vielä oli Räävelin-matkallaan, saapui sana, että herttuatar Maria oli kuollut. Kaarle oli alussa lohduton ja lausui vakavasti, ettei aikonut enää koskaan mennä naimisiin.

Tämä vakuutus sekä se seikka, ettei herttuattarelta jäänyt poikaa, tyynnytti Juhanan pelkoa hänen vastaisten kunnianhimoisten tuumiensa suhteen ja hän kirjoitti nyt Kaarlelle pyytäen tätä saapumaan Tukholmaan, jotta he saisivat keskustella.

Tämä matkusti heti, ja veli otti hänet sydämellisesti vastaan.

He olivat samaa mieltä, mitä herroihin tuli, ja myöskin yksimielisiä siitä, "että aatelisto oli anastanut kruunun tiluksia ja kansan rahoja". "Heillä on leveä selkä, ja he voivat kyllä kärsiä rangaistuksensa..." lausui herttua.

Herrat olivat kuluttaneet huovien palkat viineihin ja nautintoihin sekä rouviensa helmiin ja koristuksiin y.m.

Sovinto veljesten kesken tuli täydelliseksi, ja seuraavan vuoden alussa julkaistiin sopimuskirje, jonka nojalla Kaarle sai takaisin kaikki entiset oikeutensa herttuakunnassa.

Sopimuskirjeessä selitettiin, että tähän asti vallinnut erimielisyys veljesten kesken oli muka ollut seurauksena pahansuopain henkilöiden vehkeilyistä, jotka olivat tahtoneet hävittää ja turmella Kustaa kuninkaan jälkeläiset, sekä siitä, että jotkut ilkeät ihmiset muutamina aikoina olivat saaneet aikaan erinäisiä säädöksiä huomaten ne varmimmaksi keinoksi, millä katkeroittaa ja kiihottaa toisiaan vastaan molemmat perheet, kutiinkaan ja herttuan.

On omituista nähdä sitä tavatonta myöntyväisyyttä, millä Juhana nyt luopuu vaatimuksistaan, joista hän ennen niin itsepintaisesti oli pitänyt kiinni, sekä sitä peittelemätöntä avomielisyyttä, jolla hän selittää olleensa vain tahdoton välikappale muiden käsissä. Selvästi huomaa, että se viha, joka hänessä riehui neuvosherroja vastaan, oli kokonaan sokaissut hänet.

Tämän vihansa tähden hän kokonaan unhottaa entiset epäluulonsa herttuan suhteen; hänelle hän uskoo valtakunnan asiain hoidon ja kiinnittää hänen apuunsa luottaen ajatuksensa yksinomaan siihen, miten saisi masennetuksi vihollisensa, jona hän pitää valtaneuvostoa.

Rikos, josta hän neuvoksia syyttää, on heidän Räävelissä kyhäämänsä kirjelmä. "He ovat panneet kuninkaan syyksi kaiken kurjuuden, mitä valtakunta viime vuosina oli kärsinyt, siten lausuen väärän todistuksen Jumalan valitsemaa kuningastansa vastaan." Hän ei ollut syynä niiden syntyyn eikä pitkällisyyteen; oikea syy oli itse neuvosherroissa, jotka ilkeissä tarkoituksissaan olivat ärsyttäneet kuningasta ja hänen veljeään toisiaan vastaan ja siten pakottaneet kumpaisenkin pitämään kotona Ruotsissa suuren joukon sotaväkeä, joka muuten olisi voitu viedä Liivinmaahan pakottamaan venäläisiä rauhantekoon.

Eivätkö he nyt viimeksi olleet estäneet kuningasta ottamasta mukaansa koko sotavoimaansa Rääveliin, ja jos "sitä melskettä ja erimielisyyttä ei olisi tapahtunut", jonka he olivat saaneet aikaan, olisi voitu saada siedettävät rauhan ehdot.

He olivat myöskin syynä siihen, ettei sotaväelle riittänyt palkkaa, sillä niin paljon meni valtion tuloja heidän ylläpitoonsa ja läänityksiinsä, joita he taukoamatta lisäsivät, ettei ollut ihmekään, jos valtion varoista ei ollut mitään jäljellä.

Itse olivat he kehottaneet kuningasta kantamaan rahvaalta vuotuisia kustannusapuja, ja "jos joitakin apurahoja oli kannettu muuten kuin yhteisestä neuvonpiteestä, niin oli hovimarski ensin puhunut siitä kamreerien, kyökkimestarien ja hovikirjurien kanssa ja lopuksi kehottanut kuninkaallista majesteettia suostumaan sellaiseen apuverotukseen".

Kun he valittivat hovinpidon ylellisyyttä, niin huomatkoot, ettei siihen ollut syynä kuningas, vaan "hovimarski ja muut sellaiset". Rakennustöihin tarvittavat kustannukset olivat suureksi osaksi otetut kuninkaan yksityistuloista, ja olisi kauheaa, sietämätöntä ja hävytöntä rohkeutta kieltää kuningasta tahtonsa mukaan käyttämästä yksityisomaisuuttansa.

He syyttävät kuningasta kansan kurjasta tilasta, mutta siitä he eivät puhu mitään, miten he itse kiusaavat ja rasittavat niitä talonpoikia, jotka ovat heidän alustalaisiansa, miten he maa-ostoillansa vähentävät kauppakaupunkien elatusvaroja, miten he ottavat lainoja porvareilta, ja kun nämä heiltä vaativat maksua, uhkaavat heitä lyönneillä ja pahoinpitelyllä.

Vadstenassa he olivat neuvoneet kuningasta koettamaan hankkia Puolan kruunun pojalleen, Kalmarissa he sitten olivat itsepintaisesti "kärttäneet ja vaatineet" häntä hyväksymään vaalin, vaikka siinä olikin asetettu kovia ja sietämättömiä ehtoja, joihin lähettiläillä ei ollut mitään oikeutta suostua.

Räävelissä he olivat tehneet mitä suinkin voivat estääkseen Sigismundia palaamasta Ruotsiin; tätä varten he olivat kiihottaneet sotaväen uppiniskaisuuteen ja tottelemattomuuteen, niin että se oli "kieltäytynyt menemästä sinne, mihin kuninkaallinen majesteetti tahtoi ellei kuninkaallinen majesteetti tahtonut tehdä siten kuin heistä näytti sopivalta, ja niin he olivat pakottaneet kuninkaallisen majesteetin tekemään vastoin omaa tahtoansa, joka ei ollut mitään muuta kuin kuninkaallisen majesteetin pettämistä".

Syyksi Sigismundin kotimatkaa vastaan olivat he maininneet sellaisen hävyttömän valheen, että valtakunnan alamaiset voisivat suuttua ja jotkut heistä voisivat estää heidän kuninkaallisia majesteettejaan valtakuntaan palaamasta, "jolloin heillä oli ollut herttua Kaarle mielessään, ja he siten olivat antaneet uuden todistuksen siitä, että pyrkivät pitämään yllä epäluuloa veljesten kesken".

Kaarle herttua oli pääasiassa samaa mielipidettä kuin veljensäkin herrojen tuumista. Se näkyy siitä kirjelmästäkin, jonka hän kirjoitti Juhanaa niin kiihottaneiden neuvottelujen johdosta.

Hän sanoo siinä, että "muutamat neuvoston jäsenet olivat syynä epäsopuun veljesten kesken".

Mitä Puolan kysymykseen tuli, oliko Puolan kuninkaan Ruotsin-matka siihen aikaan sopiva vai sopimaton, siitä hänen ruhtinaallinen armonsa ei tahtonut sanoa mitään, mutta sen hän sanoi huonoksi neuvoksi, että kuningas Sigismund koskaan oli tullut Puolaan, ja sen ehkä vieläkin huonommaksi, että hän jäisi sinne pois isänmaastaan. Sillä ne, jotka ovat sellaista neuvoneet, eivät voi sitä hyvin puolustaa.

"Mitä he ovat tarkoittaneet sillä", sanoo hän toisessa paikassa, "että se, joka oli Ruotsin kruunun lähin perillinen, näin lähetettiin maasta pois, sen ratkaiskoot kaikki uskolliset ruotsalaiset."

Sovinto veljesten kesken teki Juhanan rajattoman luottavaiseksi; hän kuvaili veljelleen toivottoman asemansa ja valtiovaraston tyhjyyden, sikäli kuin hänellä oli siitä selkoa, ja Kaarle, joka samoin kuin isänsäkin oli hyvä taloudenhoitaja, lainasi Juhanalle joltisiakin rahasummia.

Eikä siinä kyllin; hän otti myöskin osakseen valtakunnan hallinnon, vaikka hänen täytyi se tehdä omalla kustannuksellaan.

Voidakseen paremmin hoitaa sitä täytyi hänen käyttää suuri osa pikkutyttärensä äidinperinnöstä, panna panttiin kalleutensa ja omalla takuullaan ottaa laina sisareltaan Mecklenburgin herttuattarelta sekä samalla pitää tarkkaa huolta siitä, ettei sotatarpeisiin aiottuja varoja kulutettu hukkaan.

Juhana hämmästyi ja sanoi, että Kaarle teki kolmessa päivässä niin paljon kuin muut kolmessa kuukaudessa; itse tuumiskeli hän vain miten kostaa neuvostolle. Hän nimittikin sitä julkisissa asiakirjoissakin vain "valtakunnan pahaksi neuvoksi".

Etenkin Eerik Sparre, Ture ja Hogenskild Bielke, Kustaa ja Sten Banér sekä Klaus Tott olivat hänen vihansa esineinä. Itseään puolustaakseen veljet sysäsivät epäsopunsa syyn heidän niskoilleen. Juhana kertoi kaikista niistä lausunnoista, joita neuvosto edellisten riitaisuuksien aikana oli Kaarlesta antanut, ja tämä vuorostaan kertoi heidän äskettäin käyneen pyytämässä hänen suojelustansa Juhanan vainoomisia vastaan.

Sovittiin siitä, että olisi säätyjen edessä syytettävä herroja, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rikollisuuttaan. Oikeastaan haluttiin päästä käsiksi Eerik Sparreen ja muutamiin hänen lähimpiinsä.

Oli vain kysymys siitä, miten saada muut neuvoston jäsenet eroamaan heistä.

Nyt alkoi varsinainen vaino. Eerik Sparre pysyi pelkäämättömänä ja taipumattomana, samoin Hogenskild ja Ture Bielke. Liivinmaalta palattuaan Kustaa Banér samoin kuin hänen veljensäkin Sten pysyi säikähtämättä kerran lausumissaan sanoissa. Kaarle herttua pyysi jälkimäistä eroamaan muista, mutta hän kieltäytyi.

"Tuhat kertaa ennemmin kuolen", sanoi hän, "kuin hyväksyn sellaisia ehdotuksia ja antaudun sellaiseen orjuuteen, mihin minua nyt tahdotaan pakottaa."

Alussa vuotta 1590 kutsuttiin säädyt kokoon.

Vallanperimysoikeus vahvistettiin ensin Sigismundille ja hänen miespuolisille, perillisilleen sekä senjälkeen nuorelle Juhana herttualle (kuningatar Gunillan pojalle), joka tuli saamaan Suomen ruhtinaskunnakseen.

Jos hän kuolisi ilman rintaperillisiä, siirtyisi valtakunta Kaarle herttualle, ja koko miespuolisen suvun sammuessa kuninkaallisen huoneen prinsessoille.

Valtiopäiväin alkuun oli kutsuttu vain muutamia harvoja aatelisia ja yksinomaan sellaisia, joiden tiedettiin myöntyvän kaikkeen, mitä sanottiin. Sittemmin tuli useita lisää.