Part 22

"Tahdonpa sanoa sanan minäkin", puuttui puheeseen Boris. "Tarjoomani suuret edut olisivat panneet kenen tahansa toisen pään pyörälle, mutta teidän päänne on varmaan jo entuudestaan pyörällä, koska ette lankea polvillenne ja kiitä minua. On yhdentekevää mitä te uskotte tai ette usko; uskonto on verho, johon muodon vuoksi pukeudutaan. Jos pelkäätte ruotsalaisten miekaniskuja, niin tahdon sanoa teille, että päälliköt ovat liian viisaita etunenässä kulkeakseen, ja lopuksi" -- tässä hän löi nyrkillään pöytään, niin että se meni sirpaleiksi -- "lopuksi tahdon sanoa teille: Ajatelkaa asiata huomiseen, silloin tahdon saada vastauksen." Näin sanoen hän lähti huoneesta.

Mutta nyt alkoi vaikein taistelu.

Maria ahdisti häntä rukouksin ja kyynelin, käytti kaikkia houkutuskeinoja saadakseen hänet suostumaan, mutta Kustaa väisteli hänen hyväilyjään sanoen surullisesti: "Maria, älä kiusaa minua, sinä vain lisäät kärsimystäni, mutta päätöstäni et voi muuttaa."

Sitä Maria kuitenkin juuri tahtoi; mitä merkitsivät uskollisuus ja lupaukset sellaiselle, joka ei koskaan ollut niitä pitänyt. Mutta kun hän näki, että kaikki ponnistukset olivat turhat, pääsi hänessä valloille se raivo, joka kiehui hänen sydämessään; ensin hän pyysi kuvansa takaisin, ja kun oli sen saanut, rupesi hän solvaamaan Kustaata, nimitti häntä narriksi ja sanoi, ettei ollut koskaan välittänyt hänestä.

Kustaa ei kuullut mitä hän sanoi, hän istui masentuneena, hervahtuneena.

Silloin hän vielä kerran tunsi hänen käsivartensa kaulallaan ja kuuli kuiskauksen: "Tule ja seuraa minua!"

"Käärme!" vastasi hän ja ravisti hänet luotaan.

Kirkuen tyttö pakeni, ja Kustaa palasi huoneeseensa.

Seuraavana aamuna Kustaa löysi omat vaatteensa sänkynsä laidalta, ja tuskin hän oli pukeutunut niihin, ennenkuin tuli eräs palvelija, joka tsaarin määräyksestä käski hänen seurata.

Kurjat ajopelit odottivat, ja kaikin puolin vaivalloisen matkan jälkeen hän saapui vankilaan.

Nyt oli hänellä hyvä aika miettiä vaihtelevaa elämäänsä; hän huomasi pian, että rakkautensa Mariaan oli ollut vain huumausta, ja hän piti elämää vankilassa siedettävämpänä kuin sitä, mitä olisi saanut viettää hänen kanssaan.

Menettelyänsä ei hän hetkeäkään katunut. "Toisin ei voinut käydä", sanoi hän itsekseen. "Olen vain tehnyt velvollisuuteni."

Mutta kovia päiviä hän nyt sai kokea, ei ainoastaan vankilan yksinäisyyttä ja niukkaa ravintoa, vaan myös kaiken toiminnan puutetta.

Eräänä päivänä oli kärpänen eksynyt sisään ikkunarautojen välitse; hän murensi hitusen leipää sille ja sai sitten ilokseen nähdä sen palaavan joka päivä ottamaan osansa hänen niukasta ruuastaan.

Mutta kun syksy tuli ja kärpänen kuoli, silloin hän itki katkeria kyyneliä, ikäänkuin olisi menettänyt rakkaan ystävän. Vanginvartijankin kävi sääliksi häntä, ja hän vei hänelle vankityrmään häkin, jossa oli peipponen.

Kuinka hän rakasti ja vaalikaan sitä! Pieni eläin istui hänen kädellään ja söi hänen suustaan.

Mutta kun kevät tuli, istui pikku laulaja ikkunalla ja kaiutti kaihoisena säveltänsä.

Eräänä päivänä, tuodessaan tapansa mukaan vangille hänen pienen päiväannoksensa, vartija huomasi hänen itkeneen.

"Minusta voisi teidät hyvästi laskea vapaaksi", sanoi vartija.

"En minä itseni vuoksi, vaan tuon tähden", sanoi Kustaa osoittaen lintua.

"Tahtoisitteko laskea sen pois?"

"Olisin teille siitä hyvin kiitollinen."

"Etteköhän tulisi kaipaamaan sitä?"

"Sen ilosta iloitsisin minäkin."

Peippo sai vapautensa, ja Kustaa puhui senjälkeen useasti siitä, kuinka onnellinen lintu nyt oli.

Viimein muutettiin hänetkin pieneen Kashinin kaupunkiin; siellä hän pääsi vapaaksi ja sai mielensä mukaan työskennellä tutkimuksissaan.

Mutta hänen voimansa olivat jo murtuneet, kuvat hänen menneisyydestään astuivat taas hänen mielikuvitukseensa. Hän oli toisinaan nuorukainen, joka torjui luotansa jesuiittoja, kun he tahtoivat viekoitella häntä vaatimaan isänsä kruunua, toisinaan kerjäläinen, joka etsi sisartansa Sigismundin hovista, toisinaan oli hän tsaarin hovissa halveksien torjuen kiusauksia luotaan.

Kashenka-joen rannalla sai harhaileva kuninkaanpoika hiljaisen hautansa kauniissa koivikossa 1607.

Hiljaisena ja huomiota herättämättä hän oli elänyt; hänen suuruutensa oli siinä, että hän oli torjunut luotaan kiusauksia. Hiljaa ja huomiota herättämättä hän myös poistui.

19.

LEHTI KÄÄNTYY.

Herttuan ja ylhäisemmän aatelin väli oli melkein alusta alkaen kireä.

Kuninkaan poika ja perinnöllinen ruhtinas ei sietänyt, että kukaan asettui hänen arvoisekseen.

Ylhäisellä aatelistolla oli myöskin kuninkaallista verta suonissaan, heidän sukuluettelonsa olivat yhtä loistavat kuin hänenkin, ja sentähden loukkasi heidän ylpeyttään se, että Kaarle valitsi ulkomaisen ruhtinattaren morsiamekseen, ja vielä enemmän he loukkaantuivat, kun hän Juhanan naimisiin mennessä peittelemättä lausui, että Vaasan suvun jäsenten tulisi valita puolisonsa ulkomaisista ruhtinasperheistä.

Molemminpuoliseen tyytymättömyyteen oli sekoittunut koko joukko omien pyyteiden tavoittelemista.

Kaarle piti jäykästi huolta omista eduistaan ja joutui sentähden usein riitaan, etenkin Eerik Sparren, Sundbyn herran, ja Hogenskild Bielken, Åkerön herran kanssa.

Molempain suuret tilukset olivat ruhtinaskunnassa, ja kumpainenkin, mutta varsinkin herra Hogenskild, tunsi oman arvonsa.

He asettuivat sentähden voimakkaasti ja kursailematta hänen yrityksiään vastaan, vetosivat etuoikeuksiinsa ja saivat tavallisesti suojaa kuninkaalta.

Kun herttua ja Åkerön jäykkä herra 1588 olivat joutuneet kiivaaseen kiistaan, kirjoitti jälkimäinen häikäilemättä ylpeälle riitaveljelleen -- että vanha kuningas Kustaa kyllä oli ollut niitä kuninkaita, jotka ovat edistäneet valtakunnan parasta, mutta että hän olikin vallanperimysoikeuden kautta saanut siitä suuremman palkan kuin kukaan muu Ruotsin kuninkaista. Aatelisto toivoi sentähden vastavuoroonsa saavansa nauttia vapauksiaan, jonkatähden herra Hogenskild nyt pyysi, että hänen armonsa herttuan voudit eivät tahtoisi olla niin paljon tekemisissä aateliston talonpoikien kanssa, kuin tähän asti liiankin usein oli tapahtunut.

On melkein varmaa, ettei kirje tullut suosiollisesti vastaanotetuksi, ja Kaarle kirjoitti itse siitä Juhanalle vakuuttaen, että aatelistolla oli aikomus kumota vallanperimysoikeus.

Mutta kuningas pelkäsi siihen aikaan enemmän herttuaa kuin aatelistoa ja ilmaisi sentähden neuvostossa, minkä varoituksen oli saanut.

Tämän johdosta keskinäinen kauna yhä kasvoi. Aatelisto piti Kaarlea kuningasvallan voimakkaimpana tukena ja ylimysvallan mahtavimpana vastustajana sen kukistamispyrinnöissä.

Erittäinkin ärsytti Kaarlea se, että neuvosto kaikissa veljesten välisissä riitakysymyksissä aina asettui kuninkaan puolelle.

He koettivat kyllä rauhan säilyttämiseksi estää vihollisuuksien ilmipuhkeamista, mutta heti kun oli kysymyksessä herttuan ruhtinaallisten etuoikeuksien rajoittaminen, asettuivat he aina kuninkaan puolelle.

Etenkin oli Eerik Sparre sellaisissa tilaisuuksissa etukynnessä.

Vesteråsin sopimuksessa hän oli esittänyt kirjan _"Pro Rege, Lege et Grege"_, jossa hän koetti todistaa, kuinka ruhtinasten liian suuret vapaudet voivat tulla valtakunnan rauhalle vaaralliseksi.

Kirja saavutti, niinkuin helposti saattoi arvatakin, kuninkaan mieltymyksen, ja sen tekijä korotettiin valtaneuvokseksi ja sai osakseen kuninkaan erityisen suosion.

Mutta tästä hetkestä asti kyti Kaarlessa leppymätön viha Eerik Sparrea kohtaan, ja hän piti tätä salaisena, mutta katkerimpana vihamiehenään.

Nämä salaiset kuohut odottivat purkautumistaan.

Sigismundin nimittäminen Puolan kuninkaaksi oli ensi aiheena tähän.

Herttua oli neuvonut luopumaan tästä, mutta nyt se oli tapahtunut, ja hän arveli, syystä kylläkin, tulleensa askeleen lähemmäksi valtaistuinta.

Aateli taas puolestaan toivoi etuoikeuksiensa laajennusta sekä varakuninkaallista valtaa, kun Sigismund melkein aina tuli olemaan Puolassa.

Ja Juhana puolestaan oli toivonut, että hänen rakas poikansa näin saadun asemansa nojassa olisi käynyt paljon voimakkaammaksi kaikkia vihollisiaan.

Mutta jälkeenpäin, kun poika oli poissa, Juhana menetti melkein kokonaan malttinsa.

Miten olisi hänen mahdollista hallita yhtaikaa kahta valtakuntaa, jotka asemansa, valtiolaitoksensa ja uskontonsa puolesta olivat toisistaan niin erillään kuin Ruotsi ja Puola?

Eikö Sigismundin poissaollessa kumpaisenkin, niin hyvin herttuan kuin aatelinkin, uhkaava kunnianhimo pääsisi vapaasti riehumaan, ja miten se päättyisi?

Riitaiset vaalit Puolassa eivät ennustaneet uudelle kuninkaalle mitään hyvää, ei ainakaan niin levottomassa valtakunnassa... koko Itävallan voima saattoi yhtyä häntä vastaan.

Ja horjuvaisena kuten ainakin tahtoi Juhana, että Sigismund kääntyisi kotiin.

Me tiedämme, että ne Ruotsin herrat, jotka seurasivat Sigismundia, estivät sen.

Myöskin Ruotsissa puhui neuvostopuolue valtakunnan vaarasta siinä tapauksessa, että Venäjän suuriruhtinas tulisi valituksi, sekä puolalaisten oikeutetusta harmista sen johdosta, että oli osoitettu niin suurta halveksimista heidän kruunulleen, jos Sigismund siitä luopuisi; olisi ollut parempi olla koskaan sitä tavoittelematta. Puolan leskikuningatar olisi pakotettu suorittamaan takaussitoumuksensa, ja se olisi sitäkin kohtuuttomampaa, kun hän oli luottanut kuningas Juhanan lupaukseen, että Sigismund ottaa vastaan kutsumuksen, jos tulee valituksi.

Kalmarin kokouksessa oli Juhana asettanut Sigismundin istumaan viereensä valtaistuimelle, jotta heitä yhteisesti kunnioitettaisiin kuninkaina.

Lisäksi tuli tähän vielä koko kansan ihailu. Useat olivat nähneet, kaikki kuulleet puhuttavan kalliiksi käyneestä lähetystöstä, riemun ilmaisuista vaalin tuloksen johdosta ja sitten odottamattomasta, selittämättömästä keikauksesta.

Sellaisista syistä täytyi Juhanan taipua, mutta hän teki sen raskain mielin.

Mutta kaikki toivotut edut raukesivat. Puolalaisilla ei ollut mitään halua ottaa osaa aiottuun sotaretkeen Venäjää vastaan.

Katumus ja kaipaus täytti Juhanan sielun; ei pienintäkään voittoa, ja hän oli lähettänyt pois Sigismundin, ainoan, johon hän luotti ja jonka kanssa voi puhua.

Niinkuin kaikki heikot luonteet heitti Juhana syyn toisten niskoille. Milloin oli herttua, milloin valtakunnan herrat muka saaneet aikaan Sigismundin lähdön.

Hän oleskeli enimmäkseen Kalmarissa ollakseen poikaansa vähänkin lähempänä.

Hän lähetti tälle kirjeen toisensa perästä rukoillen ja taivutellen häntä heittämään myrskyisen Puolan ja palaamaan isänsä luokse.

Samaan aikaan, 1588, kirjoitti myöskin Kaarle Sigismundille kehottaen häntä menemään avioliittoon, heitä kun ei ollut enempää kuin kolme miespuolista Vaasan sukua ja oli vedettävä yhtä köyttä; oli näet olemassa puolue, joka oli saanut aikaan paljon kaunaa veljesten ja omaisten välillä viimeksi kuluneina vuosina.

Yhdeksänvuotisen avioliittonsa aikana oli Maria Pfalzilainen lahjoittanut puolisolleen kuusi lasta, mutta kaikki ne olivat kuolleet pienokaisina paitsi tytär Katariina.

Herttua pelkäsi siis, että suku sammuisi, ja se oli kaikin mokomin estettävä.

Samaan aikaan kirjoitti myöskin Juhana pojalleen, että oli paljastunut kavalia salahankkeita sekä että oli olemassa henkilöitä, jotka salaa toimiskelivat siihen suuntaan, että kuningassuku kuolisi ja he saisivat vallan käsiinsä.

Sellaisissa olosuhteissa kävivät maan asiat huonommiksi kuin koskaan ennen.

Neuvosto katsoi sopivaksi huomauttaa kuninkaalle, että hänen hovissaan ja maatiloillaan meneteltiin hyvin taitamattomasti nautinnoissa ja kulotuksissa.

Hovijunkkareilla, lakeijoilla, tallimestareilla, henkivartijoilla ja muulla irtolaisjoukolla ei ollut mitään määrää, ja vaimoineen lapsineen nämä seurasivat hovia ollen maalle suureksi rasitukseksi. Veronkannossa ei ollut mitään järjestystä, eikä tileistä saanut mitään tolkkua.

Samalla valitettiin, että kuningas piti liian monta ja kallista rakennusmestaria, vaikka valtiolla jo oli komeita rakennuksia kylläkin.

Läänityksien antamisessa meneteltiin hyvin huolimattomasti, ja monet saivat niitä vallan ansioitta; samalla pyysi neuvosto, että annettuja määräyksiä noudatettaisiin ja ettei kuningas jättäisi täytäntöön panematta mitä itse oli aikaisemmin säätänyt.

Juhana kävi hyvin katkeraksi ja puhui siihen suuntaan, että hänen sotatarpeiden tähden ehkä oli pakko peruuttaa kaikki aateliston läänitykset niin hyvin neuvoston jäseniltä kuin muiltakin.

Hänen luonteensa kävi aina pahemmaksi, kun hän kaipasi poikaansa ja oli kyllästynyt hallitushuoliin.

Tyytymättömänä neuvostoon tahtoi hän kuitenkin hän tässä niin pitkälle, että piti aina hallussaan valtiorahaston avaimia, niin ettei voitu kirjeen viejääkään lähettää, ellei kuningas itse antanut rahaa.

Todellisuudessa jäi hallitus ala-arvoisten henkilöjen ja onnenonkijain huostaan.

Näin muodostui kuninkaan ympärille "sihteerihallitus" -- sanoo Geijer -- joka sittemmin Ruotsissa yksivaltaisuuteen taipuvain hallitsijain aikana tuli kylläkin kuuluisaksi.

Yrjö Pietarinpoikaa voidaan sanoa tämän joukkueen isäksi Ruotsissa; ja hänen poikansa Eerik Yrjönpoika Tegel tuli, kaikkine ansioineen mitä hänellä on Ruotsin historiassa, sekä isäänsä että äitiinsä.

Kuninkaan muista suosikeista tunnemme jo Juhana Henrikinpojan. Lisäksi mainittakoon Olavi Sverkerinpoika eli Perkeleenpoika. Hänestä on jo puhuttu "Kaavunkääntäjän" nimellä, koska hän horjui ja vaappui puolueiden välillä.

Henrik Matinpoika, joka aateloitiin nimellä Huggut, kuului hänkin Juhanan suosikkeihin, ja jos vielä lisäämme hänen lankonsa, toisen hyvin tunnetun henkilön, Antti Niilonpoika Sabelfanan, sekä kronikoitsijan, Rasmus Ludviginpojan, niin olemme luetelleet ne miehet, joiden käsiin hallitus näinä vuosina oli uskottu.

Syyspuoleen 1588 levisi huhu, että Juhana ja Sigismund aikoivat käydä tapaamassa toisiaan seuraavana kesänä Räävelissä.

Salaisia lähettejä kulki kuningasten välillä.

Neuvostossa ei kukaan muu tuntenut salaisuutta kuin Klaus Fleming, joka oli kuninkaan erinomaisessa suosiossa sentähden, että oli neuvonut Sigismundia jättämään Puolan-matkansa.

Muut neuvosherrat sanoivat häntä uskottomaksi veljeksi ja koettivat turhaan saada kuninkaan kirjureilta tietää mitä oli tekeillä.

Kerrottiin molempain kuninkaiden puuhaavan rauhaa Venäjän kanssa, mutta marraskuussa samana vuonna Juhana julkaisi säätyjen ja neuvoston mieltä kysymättä valtakunnan rahvaalle käskyn yleisesti koota varoja sotaa varten sekä julistuksen erityisestä veronkannosta vapaaehtoisen lainan nimellä. Samalla vaati hän aatelistolta täydellistä ratsupalvelusta, vieläpä kehotti heitä varustamaan enemmänkin kuin heidän laillinen velvollisuutensa määräsi, koska kuningas itse, iästään huolimatta, tahtoi omassa persoonassaan uskaltaa vihollista vastaan kunniakkaan rauhan saavuttamiseksi.

Alkupuolella vuotta 1589 kutsuttiin kokous Upsalaan. Neuvosto "aavisti joitakin kummallisia ja merkillisiä syitä"; he saattoivat vain neuvoa luopumaan matkasta ja sotavarustuksista; välirauha venäläisten kanssa ei ollut vielä loppunut, kahden vuoden kato oli lisännyt kurjuutta maassa, ja rutto raivosi Suomessa ja Liivinmaassa.

Mutta Juhana ei hyväksynyt mitään syitä. Mitä kiivaimmin hän huudahti pitävänsä kavalluksena kaikkia luopumisneuvoja ja että hän tahtoi mennä Liivinmaahan poikaansa katsomaan, vaikka kansaa kaatuisi kuin heinää kesällä viikatteen edessä.

Neuvosto kysyi, eikö matkaa lykättäisi tuonnemmaksi, kunnes saataisiin tietää, sallivatko puolalaiset kuningas Sigismundin lähteä Rääveliin; voisivathan he luulla, että hän ajatteli karkaamista.

Silloin Juhana hypähti pystyyn sanoen olevan verratonta hupsumaisuutta luulla Sigismundin aikovan jättää Puolan. Joka semmoisesta syystä neuvoi kuninkaita luopumaan yhtymisestä, oli varmaan kavaltaja.

Neuvosto vaikeni, mutta nyt he tunsivat toisensa.

Kuningas neuvotteli taas uskottujensa kanssa, ja neuvosto oli kirjeenvaihdossa Sigismundin hovissa olevain hengenheimolaistensa kanssa.

Mutta varustuksia joudutettiin, ja kuningas oli liian malttamaton sotaväkeä odottamaan.

Hän astui laivaan Tukholmassa kesäkuun 3 p:nä hirveän ukonilman raivotessa, ja muassaan oli hänellä kuningatar sekä muutaman kuukauden vanha poika; etevimmät neuvoston jäsenistä seurasivat heitä, ja matkalle otettiin myös sotaväkeä, mikäli sitä oli ehtinyt kokoontua.

Rääveliin saavuttuaan he saivat viikkokausia odottaa Sigismundia.

Kun vihdoinkin tuli tieto, että hän oli lähenemässä, nousi Juhana ratsunsa selkään ja ratsasti suurine seurueineen rakastettua poikaansa vastaan neljännespenikulman kaupungin ulkopuolelle.

Isä ja poika lankesivat toistensa syliin, ja Juhana itki ilosta.

Totuttuun tapaansa tulivat Puolan herrat suurine aseellisine seurueineen, ja etenkin nyt, kun piti näyttäytyä Ruotsin herroille, oli komeus niin ylellistä kuin suinkin oli voitu saada.

Sekä puolalaiset että ruotsalaiset olivat leiriytyneet telttoihin kaupungin ympärille; vain ylhäisimmät herroista olivat voineet majoittua kaupunkiin.

Iloissaan ja ihastuksissaan Juhana palasi rakastetun poikansa kanssa linnaan, jossa Kustaa Banér oli hommannut kuninkaan käskystä kaikki parhaansa mukaan.

Ensimäisten juhlallisten tervehdysten jälkeen sulkeutuivat Juhana ja Sigismund erityiseen huoneeseen, johon ei kumpaisenkaan neuvosherroja laskettu.

Ei kulunut monta päivää, ennenkuin yleisesti puhuttiin, että kuningas Sigismund aikoi palata Ruotsiin. Puolan herroissa oli huomattavana yhä kiihtyvä levottomuus, ja sekä heidän että ruotsalaisten epäluulo katkeroitti molempain kuningasten yhdessäoloa.

Suurissa kesteissä syyskuun 2 p:nä saapui kirje Sigismundille.

Siinä mainittiin, että tataarit olivat hyökänneet Puolaan ja että hänen läsnäolonsa siellä oli aivan välttämätön.

Nuori kuningas nousi heti pöydästä ja viittasi puolalaisia neuvosherrojansa seuraamaan.

Neuvoteltiin mitä nyt olisi tehtävä, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että oli kiireesti lähdettävä paluumatkalle.

Siihen oli Sigismund ensin taipuvainen, mutta sitten hän heti sanoi tahtovansa miettiä asiaa huomiseen.

Silloin hän selitti, että ensin oli saatava päätökseen rauhankeskustelut Venäjän kanssa, ja sitten olivat kaikki rukoukset ja vakuuttelut turhia.

Sillä aikaa oli Ruotsin sotapäällystö, luultavasti neuvosherrain jouduttamana, valmistanut kirjelmän, jossa pyydettiin neuvostoa estelemään Sigismundin kotimatkaa, josta huhu kertoi, ja kaikessa pitämään huolta isänmaan parhaasta.

Kestien jälkeisenä päivänä, syyskuun 3:ntena, ilmoitti Olavi Sverkerinpoika neuvostolle kuningas Juhanan puolesta, että Sigismund matkustaa Ruotsiin kruunattavaksi ja että neuvosherrat eivät saa tehdä mitään vastaväitteitä.

Sillä aikaa rukoiltiin Sigismundia hartaasti rientämään ahdistetun kansansa avuksi.

Puolalaiset rukoilivat, pyytelivät ja varoittelivat, mutta Sigismund ei voinut tehdä päätöstään.

Jesuiitta Skarge piti julkisen puheen, jossa hän kuvaili tataarien hävityksiä ja kehotti kaikkia, mutta etenkin kuninkaita, tekemään lopun moisesta petomaisuudesta. Jumala antaa rangaistuksensa kohdata niitä, jotka sallivat viatonta verta vuodatettavan, sanoi hän.

Monta puolalaista lähti, ja jäljellejääneissä oli katkeruus yhtä suuri kuin tyytymättömyys ja seurausten pelko ruotsalaisissa.

Voisihan tämä johtaa julkiseen vihollisuuteen Puolan kanssa, ja sen sijaan että toivottiin rauhaa Venäjän kanssa, joutuisi Ruotsi ehkä sotaan molempien maiden kanssa yhtaikaa.

Nyt jos koskaan oli voimakkain sanoin todistettava, miten järjetöntä oli kiihottaa uusia vihollisia, kun tuskin voitiin vanhojakaan vastustaa.

Lisäksi pidettiin halveksittavana sitä tapaa, millä Sigismund viekoiteltaisiin pois valtakunnastaan ja alamaistensa keskuudesta.

Yleinen mielipide aatelistossa, sotajoukossa ja porvaristossa niin hyvin Räävelissä ja Riiassa kuin yleensä koko maassa oli, että tämä oli sanottava säälimättä ja peittelemättä.

Syyskuun 5 p:nä kokoontuivat neuvosto, aatelisto ja sotapäällystö Räävelin tuomiokirkkoon, missä sovittiin siitä, että oli lähetettävä molemmille kuninkaille yhteinen kirjelmä, joka sitten kyhättiinkin heti.

Erityisessä Sigismundille osoitetussa kirjeessä pyysi neuvosto, että hän tahtoisi olla myötävaikuttamassa varman ja siedettävän rauhan aikaansaamiseksi, koska sotaväki oli tyytymätön 19-vuotiseen sotaretkeen ja koska varma rauha oli parempi kuin epävarma verinen voitto. Hätä maassa oli nyt jo tullut niin suureksi, että alamaisten sorron pitäisi käydä heidän majesteettiensa sydämelle.

Rahvas köyhtyi monista maksuista ja veroista, jotka kävivät vieläkin raskaammiksi veronkantajain omanvoitonpyynnön tähden.

Enimmäkseen olivat kamreerit ja kyökkikirjurit määräilleet niitä, eikä niihin oltu suostuttu yhteisestä neuvonpiteestä, niinkuin laki määräsi.

Paljon kansaa, hevosia ja karjaa oli kolmena viimeksikuluneena vuotena kuollut, ja kovan, jokavuotisen sotaväenoton tähden oli monesta talosta mennyt kolme neljä poikaa.

Kahdentoista tai kuudentoista vuoden aikana oli kuningas luvannut vähentää veroja, mutta sen sijaan oli niitä aina lisätty.

Sopimaton ja tuhlaava hovinpito ilman järjestystä ja kuuliaisuutta, niin myöskin suuret linna- ja kirkkorakennukset, joihin kuningas oli ryhtynyt vastoin neuvoston mieltä -- kaikki se lisäsi rahvaan köyhtymistä, niin että siellä, missä ennen oli ollut peltoja ja niittyjä, oli nyt suurta metsää, ja missä ennen vuosikausia oli ollut hyvinvoipia talonpoikia, siellä kuljeksittiin nyt keppikerjäläisinä, pussi kainalossa.

Kolmasosa kaupungeista oli autiona, ja papistossa vallitsi suuri hajaannus liturgian tähden.

"Heidän majesteettinsa huomatkoot tällaiset seikat ja ajatelkoot, ettei mikään valtakunta maailmassa ole niin mahtava, ettei sitä epäjärjestyksen ja pitkällisten sotien kautta voisi saada perikatoon."

Molemmille kuninkaille yhteisesti osoitettu kirjelmä sisälsi seuraavaa:

Oli päässyt liikkeeseen huhu, että Sigismund aikoi nyt seurata isäänsä Ruotsiin ja jättää Puolan. Siihen ei kyllä oltu paljon luotettu, mutta tahdottiin sittenkin pyytää kuninkaita tarkoin punnitsemaan niin tärkeätä asiaa.

Saattoi kyllä ymmärtää, että Sigismund ikävöi levottomasta Puolasta perintövaltakuntaansa, samoin kuin myöskin että isän sydän mielellään näkisi hänen palaavan kotiin, kun vanhuus ja kaipuu saattoivat kuninkaan yhä kyllästyneemmäksi, ärtyisämmäksi ja kärsimättömämmäksi hallitustoimiin.

Mutta sitävastoin muistettakoon, että jos Sigismund nyt jättäisi puolalaiset, niin näistä tulisi Ruotsin vihollisia ja he yhdistyisivät venäläisiin, jolloin Tanskakin ehkä käyttäisi sopivaa tilaisuutta.

Tästä voisi olla seurauksena, että ruotsalaiset suuttuisivat ja ryhtyisivät johonkin väkivaltaan kuninkaita vastaan, jotka olivat tuollaisen kurjuuden saaneet aikaan.

Lopuksi ajatelkoot heidän majesteettinsa kuninkaallista nimeänsä ja mainettansa, kirjeitänsä, uskollisuuttansa ja kunniaansa. Varjelkoon Jumala kuninkaan sanaa olemasta niin löyhällä perustuksella!

Oli kyllä kuultu, että muinoin jotkut suuret hallitsijat olivat luopuneet kruunustaan; se oli kuitenkin tapahtunut julkisesti, mutta vain kuningas Henrik Valoisilainen oli esimerkkinä tuollaisesta häpeällisestä maastaan ja valtakunnastaan karkaamisesta, ja tätä esimerkkiä, samoin kuin hänen muitakin tekojaan, oli parempi karttaa kuin jäljitellä.

Jos kuninkaat tahtoisivat ajatella kaikkea tätä eivätkä niin hätäisesti ryhtyisi toimiin, niin järjestettäisiin Jumalan avulla niin, että Sigismund voisi palata Ruotsiin tavalla, joka tulisi valtakunnalle hyödyksi ja hänelle itselleen ylistykseksi.

Ja vihdoin pyysivät allekirjoittaneet, että kuninkaat luottaisivat heidän uskollisuuteensa; he eivät tahtoneet säästää henkeänsä eivätkä vertansa suojellakseen Sigismundin perimysoikeutta Ruotsin kruunuun ja valtakuntaan.

Kirjelmässä oli kuusikymmentäyksi allekirjoitusta, kaikkien nimittäin, jotka olivat saapuvilla kirkossa.

Kaksi neuvosherraa meni Klaus Flemingin luo pyytämään hänen nimeänsä, mutta hän kielsi sanoen suullisesti lausuneensa samaa.

On itsestään selvää, että kuningas Juhana oli pahoillaan kirjelmästä. Hän antoi kirjuriensa kyhätä seuraavan merkillisen vastauksen: