Part 21

Kiireesti Kustaa pukeutui kerjäläispukuunsa. Kun Sigrid aukaisi oven, seisoi lakeija odotellen ulkopuolella. Sigrid huomasi hänen kummastelevan katseensa, mutta astui ryhdikkäästi rappusia alas pitäen vaaria siitä, että seuralaisensa sai esteettömästi poistua linnasta.

Sitten hän kiiruhti prinsessan luo.

Tämä kysyi hyvin säälivästi, oliko hän sairas.

"En, en minä tiedä", vastasi tyttö hämmästyksissään.

"Sinä olet kalmankalpea, Sigrid, mene heti levolle."

Ah, hän oli niin iloinen saadessaan olla yksin, ei levähtääkseen, vaan ottaakseen selkoa, kuuluisiko kadulta mitään hälinää, joka voisi merkitä sitä, että hänen veljensä oli otettu kiinni. Häntä tuskastutti se, ettei ollut kysynyt missä Kustaa asui; hän olisi mennyt hänen luokseen, heillähän olisi niin äärettömän paljon puhumista toisilleen.

Hänestä tuntui niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, mitä sitten Kustaasta, joka rikollisen tavoin harhaili maasta maahan. Se tuntui Sigridistä kovalta ja oikeudettomalta, mutta hän oli nöyrämielinen tyttö ja ajatteli, että mikä täällä alhaalla on hämärää ja käsittämätöntä, se valkenee ja selviää tuolla ylhäällä, ja ihmisten tuomiot eivät ole Jumalan.

Seuraavana päivänä, kun hän meni prinsessan luo, oli tämä kylmä ja jäykkä; hän käsitti heti, että kuulustelu nyt alkaa.

Se ei viipynytkään kauan, mutta erittäin oli se hänestä pahaa, että leskikuningatarkin ja muutamia hovinaisia oli saapuvilla.

"Sinä olet velvollinen tekemään selvää eilisestä käytöksestäsi", sanoi prinsessa ankarasti.

Sigrid painoi päänsä alas vastaamatta. "Minun tietääkseni sinulla ei ole mitään tuttavuuksia Krakaussa."

"Niin luulin itsekin."

"Sinä olit minun seurueessani eilen ja lähdit kirkosta ilman minun suostumustani."

"Niin."

"Senkötähden että olit sairas?"

"Se oli vain veruke."

"Hän tunnustaa sen!" huudahti leskikuningatar. Prinsessa jatkoi: "Erään kerjäläisen seurassa?"

"Niin."

"Tai valepukuisen; hän oli nuori, kaunis mies ja seurasi sinua linnaan?"

"Niin."

"Sinä otit hänet huoneeseesi?"

"Niin."

"Suljitpa ovenkin?"

"Niin."

"Kuunneltiin, ja sieltä kuului itkua ja suuteloita."

"Niin."

"Kuka oli se hävytön?"

"Sitä en saa sanoa."

"Salainen rakastajasiko?"

"Ei."

"Kiellätkö rakastavasi häntä?"

"En", huudahti Sigrid melkein kyynelten tukahuttamana, "minä rakastan häntä koko sielustani."

"Ja minulle sinä sanot, että sydämesi on vapaa. Oi, kuinka sinä olet pettänyt minua!"

Sigrid peitti kasvonsa käsillään, hän ei uskaltanut vastata mitään peläten ilmaisevansa kaikki.

"Prinsessan arvo vieraassa hovissa tulee kärsimään moisesta häväistysjutusta."

"Ellei voida todistaa tässä piilevän mitään salaperäisyyttä", huomautti leskikuningatar, "mutta siihen tarvitaan ensiksikin, että tiedetään hänen nimensä."

"Sitä en voi sanoa."

"Etkö, vaikka minä käsken sinua?" huudahti prinsessa.

"En."

"Tämä on kauheaa, hän on ollut minulle ystävä ja sisko, ja hänellä on sydäntä menetellä minua kohtaan näin petollisesti ja kavalasti."

"Anteeksi, anteeksi!" Sigrid lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hameensa lievettä.

"Tahdotko sanoa minulle hänen nimensä?"

"Ennemmin kuolen!"

Prinsessa melkein potkaisi häntä. "Mene sitten", käski hän, "äläkä tule koskaan silmieni eteen!"

Sigrid nousi nopeasti ja riensi ulos.

"Omena ei putoa kauas puusta", sanoi leskikuningatar.

"Voi, kuinka olen pettynyt hänen suhteensa!" huudahti Anna itkien.

Sillä aikaa Sigrid kiiruhti huoneeseensa. Ensi hetkenä hänet valtasi tuska ja suru, mutta hän hillitsi itsensä ja kokoili nopein käsin tarpeitaan. Sitävastoin pani hän erilleen kaikki, mitä oli saanut prinsessalta. Mutta miten päästä kotiin, kun hän oli antanut kaikki, mitä hänellä oli arvokkaampaa, Kustaalle...? Hän seisoi neuvottomana ja väänteli tuskissaan käsiään.

Samassa avautui ovi äkkiä ja prinsessa tuli sisään.

Sigrid katsoi hän en hämillään.

"Sitäpä juuri arvelin", sanoi prinsessa katsellen ympäri huonetta. "Sinä aiot lähteä."

"Niin."

"Onko sinulla rahaa?"

"Ei!" Ja kirkkaat kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan.

"Aioit kai myydä koristeesi?"

"Minulla, ei ole niitä enää."

"Onko hän saanut ne -- tuo kerjäläinen?"

"Älkää kysykö", rukoili Sigrid tuskaisesti.

"En, oletpa oikeassa, sinun toimesi eivät koske minuun. Tässä on rahaa", hän pani täysinäisen kukkaron pöydälle; "eräs uskollinen palvelija on saanut käskyn seurata sinua kotiin, enempää en ole sinusta vastuussa."

"Te halveksitte ja kuitenkin suojaatte minua", virkkoi Sigrid. "Rohkenenko esittää yhden ainoan pyynnön?"

Anna tunsi liikutusta ja kääntyi pois. "Voithan koettaa", sanoi hän.

"Suvaitkaa lukea kirje, jonka palvelija palatessaan tuo teille."

"Voithan kernaasti sanoa asiasi suullisestikin, jos siitä tulisi joku anteeksiannon mahdollisuus."

"Sitä en voi enkä saa."

"Jätä sitten!" huudahti prinsessa ja polki jalkaansa lattiaan. "Enkä minä sinua uskokkaan!" Näin sanoen hän riensi pois sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi.

"Hänen täytyy lopultakin myöntää, että olen menetellyt oikein", ajatteli Sigrid. "Jumalan kiitos, ettei hän kieltäytynyt lukemasta kirjettäni."

Kun palvelija tuli, jätti hän keventynein mielin matkahommat hänen haltuunsa.

Samana päivänä tapahtui lähtö.

Kirje, jonka hän kirjoitti prinsessalle, kuului:

'Armollinen prinsessa! Suvaitkaa unhottaa kaikki ne ikävyydet, joita teillä on ollut minun tähteni; nyt olen vapaa lupauksestani ja voin esteettömästi sanoa teille, että kerjäläinen, jonka otin huoneeseeni ja jolle annoin rahani, oli oma, suuresti rakastettu veljeni. Hänet on julistettu henkipatoksi, ja hänen täytyi verhoutua kerjäläisen ryysyihin voidakseen tulla etsimään minua. Miten tunsimme toisemme, sen tietää yksin hyvä Jumala, mutta en olisi antanut minkään kuninkaan enkä kuningattaren maailmassa estää itseäni puhumasta hänen kanssaan.

Jos olisin uskonut salaisuuteni teille, armollinen prinsessa, niin olisi hyvä sydämenne pakottanut teitä pitämään salassa mitä velvollisuus olisi vaatinut teitä ilmaisemaan veljellenne, ja hän puolestaan olisi valtiollisista syistä ollut pakotettu vangitsemaan, ehkäpä surmauttamaankin rakastetun veljeni.

Nyt ei ole kukaan kaikesta tästä saanut kärsiä enempää kuin minä, ja mitä se on kaikkeen siihen verraten, mitä Kustaa on saanut kokea. Enkö siis olisi iloinen saadessani suorittaa pienenkään osan sitä velkaa, jonka onneton isä-vainajamme on jättänyt lapsilleen.

Armollisen prinsessani nöyrä ja altis palvelijatar

_Sigrid Vaasa_.'

"Missä olivat minun ajatukseni, kun en tuota älynnyt!" huudahti Anna kirjeen luettuaan. "Sigrid on prinsessa syntyään, sillä hänellä on ajatukset aivan sen mukaiset."

Hän oli tuskin lopettanut lukemisensa, kun Sigismund tuli hänen luokseen.

"Kerjäläinen on vangittu", virkkoi hän. "Tahdotko tietää kuka hän on?"

"Setämme poika", lausui Anna. "Mitä aiot tehdä hänelle?"

"Ilmoitan aluksi asiasta isällemme."

"Minkätähden se lie tarpeellista? Saako hän sen ajan kitua vankeudessa? Kas tässä, lue!"

Sigismund luki Sigridin kirjeen. "Mitäpä tekisin?" kysyi hän neuvottomana kuin ainakin.

"Neuvotelkaamme kuningattaren kanssa."

Tämä tiesikin heti neuvon, ja Sigismund määräsi Kustaalle erään apottikunnan tulot Puolassa.

Äitinsä luo Suomeen hän ei saanut mennä Juhanan kiellon mukaan, mutta Puolassa hän sai elää rauhallista ja huoletonta elämää.

Prinsessa kirjoitti heti Sigridille kertoen mitä oli tehty hänen veljelleen. Hän pyysi häntä palaamaan; mikään väärinkäsitys maailmassa ei voisi enää erottaa heitä.

Vastaus, jonka hän sai, oli täynnä kiitoksia, mutta Sigrid ei voinut erota äidistään; rukouksiinsa hän lupasi aina sulkea prinsessan.

"Tiesinpä, että niin kävisi", virkkoi Anna harmistuneena. "Ebba ja Sigrid ovat menneet, nyt olen yksin ilman ystävää ja uskottua, enkä ole vielä edes 18-vuotiaskaan."

Itkien hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Armollinen neiti!" kuului sointuisa ääni.

Hän katsahti ylös. Possmoschin kauniit silmät olivat säälien kiintyneet häneen; kädessä oli hänellä kirja.

"Mitä tahdotte?" kysyi Anna tyytymättömästi.

"Olen onnistunut saamaan italialaisen runoilijan Danten kuolemattoman teoksen, _Divina commedia_, ja rohkenen kysyä, saanko lukea teille siitä?"

"Te tunnette siis italialaiset runoilijat?"

"Tunnen, olen ollut Italiassa kolme vuotta."

"No lukekaa, alkakaa heti!"

* * * * *

Nuori kuningas vietti huolettomia ja iloisia päiviä alituisissa juhlimisissa.

Molemmat ruotsalaiset herrat olivat vielä jäljellä ja saapuvilla kaikissa neuvotteluissa Puolan neuvostossa. Hän keskusteli aina ensin heidän kanssaan, ja kun hän sitten lausui mielipiteensä, ihailtiin hänen viisauttaan ja älyään.

Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin hän oli surumielinen. Päättävästi kieltäytyi kuningatar ilmaisemasta hänelle missä Ebba Horn oleskeli, ja hänestä tuntui mahdottomalta elää ilman tätä.

Eräänä päivänä kuningatar antoi hänelle suljetun medaljongin, ja kun hän sen aukaisi, oli siellä hyvin nuoren ja tavattoman ihanan naisen kuva.

Hän katseli kuvaa kauan. "Kuka hän on?" kysyi hän syvään huoaten.

"Itävallan prinsessa Anna. Avioliitto hänen kanssaan tekisi mahtavan Itävallan vihollisesta liittolaiseksi."

"Minä en voi... Ebbani..." sanoi hän.

"Häntä et saa enää koskaan nähdä. Uskontonne varsinkin erotti teidät; Puolan täytyy saada katolinen kuningatar."

Kuningas silmäili vielä kerran kuvaa ja tahtoi sitten antaa sen takaisin.

"Pidä se", sanoi kuningatar, "ja lupaa minulle katsella sitä kerran päivässä, niin otamme, jos niin tahdot, kolmen kuukauden kuluttua asian uudelleen puheeksi."

Sigismund suuteli kuningattaren kättä, mutisi jotakin ja otti kuvan.

"Sepä kävi helpommin kuin luulinkaan", sanoi kuningatar itsekseen.

Kuukauden kuluttua sanoivat Ruotsin herrat, että heidän nyt täytyi lähteä kotiin, ja Sigismundin täytyi vaikkapa vastenmielisestikin suostua siihen.

Ratkaisematta jäänyt riitakysymys Vironmaasta antoi syytä pelätä jälkilaskuja, ja suojellakseen herroja antoi Sigismund heille heidän pyynnöstään avoimen kirjelmän, jossa hän selitti, ettei hänellä itsellään eikä heilläkään ollut aikomustakaan erottaa Viroa Ruotsista Juhanan kuoleman jälkeen.

Mutta Eerik Sparrelle Sigismund määräsi kahdentuhannen taalerin vuotuisen summan niistä palveluksista, joita hän oli tehnyt nuorelle kuninkaalle Puolassa.

Senjälkeen herrat palasivat heti Ruotsiin, suojattuina kaikkia jälkilaskuja vastaan, kuten luulivat.

18.

KUSTAA EERIKINPOIKA.

Puutteesta ja köyhyydestä oli Kustaa nyt päässyt vakavaan asemaan; nyt hän saattoi rauhassa ja levossa työskennellä jatkaen kokeitaan.

Olisi kyllä ollut suloista asettua äidin ja sisaren luo, mutta se oli nyt kerran häneltä kielletty ja siksensä se jäi. Kirjoittaa hän toki sai, ja monta rakasta kirjettä saapui heiltä hänen käsiinsä.

Vanhaan, puoleksi rappeutuneeseen luostarirakennukseen, lumoavassa notkelmassa Pragen luona lähellä Veikselin suuta, hän järjesti laboratorionsa.

Nyt hän saattoi ostaa kirjoja ja tarpeellisia välineitä sekä myöskin toisinaan, kun niin halusi, käydä metsällä ja kalassa.

Köyhyys oli kahlehtinut hänet henkiseen vankeuteen, nyt hän sai tulla ja mennä miten tahtoi, täällä ei kukaan epäillyt häntä. Hän oli vapaa, vapaa kuin taivaan lintu.

Vanha munkki, joka vielä eleli siellä, hankki hänelle mitä hän tarvitsi ja teki sen niin runsaassa määrässä, ettei Kustaa ollut koskaan voinut niin hyvin.

Vanhus soitteli urkuja, ja hän herkesi työstään kuunnellakseen silmät ummessa ihmeellisiä säveliä, jotka synnyttivät valtavan kaiun tyhjässä rakennuksessa.

Silloin hänen sielunsa liiteli muissa maailmoissa; täällä ei hänellä koskaan ollut varsinaista jalansijaa. Hän viihtyi paremmin unelmissaan, joihin oli lapsuudestaan asti kotiutunut.

Mutta samalla kuin hän sai syödä paremmin ja hänen terveytensä parani raittiin, suloisen luonnon helmassa, varttuivat myöskin nuoruuden voimat. Hän otti pyssyn olalleen ja lähti metsälle.

Siellä oli viljalti lintuja, ja isä Anselm oli luvannut hänelle oikein hyvää herkkua, jos hän voisi saada niitä muutamia.

Kustaalla oli tarkka silmä, hän oli oppinut ampumaan maaliin, ja suuri, komea lintu putosi hänen laukauksestaan.

Mutta kun hän riemumielin nosti sen maasta, tunsi hän, että sen sydän vielä sykki, ja hän luuli kohdanneensa sen sammuvan silmäyksen.

Hän odotti hiljaa, kunnes se oli kuollut; sitten hän vei lintunsa kotiin Anselmille.

Hänen ylistelyjään hän ei kuullut, lintupaistia hän ei maistanut, eikä hän koskaan enää käynyt metsällä.

"Se on hupsua", sanoi hän itsekseen, "mutta semmoinen on luonteeni eikä sitä voi auttaa."

Lähes vuoden kuluttua siitä, kun hän oli muuttanut, sai hän kirjeen Sigridiltä, jossa tämä ilmoitti kotimatkallaan Puolasta Suomeen tavanneensa Pohjanmaan laamannin Henrik Klaunpoika Tottin, joka oli pitänyt huolta hänestä kuin sisarestaan ja heti kotiin tultua pyytänyt äidiltä häntä puolisokseen.

"Me menemme nyt naimisiin", kirjoitti Sigrid, "ja onneni olisi täydellinen, jos sinä olisit täällä."

Kustaa purskahti itkuun... ilostako vai surusta? Hän ei tiennyt sitä itsekään.

Kirjeessään Sigridille hän lausui sydämellisesti ottavansa osaa hänen onneensa ja ajatuksissaan ja rukouksissaan muistavansa häntä niinkuin ennenkin.

Muutamia viikkoja senjälkeen hän ällistyi nähdessään loistavan seurueen karahuttavan pihaan; ratsastajat kiiruhtivat sisään, ja Kustaa näki ikkunastaan komeita tataarilaisia hevosia kallisarvoisine, loistavine suitsineen.

Isä Anselm syöksyi sisään.

"Ottakaa paras takki yllenne", änkytti hän, "Venäjän tsaarin lähettiläät ovat täällä pyytäen tavata teitä heti."

"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi Kustaa hämmästyksissään, mutta ollen liian vähän tottunut toimiansa itse määräämään hän noudatti käskyä ja jouduttihe lähetystöä vastaanottamaan.

Kaksi komeasti puettua venäläistä odotti häntä luostarisalissa.

Nähdessään hänet, he heittäytyivät maahan tahtoen suudella hänen käsiään.

Melkein säikähtäen Kustaa vetäytyi taaksepäin kysyen mitä he halusivat.

"Me tuomme teille tervehdyksen Venäjän tsaarilta, mahtavalta Boris Godunovilta", vastasivat he.

"Olen valmis kuulemaan hänen käskyjään", vastasi Kustaa aivan ymmällään.

"Hän toivoo, että heti seuraisit meitä Moskovaan", vastasi se heistä, joka näytti etevämmältä.

"Mitä minulla on siellä tekemistä?"

"Korkea herramme antaa sinulle itse tiedon siitä."

"Antakaa minulle edes muutaman päivän miettimisaika", vastasi ällistynyt nuorukainen.

"Se olkoon myönnetty sillä ehdolla, ettet puhu asiasta kenenkään kanssa."

"Onko se välttämätöntä?"

"Kaikkia askeleitasi vartioidaan tästä alkaen."

"Todistukseksi siitä, että todella olemme mahtavan tsaarin lähettämät, lähettää hän sinulle tämän."

Toinen lähettiläistä ojensi hänelle pienen, helmillä ja jalokivillä runsaasti koristetun lippaan.

Toinen antoi avaimen sanoen samalla, ettei nuori herra saanut aukaista lipasta muuten kuin ollessaan yksin.

Kustaa otti ne ihmetellen.

"Kahden päivän kuluttua samaan aikaan", sanoi lähetti ja kumarsi taas syvään.

Oven ulkopuolella seisoi joukko venäläisiä palvelijoita; he lankesivat maahan hänen ohi mennessään.

Mitähän lipas sisälsi, se tuntui aivan kevyeltä. Tultuaan työhuoneeseensa hän pani sen pöydälle ja otti avaimen.

Hän aukaisi lippaan.

Taivas, mikä näky! Tyttö, niin kaunis, ettei hän luullut koskaan moista nähneensä.

Eloisat, veitikkamaiset silmät katsoivat suoraan häneen, ja suloinen suu hymyili hänelle.

Kuva oli ohuen hopeaharson verhossa, kehyksenä oli pelkkiä jalokiviä, jotka arvossa vastasivat kokonaista kuningaskuntaa.

Oliko tämä lahja hänelle, halveksitulle, ja kuuluiko neitokin lahjaan?

Sitä hän ei saanut selville, ja jos hän kysyisi, ei hän ehkä saisi vastausta... ei, hän päätti odottaa ja haaveilla onnesta, joka ei koskaan tässä maailmassa tule hänen omakseen.

Isä Anselm ei tahtonut velvollisuutensa tuntevana kokkina joutua häpeään koreiden muukalaisten silmissä, mutta nämä olivatkin varatut kaikkien mahdollisuuksien varalle; heillä oli mukanaan omat ruokavaransa ja oma kyökkimestarinsa, ja yhdistetyistä varoista saatiin näin maukas ateria.

Isäntänä tuli Kustaan juoda vierasten malja, mutta se mieto viini, jota hän käytti, olikin vaihdettu väkevämpään ja tulisempaan, ja sitä nauttiessaan hän tunsi rohkeutensa ja voimiensa kasvavan. Mitäpä siinä oli sopimatonta, että tsaari tahtoi tavata Kustaata, Eerik XIV:n poikaa.

Seuraavana päivänä hän ilmoitti lähetystölle olevansa valmis matkaan.

Mutta nyt odotti häntä uusi yllätys.

Useita kalliita, puoleksi itämaisia pukuja oli varattu häntä varten, ja kun hän jonkun verran vastustettuaan oli taipunut pukeutumaan semmoiseen, huudahtivat venäläiset, että hän nyt näytti syntyperäiseltä ruhtinaalta ja kuninkaalta.

Kustaa käsitti sen varmaankin tyhjäksi kohteliaisuudeksi, oikeata tarkoitusta hän ei aavistanut.

Taivalta tehtiin kaikella mukavuudella, ja nuoren herran yksinkertainen ja vaatimaton esiintyminen kaikesta siitä kunnioituksesta huolimatta, mikä hänen osakseen tuli, valtasi siihen määrään venäläisten sydämet, että he Moskovaan saavuttaessa lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen hänen suojelustaan.

Uneksiko hän vai oliko valveilla? Kaikkiin kysymyksiin oli hänelle vastattu:

"Odottakaa, kunnes saavumme Moskovaan."

Nyt hän oli siellä. Jo kuului kellojen soittoa kaikista kirkoista, tykinlaukaukset tärisyttivät rakennuksia, ja kansa aaltoili kaduilla huutaen: "Eläköön!"

Alhaalla linnanportilla otti uhkea Boris itse hänet vastaan syleillen häntä.

Käsikädessä he menivät portaita ylös; ensi huoneissa lankesivat kaikki polvilleen, sitten kumartelivat korkeat herrat lattiaan asti ja lopuksi tuli muutamia huoneita, jotka olivat aivan tyhjät.

Näkymättömät kädet vetivät oviverhot syrjään, sieltä säteili häikäisevä valo, ja siellä seisoi tuo ihana kuva todellisena, hopeausvaan kietoutuneena.

Nuoret ihanat neitoset ympäröivät häntä, mutta Kustaa ei nähnyt ketään muuta kuin hänet yksin, ja melkein tietämättään hän polvistui hänen eteensä.

Samoin kuin kuvassa katsoi neito nytkin häneen, tumma puna nousi hänen hienoille poskilleen, ja hän loi nopean silmäyksen tsaariin.

Tämä antoi merkin, ja hovineitosien kevyt parvi leijaili pois.

He olivat nyt kolmisin.

Ihana kuva heitti pois hopeahuntunsa, ja tuossa seisoi nyt valkoiseen puettu neitonen kainona ja hämillään.

"Tyttäreni Maria", sanoi tsaari.

"Taivaan kuningattarelta hän näyttää", huudahti Kustaa edelleen polvillaan, "ja ainoastaan näin rohkenen osoittaa hänelle kunnioitustani."

"Nouskaa, ritari!" sanoi neito ojentaen hänelle kätensä.

Hän totteli, mutta pitikin edelleen häntä kädestä.

Silloin Maria katsoi veitikkamaisesti hymyillen häneen.

"Niin, niin", huudahti Kustaa ihastuksissaan, "tuollainen olette kuvassa, tuollaisena olen yöt-päivät nähnyt teidät edessäni siitä asti kuin sain tämän kalliin kuvan!"

Hänellä oli medaljongi povellaan; hän otti sen esiin ja suuteli sitä.

Punastuen pani Maria kätensä silmilleen.

"Tiesinpä", sanoi Boris nauraen, "että kuva olisi kylliksi haihduttamaan teidän epäröimisenne; te rakastatte Mariaa, niin tekee jokainen, jonka olen suonut nähdä hänet, mutta teille minä annan hänet, jos onnistutte voittamaan hänen rakkautensa."

Kustaa ei tiennyt uskoako korviaan.

"Jotta voisitte sopia asiasta, jätän teidät hetkiseksi kahden", lisäsi venäläinen. "Katsokaa, että asiat sukeutuvat minulle mieliksi."

Ja hän käydä lynkytti nauraen pois.

Mutta Kustaa seisoi liikkumattomana tuijottaen kauniiseen tyttöön.

"Maria!" virkkoi hän.

Hämillään katseli tyttö häntä; sitten hän istui sohvaan ja peitti kasvonsa käsillään.

Kustaa polvistui hänen viereensä. "Työnnätkö minut luotasi?" kysäisi hän.

"En", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä. "Mutta älkää polvistuko noin isäni nähden, sillä täällä Venäjällä ei ole tapa niin."

"Mutta kun olemme kahden?"

"Silloin saatte tehdä niin, niin kauan kuin se huvittaa minua."

"Ja kuinka pitkä aika se on?"

"Mistäpä sen tietäisin... laskekaa irti käteni."

"Etkö tahdo antaa sitä minulle ainaiseksi?"

"Se ei riipu minusta. Mutta sanokaa mitä lausuitte kuvan nähdessänne."

"En mitään, seisoin kuin sokaistuna!"

"Komeiden jalokivien tähdenkö!"

"En, Maria, vaan sinun tähtesi. Minä suutelin kuvaa ja ajattelin..."

"Mitä ajattelitte?" kysyi hän uteliaasti.

"Jospa kerran saisin sulkea hänet syliini." Kustaa rohkeni kietoa kätensä hänen vyötäisilleen.

"Entä sitten?" kysyi Maria.

"Ja saisin painaa suudelman hänen huulilleen."

"Sitähän ei mikään estäne."

"Sallitteko, Maria?"

"Sallin", sanoi tyttö ja suuteli häntä rivakasti, "te olette niin toisenlainen kuin kaikki muut."

"Mistä sen tiedätte?" kysyi Kustaa huomattavasti jäähtyneenä istuen hänen viereensä.

"En ole kuuro enkä sokea, niin että tiedän sen kylläkin. Sinä olet hyvin toisenlainen kuin muut", lisäsi hän nojautuen häneen.

"Sinäkin olet hyvin toisenlainen kuin muut", toisti Kustaa katsoen hänen säteileviin silmiinsä, "mutta myöskin ihanampi kuin kaikki muut."

Nopeasti hypähti Maria hänen vierestään. "Tahdonpa tanssia sinulle."

Kevyenä kuin keijukainen hän liiteli hänen ympärillään, milloin ojentaen kätensä häntä kohden, milloin väistyen. Kustaa koetti saada kiinni hänet, mutta se oli mahdotonta; hän tunsi kyllä hänen hengähdyksensä poskellaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.

Silloin kuuluivat tsaarin raskaat askeleet.

Tuossa tuokiossa istui Maria sohvalla ja osoitti Kustaalle paikan vähän loitompana.

"No--o?" kysyi Boris jo ovessa.

"Hyvä että tulit, rakas isä", sanoi Maria. "Vieraasi ei ole virkkanut kymmentä sanaa."

"Mitä, oletko niin lumonnut hänet? No, tulkoon huomenna uudelleen."

Kahdeksan päivää jatkui näitä käyntejä; lemmenkiihko oli sokaissut järjen, ja mielettömyyteen asti Kustaa rakasti tätä ihmeellistä tyttöä, joka kaikessa oppimattomuudessaan, melkeinpä raakuudessaan oli täydellinen keimailija.

"Anna hänet puolisokseni!" huudahti Kustaa kahdeksantena päivänä, kun Boris tuli heidän luokseen. "Minä en voi elää ilman häntä."

Boris katsahti tyttäreensä.

Tämä ei ollut koskaan näyttänyt niin riemuitsevalta. "Me rakastamme toisiamme", sanoi hän, "ja odotamme vain suostumustasi."

"Puhukaamme myötäjäisistä", sanoi Boris.

"Saadakseni hänet tahdon tehdä työtä kuin päivätyöläinen", lausui Kustaa painaen sulotarta povelleen.

"Annetaan isän määrätä", sanoi tyttö hyväillen Kustaan poskea.

"Vanha tsaarisuku on sammunut", virkkoi Boris, "teistä on polveutuva uusi; tervehdin teitä Venäjän tsaarina ja tsaarittarena."

Kustaa seisoi sanattomana hämmästyksestä.

Mutta Marialta pääsi riemuhuuto. Hän syleili isäänsä ja hyväili Kustaata ylenpalttisesti.

"Tähän liitän vain kaksi ehtoa", lisäsi venäläinen.

"Anna minun suostua niihin meidän molempain puolesta", sanoi Maria.

"Ensiksikin tulee hänen kääntyä meidän uskontoomme ja toiseksi tulee hänen ruveta vaatimaan itselleen Ruotsin kruunua. Minä autan häntä miehilläni ja rahoillani."

Kustaa huokasi syvään. "Molemmat ovat yhtä mahdottomat", sanoi hän.

"Kustaa!" kirkaisi Maria.

"Jumala yksin tietää, kuinka suuresti sinua rakastan", vastasi Kustaa, "mutta rakkaus äitiini, uskontooni ja isänmaahani on minulle sama kuin elämäni. Mielelläni antaisin henkeni Ruotsin puolesta, mutta Ruotsin miesten ei tarvitse koskaan vuodattaa vertansa eikä kuolla, jotta minä siitä jotakin voittaisin."

"Mitä olet sinä velkapää heille, jotka niin ovat sinua kohdelleet?" huudahti Maria.

"Heidän väärä menettelynsä ei olisi minään puolustuksena minulle, jos unhottaisin vannomani pyhät valat."