Part 20

Hyvin tyynenä ja varmana Sigismund vastasi odottaneensa, että puolalaiset pysyisivät Danzigissa tehdyssä sopimuksessa. Hänellä ei ollut oikeutta luovuttaa Vironmaata ilman Ruotsin säätyjen suostumusta; olihan se niin kalliisti ostettu monen kunniallisen miehen verellä, että yksin erottamis-yrityksetkin saattoivat herättää levottomuutta ja riistää häneltä hänen perintövaltakuntansa. Heidän ei pitänyt pyytää mahdottomia, vaan muistaa mihin velvollisuuksiin hän oli sitoutunut Ruotsissa.

"Nyt on kuningas Sigismund saanut uuden isänmaan", huusi joku.

"Se on kyllä totta, mutta voisitteko te luottaa minuun, jos pettäisin entisen?" Hän oli vakaasti päättänyt olla rikkomatta kuningasvalaansa ja täyttää kuningatar Annan takaussitoumuksen, mutta jos säädyt eivät tyytyisi siihen, oli hän valmis luopumaan Puolan kruunusta.

Cujavienin piispa myönsi, että syyt olivat painavia, mutta vastasyitäkin oli olemassa, ja hän pyysi sentähden kuningasta paremmin miettimään, ennenkuin teki päätöksensä.

Paitsi kuningatar Annaa työskenteli etenkin suurkansleri Zamoisky vaalissa Sigismundin hyväksi; paavi toivoi hänen kauttaan voivansa käännyttää ensiksi Ruotsin sekä sitten väkivallalla Tanskan ja Venäjän.

Voimakkaimmin vaikutti ehkä kuitenkin Sigismundin hyväksi se seikka, että aateli pelkäsi Itävallan ja Venäjän hallitsijain ylivaltaa, sekä lopuksi kansan rakkaus Jagellojen sukuun.

Selkänojana kaikessa oli kuitenkin Eerik Sparre ja hänen voimakas kaunopuheisuutensa. Hän osasi kussakin puolueessa koskettaa sitä kieltä, joka antoi vahvimman vastakaiun, ja vastustus, joka alussa oli vankka kuin muuri, hälveni vähitellen kuin usva.

Arkkiherttua Maksimilianilla oli puolellaan Zborovskyn mahtava suku ja Itävallan koko sotavoima. He eivät olleet vielä läheskään luopuneet taistelusta; Sigismundin vaikutusta vähentääkseen he tekivät kaiken voitavansa.

Zamoisky ei kuitenkaan ajatellut antaa rahtuakaan tinkiä Puolan vaatimuksista, ja kun Sigismund seuraavalla kerralla saapui neuvostoon, puhui hän sekä vakavasti että terävästi sanoen, ettei ruotsalainen rehellisyys tästälähin tule olemaan niin suuressa arvossa kuin ennen, jos lähettien kautta annettu lupaus niin häpeällisesti rikotaan tai jos tahdotaan siinä ruveta juonittelemaan. Toista oli Puola varmaan odottanut.

Sigismund pysyi tyynenä ja kylmänä; hän vastasi rauhallisesti, ettei kukaan voinut olla suoramielisempi kuin hän. Siitä alkaen kuin hän saapui Danzigin satamaan, niin, jopa jo Kalmarissa, hän oli julkisesti selittänyt, ettei voi eikä tahdo luopua Vironmaasta.

Sitäpaitsi hän todisti, että Ruotsilla keisarin kanssa tehdyn sopimuksen nojalla oli tähän maahan lähemmät oikeudet kuin Puolalla.

Kun neuvosto huomasi, ettei se kyennyt yksin taivuttamaan Sigismundia, tahtoi se koettaa mitä saisi aikaan valtiosäätyjen avulla. Nämä kutsuttiin kokoon seuraavaksi päiväksi. Zamoisky toisti siellä mitä oli edellisessä istunnossa sanonut ja sai melkein saman vastauksen. Silloin hän huudahti:

"Koska minä huomaan, että kuningas ei tahdo pysyä valalla vahvistetussa sitoumuksessa, niin hän älköön pahastuko, jos säädyt peruuttavat uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa sekä ryhtyvät uuteen vaaliin."

Sigismund ei näyttänyt masentuvan tästä, vaan vastasi reippaasti: "Kun säädyt eivät tahdo luopua kohtuuttomasta vaatimuksestaan, niin tahdon julkisesti ilmoittaa mitä niin usein ennen olen sekä suullisesti että kirjallisesti maininnut, nimittäin että olen mieluummin valmis luopumaan Puolan kruunusta kuin saastuttamaan omaatuntoani väärällä valalla."

Kuului puheen hälinää kautta kokoushuoneen. Useat arvelivat, että Zamoisky oli ahdistanut kuningasta liian kovasti, mutta yhtyivät kuitenkin hänen pyyntöönsä, että Sigismund luopuisi Virosta.

Silloin kuningas nousi seisomaan, selitti, ettei voinut antaa muuta vastausta, ja lähti salista.

Sekasorto ja hämmästys tulivat yleisiksi.

Valitut lähettiläät lähetettiin nyt häntä taivuttamaan. He väittivät, että olisi hänelle häpeäksi niin pitkän matkan jälkeen palata tyhjin toimin.

"Ei", vastasi Sigismund, "se tulee minulle mitä suurimmaksi kunniaksi, kun koko maailma saa tietää, että pidän tunnonrauhani suuremmassa arvossa kuin koko teidän valtakuntanne, niin mahtava kuin se onkin."

On luultavaa, että Sigismundin sanat suureksi osaksi olivat Eerik Sparren terottamia, mutta se seikka, että hän omisti ne omikseen, todistaa hänessä moraalista miehuutta ja luonteen lujuutta, jota ei olisi häneltä odottanut.

Hänen lujuutensa herättikin suurta huomiota. Zborovskyn puolue riemuitsi, kun taas Zamoisky ja hänen puolueensa ilmaisivat sekä närkästystä että alakuloisuutta.

Kansassa ilmeni levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Sigismundin ylpeä menettely loukkasi syvästi puolalaisten kansallistunnetta. Kolmetoista vuotta sitten oli Henrik Valoisilainen heittänyt sekä valtakunnan että kruunun, ja nyt tahtoi äskenvalittu kuningas pienen, mitättömän maakunnan tähden samoin luopua kuninkuudestaan.

Sovitteluyrityksiä tehtiin ja lopulta päätettiin, että kysymys Vironmaan luovuttamisesta oli jätettävä Juhanan kuolemaan asti.

Maksimilian oli vielä miehineen rajalla. Zamoisky marssi sinne sotajoukkoineen, löi vihollisen ja otti herttuan vangiksi.

Oli aikomus viedä Maksimilian Krakauhun ja asettaa hänet kansan pilkattavaksi, mutta kun Sigismund sai tiedon siitä, kielsi hän sen ja panetti herttuan erääseen linnoitukseen, kunnes rauha ja sopimus saataisiin aikaan.

Joulukuun 27 p:nä 1587 tapahtui Sigismundin kruunaus tavanmukaisilla juhlallisuuksilla.

Leskikuningatar ja prinsessa olivat saapuvilla naistensa ympäröiminä.

Prinsessa Anna oli Ruotsista tuonut mukanaan vain Ebba Hornin, mutta ennen lähtöään hän oli kirjoittanut Sigrid Vaasalle kysyen, eikö tämä tahtoisi hovineitsyenä seurata häntä Puolaan. Vastaus ei ehtisi ajoissa, mutta hän tapaisi siinä tapauksessa prinsessan Danzigissa.

Sinne tullessaan Anna tapasikin nuoren, kainon tytön, jonka hän heti tunsi äidin muodosta. Hän syleili häntä sydämellisesti ja kiitti häntä hänen tulostaan. Heidän äitinsä olivat tunteneet toisensa, lastenkin pitäisi tuntea; heillä oli kyllä paljon puhuttavaa toisilleen.

Sigrid kertoi äidistään, siitä hiljaisesta ja rauhaisasta elämästä, jota hän vietti, sekä heidän suuresta kaipauksestaan, kun he eivät tienneet missä veli oleskeli, elikö edes.

Anna oli kuullut jesuiittain juonista, joiden tarkoituksena oli saada hänet Ruotsin kuninkaaksi, mutta että hän oli karannut heiltä.

"Hän tuntee isänsä kohtalon", vastasi Sigrid, "eikä viekoitus voi silloin olla suuri."

Kuta enemmän Anna puhui nuoren sukulaisensa kanssa, sitä enemmän hän mieltyi hänen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan olemukseensa. Hän oli saanut hyvät tiedot, mutta tuo ajatusten puhtaus, nuo terveet mielipiteet elämästä ja ihmisistä, ne hän oli saanut äidiltään, ja Anna käsitti nyt, kuinka _hänen_ äitinsä usein oli niin kunnioittavasti, vieläpä toisinaan ihastuksellakin puhunut halveksitusta Kaarina Maununtyttärestä.

Nuori prinsessa oli monessa suhteessa varhain kehittynyt eikä suinkaan vähimmin siinä, että hän katseli asioita omin silmin ja tahtoi itse arvostella. Vaikka hän toisinaan oli ylpeä ja ylimysmielinen, saattoi hän toisella kertaa asettaa persoonallisuuden arvoa ja sukuperää korkeammalle.

Useasti oli Katariina Jagellotar puhunut tyttärelleen tuosta halvasta naisesta, joka ei koskaan ajatellut itseään, vaan aina teki mitä voi muita hyödyttääkseen ja auttaakseen. Hän vertaili ylpeitä, kevytmielisiä ja sukuperästään pöyhkeitä miehensä sisaria tähän nöyrään, hellämieliseen naiseen.

Monesti oli kertomus tuonut kyyneliä Annan silmiin, usein oli hän tahtonut ottaa Sigridin Tukholmaan, mutta hän ei saanut; nyt hän ei kysynyt keltään lupaa. Veljensä valtakunnassa hän sai valita ympäristönsä mielensä mukaan; Sigismund ei sitä kieltäisi.

Sigrid, joka ei koskaan ennen ollut liikkunut maailmalla, nautti suuresti kaikesta mitä näki. Annaa huvitti viedä häntä kaikkialle, ja päivä päivältä kasvoi nuorten tyttöjen ystävyys. Vihdoin ilmaisi Anna eräänä päivänä Sigridille rakastavansa Kustaa Brahea. Hän tiesi, ettei isänsä koskaan suostuisi siihen liittoon, ja sentähden pitäisi Kustaan kohta ulkomailta palattuaan matkustaa Puolaan. Siellä Sigismund antaisi hänelle jonkun korkean viran, ja sitten he menisivät naimisiin eivätkä palaisi koskaan Ruotsiin.

"Mutta jos kuningas Juhana ei suostu siihen?" uteli Sigrid.

"Niin odotamme", vastasi Anna.

"Kunnes hän on kuollutko?"

"Mahdollista kyllä."

"Mutta ei se voi olla oikein."

"Vaikka me rakastamme toisiamme?"

"Isänne tahdon pitää olla pyhä."

"Onko hänellä oikeus erottaa kaksi sydäntä, jotka kuuluvat toisilleen?"

"Sitä hän ei voi."

"Mutta riistää heidän elämänsä onnen."

"Täytetty velvollisuuskin on onni."

"Mutta ei korkein."

"Korkeinta ei ole täällä alhaalla."

"Tarkoitatko, että meidän tulisi elää erillämme?"

"Sitä tarkoitan."

"Se ehkä tulee kohtaloksemme, ja siihen saanen valmistautua", huokasi Anna.

"Tahtoisin nähdä teidät hyvin onnellisina", huudahti Sigrid.

"Tiedätkö, että lemmin Kustaa Brahea etenkin hänen tapojensa puhtauden tähden. Olen kuullut ja nähnyt niin paljon ilkeää, etten koskaan unhottaisi, jos hän tekisi jonkun arvottoman teon."

"Oletteko sanonut sen hänelle?"

"Olen, ja hän vastasi, että hän samasta hetkestä alkaen ei katsoisi ansaitsevansa minun lempeäni."

"Se on ritarillista!"

"Ritarillisempaa ei ole! Tuletpa pitämään hänestä paljon, mutta rakastua häneen et saa."

"Eipä vaaraa."

"Mistä sen tiedät?"

Sigrid punastui. "En luule vain", vastasi hän.

"Senkötähden, että sydämesi jo kuuluu toiselle?"

"Ei, ei!"

"Tunnustappa heti! Kuka hän on, mikä on hänen nimensä?"

"Te vain nauraisitte minua."

"Kerro, kerro!"

"Äitini saa valita minulle."

"Entä oma sydämesi?"

"Sen hän saa antaa kelle tahtoo."

"Seuraako se määräystä?"

"Sen täytyy."

"Ei, Sigrid, sitä hän ei voi vaatia."

"Hän ei ole sitä tehnytkään."

"Sinä olet oikein lapsi, Sigrid, mutta ole varma siitä, että se päivä koittaa, jolloin sydän itse puhuu, ja silloin on turhaa sanoa: 'sinun täytyy'... se huutaa tuhansin suin: 'minä tahdon!' ja sinun on pakko totella."

Anna huokasi syvään, hän tiesi kyllä miten oli käynyt yhden ja toisen, joista hän piti.

Ebba Horn ei ollut siitä pitäen ollut kaltaisensa, kun he Korsholmassa olivat käyneet tietäjissä. Tämä oli puhunut kauheita asioita. On totta, että hän ei voinut tuntea heitä; he olivat kumpikin olleet tiheihin huntuihin kietoutuneina.

Ajatteleppa, että hän olisi tiennyt sanoneensa prinsessa Annaa parittajaksi ja Ebbaa kuninkaan jalkavaimoksi!

Miten kauhistuksissaan he olivatkaan rientäneet sieltä ja mitä tuskia kärsineet!

Ebba oli ollut aivan lohduton; hän ajatteli, olikohan eukko oikeassa.

Mutta silloin Anna pahastui kovin. Mitäpä hän oli tehnyt muuta kuin edistänyt veljensä onnea! Eikö tämä itse ollut sanonut, että hän Ebban kanssa keskustellessaan oli ikäänkuin herännyt parempaan toimintaan; Ebba oli kehottanut häntä mainetekoihin, ja tehdäkseen hänelle mieliksi oli Sigismund tullut paljon toimeliaammaksi kuin ennen.

Mitä oli Ebballa valittamista, eikö hän ollut onnellinen? Mitäpä merkitsi, oliko hänet vihitty salaa vai julkisesti, Jumalan edessä hän oli joka tapauksessa Sigismundin puoliso, ja mitä hänen tarvitsi huolia siitä, mitä juorut ja ilkeys keksivät?

Saapui sitten kirje hänen äidiltään, "että hän saapuisi heti kotiin, kun niin monia pahoja huhuja oli liikkeessä".

Hän ei uskaltanut. "He kyllä pian urkkivat selville minun salaisuuteni", sanoi hän.

Anna kirjoitti heti Sigismundille, joka silloin oli Kalmarissa.

"Hänen täytyy seurata Puolaan", vastasi tämä. "Ei kukaan voi elähyttää ja vahvistaa minua niinkuin hän; halajan joka hetki hänen luokseen."

Ebba suuteli kirjettä luettuansa sen. "Minä kuulun tästälähin vain hänelle", sanoi hän.

Anna kirjoitti hänen äidilleen luvanneensa seurata veljeänsä Puolaan, mutta sanoi olevansa pakotettu peruuttamaan lupauksensa, ellei saanut rakastettua Ebbaansa mukanaan. Mitä pahoihin huhuihin tuli, niin hän voi vakuuttaa, että ne olivat perättömiä, koska hän ja Ebba olivat eroamattomia. Kirje oli kirjoitettu epätoivossa, mutta sisällyksestä ei kukaan voinut sitä huomata.

Tuli sitten vastaus täynnä kiitoksia prinsessan suuresta hyvyydestä; voisihan Ebba vastedes käydä vanhempiaan tervehtimässä.

Nuoret naiset olivat vain 17-vuotiaita. Toinen oli itsenäinen toimissaan, tottunut noudattamaan vain omia oikkujaan ja päähänpistojaan pelkäämättä tai ottamatta huomioonsa seurauksia. Toinen, lapsi sanan laajimmassa merkityksessä, mutta henkisesti hyvin kyvykäs tietämättä vielä kuitenkaan itse siitä, nöyrä ja alttiiksiantava, oli tottunut vain tottelemaan, vastaan väittämättä, seurauksia ajattelematta, ja oli nyt ensi kerran lemmen taikavoiman huumaamana; kenelläpä olisi rohkeutta häntä tuomita?

Ehkäpä hän teki sen itse, olemuksensa vakavuudesta päättäen.

Matka Danzigiin muodostui kyllä monen päivän hämmentymättömäksi iloksi, samoin myöskin matka sieltä Krakauhun piti hänen miehuuttaan vireillä.

Mutta sitten, sitten!

Kuningatar Annalla oli terävät silmät, ja hän keksi heti, ettei kaikki ollut oikealla tolalla.

Ensin joutui prinsessa Anna kuulusteltavaksi, ja hän väitti vilkkaasti, että oikea vihkiminen oli tapahtunut ja että Sigismund oli sanonut rakastavansa Ebbaa niin paljon, ettei koskaan voisi mennä naimisiin toisen kanssa.

"Sinun nuoruutesi tähden voi ymmärtämättömyytesi antaa anteeksi", sanoi kuningatar, "mutta tämä on korjattava."

Eräänä päivänä kutsuttiin prinsessan hovineitsyt kuningattaren luo.

"Minä odotin sitä", sanoi Ebba kalveten.

"Sinä et saa mennä yksin, minä tulen mukaan."

"Hän pahastuisi siitä; sitäpaitsi luulen paremmaksi, että menen yksin."

Kuningatar otti ystävällisesti vastaan nuoren naisen, asetti hänet istumaan viereensä, silmäili häntä säälivästi ja sanoi: "Lapsi raukka, minun on paha olla teidän tähtenne."

Ebba punastui vastoin tahtoaan, mutta nieli kyyneleensä. "En ole tähän asti ymmärtänyt elämää", sanoi hän, "nyt alan sitä käsittää."

"Oletteko ajatellut tulevaisuuttanne?"

"Olen."

"Tahdotteko palata kotiinne Ruotsiin?"

"Sitä en voi kuningas Sigismundin tähden."

"Enimmän ehkä oman itsenne tähden, luullakseni."

"Te ette tunne Ruotsin aatelia. He eivät antaisi hänelle koskaan anteeksi, ja minä tahdon mielelläni edistää hänen onneaan enkä asettua sen tielle."

"Kauniisti sanottu, ja lienee siis parasta, että jäätte tänne."

"Niin olen itsekin ajatellut."

"Vastatkaa suoraan, onko se kuninkaan tähden."

"Minä jätän hänet ainaiseksi."

Näissä sanoissa oli niin vihlovaa surua, että kuningatar sai kyyneleet silmiinsä.

"Sallitteko minun pitää huolta itsestänne?" sanoi hän tarttuen Ebban käteen.

"Huoltako minusta? Miten?"

"Minä lähetän teidät kauas täältä. Annan tietää, että te olette minun erityisessä suojeluksessani, eikä kestä monta vuotta, ennenkuin pääsette rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin."

"Niinkö syvälle olen vajonnut teidän silmissänne?" sanoi Ebba. Kyyneleet virtailivat hänen silmistään.

"Anteeksi, anteeksi, tahdoin vain koetella teitä", sanoi kuningatar hyväillen häntä. "Nyt ymmärrän mitä te olette ollut Sigismundille, ja minä otan osaa hänen kaipaukseensa. Kuulkaa nyt toista ehdotustani: Sleskowin luona on arvossapidetty luostari; abbedissa on erittäin hyvä ystäväni, ja minä tiedän, että protestantteja on paennut hänen turviinsa. Tahdotteko mennä sinne minun suojelukseni alaisena?"

Ebba suuteli kiitollisesti kuningattaren kättä; parempaa hän ei voinut toivoa.

Kuningatar lupasi pitää huolta siitä, että hän sai pienen saattojoukon, ja Ebba päätti lähteä jo seuraavana päivänä. Kuningas ja prinsessa aikoivat pitemmälle matkalle, ja Ebba tahtoi lähteä pois, ennenkuin he palaisivat.

"Oletko kylliksi vahva eroamaan heistä jäähyväisittä?" kysyi kuningatar.

"Minulle ja heille on parasta, että katoan", vastasi hän. "Muisto on vähemmin tuskallinen."

Kaikki kävi suunnitelmain mukaan; Ebba ei sanonut jäähyväisiä kenellekään muulle kuin kuningattarelle, joka ihaili sitä luonteen lujuutta, jota hän ei ollut oppinut tuntemaan, ennenkuin tunsi kaipaavansa häntä, joka oli sitä osoittanut.

Sekä Sigismund että Anna tulivat aivan epätoivoon kuullessaan, että hän oli poissa, mutta kuningatar sanoi, että Ebba oli toiminut vapaaehtoisesti ja että hän itse oli kaikin voimin tukenut häntä sentähden, että kuninkaan maine kärsisi, jos hän kauemmin viipyisi täällä.

Sittemmin hän kuitenkin sanoi prinsessalle: "Mistä tahansa etsimmekin puolisoa Sigismundille, emme löydä sellaista, joka täyttäisi Ebba Hornin paikan."

Tapansa mukaan Sigismund ei puhunut mitään kaipauksestaan, mutta prinsessa itki haikeita kyyneleitä. Hänestä oli täti menetellyt omavaltaisesti, ja jos hän olisi tiennyt, missä Ebballa oli piilopaikkansa, olisi hän ehkä matkustanut sinne ja tuonut hänet takaisin. Tämä oli tunkeutumista hänen oikeuksiinsa, ja sellaista hän ei sietänyt.

Kukaan ei kuitenkaan saanut nähdä, että hän piti asiaa mielessään; sopivassa tilaisuudessa hän päätti kyllä ottaa korvauksen.

Siinä puolalaisessa hoviväestössä, jonka kuningatar oli hänelle antanut, oli myöskin käsikirjuri Possmoschi.

Ei ole luultavaa, että kuningatar olisi itse valinnut hänet. Hän oli säteilevän kaunis; sanottiinkin, että hän muistutti yhtä niistä enkeleistä, jotka luomisen alussa heitettiin taivaasta alas pimeyteen.

Prinsessa hämmästyi hänet nähdessään; mutta hän saattoi hillitä itsensä, kun niin tahtoi.

Hän antoi hänen tehtäväkseen joutavien kirjeiden kirjoittamisen henkilöille, joille hänellä ei ollut mitään tärkeämpiä asioita, ja moitti kiivaasti kaikkia hänen tekemiään erehdyksiä.

Mutta puolalainen otti nöyrästi vastaan kaikki nuhteet katsoen rukoilevasti prinsessaan.

Jos tämä lähti nopeasti pois hänen luotaan, katsoi hän prinsessan jälkeen ivallisesti hymyillen.

Enimmäkseen oli prinsessa toimessa Sigrid Vaasan kanssa; tämän tuli lohdutella häntä, kun hän oli menettänyt Ebba Hornin, ja usein hän sanoi: "Jollet sinä olisi tullut, ei elämäni tässä maassa olisi siedettävää."

Leskikuningatar ei ollut oikein tyytyväinen Annan uuteen suosikkiin, joka johti hänen mieleensä liian suruisia muistoja; hän olisi toivonut, että sisarensa tytär olisi ottanut jonkun Zamoiskyn perheen jäsenistä ystäväkseen ja uskotukseen. Asiain nykyisellä kannalla ollessa tahtoi hän, että Annan pieni hovi esiintyisi edukseen kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, eikä kallisarvoisia pukuja kruunausjuhlaa varten suinkaan säästetty.

Puolalaisten käyttämät loistavat pukimet synnyttivät Annassa ajatuksen pukea nuoren hovinsa valkoisiin, ja hän esiintyi itsekin valkoisessa, kullalla kirjaillussa puvussa.

Leskikuningatar sanoi hänelle, että hän oli ihastuttava ja ettei kukaan läsnäolijoista näyttänyt niin säteilevältä kuin hän, kun loistava kulkue kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa meni kirkkoon.

Kuningas Sigismund kulki pää kumarassa. Kruunu näytti jo painavan häntä, eikä hän iloinen ollutkaan; päinvastoin oli synkän surumielisyyden piirre hänen nuorilla kasvoillaan, ja hän olisi toivonut olevansa kaukana tästä kaikesta. Silloin vain hän hymyili, kun hänen silmäyksensä sattumalta kohtasivat siskon; hän tiesi, että tämä tunsi hänen ajatuksensa ja ymmärsi ketä hän kaipasi.

Kulkue oli kirkossa, kuningas istui valtaistuimella, leskikuningatar ja prinsessa heitä varten varatuilla paikoilla, vartijaväki heidän takanaan ja yltympärillä ääretön ihmisjoukko tunkeillen ja toisiaan tuuppien.

Silloin Sigrid huomasi silmäparin, joka taukoamatta tarkasti häntä, mutta tukka oli huolettomasti hoidettu ja puku, mikäli hän voi nähdä, kerjäläisen.

Hän kääntyi poispäin; silloin hän kuuli supatusta ja hälinää takanaan... ja hän ihmetteli, ettei vahti voinut pitää roskaväkeä aisoissa.

Samassa joku kuiskasi hänen korvaansa: "Sigrid Vaasa!"

Hän hätkähti ja kääntyi. Se oli kerjäläinen; kuinka hän rohkenikaan...

Mutta silmät, jotka katselivat häntä, olivat lempeät ja rukoilevat.

"Mitä te tahdotte?" kysäisi hän.

"Puhua kanssanne."

"En tunne teitä."

"Kustaa!" kuiskasi hän

Sigrid katsoi häneen hämmästyneenä.

"Vaiti... henkeni on kysymyksessä."

Töin-tuskin saattoi Sigrid pysyä tyynenä, ja kuitenkin riemuitsi hänen sydämensä: täällä oli hänen kaivattu, itketty veljensä, sitä hän ei ollut silmänräpäystäkään epäillyt kuultuaan hänen kuiskauksensa: "Kustaa!" Mitä oli tehtävä?

"En voi hyvin, jospa pääsisin pois täältä", sanoi hän ympärillään oleville.

Tehtiin tietä, ja hän kiiruhti takaisin linnaan varmana siitä, että Kustaa seuraisi.

Siellä tahdottiin estää Kustaalta sisäänpääsy; Sigridin täytyi sanoa vastaavansa hänestä, ja niin hän vei hänet kanssaan huoneeseensa.

Suljettuaan oven hän huudahti sydämensä kyllyydestä: "Oletko se todellakin sinä, Kustaa?"

Tämä heitti pois tekotukkansa ja vanhan takkinsa sanoen saksaksi: "Sinä et voi tuntea minua."

Kyllä, kyllä hän nyt tunsi, joskaan ei silmillään, niin sydämessään. Hän heittäytyi hänen syliinsä, ja molemmat itkivät sekä ilosta että surusta.

Kun ensi kiihtymys oli asettunut, kertoi Kustaa, että tieto Sigismundin kruunauksesta oli houkutellut hänet Puolaan, missä hän oli kulkenut kerjäillen; sitten hän sai tietää, että sisarensa oli hovissa, ja hänet hän oli heti tuntenut.

Senjälkeen hän kyseli äidistään, ja Sigrid kertoi, miten hän kaipasi ja ikävöi häntä näkemään.

"Minua pidetään vaarallisena", sanoi Kustaa surullisesti hymyillen, "niinkuin muka tahtoisin jollakin tavoin saada aikaan pahaa syntymämaalleni."

Sigrid pyysi häntä kertomaan omasta elämästään, ja hän sanoi hänelle, että lukeminen ja opinnot olivat hänelle rakkaimpia. Hän kuljeksi ympäri, harjaili vaatteita ja palveli matkustavaisia; siten hän sai elantonsa ja väliaikoina hän kävi luennoilla. "Nyt", sanoi hän, "puhun ranskan, italian, saksan, puolan, venäjän ja latinan kieliä ja haluaisin saada ruotsinkielen opetusta voidakseni puhua äitini kanssa."

"Ja me kun emme ole moneen vuoteen kuulleet sinusta."

"Ruotsin kuningas luulee ehkä, että tekin kai ryhtyisitte salajuoniin", vastasi hän surullisesti hymyillen. "Tiedätkös, siskoseni, kaikista opinnoista pidän eniten kemiasta, ja siinä olenkin niin edistynyt, että opettajani nimittävät minua toiseksi Paracelsukseksi. Tiedätkö, kuka tuo suuri Paracelsus oli?"

"En", vastasi Sigrid säälivästi silmäillen hänen laihoja, sielukkaita kasvojaan.

"Sinun täytyy lukea hänestä; hän oli maailman suurin lääkäri ja matkusteli laajalti yltympäri etsien viisasten kiveä. Sellaista alkemistia kuin hän ei ole maailmassa koskaan nähty, ja tulla häneen verratuksi on suurempi kunnia kuin kuningas- tai ruhtinaskuntien voittaminen."

"Rakas veliseni, sitä kunniaa ei kukaan sinulta kiistäne eikä kadehtinekkaan", sanoi Sigrid.

"Samoin kuin hänkin vaeltelen minä halki maailman, mutta se käy hitaasti, kun olen köyhä."

"Sinä saat kaikki, mitä minulla on", sanoi Sigrid ja poimi kokoon rahoja ja koristuksia, jotka antoi hänelle; "paljon siinä ei ole, mutta minä pyydän prinsessaa..."

"Sinä et saa hänelle, et kellekään muullekaan puhua minusta, minä joutuisin heti vankeuteen."

"Minkätähden, mitä pahaa sinä olet tehnyt?"

"Minä olen Eerik XIV:n poika", vastasi hän. "Sentähden täytyy minun henkipattona kierrellä maailmaa."

Sigrid kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. "Minä en laskisi sinua", nyyhki hän.

Silloin jymisivät taas tykit ja kirkkojen kellot soivat; kulkue palasi.

"Olen viipynyt liian kauan; ajatteleppa, etten enää pääsisikään pois."

"Siitä minä kyllä pidän huolen."

"Muista, ettet saa kellekään ilmaista minun käyneen täällä. Sitten minua ajetaan takaa ja joudun vankeuteen."

"Minä vaikenen, siitä saat olla varma."

"Huomenna lähden täältä ja kolmen päivän kuluttua olen poissa tästä maasta, jolloin voidaan pitää valtakunnan rauha turvattuna. Hyvästi, rakkahin sisko, vie suuteloni ja rakkaimmat tervehdykseni äidillemme." Vielä kerta syleiltiin, toistettiin uskollisen rakkauden vakuutuksia ja puhuttiin halusta saada pian taas tavata.

Silloin joku naputti ovelle.

Miten he pelästyivät. "Kuka siellä", kysyi Sigrid, mutta ääni värisi.

"Prinsessa kutsuu neitsyttä."

"Minä tulen heti."