Part 2

Kuningas Juhana ei voinut tukahuttaa omantunnontuskiaan ajatellessaan Eerikkiä, mutta Henrikinpoika todisti hänelle, että hänen valtakunnan tähden täytyi pitää veljeänsä niin ankarassa vankeudessa, jotta kaikki vapautusyritykset olisivat mahdottomat. Ja Juhana myönsi -- keventynein mielin -- että hän oli oikeassa.

Eräänä päivänä hän oli melkein tavallistaan nöyrempi. Hänellä oli silloin jokin pyyntö tehtävänä, mutta ei tiennyt, uskaltaisiko.

Juhanan, joka tunsi oman mahtavammuutensa, täytyi nauraa toisen kömpelyyttä.

"Mitä se on?" kysyi hän.

"Armollisin herra, eräs köyhä nainen..."

"Käske hänet puolisoni luo."

"Hän rukoilee saada tavata kuningasta."

"Mitä hän tahtoo?"

"En ole rohjennut kysyä."

Juhana tuli hämilleen, mutta ei kysynyt enää mitään.

"Kutsu hänet sisään."

Henrikinpoika poistui heti.

Kuningas meni nopeasti ja pani kuningattaren huoneeseen vievän oven salpaan.

Hänen kääntyessään seisoi nainen vahtisalin ovella.

Hän oli kietoutunut mustaan huntuun, ja hänen vieressään seisoi kaksi pientä tyttöä ja poika.

"Kuka te olette?"

Nainen lankesi kuninkaan jalkoihin heittäen huntunsa kasvoiltaan.

"Katariina Hannuntytär!"

"Anteeksi, anteeksi!"

"Kuinka te uskallatte?"

"Antakaa minun nähdä rakas kuninkaani ja sitten kuolla!"

Kuningas ojensi hänelle kätensä. "Nouse, Katariina!"

Nainen suuteli ojennettua kättä. "En, ennenkuin majesteettini on antanut minulle anteeksi rohkeuteni."

"Minä olen odottanut sinua."

"Sitten olen onnellisin naisista."

Hän nousi oitis seisaalleen.

"Ovatko nuo minun lapseni?"

"Julius, tiedätkö kuka tuo armollinen herra on?" kysyi nainen pojalta osoittaen liikutuksen valtaamaa Juhanaa.

"Kuningas, korkea herrani", vastasi poika.

"Tule tänne", sanoi Juhana istuen.

Poika meni heti hänen luokseen.

"Kuinka vanha sinä olet?"

"Yhdeksän vuoden."

"Yhdeksän vuodenko? Niin, niin! Joko osaat lukea?"

"Minä osaan tavata: Juhana kuningas."

Tämä hymyili tyytyväisesti. "Vai niin. No, miksi aiot tulla?"

"Maaherraksi."

Juhana purskahti nauramaan. "Vaatimuksesi eivät olekkaan pienet, huomaan minä. Saammepa nähdä, miten sen asian käy. Minun täytyy arvatenkin pitää huolta sinun tulevaisuudestasi."

"Kiitoksia", sanoi poika raapaisten jalallaan lattiaa.

"Polvillesi, Julius, ja kiitä."

"Ei, ei", keskeytti Juhana. "Tuleppas sinä tänne!"

Reippaasti astui tyttö lähemmäksi langeten polvilleen kuninkaan eteen.

Koko hänen käytöksessään oli jotakin ulkoa-opittua, mutta Juhanan huomio kiintyi vain tytön kauniisiin kasvoihin ja pitkiin, vaaleihin kihariin. Hän huomasi todelliseksi ihastuksekseen, että tyttö oli hänen näköisensä, ja sentähden hän otti hänet syliinsä suudellen häntä useita kertoja.

Se ei liene kuulunut läksyyn, sillä tyttö katsoi hämillään äitiinsä; mutta kun Juhana veti hänet istumaan polvelleen, malttoi hän heti mielensä ja katseli häntä suurilla, kirkkailla silmillään.

"Mikä on nimesi?"

"Sofi", vastasi tyttö.

"Vai niin, no kuinka vanha olet?"

"Kahdeksan vuoden."

"Suuri tyttö, ehkäpä liiankin suuri sylissä istumaan." Hän laski tytön alas.

"Kysyppä minulta, miksi minä aion."

"Oletko ajatellut sitä, no annahan kuulua."

"Hovineidiksi."

"Todellakin, mutta se ei liene niin helppoa."

"Kuningattaren luo."

"Miten luulet sen käyvän päinsä?"

"Jos kuningas pyytää häneltä."

"Sitä en voi luvata." Hän työnsi tytön hieman sivulle. "Tuleppas tänne sinä, pikkarainen."

Tämä totteli uupunein, alakuloisin elein.

"Lucretia, seitsenvuotias", sanoi hän.

"Vai niin, sinä tiesit edeltäkäsin, mitä minä aioin kysyä. No, mikä sinua tuskastuttaa?"

"En minä tahdo jäädä tänne; minä tahdon kotiin", sanoi tyttö hiljaa nyyhkien.

Juhana lohdutteli häntä muutamin ystävällisin sanoin ja lähetti sitten pois sekä äidin että lapset.

"Vastedes saatte kuulla minusta; minä pidän huolta teistä", sanoi hän.

Nainen tahtoi taas langeta polvilleen, mutta kuningas kutsui käsikirjurinsa, joka sai käskyn viedä pois heidät.

Sitten hän sanoi tälle:

"Nuoruutensa hullutuksia saa katua. Pojasta pidän huolen, mutta tyttö... en voi pyytää kuningatarta ottamaan hänet hovineitsyeksi."

"Ehkäpä minun sallitaan tehdä se?"

"Ajatteles, hän on minun muotoiseni."

"Juuri sen vuoksi, tuumailin."

"Sanotpa jotakin, mutta älä vaan ilmaise minua."

"Teidän armonne saa luottaa minuun."

"Tyttö voi itse ilmaista salaisuuden."

"Sitä hän ei tee; mutta joku nimi hänellä pitää olla."

"Oletpa oikeassa... odotahan; Gyllenhjelm. Kaikki lapseni kantakoot sitä nimeä."

"Sofi Gyllenhjelm... Suomestako?"

"Ei, ei millään muotoa... Skånesta tai Tanskasta."

"Niinkuin teidän armonne haluaa."

Suosikki poistui syvään kumartaen.

Viikkoa myöhemmin kertoi kuningatar puolisolleen, että oli ottanut hovineitsyeksi erään kahdeksanvuotiaan tytön, mutta ensi aluksi jättänyt hänet muualle kasvatettavaksi.

Kuningas näytteli niin hyvin osansa, että kuningatar rahtuakaan epäilemättä lausui:

"Ällistytpä nähdessäsi hänet."

"Niin kaunisko?"

"Niin sinun muotoisesi!"

Kuningas suuteli Katariinan kättä. "Sinun rakkautesi se vain huomaa yhdennäköisyyttä kaikkialla!"

4.

HUIMA JAHTI.

Kesäkuun 1 p:nä 1570 kokoontui Stettiniin neljä ruotsalaista ja neljä tanskalaista valtaneuvosta.

Samalla saapui sinne useita lähettiläitä Bremenistä, Lyypekistä ja Puolasta.

Saksan keisari, Saksin vaaliruhtinas ja Ranskan kuningas olivat lähettäneet useita niinsanottuja rauhanvälittäjiä.

Ja niin kiihkeäksi yltyi kiista, niin ankaran vastakkaiset olivat mielipiteet, ettei mitään sopimusta voitu saada aikaan ennenkuin joulukuun 13 p:nä, jolloin rauha päätettiin.

Kesällä, kun Klaus Fleming Ruotsin laivaston päällikkönä taisteli tanskalaisia vastaan Itämerellä ja voitti heidät Skånen rannikolla -- sanoo eräs Ruotsin valtuutetuista --, olivat Tanskan lähettiläät hyvin myöntyväisiä, mutta heti kun laivasto oli mennyt talviteloilleen, tulivat he taas vaativaisiksi, niinkuin heillä aina on tapana.

Vihdoinkin tehtiin rauha.

Ruotsi lunasti takaisin Elfsborgin 150,000 taalerilla, jätti takaisin kahdeksan tanskalaista sotalaivaa ja luopui vaatimuksistaan Gotlantiin, Jemtlantiin ja Herjedaliin.

Kumpainenkin kuningas sai käyttää vaakunassaan kolmea kruunua, mutta ilman muita vaatimuksia.

Tässä suhteessa ratkaisivat vieraat sovintotuomarit riidan oikeudessa.

Niin päättyi seitsenvuotinen sota. Yksi etu oli siitä ollut Ruotsille, se nimittäin, että Tanskan kuningas oli luopunut kaikista vaatimuksistaan tähän maahan.

Kääntykäämme nyt Venäjään.

Siitä, miten tsaari oli ottanut vastaan Ruotsin lähettiläät, kävi selville, ettei hän tahtonut tehdä rauhaa samoilla ehdoilla kuin ennen.

Prinssi Maunu oli saanut tehtäväkseen lahjoa Liivinmaan aateliston, ja liiviläinen aatelismies Klaus Kursel oli ensimäisiä, joka kuunteli hänen sanojaan ja lupauksiaan.

Tämä herra oli Ruotsin palveluksessa. Lealin linna oli hänen hallussaan, ja kuningas Eerikin viimeisenä hallitusvuonna oli hän osoittautunut urheaksi ja reippaaksi soturiksi.

Heti kun Eerik oli syösty valtaistuimelta, oli hän saanut Juhanalta luottamustoimekseen pitää huolta siitä, ettei Liivinmaan aatelisto eikä Räävelin kaupunki vähimmässäkään määrässä tinkisi velvollisuuksistaan Ruotsin kruunua kohtaan.

Kursel lupautui aikoen täydellä todella pitää lupauksensa, mutta Maunu prinssi tarjoili hyviä juomatavaroita ja täysipainoisia kultarahoja, eikä tuo liiviläinen aatelismies voinut kieltäytyä toisesta paremmin kuin toisestakaan.

Sanotaan, että kun antaa pahalle sormen, se pian vie koko käden. Klaus Kursel kokosi ensin hiljaisuudessa, sitten aivan julkisesti ympärilleen useampia, jotka olivat taipuvaiset alistumaan uuden liiviläisen kuninkaan valtaan, ja näiden seurassa hän lähti ratsujoukon etunenässä Rääveliin tammikuun 7 p:nä 1570.

Edellisestä tiedämme, että Juhanassa kyti vastenmielisyys Henrik Hornia kohtaan aina siitä asti kuin hän joutui vangiksi Turussa, koska hän luuli tätä syypääksi onnettomuuteensa.

Tultuansa kuninkaaksi hän lähetti erään huovipäällikkönsä Niilo Dobblaren Rääveliin käskien hänen ottaa haltuunsa sekä linnan että sen päällikön.

Mutta tämä ei onnistunut paremmin kuin että Henrik Horn pani Niilo Dobblaren vankeuteen ja lähetti kysymään kuninkaalta, mitenkä olisi menetteleminen.

Heti senjälkeen lähti sinne Gabriel Oxenstjerna ottaakseen komennon linnassa, ja vastaväitteittä tämä jätettiinkin hänelle heti, kun hän oli näyttänyt kuninkaan kirjeen.

Uudella komentajalla ei ollut aavistustakaan liiviläisten hankkeista. Räävelin linna joutui sentähden täydellisen yllätyksen kautta liittolaisten käsiin.

Gabriel Oxenstjerna, hänen vaimonsa ja lapsensa joutuivat vihollisten valtaan ja pantiin vankeuteen.

Mutta tämän kelpo kaupungin maistraatti meni heti pöyhkeän valloittajan luo ja sen onnistui heliseviin syihin nojautuen saada hänet antamaan Gabriel herralle ja hänen omaisilleen vapauden.

Räävelin linnassa otti Klaus herra vastaan Maunu prinssin lähettiläät. Hän kuvitteli olevansa aiottu joksikin oikein suureksi äskenleivotun liiviläisen kuninkaan valtakunnassa.

Sellaisissa unelmissa hän tuudittelihe kaksi onnellista kuukautta.

Eihän sovi pyytääkään, että unelma kauempaa kestäisi, ja linnassa oli muitakin, jotka uneksivat.

Niilo Dobblare oli uneksinut kolme kuukautta alhaalla vankilakomerossaan, ja nyt hän heräsi.

Kun komentaja pani hänet vankeuteen, jäi hän tarkastamatta, ja hänellä oli täysinäinen kukkaro taskussaan. Vanginvartija ei luullut hänellä olevan äyriäkään, ja Niilo naureskeli itsekseen, että oli niin hyvästi puijannut heidät.

Nyt hän oli saanut kaksi vankitoveria, reippaita, kelpo ruotsalaisia niinkuin hän itsekin.

Toinen oli kihloissa vanginvartijan tyttären kanssa, ja tähän he perustivat suunnitelmansa.

Eräänä päivänä tuli tyttö isän sijasta tuomaan heille ruokaa.

Niilo tyhjensi koko aarteensa hänen taskuunsa ilmoittaen hänelle suunnitelmansa.

Kaikki katsoivat sen hyväksi, ja tyttö ojensi kätensä vakuuttaen koettavansa tehdä kaiken voitavansa.

Tässä täytyy lisätä, että Annikki oli kaunis, reipas tyttö ja että useat linnan vahdeista suopein silmin katselivat häntä.

Salaa hän kuiski muutamalle heistä, että eräässä lähiseudun kapakassa oli oivallista viiniä, ja jos he tahtoivat panna roponsa yhteen, niin hän lupasi hankkia heille sitä, ennenkuin varasto loppui.

Kaikki olivat halukkaat siihen, ja kukin sotilaista antoi niin paljon kuin hänellä oli.

Kiristorstain ja pitkänperjantain välisenä yönä pantiin kekkerit toimeen. Annikki oli hankkinut väkijuomia, ja niitä oli nautittu niin perusteellisesti, että jo kahden ajoissa yöllä vartija oli umpi-unessa.

Silloin reipas tyttömme aukaisi vankilan oven, ja Niilo sekä molemmat vangit irroittivat avaimet nukkuvan vartijan vyöstä ja aukaisivat kiireesti linnan portit.

Annikin toimesta oli ruotsalaisille ilmoitettu asiasta, ja monta sataa marssi heitä sisään mitä syvintä hiljaisuutta noudattaen.

Kaikki oli tapahtunut melkein äänettömästi. Olisi luullut henkien liikkuvan linnankäytävissä, ja suuri oli Klaus Kurselin ällistys, kun hän aamulla herätessään huomasi olevansa vankina koko miehistöineen.

Gabriel Oxenstjerna otti taas päällikkyyden, ja Niilo Dobblare apulaisineen lähetettiin Tukholmaan kuninkaallisesti palkittavaksi.

Heidän muassaan vietiin sinne muutamia liiviläisiä kavaltajia, jotka Kaarle herttuan rukouksista saivat armon. Useiden heistä onnistui paeta.

Klaus Kursel mestattiin Räävelissä.

Niin oli Ruotsi saanut linnan takaisin. Porvariston miehuus ja uhraukset pääasiassa tekivät sen, ettei kaupunkia nyt eikä myöhemminkään menetetty.

Ruotsin valta oli Virossa jo alusta alkaen päässyt hyvään maineeseen, ja Eerikin kielto, ettei aatelisto saa "piestä eikä piiskata talonpoikiansa", teki mitä parhaan vaikutuksen herättäen toivoa siitä, että parempi asiain järjestys oli tulossa.

Viisi kuukautta sen jälkeen seisoi Maunu taas Räävelin muurien edustalla 25,000 miehen kera.

Hän kehotti porvareita antautumaan, ja kun siihen ei suostuttu, alkoi piiritys. Kaupunkia ammuttiin useista vallituksista, ja yrityksiä tehtiin, vaikka turhaan, sen sytyttämiseksi ja polttamiseksi.

Gabriel Oxenstjerna piti päällikkyyttä, ja urhea Kaarle Horn, ennemmin viralta pannun Henrik Klaunpoika Hornin poika, oli hänen komennossaan.

Kun hän päälliköltä pyysi saada osaston johdettavakseen, vastasi tämä:

"Teidän isänne ei ole hyvissä kirjoissa nykyisen kuninkaamme luona."

"Sentähden että hän on ollut esivallalle kuuliainen."

"Eerik oli järjiltään."

"Saako soturi arvostella semmoisia?"

Gabriel Oxenstjerna siveli partaansa: hän katseli nuorta, voimakasta miestä, joka paloi halusta mainetekoihin, ja sanoi: "Minun vastuullani."

"Sitä ette tule katumaan."

Nuori sankari piti sanansa. Useat kerrat hän teki onnellisia hyökkäyksiä linnasta saavuttaen yhä enemmän linnanherran luottamuksen.

Piiritystä jatkui seitsemän kuukautta; tammikuussa 1571 lähetti tsaari lisäväkeä ja hävitti maan yltympäri pannen laajat alat autioksi; mutta edellisenä vuonna syyskuun lopulla oli kaksi ruotsalaista sotalaivaa tullut satamaan tuoden ruokavaroja ja kaikkia muita tarpeita. Sentähden tultiin hyvästi toimeen, ja miehistön sekä porvarien miehuus vielä kiihtyi, kun eräänä päivänä helmikuussa heitettiin muurin yli kirje, jossa mainittiin, että Tanskan kanssa oli tehty rauha.

Riemuissaan tästä tekivät ruotsalaiset hyvällä menestyksellä hyökkäyksen linnasta.

Mutta kun Maunu huomasi, että hän ei voimalla eikä viekkaudella voinut saada mitään aikaan, rupesi hän hieromaan välirauhaa, ja kun tämä tarjous hyljättiin, vetäytyi hän pois polttaen leirinsä.

Venäläisten tappio nousi 9,000 mieheen.

Suuri joukko irtainta väkeä jäi jäljelle käyden ympäristössä ryöstelemässä.

Silloin Kaarle Horn lähti 300 huovin kanssa Räävelistä ja hävitti viholliset sekä löi pienen venäläisjoukon Ubigallin kylässä.

Rääveliläiset viettivät siitä lähtien maaliskuun 16:tta kaupunkinsa pelastuspäivänä.

Pian senjälkeen luovuttiin myöskin Weissensteinin piirityksestä, jota Herman Fleming oli puolustanut samaan aikaan ja samalla menestyksellä.

Venäläiset joukot vetäytyivät Narvaan, ja Maunu lähti Saarenmaahan, vavisten ja peläten ankaran herransa vihaa. Näin sai Ruotsi takaisin Räävelin linnan ja piti sitä sitten hallussaan edelleenkin.

Mutta aika-ajoin se olikin ainoa paikka, mitä Ruotsilla oli jäljellä näillä seuduin. Ne lukemattomat sotajoukot, joita Venäjän tsaari lähetteli Liivin- ja Vironmaahan, levisivät yli maan ja hävittivät sitä.

Räävelin säilyminen riippui, kuten jo sanoimme, paljon siitä rakkaudesta ja luottamuksesta, joka siellä vallitsi Ruotsia kohtaan. Aiheena tähän oli Ruotsin joukkojen parempi sotakuri, eikä suinkaan vähemmässä määrässä se toivo, että kaupunki Ruotsin vallan turvissa saisi kauppasuhteissa voiton sekä Riiasta että Narvasta.

Pääsyynä Ruotsin puolelta tähän sotaan Venäjää vastaan oli etenkin ensi vuosina Räävelin puolustaminen viimeiseen asti.

5.

IHMISTEURASTUSTA.

Liivinmaassa oli sillä välin ehditty väsymään Venäjän ylivaltaan, ja kun turkkilaiset vuoden 1571 kuluessa ahdistelivat tsaari Iivanaa, alkoi tyytymättömyys liiviläisessä aatelistossa päästä ilmoille.

Neljäkymmentätuhatta tataaria oli hyökännyt Venäjälle; Moskova ryöstettiin ja poltettiin. Iivana katsoi nyt parhaaksi laskea Ruotsin lähettiläät vapaiksi, sitten kun he kaksi vuotta olivat kituneet vankeudessa, mutta samalla kertaa hän kehotti Juhanaa lähettämään lähettiläitä Venäjälle rauhaa hieromaan.

Näytteeksi siitä, minkälaista kieltä sen ajan ruhtinaat välisti käyttivät keskinäisissä asioissaan, seuraa tässä kirje, jonka kuningas Juhana lähetti vastaukseksi tsaarin kirjelmään:

"Olemme saaneet kirjelmäsi ja siitä havainneet, miten järjettömän moukkamaista ylpeyttä, valhetta ja halveksimista sinä osoitat meitä vastaan. Ellemme olisi kuulleet, että isäsi oli Venäjän suuriruhtinas, olisi meillä ollut syytä tulla siitä siihen arveluun, että joku munkki tai talonpoika on ollut sinun isäsi, koska sinä kirjoitat niin säädyttömästi, kuin olisit kasvatettu talonpoikain tai muun roskajoukon keskuudessa, jotka eivät tiedä kunniasta mitään."

"Sinä kirjoitat", jatkui siinä edelleen, "niin paljon vilppiä ja viekastelua ja olet tahrannut ja sotkenut suusi niin paljon valheella, että se tuskin koskaan enää voi tulla puhtaaksi; sentähden meidän ei ole tarvis vastata kaikkeen siihen säädyttömään ja pöyhkeään viekasteluun, jota mainitussa kirjeessäsi on. Mitä siihen tulee, että arvelet meidän pyytävän sinulta rauhaa, niin se ei tule koskaan tapahtumaan, sillä me toivomme, että asiat kaikkivaltiaan Jumalan avulla kääntyvät siksi, ennenkuin leikistä lakataan, että sekä sinä että alamaisesi saatte rangaistuksen, jonka sekä sinä että he jo aikoja sitten olette ansainneet. Mutta jos tahdot tätä onnettomuutta estää, niin lähetä parhaat herrat neuvostostasi meidän luoksemme ja käske heidän nöyryydessä pyytää anteeksi sitä vääryyttä ja halveksimista, jota sinä olet meille osoittanut. Sitten saat tietää, millä ehdoilla me tahdomme tehdä rauhan kanssasi."

Suurista sanoista huolimatta käytiin sotaa laimeasti ja Ruotsin saavuttamatta juuri mitään etuja.

Sillä välin ja vastoin kaikkia luuloja oli tsaari Iivana käynyt sovintoon aiotun sukulaisensa kanssa ja marssi 80,000-miehisellä sotavoimalla Liivinmaahan lopulla vuotta 1572, Maunu herttuan ja kahden poikansa seuraamana.

Hannu Boije oli päällikkönä Wittensteinissä. Vihollisen saapuessa hän oli niin varustamaton, että oli vähää ennen lähettänyt suurimman osan varustusväkeänsä tuomaan tykkejä Räävelistä, joten hänellä oli ainoastaan 50 miestä linnoituksessa.

Klaus Åkenpoika Tott oli määrätty koko sotavoiman ylipäälliköksi.

Jo syyskuussa hän oli tehnyt hävitysretken sisä-Venäjälle päin.

Tähän aikaan hän oli paluumatkalla ja oli paraillaan Ylä-Pahlenissa, eräässä linnassa, jossa Maunu herttuan oli tapana oleskella ja joka ei ollut sen kauempana Wittensteinistä, kuin että tykinlaukaukset kuuluivat sinne.

Hän otaksui ensin kuulevansa riemulaukauksia sen johdosta, että tykit olivat onnellisesti saapuneet Räävelistä, mutta sai pian tiedon erehdyksestään.

Wittensteinin pommitus alkoi joulukuun 27 p:nä.

Sitä jatkui kaksi päivää ilman menestystä.

Antautuminen ei voinut juolahtaakaan urhean Hannu Boijen mieleen.

Aivan vimmoissaan siitä, että piti pysähtyä näin mitättömän linnoituksen eteen, käski Iivana yleiseen rynnäkköön seuraavana päivänä, tammikuun 1:senä.

Tyynesti ja kuolemaa halveksien taistelivat Hannu Boije ja hänen viisikymmentä miestänsä ärsytettyjen jalopeurain tavoin.

He olivat valmiit joutumaan ylivoiman voittamiksi ja saamaan surmansa, mutta tsaari Iivana keksi kauheamman kuolintavan. Elävinä hän paistatti heidät vartailla.

Senjälkeen tsaari palautti osan sotajoukkoansa Venäjälle.

Se kosto, minkä hän oli toimittanut Wittensteinissä, oli saanut hänet hyvälle tuulelle, ja Maunu herttuan tuli osoittamastaan urheudesta saada hyvin ansaittu palkkansa.

Novgorodissa valmistettiin komeat häät, ja suurella loistolla ja juhlallisuudella vihittiin siellä Maunu ja tsaarin veljentytär.

Jäljellejätetyn sotaväen päälliköt olivat saaneet käskyn kukin kohdastaan valloittaa linnat eri osassa maata.

Noin 16,000 miestä marssi Viron läntistä rannikkoa kohden valloittamaan Loden, Hapsalin ja Lealin linnoja, mikä ei kuitenkaan ollenkaan onnistunut.

Kun Klaus Tott Ylä-Pahlenista näki koko maakunnan pohjoisessa päin olevan ilmiliekissä, käsitti hän miten asianlaita oli, mutta hän oli ylen heikko uskaltaakseen hätyyttää suurta venäläistä sotavoimaa.

Hädin-tuskin onnistui hänen palata Rääveliin, missä hän pysytteli paikoillaan, kunnes vihollinen oli ehtinyt hajoittamaan joukkonsa.

Sitten hän lähti liikkeelle 700 huovin ja 300 liiviläisen ratsumiehen kera.

Mainittu 16,000-miehinen venäläisjoukko tavattiin Loden edustalla tammikuun 23 p:nä.

Klaus herra lähetti ratsumiehensä heti rynnäkköön, ja nämä tekivätkin sen sellaisella voimalla, että tunkeutuivat koko venäläisen sotajoukon läpi. Mutta sen sijaan että olisivat kääntyneet takaisin, laskettivat he täyttä laukkaa pakoon eri suuntiin.

Nähdessään vihollisten paljouden he olivat katsoneet turhaksi toivoakkaan voittoa, ja mihin tulivatkin, kertoivat he, että Ruotsin armeija oli kokonaan lyöty.

Ratsuväen pako ei riistänyt Klaus herran malttia. Hän huomasi heti, että heidän huima rynnäkkönsä oli saanut vihollisjoukot epäjärjestykseen, ja jatkoi sentähden hyökkäystä jalkaväkineen.

Vastustamattomasti etenivät nämäkin hakaten joukoittain vihollisia maahan.

Voitto oli täydellinen: 7,000 venäläistä makasi tappotantereella, muut pelastivat itsensä pakenemalla.

Urhea päällikkö palasi Rääveliin, mukanaan vihollisen tykistö, joukko lippuja, 100 hevosta ja pitkä jono -- tuhatkunta rekeä -- kaikenmoista saalista. Ruotsalaisten mieshukka oli vähäpätöinen.

Suurimpia vaikeuksia teki tässä sodassa rahan puute.

Muukalaiset palkkasoturit eivät saaneet säännöllisesti palkkaansa, ja he uhkailivat luopua.

Vuonna 1573 pantattiin Räävelissä olevalle saksalaiselle ratsuväelle Loden, Hapsalin ja Lealin linnat, jotta he eivät toteuttaisi uhkaustaan mennä venäläisten puolelle.

Seuraavana vuonna, 1574, ei voitu määräaikaan lunastaa linnoituksia, ja saksalaiset myivät ne Tanskan kuninkaalle tammikuussa 1575.

Epäkohtana oli vielä, että eri kansallisuutta olevien huovien kesken oli paljon kateutta ja eripuraisuutta.

Tämmöisestä syystä täytyi Klaus Tottin luopua Wesenburgin linnan piirityksestä, jonka hän oli menestyksellä alottanut uunnavuonna 1574.

Skottilaisen jalkaväen päällikkö Rutwen oli kiivas ja pikavihainen.

Saksalaisten pöyhkeileminen ja kerskuminen suututti häntä, ja kun hän kuuli väkensä valittavan heidän käytöstään, päätti hän kostaa.

Maaliskuun 17 p:nä hän järjesti väkensä täyteen taisteluasentoon, anasti koko kenttätykistön ja käänsi sen saksalaista ratsuväkeä vastaan.

Tämä oli heti valmis alottamaan leikin, joka päättyi siten, että 1,500 skottilaista sai surmansa.

Erinomaista sotakuria osoittaa se, että skottilainen ratsuväki pysyi levossa koko teurastuksen ajan, vaikka olikin saapuvilla.

Päällystö huomautti heille, että jalkaväki oli rikkonut sääntöjä ja sotakuria ja sentähden itse vetänyt rangaistuksen niskoilleen.

Kuitenkin oli närkästys ja mielikarvaus niin suuri, että Klaus herra katsoi viisaimmaksi luopua piirityksestä.

Niitä kolmea linnaa, joita Tanskan kuningas Fredrik sanoi omikseen, ei hän saanut kauan pitää.

Heti uunnavuonna 1576 hyökkäsi maahan suuri venäläisjoukko, joka ei valloittanut ainoastaan vastamainittuja linnoja, vaan kaikki, mitä Ruotsilla oli siellä alueita, niin että lopulta ei ollut muuta jäljellä kuin Rääveli.

Venäläiset ryöstivät, polttivat ja hävittivät tapansa mukaan.

Useita kertoja näkyi suuria joukkoja Räävelin edustalla, mutta ne eivät näyttäneet aikovankaan ryhtyä piiritykseen.

Vasta syksyllä päästiin selville heidän salaperäisistä tuumistaan.

Ylin päällikkyys oli vanhan Henrik Hornin ja hänen poikansa Klaun käsissä, ja he tekivät vaikeuksista huolimatta kaiken, mitä sellaisilta miehiltä voi odottaa, kaupungin ja linnan puolustukseksi.

Sinä vuonna sattui tavattoman myrskyinen syksy; rakennuksista menivät katot, useita kirkontorneja vikaantui, ja satamassa särkyivät varustukset.

Useita laivoja, joiden piti tuoda elatus- ja sotatarpeita Ruotsista, joutui haaksirikkoon osittain ulkona merellä, osittain lähellä satamaa, johon ainoastaan hylyt ajautuivat.

Se oli kauhea aika; kaikki luonnonvoimat olivat raivoissaan, joka päivä rae- ja rankkasateita.

Huonoa säätä kesti useita viikkoja, eikä lopulta enää rohjettukaan lähteä merelle.

Suomessa odotti 2,000 miestä ja Lyypekissä 120 muskettisoturia päästäkseen mahdollisesti yli, mutta liian kauan he saivat odotella.

Ankaroita syysmyrskyjä seurasi kova talvi, ja nyt olivat Hornit ja rääveliläiset jätetyt kokonaan oman onnensa nojaan.

Tuskaisina ja levottomina pelkäsivät rääveliläiset joka päivä vihollisen tulevan.

Mutta kaikkialla on kavaltajia, niinpä Räävelin muurien sisäpuolellakin.

Kaksi porvaria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta voitettavaa kyllä, hiipi eräänä aamuna kaupungista vihollisleiriin kertomaan, miten huonosti asiat kaupungissa olivat.