Part 19

"Anna minun puhua Ebban kanssa, ja minä lupaan, että hän ilolla siihen suostuu."

"En voi, armollinen neiti", vastasi nuori tyttö liikutuksen valtaamana.

"Rakastatko häntä, Ebba?" Anna osoitti prinssiä, joka tuskaisena katseli häntä.

"Rakastan, minä rakastan häntä", vastasi Ebba.

"Et niin paljon kuin minä, sillä ei maailmassa ole mitään, jota en tahtoisi tehdä hänen tähtensä."

"Vanhempani... nimeni!"

"Entä hänen tulevaisuutensa ja arvonsa? Tiedätkö, että hänen lempensä on nyt kuin paula hänen jalassaan, mutta siiviksipä se muuttuisi, jos sinä rakastaisit häntä. Silloin hän toimittaisi mainehikkaita tekoja, tulisi sankariksi ja miksi vain tahdot, sillä niin paljon hän sinua lempii."

Tyttöraukka katseli kuin huumaantuneena ympärilleen, hän pani kätensä ristiin ja kysyi: "Onko se totta?"

"Sinutta en voi elää", huudahti Sigismund, "sinä olet elämäni määrääjä!"

"Sitten olen sinun", sanoi Ebba.

Sigismund syleili ja suuteli häntä.

"Viikon päähän määräämme häät", sanoi Anna, "siihen asti saa Ebba yhtämittaa olla minun luonani. Meillä on paljon hommaamista."

Seuraavana päivänä sanoi prinsessa kuninkaalle: "Sigismund on suostunut ottamaan Puolan kuninkuuden."

"Sentähden että hän luulee meidän sitä toivovan", vastasi kuningas. "Milloin ajattelikaan hän itseään. Minun vain täytyy miettiä kaikkien puolesta."

Juhana kutsui uskollisimmat neuvonantajansa. Näihin kuului etusijassa Klaus Fleming. Tällä miehellä oli monia hyviä, mutta myöskin päinvastaisia ominaisuuksia; hän oli raaka, oppimaton ja epähieno, jonkatähden hän toisinaan sai hän toisinaan sai osakseen ivaa, toisinaan halveksimista sekä monia liikanimiä; näistä oli "nokinenä" tavallinen sentähden, ettei hän esiintynyt siistinä. Mutta kaiken tämän ohessa hän oli tavattoman kyvykäs, oli monissa otteluissa kunnostautunut ja hyvin uskollinen kuningas Juhanalle, samalla kuin hän oli herttuan leppymätön vihollinen, mitä hän oikealla suomalaisella itsepintaisuudella ei suinkaan karttanut ilmaisemasta.

Häntä lähinnä oli Niilo Gyllenstjerna, Eerikin entinen suosikki.

Nyt oli tuo ovela mielistelijä ajoissa kääntänyt kelkkansa ja päässyt Juhanan suosioon yhtä suuressa määrässä.

Hän oli oppinut ja kokenut herra, jolla oli hyvin väljä omatunto; hän oli niin viekas ja varova, ettei puoluetaistelujen puhjetessa koskaan voitu sanoa mihin hän kuului, mutta aina sattui niin, että hän taistelun loppuessa oli voittajain puolella.

Juuri nämä ominaisuudet tuottivatkin hänelle Juhanan hallitessa valtiodrotsin viran.

Nyt hän oli jo ikämies; lyhyt, harmaa tukka peitti hänen kumaran päänsä, muodostaen pitkän kulmauksen syvälle alas otsalle, jonka alta suuret sinisilmät viekkaasti tähyilivät. Parta valui pitkänä alas rinnalle, ja sen päällä riippuivat paksut kultaiset ritariketjut.

Näille molemmille kuningas uskoi huolensa. Koettaisiko hän hankkia Puolan kruunun rakastetulle pojalleen vai hylkäisikö kaikki jo saapuneet viekoittelevat tarjoukset?

Niilo Gyllenstjerna näytti hyvin miettivältä.

Sitävastoin puuttui Klaus Fleming heti puheeseen.

"Mitä on prinssillä Puolassa tekemistä", sanoi hän, "eikö Ruotsi ole kyllin suuri? Olisi viisainta ottaa selville miten hän suoriutuu täällä, ennenkuin hän ottaa niskoilleen vielä vaivalloisemman työn siellä."

Herra Niilo tuumiskeli kauan, ennenkuin oli valmis lausumaan mielipiteensä. Se oli kuitenkin yhtäpitävä edellisen kanssa, vaikka nojautui toisiin syihin.

Prinssiä ei saanut pakottaa, ei erottaa isästään; ero kävisi molemmille sietämättömäksi. Sentähden täytyi hänen antaa epäävä neuvo.

Mutta molemmat kruunut kimaltelivat Juhanan silmissä; hän ei tahtonut laskea niitä käsistään, ja hän päätti kysyä neuvoa herttualta. Eihän voinut olla vahingoksi kuulla hänenkin mielipidettään.

Kaarle vastasi, ettei hän voinut neuvoa suostumaan ehdotukseen. Kahden toisistaan niin etäisen maan hallitseminen tuottaisi aina suuria vaikeuksia.

Muuten hän sitoutui olemaan joka tapauksessa Sigismundille uskollinen ja vaati vain, ettei Vironmaasta saisi luopua.

Koko neuvoston täytyi nyt ottaa osaa neuvotteluihin, ja yksimielisesti se puolsi tämän loistavan tarjouksen hyväksymistä.

Miten iloisena näkisikään kuningas molemmat kruunut rakkaan poikansa päässä, ja miten kuninkaallinen arvokkuus tästä kohoaisi sekä itäisen että läntisen naapurin silmissä!

Ja niin päätti Juhana käyttää tarjottua tilaisuutta, ja puolalainen lähetystö sai palata, mukanaan kirje kuningatar Annalle ja puolalaiselle neuvostolle.

Ehkäpä olisi Juhana antanut koko kysymyksen raueta, jos olisi nähnyt ivahymyn Eerik Sparren huulilla tai kuullut Hogenskild Bielken kysyvän edelliseltä: "Kuka tai ketkä tulevat tästäpuolin hallitsemaan valtakuntaa?"

Juhana ajatteli tällä hetkellä vain mitä Puolassa tapahtuisi.

Danzigin kaupungista pyydettiin prinssi Sigismundille lupaa oleskella siellä, jotta hän voisi valvoa vaalia lähempää.

Kaiken tämän tapahtuessa eli Sigismund onnen huumauksessa. Suurella kekseliäisyydellä oli prinsessa aikaansaanut vihkimisen luterilaisen käsikirjan mukaan, johon Sigismund suostui Ebban tähden.

Tämä oli antanut puheiden vakuuttaa itselleen, että kaikki muka oli tolallaan, ja oli heittänyt epäilyksensä. Hän oli Jumalan edessä Sigismundin puoliso, ja hänestä oli yhdentekevää mitä ihmiset siitä ajattelivat.

Anna ihmetteli muutosta, joka oli tapahtunut hänessä; ujoa tyttöä ei enää ollut, hänen olemukseensa oli tullut varmuutta ja valppautta. Aina hän sanoi: "Sigismund ei ole kyllin yritteliäs, häntä täytyy kannustaa toimintaan."

Isänsä ällistykseksi prinssi kyseli puolalaisia asetuksia, joihin hän sanoi pitävän ajoissa tutustua.

Se oli jotakin uutta, ja kuningas täytti mielellään hänen toivomuksensa.

Sisarelleen hän taas lausui: "Anna, miten voin sinua palkita siitä, että hankit minulle näin suuren onnen?"

"Minä tunnustan", vastasi tämä, "etten olisi Ebbasta näin paljon odottanutkaan. Luulin häntä pieneksi, mitättömäksi tytöksi, ja hän on vallan toista."

"Suuria ajatuksia liikkuu hänessä; hän ei puhu milloinkaan joutavia; aina hän toivoo, että toimisin maan hyväksi."

"Minä luulin teidän puhuvan vain lemmestä."

"Jos minä rupean puhumaan siitä, niin hän panee kätensä suulleni ja sanoo, että hänen, kun me niin harvoin tapaamme, täytyy kertoa kaikki, mitä on ajatellut yksin ollessaan."

"Mitähän tuumailet, emmeköhän matkustaisi muutamaksi kuukaudeksi Korsholmaan? Minä pelkään, että tässä ruvetaan epäilemään juonia."

"Niin, niin, matkustakaamme. Siellä voisin saada useammin nähdä ja tavata hänet."

"Ja samalla saisit paremmin aikaa tutustua Puolan oloihin."

"Yhdessä hänen kanssaanko?"

"Pelkäänpä, että hän luovuttaa sydämesi minusta."

"Te mahdutte sinne molemmat. Totta on, että rakastan häntä kaikesta sydämestäni."

Puolaan oli lähetettävä neuvottelijoita, ja pitkien arvelujen jälkeen valittiin niiksi Eerik Brahe ja Eerik Sparre.

He olivat langoksia ja tunnetut sivistyksestään ja tiedoistaan.

Jälkimäinen, Eerik Sparre, pyysi päästä tästä luottamustoimesta, hyvin huomaten mitä vaaroja ja ikävyyksiä siitä saattoi koitua, mutta kuningas oli itsepäinen. Hän pyysi ystävyyden osoitusta ja sanoi loukkaantuvansa kovasti, jos saisi epäävän vastauksen.

Puolalaisten vaatimuksien suhteen sovittiin määrätyistä ehdoista; ja näin valtuutettuina lähettiläät lähtivät.

* * * * *

Puolan valtiopäivät kokoontuivat kesäkuun 30 p:nä 1587 Varsovaan.

Jagellojen suvun sammuttua oli Puolasta tullut vaalivaltakunta.

Suurin valta oli aatelistolla ja papistolla, ja jokaisesta uudesta kuningasvaalista saivat he aihetta itsekukin haalia itselleen niin paljon etua kuin suinkin.

Sentähden oli tullut tavaksi, että kuninkaaksi valittiin se, joka enimmän voi siitä arvosta maksaa, joko sitten etuoikeuksia tai puhdasta rahaa.

Tällä kertaa ei ollut vähempää kuin kolme kruununtavoittelijaa, paitsi Sigismundia.

Mainittavin oli Feodor, Venäjän uusi tsaari, senjälkeen Saksan keisarin veli, Itävallan arkkiherttua Maksimilian, ja kolmantena Siebenbürgin suuriruhtinas, kuningas Stefanvainajan sukulainen.

Jokainen antoi suuria, loistavia lupauksia.

Kaupanteko alkoi.

Maksimilian lupasi maksaa valtiorahastoon 800,000 guldenia.

Sigismund lupasi jättää sillensä kaikki ne saatavat, joita hänen isällään oli Puolassa.

Molemmat toiset tarjosivat niin paljon vähemmän, että kävi kohta selväksi, että nämä kaksi tulivat taistelussa kysymykseen.

Mahtavat puolueet ryhmittyivät heidän ympärilleen. Leskikuningatar käytti koko vaikutuksensa Sigismundin hyväksi, ja häneen yhdistyi pian sotapäällikkö ja suurkansleri Zamoisky sekä samalla paavi. Yhteisin ponnistuksin onnistui heidän vihdoin saada Sigismund valituksi.

Paljon vaikutti tässä myöskin se seikka, että nuori ruhtinas polveutui Jagellon suvusta.

Heti kun pääkohdissa oltiin yksimielisiä, julisti Zamoisky kuningasvaalin elokuun 9 päiväksi.

Hän oli kiirehtinyt tehdäkseen kuningatar Annan mieliksi ja ennenkuin oli tarkemmin sovittu vaaliehdoista.

Määrättynä päivänä kokoontuivat vaalivaltaiset -- kuitenkin vain kuningattaren puolue.

Nämä valitsivat yksimielisesti Sigismundin kuninkaaksi.

Muutamia päiviä senjälkeen kokoontui vastapuolue kuningasvaaliin ja valitsi Maksimilianin.

Etenkin oli Viro riitakapulana.

Kuningas Juhana tahtoi mieluummin jättää koko jutun kuin luopua Virosta, ja hänen lähettinsä olivat tässä suhteessa saaneet ankarat ohjeet.

Eerik Sparre se varsinaisesti otti osaa keskusteluihin, ja hän selitti, että hänen oli mahdotonta toimia kuninkaan selviä ohjeita vastaan.

Zamoisky, joka oli suuresti mieltynyt ruotsalaiseen ylimykseen, kuvaili tälle, että oli kysymyksessä kruunu ja valtakunta ja että sellaisessa tapauksessa voisi toki tehdä myönnytyksiä.

"Olen vain lähetti", vastasi Sparre, "ja kunniani kieltää minua käymästä yli valtuuksieni."

Kun ei mikään muu auttanut, koetettiin mitä lupaukset suurista puolalaisista tiluksista vaikuttaisivat, mutta Eerik herra vastasi, että mitkään yksityiset edut maailmassa eivät voi saada häntä hyväksymään sitä, mitä velvollisuus pakotti hänet hylkäämään.

Kuningatar kutsui hänet luokseen.

"Miksi te asetutte prinssi Sigismundin vaalia vastaan?" huudahti hän hänen saapuessaan.

"Teidän armonne, henkeni tahtoisin antaa sitä edistääkseni", vastasi Sparre.

"Siinähän on vain Vironmaa kysymyksessä."

"Joka on erityisesti otettu ehtojen joukkoon."

"Kaiken omaisuuteni tahdon antaa saadakseni tänne rakkaat sisarenilapset, ja kun nyt olen lopulta saanut vaalin onnistumaan -- luuletteko ehkä sen käyneen niin helposti?"

"Luulen sen tulleen teidän armollenne hyvin kalliiksi."

"Siinä olette oikeassa. Täällä Puolassa on kaikki rahanalaista, mutta mitä toisella kädellä annetaan, voidaan toisella ottaa takaisin."

"En käsitä miten voisin sovittaa väitteenne nykyisiin oloihin."

"Ettekö ymmärrä, että mistä hinnasta tahansa tahtoisin saada kuninkaanvaalin vahvistetuksi?"

"Siinä kohden minä teen kaikki, mitä voin."

"Ette siis pidä asiaa menetettynä?"

"En vielä, teidän armonne."

"No, aiotteko siis myöntyä?"

"Sitä en tohdi."

"Teillä on siis muita keinoja?"

"Koetan mitä puheet ja järkisyyt voivat vaikuttaa."

"Siitä on vähän hyötyä täällä, ainoastaan helisevät syyt vaikuttavat, niitä minä koetan."

Eerik Sparre palasi asuntoonsa.

"Toivonpa, että pian pääsisimme tästä kirotusta maasta", huusi hänen lankonsa Eerik Brahe häntä vastaan; "täällä ei vaikuta mikään muu kuin kulta."

"Sitä juuri kuningatarkin äsken sanoi."

"Niin, hän kai tuntee kansansa. Tässä oli äsken eräs pappi, joka tarjosi äänensä 1,000 guldenista."

"Hävytön! Mitä sinä vastasit?"

"Sanoin, että jos Puolassa on 150,000 pappia ja munkkia, olisi liian kallista maksaa guldeni kappaleelta sellaisesta kurjasta moskasta."

"Siinä olet hankkinut meille yhden vihollisen."

"Milloin lähdemme?"

"En vielä; minä aion ensin koettaa mitä sanat vaikuttavat."

"Ei se auta."

"Sen saamme nähdä."

Mutta siitä päivästä lähtien kävi Eerik Sparre vuoroonsa kaikkien niiden luona, jotka olivat äänestäneet Sigismundia. Hän kiitti heidän osanotostaan sekä valitti, että olosuhteet olivat sellaiset, että Ruotsin kruununprinssin vaali luultavasti meni mitättömäksi.

Se ylistely ja ihailu, jolla hän puhui prinssistä, herätti yhtä paljon harrastusta kuin uteliaisuutta. Yleinen mielipide, etenkin naismaailmassa, kääntyi kokonaan Sigismundin puolelle.

Eräässä kokouksessa, jossa useimmat valitsijat olivat saapuvilla, piti Eerik Sparre vihdoin puheen, jossa hän ylisteli kruununprinssin hyveitä sekä hänen miehuuttansa ja urheuttansa ja valitteli, tokkopa Puola pelkistä rahallisista syistä hylkäisi ruhtinaan, johon koko kansa ilolla ja ylpeydellä voisi katsoa.

Puhe otettiin myrskyisellä riemulla vastaan. Ruotsalaisen ylimyksen ympärillä tunkeiltiin ja hänen kättänsä pudisteltiin; kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin tahdottiin suostua, ja neuvottelut alkoivat uudelleen.

Vihdoinkin ja paljon asiata harkittuaan allekirjoittivat ruotsalaiset lähettiläät Sigismundin puolesta sellaisen sitoumuksen, että hän Puolaan ja muuhun Liivinmaahan "yhdistää sen osan viimemainittua maata, joka nyt kuului Ruotsin kuninkaalle".

Kuningatar Anna pani tästä takaukseen kaiken omaisuutensa.

Sitäpaitsi tuli Sigismundin omalla kustannuksellaan rakentaa viisi linnoitusta, maksaa Puolan sotajoukolle maksamatta oleva palkka, pitää sotalaivasto Puolan valtakunnan palveluksessa sekä lisäksi hankkia tykkejä ja muita sotatarpeita, jos sattuisi sota syttymään Venäjän kanssa.

Kun allekirjoitukset olivat kirjoitetut, ei ollut syleilyistä loppua tulla; molemmin puolin oli tyytyväisyys yhtä suuri.

Jäähyväis-vastaanotossa kuningatar miltei syleili Eerik Sparrea.

"Te olette voittanut minut", sanoi hän. "Minä kirjoitan prinssille, että hänellä ei ole teidän vertaistanne ystävää."

Molemminpuolisilla ystävyyden vakuutuksilla erottiin, ja Ruotsin herrat lähtivät kotimatkalle.

"Saatamme väittää tehneemme mitä olemme voineet", sanoi Eerik Sparre toverillensa. "Tuskin luulen, että kukaan olisi voinut tehdä enempää."

"Ketä olemme tässä paraiten palvelleet?" kysyi Eerik Brahe hymyillen viekkaasti. "Kuningastako vai ehkä kruununprinssiä?"

"Ainakin he luulevat, että me olemme heitä avustaneet."

"Voinet myöntää, että tässä avautuu näköaloja..."

"Joita 'kolmenkymmenen' seura kauan on tähystellyt."

"Vai olit sinäkin siinä joukossa?"

"Tiedätkö, montako on jäljellä?"

"Yhdeksäntoista, hajaantuneina eri tahoille."

"Jos aateli saa valtansa takaisin, niin he kokoontuvat."

"Sillä kokouksella tulee olemaan enemmän merkitystä kuin edellisellä."

"Niinpä luulen."

* * * * *

Sillä aikaa olivat prinsessa ja hänen suojattinsa Ebba Horn muutamain palvelijain kera matkustaneet Korsholmaan.

Kuninkaan naimisesta asti oli hänen ja hänen tyttärensä väli käynyt kylmähköksi, ja sentähden ei hän mitenkään estellyt tätä matkaa.

Mutta kun muutamia päiviä myöhemmin Sigismundkin sanoi päättäneensä lähteä Korsholmaan, ei Juhana voinut käsittää, mikä heitä nyt veti Ahvenanmaalle.

Eräänä päivänä, kun hän taas ihmetteli tätä, sanoi Gunilla:

"Sigismund ja Ebba Horn vetävät yhtä köyttä."

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Juhana ällistyen.

"Kyllä se niin on, sen voit uskoa."

"Aivanhan tuo ylpeä suku tulisi vimmoihinsa."

"Mitä siitä huolitaan, ikävyydet tulevat kuninkaan osalle."

"Minä lähden heti perässä."

Sen hän tekikin ja huomasi tulleensa häiritsemään idylliä, mutta aivan kuninkaan kantapäillä tuli lähetystö Puolasta ilmoittamaan vaalin tuloksesta.

Kaikki muu unohtui. Juhana oli ilosta aivan huumauksissaan, ja hänen mielihyvänsä tarttui Sigismundiinkin.

Mutta kun he molemmat miettivät tarkemmin ehtoja, syntyi toisia ajatuksia, ja pian olivat isä ja poika yksimieliset siitä, ettei Sigismund tulekkaan Puolan kuninkaaksi.

Neuvottelujen jatkuessa saapui Eerik Sparre kotiin.

Hän sanoi, että vaalisopimuksen ehdot voitiin tulkita kahdella tavalla ja että ne antoivat aihetta monenmoisiin verukkeisiin.

Tuo viekas ylimys osoitti, mikä voisi olla seurauksena, jos puolalaiset valitsisivat Venäjän Feodorin kuninkaakseen, sekä huomautti niin hyvin poliittisia etuja kuin kunniaa, mitä tästä kuningasvaalista koitui.

Kuningas Juhana väänteli käsiään. Hän katsoi poikaansa, joka oli kokonaan jättänyt määräysvallan isälleen, ja sitten hän käski kutsua Puolan lähetystön takaisin ilmoittaen, että Sigismund ottaa vastaan Puolan kruunun.

"Alus on matkakunnossa; me lähdemme molemmat jo tänään Tukholmaan", sanoi hän.

"Miten vaan isäni katsoo tarpeelliseksi", vastasi prinssi, joka näytti odottaneen tätä.

"Minä tiedän kaikki", kuiskasi Juhana hyvästellessään tyttärelleen; "sinä olet hankkinut minulle mahtavia vihollisia."

"Hän se on vaikuttanut Sigismundiin", vastasi Anna, "ja saanut hänet nyt lähtemään. Ebba on enkeli ja minun ainoa ystäväni."

17.

MIKÄ ON TARKOITUS?

Ennen kaikkea oli tarpeellista järjestää edeltäkäsin olosuhteet, niin hyvin siihen nähden, mitä Ruotsin hallintoon tuli, kuin myös siihen, mikä koski molempain valtakuntain keskinäistä suhdetta, kun Sigismund Juhanan kuoleman jälkeen tulisi myöskin Ruotsin kuninkaaksi.

Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Kalmariin ja siellä esitettiin niille Eerik Sparren laatima ehdotus.

Sen nimenä oli "Kalmarin säädökset molempain valtakuntain hallitsemisesta".

Uskonnon suhteen määrättiin, että kuningas Juhanan liturgia vastedes tuli aina olemaan Ruotsin uskontona.

Tarkemmat määräykset tässä suhteessa jätettiin seuraavan kirkolliskokouksen päätettäviksi.

Näihin ei kuningas Sigismund koskaan saanut tehdä mitään muutosta, eikä hän myöskään saanut tuoda mukanansa Ruotsiin useampaa kuin kaksi katolista kirkonmiestä.

Maan yhteiskunnallisen vapauden turvaamiseksi oli siihen otettu yhtä ja toista vanhasta unionista Tanskan kanssa.

Hallitusta hoitamaan oli valittava muutamia eteviä henkilöitä; luku määrättiin seitsemäksi, ja oli herttua Kaarlella oikeus nimittää yksi heistä.

Herttuan oikeudet jäivät semmoisiksi, kuin ne Vadstenassa säädettiin, ja kuninkaan oli vahvistettava sekä veljensä että vapaaherrain ja kreivien läänitykset.

Ruotsin ylimystö ei ollut unhottanut mitä vapauksia se aikaisemmin oli nauttinut.

Usein puhuttiin menneistä päivistä, jolloin korkeilla maallisilla ja hengellisillä herroilla oli huostassaan kaikki, mikä nyt kuului kuninkaan tehtäviin.

Eikö heidän aurinkonsa ollut taas nousemassa? Mitä etuja voisikaan hankkia itselleen, kun kuningas yhtämittaa oli poissa ja sitäpaitsi toista uskontoa?

Vanha pappisvalta kohotti taas päätänsä. Ojentaisiko aateli sille avustavan kätensä, vai perustaisiko se oman mahtavuutensa käyden taisteluun papistoa vastaan?

Olihan Puola vaalivaltakunta? Eikö Ruotsistakin voisi tulla semmoinen?

Juhana ja Sigismund hyväksyivät ja allekirjoittivat hallitusmuodon syyskuun 7 p:nä 1587.

Oli tarkoitus, että Kaarle herttuakin panisi nimensä sen alle, mutta siitä ei tullut koskaan mitään, ja on luultavaa, ettei hänellä ollut oikein selvillä, mitä Kalmarissa kuningasten ja herrain kesken toimittiin.

Herroilla oli monta neuvottelua keskenään; kaikki oli ennakolta järjestettävä.

-- -- "Seitsenmiehinen hallitus Saksan vaaliruhtinasten esimerkin mukaan", sanoo Kustaa Aadolf omassa historiassaan.

Moniin ja viisaisiin varokeinoihin ryhdyttiin.

Uusia veroja ei saanut määrätä kuninkaan poissaollessa. Määräykset, kiellot ja yleiset säädökset, joita valmistettiin Puolaa varten, eivät saaneet Ruotsissa lain voimaa ilman säätyjen suostumusta.

Samoin ei kuningas saanut ilman säätyjen myöntymystä käydä sopimuksiin ulkomaisten ruhtinasten kanssa, ei ainakaan semmoisiin, joiden kantta joku osa valtakunnan aluetta luovutettaisiin pois.

Jos olisi tarpeen saada tähän säädökseen muutoksia tai lisäyksiä, niin sen tulisi tapahtua kuninkaan, Kaarle herttuan, neuvoston ja ritariston yhteisellä suostumuksella.

Lisäksi muistutettiin, että Ruotsin aatelistoa oli pidettävä kunniassa ja arvossa, koska sillä ikimuistoisista ajoista asti oli ollut korkein asema kuningasten ja ruhtinasten jälkeen, joista se suurimmaksi osaksi polveutuu, samoinkuin kuninkaitakin on siitä lähtenyt.

Samalla olkoon kielletty ottamasta aatelisia sellaiseen hovipalvelukseen kuin henkivartijoiksi, lakeijoiksi y.m.

Kalmarin säädökset olivat aiotut valtakunnan uskonnon ja vapauden tueksi, mutta itse asiassa syntyi täten uusi, korkeammalle aatelistolle ainakin yhtä edullinen Kalmarin unioni, vaikka toisissa olosuhteissa.

Entinen monivaltaisuus ilmenee tässä vielä kerran eikä suinkaan sanamuodoltaan juuri hämäränä.

Viikon kuluttua allekirjoituksen jälkeen Sigismund lähti Ruotsista.

Hän oli vain 21-vuotias, kokematon ja vailla itsenäisyyttä, ja hän aikoi kansan keskuuteen, joka oli uskonnollisten ja valtiollisten puoluekiistojen kiihottama, valtaistuimelle, jota hän itse ei ollut tavoitellut ja jonka hän epäröiden, melkeinpä vastenmielisesti otti vastaan.

Juhana oli Klaus Flemingin päällikkyyden alaiseksi varustanut muhkean laivaston sekä nimenomaan käskenyt, että Sigismund ei saanut astua maihin, ennenkuin puolalaiset olivat luopuneet Vironmaasta; jos he kieltäytyivät siitä, tuli hänen palata heti.

Leskikuningatar Anna oli pyytänyt, että hänen sisarensa tytär, prinsessa Anna, tulisi mukana, ja tämä oli heti valmis -- kuten sanottiin -- eroamaan äitipuolestaan.

Eerik Sparre, Eerik Brahe ja Ture Bielke seurasivat nuorta kuningasta.

Syyskuussa nostettiin purjeet ja matka suunnattiin Danzigiin.

15:ntenä päivänä ankkuroitiin väylälle. Klaus Fleming ei mennyt kaupunkiin, ennenkuin oli saanut täysin tyydyttävän turvakirjan; Puolan lähettiläät tulivat laivaan, ja nyt alkoivat keskustelut Virosta.

Sigismund vastasi, että annettu lupaus oli ehdollinen ja nykyään mahdoton, koska se oli hänen isänsä nimenomaista tahtoa vastaan. --

Kolme päivää kuljeksivat puolalaiset edestakaisin säästelemättä imarteluja ja uhkauksia, mutta Sigismund ei väistynyt hiuskarvan vertaakaan. Sovittiin sitten lopulta siitä, että kysymys Vironmaasta saisi raueta niin kauaksi, kuin kuningas Juhana eli; senjälkeen Sigismund vannoi Olivan luostarissa täyttävänsä muut vaaliehtojen määräykset.

Matkalla Krakauhun, jossa kruunaus oli tapahtuva, hän oli vähällä joutua arkkiherttua Maksimilianin joukkojen vangiksi. Tämä oleskeli itse sotajoukkoineen Etelä-Puolassa, mutta pieni 80-miehinen puolalainen ratsujoukko teki niin urheata vastarintaa, että Sigismundin onnistui kiertoteitä päästä suojaan.

Juuri kun hän oli menossa Veikselin yli, saavutti hänet Juhanan lähetti, mukanaan kirje, jossa kuningas ei ainoastaan pyytänyt ja kehottanut, vaan vieläpä vedoten siihen, että Sigismundin poikana tuli totella, ankarasti käski häntä heti palaamaan Ruotsiin.

Sigismund epäröi; hän sekä tahtoi että ei tahtonut. Ruotsin herrat sanoivat hänelle, että nyt, kun tie oli auki Krakauhun, ei ollut mitään sopivaa syytä. Siten hän vain hankkisi itselleen vihollisia ja tulisi yleisen pilkan esineeksi; neuvotteluissa ilmenisi kyllä sellaisia riitakohtia, että Sigismund hyvällä syyllä voisi luopua Puolan kruunusta.

Nuori ruhtinas noudatti neuvoa ja jatkoi matkaa.

Viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli Juhana melkein samanlaisissa olosuhteissa vastoin Eerikin kieltoa mennyt Puolaan.

Tulo Krakauhun oli erittäin loistava. Useihin rakennuksiin oli ripustettu suuria tapettimaalauksia, jotka esittivät Jagellojen historiaa; siellä oli kunniaportteja, musiikkia, runopukuisia tervehdyspuheita ja kaiken tämän ohessa kansan riemuhuutoja, kansan, joka osoitti iloaan herralle, joka polveutui heidän kuningassuvustaan, tunnusti heidän uskontoaan ja puhui heidän kieltään.

Ihastuneena leskikuningatar sulki sisarensa lapset syliinsä. Kaiken omaisuutensa hän oli pannut alttiiksi saadakseen heidät sinne. Nyt hänellä oli minkä vuoksi elää; mikään maailmassa ei enää saanut erottaa heitä.

Neuvottelut kruunausehdoista alkoivat jotenkin pian. Ei ollut mitään vaikeuksia, paitsi mitä Vironmaahan tuli. Lausuttiin, että kuninkaan tuli pitää mitä hän lähettilästensä kautta oli luvannut. Se oli muka helppoa senkin tähden, että Ruotsilla oli Virosta varsin vähän, tuskinpa mitään hyötyä.