Part 18

"Hän lähetti avaimen."

"Mihin lukkoon se sopi?"

"Ladon."

"Mitä, äitikultaseni, tahdotteko minun...?"

"Minä vain kerron miten minä -- miten hän menetteli. Sinä ehkä keksit jotakin parempaa, mutta huomaa tarkoin, että kaiken tulee tapahtua meidän tietämättämme, sillä me emme koskaan tunnusta, että meillä on ollut aavistustakaan siitä."

Gunilla oli saanut paljon miettimistä; hän tahtoi mielellään kohdata rakastettunsa, mutta häntä ei miellyttänyt, että se tapahtuisi ladossa.

Salaisuuttaan hän ei rohjennut uskoa kellekään. Hän tiesi itseänsä kateellisesti vartioitavan, mutta kohtaus ladossa oli ylen arkipäiväistä tulevalle kuningattarelle.

Miten hän miettikään, muuta keinoa hän ei kuitenkaan keksinyt.

Se ei ollut ensi kertaa. Pietari herra oli opettanut hänelle, että solmut merkitsivät tunteja; kun hän lähetti nauhan, tiesi hän aina, mihin aikaan hän seuraavana päivänä tapaisi hänet Räfvelstadin puistossa.

Hänen rintasisarensa oli aina vienyt sanan. Samoin sai hän nytkin tehdä, mutta Gunilla voisi tulla petetyksi, jos tytöllä olisi halua juosta juoruamassa. Sentähden hän kääri avaimen villakankaan palaseen sanoen Leenalle, että Pietari herra luultavasti oli unhottanut sen huvihuoneeseen; hän, Leena, oli muka löytänyt sen, ja ilman että kukaan linnassa tiesi siitä, tuli hänen mennä viemään se takaisin Pietari herralle.

Leena uskoi yksinkertaisuudessaan kaiken ja kertoi sen äidilleen, ja tämä sai heti aiheen -- kun tytär oli lähtenyt tehtäväänsä toimittamaan -- kiirehtiä linnaan saadakseen tavata armollista rouvaa.

Saatuansa tietää salaisuuden sanoi tämä: "Herrani on sanonut, että Adela muori tavallisuuden mukaan saa ottaa sata sylyystä heiniä suuresta ladosta, ja sen saatte tehdä huomenna."

Adela suuteli hänen hamettaan ja kiitteli; sitä hän vain ei tiennyt, mistä saada apua.

"Onhan Leena suuri, vahva tyttö."

"Mutta sitten tulee niin pieniä sylyyksiä."

"Saanpa ehkä omalla luvallani lisätä sataanviiteenkymmeneen", sanoi rouva.

Uusia kiitoksia; ei kukaan muu kuin Leena käy ladosta ottamassa.

Seuraavana päivänä oli raikas ja kylmä ilma. Se oli tammikuun ensi päiviä; Gunilla neiti pani komean soopelinnahkaisen lakin päähänsä, näädännahkaturkit hartioilleen ja lähti sitten, kenenkään huomaamatta, kuten luuli, reippain askelin linnasta kiiruhtaen ladolle metsään.

Sinne saavuttuaan hän havaitsi hämmästyksekseen, että se oli auki ja että Leena tuli sieltä suurta heinäsylyystä laahaten.

Varkautta luultavasti, mutta mitäpä tuosta. He olivat köyhiä; Gunilla päätti, ettei anna heitä ilmi, mutta kyllä hänestä olisi ollut parempi, jos Leena olisi pysynyt poissa tämän päivän.

Ehkä hän viipyisi kauankin. Gunilla juoksi latoon ja löysi pian oivan piilopaikan pehmeissä heinissä.

Hän oli tullut hyvin aikaisin, nyt tuli hänen valmistautua käyttäymään arvokkaasti.

Leena palasi jo lämpöisenä, hiestyneenä. Hän oli kaunis tyttö, kun häntä lähemmin tarkasti. Gunilla ei ollut sitä ennen huomannut.

Mutta tuolla, tuolla ovella seisoi hänen Pietarinsa, terveyden rusot poskilla, hymyillen ja iloisena.

"Tässä, Leena, olen nyt!" huudahti hän hilpeästi. Tyttö kääntyi säikähtyneenä. "Minä en ole kutsunut teitä tänne", sanoi hän.

"Kukapa muu sen olisi tehnyt?" kysyi Pietari närkästyneenä. "Vain semmoiset kuin sinä haluavat kohtauksia heinäladoissa."

"En tiedä muuta kuin että neiti..."

"Vähät hän siitä, joskin lohdutamme toisiamme", huudahti nuori ylimys; "luuletko sinä, että annan sinun tehdä pilkkaa itsestäni?"

"Laskekaa minut pois", huusi Leena ja yritti tempautua irti hänestä.

Mutta Pietari sulki hänet syliinsä ja tukahutti suuteloillaan hänen huutonsa.

Ällistys, närkästys ja inho taistelivat Gunillan sielussa. Hänen tuskansa oli niin valtava, että sydän oli pakahtua, ja aivan tietämättä pääsi häneltä vihlova kiljahdus.

Haukka ja kyyhky erosivat; kumpainenkin seisoi kuin ukkosen iskemänä.

"Hyi teitä!" huudahti Leena. "Nyt alkaa täällä jo kummitella teidän tähtenne."

Ovi oli auki, ja hän juoksi pois.

Nuori ylimys seisoi yksin. "Se oli hänen äänensä", sanoi hän itsekseen, "mutta se ei voinut olla hän."

Sitten hänkin riensi pois.

Kuinka toisenlainen olikaan se Gunilla, joka ryömi esiin piilostaan, kuin se, joka oli mennyt sinne.

Harmi ja närkästys kuvastuivat hänen nuorilla kasvoillaan, ja kun hän vihdoinkin oli saapunut kotiin ja heittänyt yltään kallisarvoisen pukunsa, huudahti hän kerran toisensa perästä: "Ei, minä en tahdo itkeä; minä halveksin häntä, voi kuinka minä halveksin häntä!"

Seikkailunsa hän uskoi äidilleen; tämä ei ruvennut mihinkään selityksiin, sanoi vain: "Parastapa lienee niin!"

Mutta sitten hän nöyrästi mukautui kuninkaan tahtoon, ja kun tämä joudutti häävalmistuksia, auttoi Gunilla minkä voi.

"Luulenpa, Gunillani, että sydämesi yhä enemmän taipuu puoleeni", sanoi kuningas viimeksi käydessään hänen vanhempainsa luona aivan häiden edellä.

"Niinpä se tekee, armollinen herrani."

"Sinä et tiedä mitä uhrauksia minä saan tehdä sinun tähtesi. Ensiksikään ei veljeni itsepintaisuudessaan tahdo tulla häihin."

"Minä olen liian halpa hänen kälykseen."

"Älä siitä välitä; enemmän huolestuttavat minua Sigismund ja Anna. Kumpainenkaan ei ole suosiollinen sinulle."

"Sen kyllä huomaan, mutta mitä voin minä tehdä?"

"Minun onneni pitäisi olla heidänkin onnensa. Sinun tulee aina olla minun kanssani; me elämme vain toisillemme."

"Ja monille sukulaisillemme ja ystävillemme", lisäsi Gunilla. "_He_ ovat ystäviämme."

"Niin toivon; mutta muistaissani, minulta on pyydetty, että tekisin Pietari Liljensparren tallimestariksesi. Mitä siitä sanot?"

"Minusta on yhdentekevää, hänkö vai joku muu."

"Onhan hän lapsuudenystäväsi."

"Tästälähin en tahdo pitää muita ystäviä ja uskottuja kuin puolisoni."

"Hyvä, Gunillani, se oli vastaus, joka sopii Ruotsin tulevalle kuningattarelle."

"Jospa voisin kaikessa olla herrani mieliksi."

Juhana oli ihastuksissaan; nyt vasta hän sai nauttia mahdollisimman suurta onnea.

Vesteråsin linnassa vietettiin loistavat häät helmikuun 15 p:nä 1585.

Kuningas oli kiintynyt nuoreen morsiameensa, ja tämä osasi noudattaa kuninkaallista arvokkuutta.

Herttua oli todellakin lähettänyt edustajansa, mutta tästä oli kuningas niin pahoillaan, että käski neuvosherrojen huomautuksista huolimatta hänen heti lähteä kaupungista.

Suurilla juhlallisuuksilla vietettiin yhdyselämän alkua. Kutsuja saapui läheltä ja kaukaa, ja Juhana, joka tahtoi kunnioittaa niitä, joita hän vastedes arveli luotettavimmiksi avustajikseen, seurasi nuorta puolisoansa huvituksesta toiseen.

Täysin siemauksin Gunilla nautti nuoresta onnestaan. Kuningas jumaloi häntä, eikä ainoastaan hovi, vaan koko aatelisto, sukulaiset ja ystävät sanan täydessä merkityksessä makasivat hänen jalkainsa juuressa.

Ja hän oli ollut vain pieni, mitätön tyttö, melkeinpä halveksittu. Nyt häntä kuunneltiin, hänen sanojaan toisteltiin, hänen käskyjään odoteltiin ja hänen toivomuksiaan arvailtiin ja koetettiin toteuttaa.

Kaikki hänen entiset lapsuudenystävänsä osoittivat hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta.

Vain Sigismund ja Anna vetäytyivät pois. He pitivät häntä edelleen hovineitinä, ja kuitenkin koetti hän heidän läsnäollessaan esiintyä ylhäisesti ja arvokkaasti.

Paremmin hän vaikutti uuteen tallimestariinsa. Tämä ei uskaltanut kohottaa silmiänsäkään häneen, ja kun hänellä oli annettavana tälle joitakin määräyksiä, tapahtui se aina katse toisaalle luotuna.

Juhana tunsi kyllä olevansa erotettu lähimmistä omaisistaan, mutta häntä ympäröi sen sijaan suuri ja mahtava aateli, joka alati puhui uskollisuudestaan ja alttiudestaan valtaistuimen varmimpana tukena.

Sille perustukselle hän tahtoi rakentaa tulevaisuuden; -- herttua oli vaarallinen -- hänen valtansa ja mahtavuutensa liian suuri, se oli kukistettava, kytkettävä. Odotahan, odotahan vain!

16.

JOUSI JÄNNITTYY.

Murrosaika oli ovella.

Sen tuen, minkä heikko kuningas luuli aatelistosta saaneensa, hän aikoi etukädessä käyttää veljensä kukistamiseksi, joka julkisesti asettui häntä vastaan, melkeinpä tunkeutui kaikkiin hänen toimiinsa.

Se tapa, millä herttuakuntaa hallittiin, oli ilmeistä ivaa kaikkea sitä vastaan, mitä kuningaskunnassa säädettiin. Sitä ei saanut ajan pitkään kestää; voimakkaihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.

Herttua puolestaan oli taipumaton kaikkia liturgisia yrityksiä vastustaessaan.

Se rohkeus ja voima, jolla hän pysytti voimassa isänsä säädökset, kiinnitti yleistä huomiota häneen ja tuotti hänelle kansan rakkauden. Ikävyyksiä pelkäämättä hän esiintyi jokaisen syyttömästi vainotun vankkana suojana, ja jos joku tämän johdosta arveli pelkäävänsä sisällisiä levottomuuksia, vastasi hän laskien kätensä miekan kahvalle: "Koettakoot!"

Tyynenä ja päättäväisenä kaikissa toimissaan hän oli kuin kaikkea tähystelevä vartija.

Kuninkaasta huolimatta hän nimitti Pietari Joonaanpojan Strengnäsin piispaksi, eikä auttanut, että Juhana julisti vaalin mitättömäksi ja kirjeessään Södermanlannin rahvaalle uhkasi asukkaita rauhattomuuksilla, jos he pitäisivät vaalin laillisena.

Sekä herttua että kansa ja papisto seisoivat lujina, ja tästä alkaen asettuivat luterilaiset hyökkäävälle kannalle.

Kuninkaan kiukku kiihtyi siihen määrään, että yleensä pelättiin uuden veljessodan puhkeamista.

Kaikki neuvottelut olivat hyödyttömiä, ja neuvosto lausui, että koska korkeat herrat eivät voineet molemminpuolisin myönnytyksin päästä sovintoon, oli jäljellä vain, että Kustaa kuninkaan testamenttiin nojautuen asia annettaisiin erityisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, johon kuului jäseniä valtakunnan kaikista säädyistä.

Tammikuussa 1587 kutsuttiin valtiopäivät Vadstenaan. Kuningas haastoi herttuan sinne muka saadakseen hänet luopumaan muutamista vahingollisista tavoista herttuakunnassaan, vaan ei hänelle mitään pahaa tehdäkseen.

Mutta Kaarle pelkäsi petosta eikä sanonut tahtovansa noudattaa kutsua.

Eräs vanha, kokenut neuvosherra kehotti häntä lähtemään.

"Teidän armonne tulee kyllä toimeen heidän kaikkien kanssa, kun puheisiin tullaan", sanoi hän; "pahempia ovat pahat kielittelijät."

Herttuatarkin sanoi sanansa. "Tuo matka olisi minulle virkistykseksi", sanoi hän, "jos muuten tahtoisit ottaa minut mukaasi."

Ja niin päätettiin, että herttua tulee.

Mutta jo ennemmin oli sovittu tärkeimmistä riitakysymyksistä.

Siten kohtasivat veljet vihdoinkin toisensa.

Maria se sai heidät ojentamaan toisilleen kätensä. Monta sanaa hän ei sanonut, mutta ne olivat niin lämpöisiä ja lemmekkäitä, että Juhana huudahti:

"Olenkohan ehkä viety harhaan?"

"Varmaankin", vastasi Kaarle. "Ei täällä ole puutetta kielikelloista. Sentähden ei uskalla kruununperillinen käydä metsästysretkiltä herttuakunnassa, ja kuninkaalla on sellainen kiire, kuin pelkäisi hän tulevansa vangituksi."

Juhana lensi veripunaiseksi. "On totta, että minua on varoitettu", sanoi hän, "mutta mitä Sigismundiin tulee, niin se tapahtui neuvoston kehotuksesta."

"Luullaanko ehkä, että vainoaisin hänen henkeään?" kysyi Kaarle suuttumustaan pidätellen.

"En minä tiedä; ihmisiin ei ole koskaan luottamista."

Suurta itsensähillitsemistä tarvittiin, ennenkuin Kaarle suostui säätyjen asettamiin ehtoihin. Hänen täytyi tyytyä herttuakuntaansa melkein Arbogan sopimuksen määräämillä ehdoilla.

Hän antoi suostumuksensa, koska muuten sota olisi ollut julistettu, sisällinen sota, johon hän ei voinut antautua.

Mutta joskin hänessä kiehui, kun hänen täytyi tehdä niin paljon myönnytyksiä, niin olipa toki saapuvilla se, joka tasoitteli rypyt hänen otsaltaan ja kiitti häntä siitä, että hän oli luopunut omista oikeuksistaan maan rauhaa vakaannuttaakseen, sekä kuiskaili hänelle lempeään ja kiitollisuuttaan.

Sellaiset sanat asettivat myrskyn, ja hän vastasi:

"Sinun tähtesipä sen teenkin."

Koko kokouksen aikana Kaarle esiintyi tavattoman tyynesti, mutta kun tuli puheeksi liturgia, lykättiin kysymys tulevaan kirkolliskokoukseen, koska herttua ei voinut eikä tahtonut antaa mitään lupauksia tiedustelematta sitä ennen papistonsa mielipidettä.

Vaikkakin asia näin lykättiin toistaiseksi, ei Kaarlen mielipide suinkaan ollut, että hänen vakaumuksessaan olisi ollut vähintäkään tinkimisen varaa.

Heti hän kirjoitti Angermanukselle, joka edelleenkin oleskeli Saksassa, ja pyysi häntä heti käymään Leipzigin, Wittenbergin ja Halmstadtin yliopistoissa pyytämässä sikäläisten jumaluusoppineiden kirjallista lausuntoa liturgiasta.

Angermanus lähti heti. Asia innostutti häntä yhtä paljon kuin ketä muuta tahansa, eikä viipynyt kauan, ennenkuin vastaukset olivat saapuneet Ruotsiin.

Leipzigin teologit vertasivat liturgiaa valkeiksi maalattuihin hautoihin, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikenmoista saastaa.

Helmstadtista tuli arvostelu, jossa sanottiin, että Ruotsin arkkipiispa puhuessaan liturgian esipuheessa harhauskon ja saastutuksen pedoista oli unohtanut laskea itsensä kolmanneksi, nimittäin ulvovaksi sudeksi lammasten vaatteissa.

Seuraavan toukokuun 1 päiväksi kutsuttiin herttuakunnan papisto yleiseen kokoukseen.

Siellä hyljättiin liturgia kokonaan. Sovittiin siitä, ettei juhlamenoissa jumalanpalveluksessa tapahtuisi mitään muutosta herttuakunnassa, vaan että säilytettäisiin tästälähin niinkuin tähänkin asti kaikki tavat semmoisina, kuin papisto ne uskonpuhdistuksen jälkeen oli hyväksynyt ja omaksunut.

Jäljennöksiä kokouksen päätöksistä levitettiin sekä herttuakuntaan että kuningaskuntaan, ja ne herättivät kuninkaassa suurta mielipahaa.

Avoimessa kirjeessä hän antoi tähän vastauksen, jossa jakeli luterilaisille sellaisia liikanimiä kuin päävalehtelijat, kavaltajat, uskonhylkääjät, kunniattomat häpäisijät, oppimattomat poropeukalot ja aasit, saatanan lapset, jotka palvelevat perkelettä, valheen isää. Hän ei tahtonut enää kärsiä semmoisia pirulaisia, vaan julisti heidät valtiokiroukseen, ja jos he rohkenisivat tulla herttuakunnan rajojen ulkopuolelle, niin heidät pantaisiin vankeuteen ja pidettäisiin siellä, kunnes Jumalan sanan valo olisi muuttanut heidän mielensä.

Siten jatkui taistelua mieskohtaisin mielenpurkauksin, mutta juuri sentähden, että se venyi niin pitkäveteiseksi, ehti jokainen muodostamaan asiassa oman vakaumuksensa.

Seurakunnissa oli sekä luterilaisia että liturgisia, samoin papistossa. Siinä oli horjumista puoleen ja toiseen.

Se oli varsinaisesti samaa taistelua, joka hajaannutti maailmaa -- uskontunnustukset olivat moninaiset.

Juhanassa ei ollut tarmoa pysymään asiassaan lujana. Jokainen voimakkaampi virtaus vei hänet mukanaan, ja sentähden se asia, jonka puolesta hän työskenteli, ei voinut koskaan saavuttaa mitään pysyväisyyttä.

Aivan toisin oli Kaarlen laita, joka järkähtämättömästi ylläpiti ja puolusti mitä isänsä oli aikaansaanut.

Sentähden Kaarle seisoi itsenäisellä maaperällä, heti kun taistelu veljesten kesken oli tälle alalle kääntynyt. Siinä hän ehkäpä tietämättään laski perustuksen Ruotsin tulevaisuudelle ja poisti säälimättä kaiken, mikä asettui sen kehitystä vastaan.

* * * * *

Taistelun katkerimmin riehuessa tapahtui jotakin, joka antoi aivan uuden suunnan kuninkaan ajatuksille ja tarkoitusperille.

Kuningas Stefan Batori kuoli joulukuussa 1586, ja leskikuningatar Anna kirjoitti rakkaalle langolleen, että tämä heti lähettäisi lähetit Puolaan vaikuttamaan Sigismundin hyväksi, jonka valitsemista hän lupasi kaikin voimin kannattaa.

Mitä loistavia toiveita olikaan Puolan kruunu hänessä herättänyt! Miten olikaan hän itse sitä tavoitellut, kun se edellisen kerran oli vapaana, ja nyt sitä tarjottiin hänen pojalleen.

Mitä oli tehtävä? Sulkisiko Puolan vaali Sigismundin pois Ruotsin kruunusta? Oliko aatelistoon luottamista? Ja hänen oma veljensä -- eikö hän pitäisi varaansa?

Epäilyksiä karttui; hän ei voinut päästä selvyyteen. Päättäköön Sigismund itse.

Ja ainakin kahdennenkymmenennen kerran hän uudisti kysymyksensä: "Tahdotko tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Minkä neuvon annatte, rakas isä?" kysyi Sigismund.

"Rukoile Jumalalta parasta neuvoa, minä en voi mitään neuvoa antaa niin tärkeässä asiassa! Mutta mitä tahansa päättänetkin, voimieni mukaan koen sinua auttaa."

Prinssi lupasi ajatella asiaa, mutta päätöstä hän ei kuitenkaan voinut tehdä.

Kuningas oli epätoivoissaan. Vastauksen oli kiire; Puolan lähetystön täytyi lähteä.

Prinsessa Anna sai toimekseen udella veljensä mielipidettä.

Hänellä oli oma pikku hovinsa, ja veljen oli tapana viettää iltansa hänen luonaan.

Vain muutamia kertoja erityisissä tilaisuuksissa olivat molemmat siskokset läsnä nuoren kuningattaren illanvietoissa, joissa kuningas aina oli saapuvilla.

Eräänä iltana löysi kruununprinssi hämmästyksekseen sisarensa ypöyksin.

Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja asettui sitten tavalliselle paikalleen.

"Tämä on siksi, että tahdon puhua kanssasi kahdenkesken", sanoi Anna nauraen.

"Ovatko he poissa kaikki?"

"Ystäviä ja tuttuja tervehtimässä, paitsi Ebba Horn, jonka olen pannut vahdiksi makuuhuoneeseeni, jos kuningas lähettäisi jonkun sanan."

Anna huomasi värähdyksiä Sigismundin silmäkulmissa, mutta tämä oli vaiti.

"Sanoppa nyt, veliseni", sanoi Anna pitkähkön vaitiolon jälkeen, "tahdotko vai etkö tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Minä sekä tahdon että en tahdo."

"Sanohan nyt ensin minkätähden tahdot?"

"Puola lienee ihana maa, rakastettava kansa. Lisäksi ovat siellä kaikki samaa uskoa kuin minäkin, ja minä kuvailen mielessäni, että me ymmärtäisimme toisiamme."

"Ne ovat painavia syitä. Sanohan sitten mikä estää sinua?"

"Voitko sitä kysyä! Ero teistä molemmista, joita niin suuresti rakastan."

"Minä seuraan sinua, jos tahdot."

"Tahdotko todellakin!" huudahti hän vilkkaasti.

"Tahdon, eikä minusta ole paljon vaivaa, sillä mitään hovia en ota mukaani; sellaisen saan siellä."

Sigismund pani kätensä silmilleen. "Ei ole vielä ratkaistu, lähdenkö", sanoi hän.

"Vain eroako meistä molemmista sinä pelkäät?" sanoi Anna hyväillen nojautuen häneen.

Hän huokasi, mutta ei vastannut.

"Sinä salaat minulta jotakin. Sigismund, enkö ole uskonut sinulle rakastavani Kustaa Brahea?"

"Sitä olen kaikin voimin suojeleva. Jospa käsittäisin, miksi lähetit hänet pois; on julmaa erottaa sydämiä, jotka lempivät toisiaan."

"Etkö älyä syytä? Ylpeä suku toivoilee, että kruunu kerran siirtyisi hänen päähänsä, enkä minä mene takuuseen siitä, ettei hän itsekin..."

"Nyt arvostelet häntä väärin", keskeytti Sigismund. "Kustaa on minun ystäväni."

"Sen kyllä uskon; mutta miten tahansa, hänen piti päästä maailmalle laajentamaan näköpiiriään. Minä en pidä siitä, että aina näen huokailevan rakastajan, ja sitäpaitsi", lisäsi hän katsoen veitikkamaisesti veljeensä, "en ole varma, vaikkapa hän olisi rakastunut erääseen hovineitoseeni... ja sinä ymmärrät, että mustasukkaisuus tuli lisäksi."

"Kukahan se olisi?" uteli Sigismund.

"Enpä hänen makuansa moiti, se on kyllä hyvä. Se on Ebba Horn."

"Hitto vieköön! Ebba Horn!" Sigismund hypähti pystyyn.

"Anteeksi, anteeksi, rakkahin veljeni, mutta tämä oli ainoa keino saada sinut tunnustamaan."

"Sinä menettelet epähienosti; jätä minut rauhaan."

Tyytymättömänä hän kääntyi pois sisarestaan.

Mutta Anna ei laskenut häntä.

"Älä luule, etten hyväksyisi ajatuksiasi. Kukapa ei rakastuisi tuohon ihmeen ihanaan tyttöön, jolla on niin kauniit, vaaleat kutrit ja sielukkaat sinisilmät, jotka hän aina sinun edessäsi luo maahan. Tiedähän, että hän tuntee askeleesi, väri hänen poskillaan ilmoittaa minulle, milloin sinä lähenet."

Sigismund kääntyi häneen mitä iloisimman hämmästyksen valtaamana. "Luuletko todellakin... en ole koskaan..."

"Et, sinä et ole koskaan sanonut rakastavasi häntä, ja se on ollut julmaa."

"Julmaako? Kun en ole uskaltanut."

"Mikset ole uskaltanut?"

"En voi tarjota hänelle kättäni."

"Menisit salaa naimisiin hänen kanssaan."

"Mitä sinä ajattelet!"

"Sinun onneasi, rakkahin veli. Minä en tahdo, että sinä kuihdut, ja jos Ebba rakastaa sinua puoleksikaan niin paljon kuin minä, niin hän suostuu siihen arvelematta."

"Oi, miten sinä puhut! Mutta minä myönnyn, jos käy laatuun mennä salaa avioliittoon."

"Puhuppa rippi-isäsi kanssa. Panemme sen toimeen min salaa, että ainoastaan me neljä tiedämme sen. Minä olen ainoa todistaja... ja se tulee olemaan ihastuttavaa!"

Ja prinsessa taputti käsiään tanssien ympäri huonetta.

"Rakas Anna, miten voin kiittää sinua uhrautuvasta rakkaudestasi?"

Hän syleili ja suuteli häntä.

"Ollos onnellinen!" sanoi Anna. "Mutta vastaa minulle, mitä saan sanoa isällesi Puolan kruunusta."

"Minä otan sen vastaan, ja sinä ja Ebba seuraatte minua sinne."

"Viime seikasta vaikenemme."

"Kuten tahdot, mutta milloin saan tavata häntä?"

"Huomis-iltana samalla kuin muutkin."

"Älä ole julma!"

"Jos soitan tätä kelloa, tulee hän heti."

Sigismund tempasi kellon käteensä ja soitti kiihkeästi ja pitkään.

"Hätikkö, enhän minä ehdi pois edes."

Anna kohtasi todellakin ovessa nuoren tytön, joka hämillään pysähtyi prinssin nähdessään.

"Hänen armollaan on jotakin kysyttävää sinulta", sanoi prinsessa hieman ylhäisesti. "Puolen tunnin kuluttua palaan kuulemaan päätöstänne."

Kääntymättä hän poistui huoneesta.

Ebba oli luonteeltaan ujo ja kainosteleva; vaaraa aavistaen, hämmästyksissään ja vavisten hän pysähtyi ovelle.

Sigismundin sydän oli heti ensi näkemästä kiintynyt tähän neitoseen; kahden viime vuoden aikana he olivat melkein joka päivä tavanneet toisensa, mutta aniharvoin vaihtaneet muutamia sisällyksettömiä sanoja.

Hoveissa on yleensä terävät silmät sellaisissa suhteissa, ja prinssin rakastuneet katseet olivat jo aikoja sitten ilmaisseet hänen salaisuutensa.

Lukemattomia kertoja oli Ebba Hornia kiusoiteltu prinssin tähden, mutta häneltä ei koskaan päässyt ilmi mitään; hänen vaatimaton, kainosteleva olemuksensa vaikutti, että häntä luultiin tässä suhteessa melkein tunteettomaksi.

Ei edes prinsessa tiennyt, pitikö hän prinssistä, ja mitä hän Sigismundille kertoi Ebban mielenliikutuksesta, oli enemmän hänen oman mielikuvituksensa luomaa kuin todellisiin havaintoihin perustuvaa.

Jäätyään kahdenkesken mielitiettynsä kanssa ja nähdessään, miten hämillään tämä oli, Sigismund unohti sen selityksen, joka äsken oli hänen huulillaan.

Mutta aivan vasta-alkaja hän ei ollut, ja hän meni Ebban luo sanoen: "Antakaa kätenne!"

Tyttö teki niin, ja Sigismund vei hänet sohvalle istumaan.

Sädekehyksenä lankesi lampun valo vaaleihin kutreihin, ja kun hän sitten kysyvänä loi silmänsä Sigismundiin, tuntui tästä, kuin hän ei olisi koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin nyt.

Ebba oli vetänyt kätensä pois, ja kun Sigismund uudelleen aikoi tarttua siihen, vastusteli hän.

"Vain tämän ainoan kerran", rukoili Sigismund ja lankesi polvilleen. "Minä lemmin sinua sanomattomasti", ja hän suuteli pientä, vapisevaa kättä.

"Ei teidän armollanne ole mitään oikeutta sanoa minulle sitä", kuiskasi Ebba kyynelsilmin.

"Enkö minä saa vastarakkautta?"

"Älkää kysykö, älkää kysykö!"

"En, sillä tiedän sen kysymättäkin", ja hän hypähti ylös kietoen käsivartensa neidon ympärille. "Me lemmimme molemmat yhtä paljon, ja sentähden, Ebba, olet sinä minun!"

Mutta Ebba tempasihe irti. "Ei, teidän armonne", sanoi hän, "minä olen liian halpa sellaiseen liittoon."

"Etkö rakasta minua?"

"Rakastan, liiaksikin", vastasi Ebba säteilevin silmin. "Ensimäisen ja ainoan kerran tunnustan sen, mutta teidän armonne ei saa unhottaa, että minä olen Klaus Hornin tytär ja että minulla on velvollisuuksia nimeäni kohtaan."

Mikä arvokkuus hänen olennossaan!

"Sinä tulet puolisokseni", huudahti prinssi, "kirkon siteet yhdistävät meidät!"

"Se on mahdotonta. Mitä kuningas sanoisi?"

Nyt täytyi totuuden päästä esiin. Sigismund oli kaunopuheinen -- hän sanoi, että sellainen avioliitto oli yhtä sitova kuin mikä muu tahansa. Siinä vain oli erotus, että he siten saivat nauttia onnestaan maailman siitä tietämättä. Ja vihdoin Ebba suostui.

Mutta kun Sigismund sanoi, ettei hän saanut siitä puhua mitään vanhemmilleen, tahtoi hän peruuttaa äsken antamansa lupauksen. Hänen olisi aivan mahdotonta käydä niin tärkeään sitoumukseen heidän tietämättään ja suostumattaan.

Sopivaan aikaan tuli prinsessa sisään estämään erimielisyyttä syntymästä rakastavien kesken.