Part 17

"Se ei luultavasti pääty hyvin", lausui Juhana herra. "Puolalaiset papit, joita kuningatar Anna on ennen lähettänyt tänne, saarnaavat ruotsinkielellä Ruotsin kirkoissa ja maan uskontoa vastaan. Semmoinen voi käydä laatuun vain Ruotsissa", huudahti Ture herra hyvin kärtyisesti.

Pietari Brahe oli ollut tarkkaavana kuuntelijana. "Kaikesta tulen siihen vakaumukseen", sanoi hän, "että neuvoston täytyy huomauttaa kuninkaalle, miten välttämätöntä on ryhtyä tarmokkaisiin toimenpiteisiin tätä vastaan. Jos ei semmoista epäkohtaa ajoissa poisteta, saattaa tapahtua, että sotilaat ja rahvas kitkevät rikkaruohon pois tieltä."

"Niin, niin, se on välttämätöntä!" Siihen yhtyivät kaikki.

"Mutta ei nyt, kun hän tällä kertaa tulee tänne", lisäsi Pietari herra; "se voisi häiritä iloista mielialaa."

"Ei, ei tällä kertaa." Siitäkin olivat kaikki yksimieliset samasta, mutta myöskin yksityisistä syistä.

Ei kukaan tahtonut pahoittaa kuningasta nyt, kun hän oli aikeissa valita itselleen morsiamen.

Annan rakkaus Kustaa Braheen oli melkein yhtä vanha kuin hän itsekin. On hyvin luultavaa, että juuri se kiinnitti häntä niin lujasti siihen uskontoon, jota Kustaa tunnusti.

Anna oli ollut vanhempainsa keskeisissä uskonnollisissa kiistelyissä silminnäkijänä, ja hänen aikaisin kypsynyt ymmärryksensä sanoi hänelle, että onnellisen avioliiton ensi ehtona on, että aviopuolisoilla on _sama_ usko.

Sigismund oli hänen ainoa uskottunsa.

Tämä rakasti sisartaan, ja vain siten on selitettävissä hänen suvaitsevaisuutensa kaikessa, mikä Annaa koski, sekä hänen kiihkeä halunsa toimia, mikäli hänestä riippui, sisaren onnen vakaannuttamiseksi.

Anna rakasti hänen hyvää ystäväänsä Kustaa Brahea. Miksei hän siis myöskin saisi mennä naimisiin hänen kanssaan? Hänen isänsä sisaret olivat menneet naimisiin ulkomaisten herttuain kanssa, mutta osaksi he elivät Ruotsin kustannuksella, osaksi oli häpeäksi olla heidän kanssaan sukulaisuussuhteissa. Miksi ei kuninkaantytär voisi mennä puolisoksi jollekin maan jaloimmista ylimyksistä, kun Kustaa kuningas, heidän isoisänsä, oli kahdesti nainut jalosukuisen ruotsalaisen neidon? Nythän liikkui vielä huhu, että heidän oma isänsä... no, jos niin kävisi, voisi Anna olla varma siitä, että Kustaa Brahe tulee hänen puolisokseen.

Vähän myöhemmin hän kertoi Annalle täydellä luottamuksella, että kun tämä rakasti Kustaa Brahea ja heidän isänsä piti neiti Sigridistä, nuo seikat olivat estämässä toisiaan. Suku tulisi ylen mahtavaksi, sanottiin, ja Ruotsin kruunu saattaisi jonkun sukkelan keikauksen kautta joutua Kustaan päähän.

"Kuka voisi sellaista ajatella?" kysyi Anna hämillään. "Mitä on nyt tehtävä?"

"Sanokoon Kustaa heille..."

"Siitä olisi vähän hyötyä. Ei, hänen täytyy matkustaa pois ja tehdä se heti."

"Erota sinusta, niinkö?"

"Niin, ja myöskin petollisesta suvustaan, ja se on epäilemättä hänelle hyödyksi."

"Entä sinä itse?"

"Saan kai lohduttautua parhaani mukaan."

Kun Anna saapui nuorten parveen, kääntyi hän Sigrid Brahen puoleen. Hän oli itse vastikään tehnyt niin suuren uhrauksen, että ajatteli tämänkin pitävän tehdä samoin.

Hänen tullessaan oli keskustelu tauonnut tykkänään, ja hän kysyi hymyillen, mistä oli ollut puhe.

"Leskikuningattaresta", vastasi Sigrid punastuen.

"Mitä hänestä on sanottavaa?"

"Hän elää niin yksinään", vastasi Anna Roos.

"Joka kerta kun minä olen käynyt siellä, on hänellä ollut hyvästi vieraita", lausui prinsessa.

"Vieraat eivät aina ole ystäviä", huomautti Sigrid nöyrästi.

"Sinä olet oikeassa, jalo neiti, mutta Katariina Stenbock ei katune, että antoi Kustaa kuninkaalle kätensä", sanoi Anna jonkun verran ylhäisesti.

"Kaikki tietävät, että hän sitä ennen oli antanut sydämensä toiselle", virkkoi Ebba Bielke.

"Sitä lupausta en minä olisi koskaan rikkonut", huudahti kaunis Gunilla päättävästi.

"Tuskinpa teitä kukaan houkutteleekaan siihen", vastasi Anna jotenkin terävästi, mutta lisäsi sitten lempeämmin muihin kääntyen: "Sanokaa minulle toki, jalot neidit, eikö ihmisen pidä unhottaa itseänsä, kun on kysymyksessä niin korkea päämäärä kuin kuninkaan puolisoksi ja maan äidiksi tuleminen?"

Kaikki vaikenivat. Sigridin silmät olivat kyynelissä. "Siihen voidaan pakottaa", kuiskasi hän.

"Armollisin prinsessa", virkkoi Ebba Bielke, "te olette meistä nuorin, mutta varmaankin viisain. Ettekö luule, että niin tärkeässä asiassa kuin avioliittoon-menossa sydämen yksin tulee saada ratkaista?"

Anna punastui vahvasti. "En kiellä, että ajattelen niinkuin tekin", sanoi hän, "mutta minusta näyttää kuitenkin, että on jalointa pyhittää elämänsä velvollisuudelle."

Kaikki myönsivät sen. Eikä aineeseen sen enempää syvennytty.

Gunilla ajatteli itsekseen, että hän, jos tahtoisi, voisi kyllä nöyryyttää neitinsä, niin ettei tämä sitä koskaan unhottaisi, mutta Pietari Liljensparrelle koituisi siitä paljon surua, ja siksi hän ei välittänyt siitä.

Niin rukoilevan ilmeen näki Anna Sigridin silmissä ja niin haikea valitus oli hänen sanoissaan, kun hän lausui: "Siihen voidaan pakottaa", että Anna toivoi, että isänsä olisi heittänyt hänet ajatuksistaan. Tuo nenäkäs Gunilla Bielke, mitä hän olikaan rohjennut... mutta kylläpä hän siitä hyvästä saikin -- Annan täytyi naurahtaa itsekseen. Mistä syystä oli hänessä niin voittamaton vastenmielisyys Gunillaa kohtaan?

Pietari Brahe piti kunnianaan tehdä neidin oleskelun Rydboholmassa niin suloiseksi kuin suinkin vaihtelemalla huvituksia.

Niinpä tehtiin jäälle rekiretki tulisoihtujen valossa. Oltiin varmat siitä, että Kustaa Brahe sai olla prinsessan ajomiehenä, mutta kun tämä sen sijaan valitsikin Kustaa Banérin, kummasteltiin suuresti mitä semmoinen merkitsi.

Seuraavaksi päiväksi oli kuningas määrännyt tulonsa.

Jo aamulla oli saapunut lisää vieraita, niiden joukossa useita neuvosherroja. Muutamat heistä haastelivat keskenään, pitäisikö käyttää tilaisuutta ja huomauttaa kuninkaalle sitä suurta epäjärjestystä, mikä vallitsi kaikissa hallitustoimissa, sekä että olisi toimitettava niin, että tulot ja menot kävisivät yksiin.

"Minä pelkään", sanoi Pietari herra vältellen, "että se synnyttäisi vain närkästystä, kun kuninkaalla on niin kiivas luonne."

"Minä puolestani", huomautti herra Hogenskild, "tahtoisin sanoa hänelle, että tällainen sodankäynti ympäristön kuningaskunnissa, ruhtinaskunnissa ja kaupungeissa, jota nyt on kestänyt kaksikolmatta vuotta ja jonka köyhä maamme on kokonaan saanut maksaa, on köyhdyttänyt maan putipuhtaaksi. Olisi jotakin pitänyt tehdä haavojen parantamiseksi, mutta sen sijaan on hallituksemme vain pahentanut niitä."

"On totta, että kaikki voimat ja ajatukset ovat suunnatut sotatoimiin", lisäsi Eerik Sparre, "mutta se ei ole minään syynä sisäisen hallinnon huonoon järjestykseen. Jos tänne tulee ulkomaalaisia joko omissa asioissaan tai vierasten valtain toimissa, niin he saavat pitkiä aikoja virua täällä ja maksaa kalliita kustannuksia, sentähden että kuninkaallisella majesteetilla ei ole aikaa ottaa heitä vastaan. Liturgia se vie hänen aikansa, niin että hän yhtämittaisista muistutuksista huolimatta ei ole vielä tehnyt mitään järjestyssääntöjen aikaansaamiseksi kansliaansa varten, jossa nyt toinen määräys kumoo toisen."

"Minä puolestani", puuttui kreivi Pietari puheeseen, "olen useita kertoja huomauttanut, että olisi pantava täytäntöön mitä kerran on kuninkaallisen majesteetin, Kaarle herttuan ja valtaneuvoston suostumuksella päätetty, eikä meneteltävä niinkuin nyt, että käytetään toiseen tarkoitukseen mitä toiseen on määrätty."

"Minun tapani ei ole ottaa puolustaakseni epäjärjestystä", virkkoi Ture herra, "mutta mitenkähän käy, kun kuninkaallinen majesteetti jättää neuvostoon ne ehdotukset, joista hän tahtoo kuulla neuvoston mielipidettä? Saako hän edes vastausta, eikö neuvosto sen sijaan tee kuninkaalle vallan toisia kysymyksiä ja esityksiä asioista, jotka sen mielestä ovat epäkunnossa?"

"Mutta ei säästä hänkään sitten haukkumasanoja", huudahti herra Hogenskild.

"Niin", sanoi kreivi Pietari, "neuvoston asema ei ole niinkään kadehdittava, kun kuninkaan luonne on niin kärtyinen, ja kun on niin paljon ja niin painavia syitä muistutuksiin -- esimerkiksi nyt tämä kysymys läänityksien peruuttamisessa."

"Siihen emme koskaan suostu!" huudahti Sparre. "Rahapula on osaksi seurauksena melkein uskomattomasta epäjärjestyksestä rahain hoidossa, osaksi siitä tuhlaavaisuudesta, jolla hän käyttää kertyviä varoja kaikkeen muuhun paitsi mihin niitä paraiten tarvittaisiin."

"Pelkäänpä", sanoi Ture herra, "että hänen onneton halunsa rakentaa kalliita rakennuksia nielee ylenmäärin maan varoja."

"Emmekö ole lukemattomia kertoja pyytäneet häntä herkeämään siitä?" kirkui herra Hogenskild. "Emmekö ole pyytäneet häntä panemaan pois palveluksestaan tarpeetonta väkeä hovista, kansliasta, keittiöstä ja kellarista, virkamiestensä luota ja tallista; minkätähden hänen tarvitsee pitää useampia sellaisia pikkuvirkamiehiä kuin Kustaa kuninkaan? Mutta tuo on kaikki kuuroille korville. Jos hän jotakin tekee, niin hän tekee sen hullusti; niinpä hän esimerkiksi pitänee toisinaan itse rahaston avaimia mukanaan."

"Etenkin lisäävät ylimääräiset verot kurjuutta", lisäsi Eerik herra. "Miten uupunut onkaan kansa näistä yhtämittaa uudistuvista ajo- ja päivätöistä sekä rahaveroista, ja sitä jatkuu vuodesta toiseen."

"Eikö näistä ole ensin kysytty neuvoston mielipidettä?" kysyi Ture herra.

"On kyllä, mutta ei aina", vastasi herra Hogenskild; "sen sijaan on kehotettu vouteja sopivimmalla tavalla toimimaan rahvaan keskuudessa."

"Minä voin todistaa, ettei aina ole niin tapahtunut", väitti Ture herra. "Se annetaan toisinaan nurkkasihteerien ja semmoisten tehtäväksi. Rahvas valittelee raskaan verotaakan alla, eikä nykyään uskalleta enää toimia useammassa kihlakunnassa yhtaikaa, vaan pidetään paraana ottaa yksi kerrassaan."

"On kovin onnetonta, ettei hän voi löytää sitä aarretta, jonka Eerik kaivoi maahan", sanoi kreivi Pietari ivallisesti hymyillen.

"Hän koettaa nyt alentaa rahan arvoa", vastasi Eerik herra. "Sitä tietä olemme jo kulkeneet koko pitkälle."

Nyt kuului ulkoa kulkusten kilinää.

"Kuningas tulee, kuningas tulee!" huusivat kaikki ja hyökkäsivät ovelle.

"Hyvät herrat!" huusi kreivi Pietari. "Olemmeko yksimielisiä, miettikäähän tarkoin!"

Kaikki pysähtyivät ja katselivat toisiaan.

"Isäntänä on minun vaikea..."

"Luonnollisesti, luonnollisesti!"

"Mutta meidän, vieraina", sanoi herra Hogenskild.

"Etenkin jos hän tulee kosimishommissa."

"Luulenpa, ettemme puhu mitään."

"Olemmeko yksimielisiä siitä?" kysäisi isäntä.

"Olemme, olemme!"

"Emme ole tietääksemmekään."

"Emme ensinkään."

"Hyvä, hyvä, herrat! Nyt ajavat reet pihaan. Me otamme hänet vastaan kuin läheisen sukulaisen; ehkäpä hän tuleekin siksi pian, ja silloin opetamme hänet pitämään meidän asiamme omanaan."

He juoksivat alas ja tulivat pihalle, juuri kun kuninkaan reki pysähtyi rappusten luo.

Hän näytti synkältä; he eivät olleet seisoneet odottamassa häntä. Mutta heidän kunnioittavat kumarruksensa ja alamaiset vakuutuksensa siitä, miten suuresti he olivat iloissaan ja syvästi kiitollisia hänen armollisesta tervehdyskäynnistään, saivat hänet pian hyvälle tuulelle, ja hän tervehti kaikkia erittäin ystävällisesti.

Ehkäpä hän oli hieman hämilläänkin sen johdosta, mitä hänellä oli mielessä, niin ettei hän senkään tähden kiirehtinyt tervehtimään talon naisia; hän istui kreivi Pietarin kirjoitushuoneeseen sanoen siellä tahtovansa kuumennetun viinin ja uhkean tammivalkean ääressä mielellään jutella hetkisen hyväin herrain, Ruotsin miesten kanssa.

Omasta ja muiden puolesta lausui kreivi Pietari julki heidän suuren kiitollisuutensa sen johdosta, että kuningas oli suvainnut käydä heidän seuraansa, ja pyysi häntä olemaan vakuutettu siitä, että he olivat hänen uskollisia alamaisiaan, jotka mielellään tahtoivat hänen puolestaan antaa verensä ja henkensä.

Siitä sanoi kuningas olevansa täysin vakuutettu; ja hän olikin tullut pannakseen heidän sydämelleen surunsa ja huolensa, jotka nyt raskaasti painoivat häntä.

Syvä osanotto kuvastui kaikkien läsnäolijain kasvoissa. Kuninkaan huolet olivat heidänkin huoliaan, ja he olivat nyt kaikki hyvin huolissaan.

"Te tiedätte kaikki", alkoi kuningas, "että olen yksinäinen, sureva."

Kaikki huokailivat syvään.

"Luonteeni kärsii siitä; minä käyn ärtyisäksi, kiivaaksi."

Läsnäolijat nyökyttelivät osaaottavasti päätään. Se tuntui niin luonnolliselta; jotkut iskivät merkitsevästi silmää toisilleen tai pyyhkäisivät kiireimmiten kyyneleen.

"Tätä välttääkseni ja monesta muustakin syystä, etenkin sairautta ja raihnautta väistääkseni..." Kuningas huokasi syvään.

Kaikki näyttivät hyvin miettiväisiltä.

"Lisäksi tulee monta surunaihetta, suuria, syvämietteisiä ajatuksia ja paljon muuta huolta, jotka kaikki ovat yksinäisyyden seurauksia ja vaikuttamia, niin että minä olen päättänyt valita itselleni uuden puolison."

"Hoo!"

"Alamaisimmasti iloitsemme siitä kaikki!"

"Mikä iloinen uutinen!"

"Uusi aurinko nousee yli Ruotsin!"

"Koko valtakunta on riemuitseva!"

"Maan aatelisto on sitä juhlallisesti viettävä!"

"Kansa on sytyttävä viimeisenkin kynttilänsä!"

Näin he huudahtelivat kuin kilpaa, ja Juhana hymyili tyytyväisesti näin makeita sanoja kuullessaan.

Kreivi Pietari kumarsi syvään. "Rohkenemmeko syvimmässä alamaisuudessa pyytää saada tietää sen korkeasukuisen ruhtinattaren nimen, jonka teidän armonne on valinnut?"

"Jalot herrat", huudahti kuningas hilpeästi (pahin oli nyt voitettu), "minä en ole valinnut ketään Euroopan ruhtinattarista, vaikka luulen, että vaalimme olisi heitä miellyttänyt. Korkean isäni esimerkin mukaan tahdon minä Ruotsin ylevästä aatelistosta valita neitosen, joka on tuleva puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi."

Uutinen oli luonnollisesti aivan odottamaton; sentähden oli ihastus rajaton. Huudettiin ja ihmeteltiin kilpaa. Juhana kuningas seisoi kuin epäjumala onnellisten alamaistensa keskessä.

"Sentähden olen nyt vieraananne tänään, kreivi Pietari."

Tämä suuteli kuninkaan kättä. "Koko parvi nuoria neitosia on prinsessan ympärillä", vastasi hän.

"Tahdonpa heti nähdä heitä."

Kuumennetun viinin lämmittämänä astui kuningas koko seurueineen nuorten keskelle. Rakkaasti hän tervehti prinsessaa, ojentaen sitten muutamin ystävällisin sanoin kätensä talon ihanalle tyttärelle. Tämä kalpeni tällöin niin vahvasti, ettei se voinut jäädä kuninkaalta huomaamatta, ja keveästi kumartaen hän laskikin irti kätösen luoden häneen pitkän, kaipaavan silmäyksen.

Annalta, joka seisoi lähellä, pääsi helpotuksen huokaus. Sigrid oli pelastettu.

Sitten kuningas siirtyi toisesta toiseen. Jokaisen kanssa hän puhui, kauimmin ehkä Ebba Bielken kanssa, jonka sukkelat vastaukset näyttivät hyvin huvittavan häntä. Useita kertoja oli hän mennyt Gunilla Bielken ohi olematta häntä huomaavinaan; vihdoin hän pysähtyi aivan tuon kauniin tytön eteen sanoen melkein houkutellen: "Sukkelaan, neitoseni, tänne kätenne!"

"En!" vastasi tämä pöyhkeästi, katsoen häneen.

Viini ja ällistys ehkä ajoivat veren kuninkaan päähän; vimmoissaan hän viskasi hansikkaansa vasten tytön kasvoja ja lähti ulos.

Syntyi hälinä. Kaikki herrat kiiruhtivat kuninkaan jälkeen.

Neitoset, paitsi Anna, juoksivat itkevän Gunillan ympärille.

"Se oli hänen oma syynsä", sanoi prinsessa; "Gunilla sai itse aikaan loukkauksen."

Kiihkeänä asteli kuningas edestakaisin. Bielket seisoivat erillään keskustellen.

Kaikki tämä ei ennustanut mitään hyvää.

Pietari herra läheni kuningasta syvään kumartaen.

Kuningas tarttui hänen käsivarteensa. "Tuo lutka suututti minua", sanoi hän. "Hän tietää, että minä rakastan häntä."

"Hänkö se...?"

"Niin, hän."

"Suvaitsetteko, teidän majesteettinne, että ilmoitan...?"

"Tehkää niin!"

Tuo iloinen uutinen sai Bielkein kasvot heti kirkastumaan, ja he pyysivät alamaisimmasti kuningasta suomaan anteeksi lapselliselle tytölle. He kyllä heti... Ja sedät veivät Gunilla neidin toiseen huoneeseen, jossa luettiin sekä lait että evankeliumit, jotta hänet saataisiin ajattelemaan mitä hän oli velvollinen tekemään omaistensa tähden. Pietari Liljensparre saisi kiittää häntä onnestaan, niinkuin Svante Sture kuningatar Margareetaa ja Kustaa Roos Katariina Stenbockia.

Vihdoin hän pyyhki silmänsä ja lupasi tehdä niinkuin he tahtoivat. Se ilmoitettiin kuninkaalle. Hän meni hänen luokseen, ja he tulivat ulos käsikädessä, jolloin kuningas esitti hänet läsnäolijoille tulevana puolisonaan.

Ei kukaan ällistynyt niinkuin Anna. Hän oli jo tottunut ajattelemaan Sigridiä äitipuolenaan, mutta Gunilla -- hänen äitinsä ja hänen oma hovineitinsä! Jagellolais-veri kuohahti. Nyt hän tiesi, miksi hän ei ollut koskaan pitänyt Gunillasta.

Kun kuningas tahtoi viedä hänet tulevan kuningattaren luo, ei häntä löydetty. Sanottiin, että hän oli tuntenut pahoinvointia ja mennyt huoneisiinsa; ja siihen kuningas tyytyi.

Hogenskild Bielke oli saanut Pietari Liljensparren lähtemään heti pois. Se raivo, joka alussa ilmeni hänessä, asettui pian, kun hänelle sanottiin, että hän pani alttiiksi sekä omansa että Gunillan hengen, jos nyt näyttäytyi kuninkaalle. Jos hän sitävastoin tahtoi alistua siihen, mitä ei käynyt muuttaminen, niin Gunilla vastedes, kuningattarena, tuli auttamaan häntä onneen.

Kainona ja hämillään Gunilla otti vastaan kaikki ne onnentoivotukset, joita hänelle runsaasti tulvi. Oli kuin tuo laverteleva ja ajattelematon tyttö olisi hävinnyt; Gunilla melkein pelkäsi kuningasta ja oli ymmällä ajatellessaan tulevaa asemaansa.

Usein oli hän ihastuneena katsellut kuningatarta, kun tämä oli ollut puettuna kuninkaalliseen komeuteensa. Nyt hän tuli itse samaan asemaan. Häntä melkein huimasi.

Herra Hogenskild Bielke esitti, että hänen veljentyttärensä pitäisi nyt matkustaa kotiin vanhempiensa luo ja jäädä sinne häihin asti.

Kuningas tahtoi, että Gunilla itse määräisi, ja kun tämä alamaisesti vastasi: "Jos kuningas sen sallii", antoi hän suostumuksensa lisäten, ettei kulu pitkää aikaa, ennenkuin hän oli valmistanut kaikki häitä varten ja tuli noutamaan hänet takaisin.

Ilossa ja riemussa vietettiin ilta. Myöhään yöllä lähti kuningas, seuraavana päivänä Anna neiti ja muut vieraat. Juhlasaatossa veivät Bielket tulevan kuningattaren mukanaan kreivi Brahen huokaillessa syvään ajatellessaan, että toiveet Ruotsin kruunusta olivat häipyneet. Kustaa oli ääneti, prinsessa oli varmaankin hyljännyt hänet. Mutta naisoikut saattavat vaihdella, ja joka tapauksessa oli onni, että tuleva kuningatar oli ruotsalainen aatelisneito.

15.

SANASTA TYÖHÖN.

Pian senjälkeen kuningas ilmoitti neuvostolle, että hän oli valinnut puolisokseen sukulaisensa, "jalon, vapaasukuisen ja siveän neitosen Gunilla Bielken, valtaneuvos Juhana Akselinpojan tyttären ja Kustaa kuninkaan toisen puolison, Margareeta Eerikintyttären sisarenpojan tyttären".

Kuninkaan sukulaisissa tämä valinta synnytti suurta ja yleistä tyytymättömyyttä. Sigismund ja Anna osoittivat selvästi, että he vastenmielisesti ottivat äitinsä entisen palvelijan äitipuolekseen. Kuningas vimmastui ja jakoi heille kaikki entisen kuningattaren vaatteet ja koristukset.

Sitten hän osti Gunillalle kaikki ihka uudet ja yhtä kallisarvoiset.

Kuninkaan Saksassa asuvat sisaret lausuivat julki tyytymättömyytensä. Friislannin kreivitär Katariina kirjoitti, että "piru oli kuluttanut monta kenkäparia, ennenkuin oli saanut tuon avioliiton aikaan".

Juhana vastasi kiivaasti, luetteli Bielken suvun korkeat esi-isät, vetosi isänsä esimerkkiin ja uhkaili lopuksi, että "hänen kätensä voivat kyllä ulottua heihinkin, elleivät he herkeä kieltään pieksämästä".

Tapansa mukaan ei Kaarle herttua salaillut närkästystänsä. Hän kirjoitti, että kuningas olisi voinut valita jonkun ulkomaisen ruhtinattaren; hänen nykyinen valintansa oli vain omansa lisäämään aateliston vaikutusta ja oli samalla myöskin kuninkaalliselle huoneelle häpeäksi. Sitä hänen olisi pitänyt ennakolta ajatella.

Kirje näytettiin neuvostolle, ja sekin puolestaan lisäsi vastenmielisyyttä herttuata kohtaan.

Siitä huolimatta Juhana itse kirjoitti hänelle häihinkutsukirjeen viisi viikkoa ennen häitä.

Kaarle kiitti kutsusta; niin lyhyessä ajassa hän ei sanonut saavansa itseään kuntoon eikä voinut sentähden tulla. Ennen häitä hän lupasi lähettää lähettinsä.

Kuningas suuttui kovin; hän puhui tarmokkaisiin toimiin ryhtymisestä, että herttua muka sai vielä katua j.n.e.

Tuskissaan kirjoitti Anna neiti herttuatar Marialle ja pyysi häntä taivuttamaan herraansa tulemaan, koska muuten voisi syntyä sisällinen sota, kun kuningas oli niin suuttunut veljelleen tämän kiellosta.

Mutta nyt olivat kaikki Marian rukoukset turhat. Kun hän ei voinut tulla mukaan, ei herttua millään ehdolla lähtenyt hänen luotansa. Hänestä oli yhdentekevää, oliko kuningas hyvällä vai pahalla tuulella.

* * * * *

Kaunis Gunilla Bielke oli suostunut tulemaan kuningas Juhanan puolisoksi, mutta kuumia kyyneleitä hän itki tuontuostakin, koetellessaan komeita hääpukujaan.

Kuningas oli sekä suullisesti että kirjallisesti sanonut ottaneensa ruotsalaisen neitosen morsiamekseen, jotta siten korottaisi ja kunnioittaisi aatelistoa. Jos hän edes olisi tahtonut tunnustaa, että oli rakastunut häneen korvia myöten, mutta sitä hyvää ei hänessä ollut. Hän oli ottanut hänet kunnioittaakseen aatelia, mutta ei kohottaakseen häntä, jota rakasti enemmän kuin sanoa saattoi.

Gunilla polki pientä jalkaansa lattiaan huudahtaen, ettei hänen olisi koskaan pitänyt taipua eikä välittää heidän rukouksistaan ja suostuttelustaan. Ajattelehan, kuinka Pietari Liljensparre sureekaan; kunhan hän ei vain epätoivon vimmassa lopettaisi itseään!

Sitten sepitettäisiin lauluja heistä molemmista, ja se olisi kylläkin hyvin romanttista, mutta hän ei voisi kestää sitä.

Heidän täytyi siis tyytyä onnettomaan kohtaloonsa. Hän menee naimisiin kuninkaan kanssa, ja Pietari, niin, hän saa tehdä kuten Svante Sture ja Kustaa Roos, naida jonkun, joka nyt jo salaa rakasti häntä. Niin olivat monet kyllä tehneet. Eikä kukaan ollut niin kaunis kuin Pietari.

Mutta Margareeta ja ehkäpä Katariinakin olivat sanoneet jäähyväiset lemmitylleen, ja kuningas oli tullut sisään yllättäen heidät. Mitähän jos Pietarikin tulisi, ja kuningas -- hän kyllä surmaisi hänet väkipuukollaan. Se täytyi estää... mutta miten?

Hän mietiskeli kauan, kauan, ehkäpä viisitoista minuuttia, sitten hän asteli edestakaisin huoneessaan pieni pää kenossa. Vastikään niin kalpeille poskille levisi lämmin punehdus, ja hän sanoi hiljaa itsekseen: "Minun täytyy saada tavata hänet, minun täytyy."

Itägöötanmaan maaherra, herra Juhana Akselinpoika Bielke, ja hänen rakas rouvansa Margareeta Posse olivat yhtä ihastuksissaan kuin ällistyksissäänkin siitä kuninkaallisesta armosta, joka oli tullut aateliston ja ennen kaikkea heidän osalleen.

Gunillan lapsuudentuttavasta he eivät huolineet mitään, ja hänen äitinsä kertoi hänelle kaikessa hiljaisuudessa, kuinka monta kertaa oli rakastunut, ennenkuin joutui naimisiin.

Suuri oli sentähden ällistys, kun Gunilla meni isänsä salakamariin ja sanoi tälle, että hänen täytyi ennen häitänsä saada tavata Pietari Liljensparre ja sanoa hänelle jäähyväiset.

Isä vastasi hyvin lyhyesti, että se ei käy laatuun. Hän sai heittää mielestään moiset ajatukset.

Mutta Gunilla oli itsepäinen; hän tahtoi, hänen täytyi saada tavata häntä.

"Ajattelehan, jos se saapuisi kuninkaan korviin."

"Minä en ole vielä naimisissa, ja minulla on siis oikeus puhua kenen kanssa haluan."

Juhana herra, joka huomasi vaikutusvaltansa tulevaan kuningattareen melkein menneeksi, lupasi tarkemmin ajatella asiaa ja vastata hänelle seuraavana päivänä.

Kun hän oli pitkät ajat keskustellut rouvansa kanssa, meni tämä Gunillan kamariin ja sanoi hänelle hyvin ystävällisesti:

"Minä ymmärrän kaipauksesi, rakas tyttöseni."

"Onko isäni suostunut?"

"On ja ei ole. Täällä Räfvelstadissa se ei saa tapahtua. Kaikkien silmät ovat nyt luotuina meihin, ja jos kuningas saisi siitä tiedon, niin isäsi ehkä saisi hengellään maksaa sen."

"Mutta miten minun sitten tulee menetellä?"

"Tahdotko tietää, miten eräs ystäväni teki?"

"Kerro, rakas äiti!"

"Hän ei kirjoittanut, hän määräsi paikan... kuitenkin."

"Millä tavoin?"