Part 16

Nämä kiittivät ja joivat.

"Nyt", sanoi isäntä, "olemme ilman kuuntelijoita ja voimme vapaasti puhua keskenämme. Herra Hogenskildillä lienee tärkeitä uutisia."

Tämä hymyili ja otti vielä aimo kulauksen maljastaan. "Siitä näyttää sukeutuvan sisällinen sota", sanoi hän. "Epätietoista vain, kumpaan puolueeseen tuli yhtyä."

"Eihän toki niin huonosti liene", huomautti Eerik Sparre. "Puron voi hillitä, ennenkuin se paisuu joeksi."

"Meidän velvollisuutemme on voimiemme mukaan olla apuna siinä", jatkoi herra Ture.

"Velvollisuutemmeko? Ketä kohtaan?" kysyi Pietari herra.

"Etukädessä isänmaata kohtaan."

"Hm, onhan muitakin velvollisuuksia."

"Veri on vettä sakeampaa", intti herra Hogenskild, "ja aatelin etuja pitää sen poikien ennen kaikkea harrastaa. Se on minun ajatukseni..."

"Jospa vain tietäisi onnistuvansa", jupisi Juhana Sparre.

"Kokenut kaikki tietää", jatkoi herra Hogenskild. "Kalastakaamme sameassa vedessä, silloin kala tarttuu koukkuun huomaamattansa."

"Tarkoitus pyhittää keinot", tuumaili kreivi Pietari, "ja politiikassa ei valitettavasti voi olla rehellinen. Minä en, jumal'nähköön, ole mikään katolisuuden ja vielä vähemmin kuninkaan laatiman liturgian ystävä, mutta jos hän nyt tahtoo sitä tyrkyttää, niin se tulee vitsaksi hänelle itselleen."

"Aivan niin", jatkoi herra Hogenskild. "On välttämätöntä, että olemme hänen miehiään tässä asiassa, muuten hän ei tule toimeen herttuan kanssa, joka sittenkin lienee hänelle paha papu purtavaksi."

"Niinpä niin, vaarallisin kaikista", virkkoi Pietari herra.

"Minä puollan aatelin etuja niin kauan kuin jaksan", puuttui puheeseen Ture herra, "mutta en hyväksy, että kiihotetaan veljeksiä toisiaan vastaan, niinkuin nyt tehdään. Paljon rehellisempää olisi ajaa heidät pois maasta ja valtakunnasta."

"Minä en pane päätäni siihen leikkiin", huudahti herra Hogenskild. "Miksi en antaisi heidän lyödä toisiaan kuoliaaksi ja sitten korjaisi hedelmiä? Vastaisuudessa pidämme kyllä varamme kruununtavoittelijoiden suhteen."

"Kuningas syöksyy turmioonsa, emmekä me voi sitä estää", sanoi Eerik Sparre. "Kaikki mitä hänellä on omallatunnollaan kuningas Eerikin tähden, ahdistaa ja lamauttaa häntä, mutta saattaa hänet samalla myös pelkäämään Kaarle herttuata. Varsinkin kuningattaren kuoleman jälkeen on hän heittäytynyt aatelin helmoihin, ja viisaus vaatii meitä nyt palvelemaan häntä niin hyvin kuin voimme. Jos hänen käy vaikeaksi jäädä tänne, niin ehkä hän muuttaa Liivinmaahan. Silloin saa ruotsalainen neuvosto hallita maata ja valtakuntaa, ja luulenpa, ettemme tuossa tapauksessa jää huonommalle osalle."

"Juuri minun aatokseni", sanoi kreivi Pietari tyytyväisesti nyökäten; "ja jos hänen ei vielä käy siten, niin käy ainakin prinssi Sigismundin. Hänhän on katolinen."

"Voihan kuningas mennä uusiin naimisiin ja saada useampia poikia", tuumaili herra Juhana Sparre.

"Hän on sanonut, ettei tee sitä", jatkoi taas herra Hogenskild, "mutta sellaiseen ei voi luottaa; ja minä puolestani luulen, että hän jo on iskenyt silmänsä erääseen erittäin kauniiseen ruotsalaiseen neitoon."

"Kukahan se olisi?" kysyi Pietari herra.

"Jalo neiti Sigrid Brahe."

"Ennemmin ehkä herra Hogenskild Bielken tytär, ylistetty Ebba neiti."

"Tai suloinen Gunilla, herra Juhana Bielken nuorin tytär", lausui Eerik Sparre.

"Veljentyttärelläni on jo mielitiettynsä", väitti Ture Bielke, "ja minä epäilen, tokkopa nuori Pietari Liljensparre luopuisi hänestä."

"Hänen täytyy!" huudahti herra Hogenskild kiihkeästi. "Me emme saa työntää kuningasta luotamme. Saakoon hän kenen ikinä tahtoo; se vain vakaannuttaa meidän asemaamme. Toivonpa, että se olisi minun Ebbani."

"Onhan meillä vielä toinenkin mahdollisuus", huomautti Pietari herra tyytyväisesti hymyillen.

"Nuori herra Kustaa!" huudahtivat kaikki yhdestä suusta.

Kreivi jatkoi: "Prinsessa näyttää täyttä totta sydämestään kiintyneen häneen, ja, luvalla sanoen, hänen nuoreen rakkauteensa on vastattu vakavuudella ja kestävyydellä, joka on todellakin liikuttava. Juhlallisesti he ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta kuolemaan asti."

"Mutta jos Sigismund saa Puolan kruunun?"

"Ruotsin vallanperimyskin ulottuu myöskin naisiin."

"Tietääkö prinssi siitä?"

"Niin poikani luulee; prinssi Sigismund on hyvin suopea hänelle."

"Siinä tapauksessa meillä on aivan erinomaiset toiveet", sanoi herra Hogenskild tyytyväisenä käsiään hykerrellen. "Kun hedelmä on kypsä, putoaa se itsestään."

"Poikani Kustaa ei tahdo katsoa asioita samalta kannalta kuin me", jatkoi herra Pietari. "Hänen lempensä on hyvin runollista ja täysin vapaata omanvoitonpyyteistä."

"Hänen mielilauseensa on: älä koskaan tee mitään, mikä ei ole oikein", huomautti herra Ture. "Hän todistaa sen toimissaan."

"Samoin minäkin", huudahti herra Hogenskild, "vaikkakin toisella tapaa, itsekukin erilaisen käsityskannan mukaan. Me tiedämme, ettei herttua ainoastaan koeta haalia itselleen niin paljon kuin mahdollista omassa herttuakunnassaan; hän on myöskin yritellyt saada haltuunsa minun Åkeröni, mutta minä olen tukkinut hänen suunsa selvittämällä hänelle etuoikeuteni, ja kun kuningas on ollut minulle selkä varana, niin eipä hänen kannattane enää yrittää."

"Se on vaarallista peliä", huomautti Ture herra, "siitä voi olla ikäviä seurauksia."

"Eipä vaaraa. Kustaa kuningas oli niitä herroja, jotka ovat eniten maan parasta edistäneet. Sentähden hän saikin vallanperimyksen kautta paremman palkinnon kuin mikään muu kuningas; mutta sentähden tulee myöskin aatelin saada nauttia vapauksiaan, eikä herttualla ole mitään tekemistä meidän talonpoikiemme kanssa; sen olen sanonut hänelle."

"Sellaisiin sanoihin sisältyy, että aatelilla on enemmän sananvaltaa maassa ja valtakunnassa kuin kuninkaalla", sanoi Juhana Sparre. "Semmoinen puhe saattaa käydä meille kalliiksi."

"Silloin kun teimme Kustaa herrasta Ruotsin kuninkaan, emme suinkaan luopuneet niistä etuoikeuksista, jotka ikiajoista ovat meille kuuluneet, eikä hän sitä pyytänytkään."

"Eipä niin, mutta hän otaksui sen seuraavan itsestään."

"Minä olen", sanoi herra Eerik Sparre, "julkaissut painosta kirjoituksen, jolle olen antanut nimeksi: '_Pro rege, lege et grege_' ['Kuninkaan, lain ja rahvaan puolesta'], ja jättänyt sen kuninkaan tarkastettavaksi."

"Mikä on sen sisällys?" kysyi Pietari herra hyvin vilkkaasti.

"Minä koetan siinä todistaa, ettei Kustaa kuninkaan testamentissa eikä herttuain läänityskirjeissä ole annettu eikä voidakkaan antaa pois mitään kruunun oikeuksia, koska semmoinen olisi Ruotsin lakia vastaan."

"Hyvä!" huudahti herra Hogenskild. "Ja miltä se maistui kuninkaasta?"

"Paremmalta kuin luulinkaan."

"Luonnollisesti", huomautti herra Ture; "onhan se puolustusta hänen viime valtiopäivillä antamalleen säädökselle kuninkaallisista oikeuksista herttuakunnassa. Sentähden hän saikin valtaneuvoston ja aateliston heti antamaan sille erityisen vahvistuksensa. Jos perimyssopimus ja testamentti ovat vähentäneet kruunun laillisia oikeuksia ruhtinaiden eduksi, niin on lain säätäjän asia myöskin tulkita sitä, nimittäin kuninkaan yhdessä _valtaneuvoston_ ja _aateliston_ kanssa."

"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Hogenskild nauraen. "Tarkoitus on selvästi asettaa korkeampi aatelisto tasa-arvoon herttuain kanssa, ja se on oikein."

"Minä luulen, että se voidaan tulkita toisin", vastasi herra Juhana Sparre miettivästi, "mutta pahinta kaikesta on, että se voi tulla riitakapulaksi, johon herttua tarttuu meille kaikille suureksi vahingoksi."

"Me emme anna selkäämme lyötäväksi", huomautti Eerik herra.

"Minäkin olen kirjoittanut kirjan", sanoi kreivi Pietari teeskennellyn kainosti; "se on vain tuollainen talouskirja nuorille aatelisille, ja minä katson sen tarpeelliseksi meidän päivinämme, jolloin taipumus kevytmielisyyteen ja muihin paheisiin käy yhä yleisemmäksi."

"Niinpä tosiaan!" huudahtivat läsnäolijat.

Kreivi jatkoi: "Minä seuraan nuorta aatelismiestä hänen kasvatuksessaan ja matkoillaan, hovi-, sota- ja valtiotoimissa, vihkituoliin ja perheelliseen elämään. Siveysoppini otan raamatusta ja vanhoilta roomalaisilta, taloudelliset neuvoni sananlaskuista ja ohjeista, jotka vielä ovat elossa Ruotsin rahvaan suussa. Minä tahdon opastaa, miten ruotsalaisen herrasmiehen tulee käyttäytyä talon väkensä ja alamaistensa keskuudessa, pelloillaan ja niityillään, erilaatuisissa toimissaan vuoden eri aikoina. Minä alotan maanantaista, jolloin hän pitää käräjiä ja kokouksia salissaan, tutkii asioita ja valituksia sekä antaa määräyksensä viikon töistä, ja jatkan sunnuntaihin asti, jolloin hän käy kuulemassa messua ja saarnaa, lukee raamattua ja opettaa talonväkeänsä kuriin ja hyviin tapoihin. Se on yksinkertaisesti kirjoitettu ja jotenkin lyhyt."

"Kun mitään sellaista ei ole ennen ollut olemassa meidän kielellämme, pitäisi sen olla hyvin tervetullut sekä vanhoille että nuorille", huomautti Ture herra.

"Minä vain toivon, että rouvat ja neitosetkin olisivat saaneet osansa", sanoi herra Hogenskild.

"He ovatkin saaneet. Aina kuningas Eerikin ajoista ovat prameus ja koreus saavuttaneet jalansijaa maassamme ja tehneet hovipalveluksen yhä kalliimmaksi. Kiireestä kantapäähän asti pitää pukimien nyt olla silkkiä ja samettia, rouvasväellä pitää olla ylen kallisarvoiset koristeet ja pöydässä ulkomaisia juoma-aineita, hedelmiä ja hirveän monta ruokalajia. Lisäksi täytyy pitää palvelijoita, jotka ovat puetut ja palkatut saksalaisen mallin mukaan, vaikka meidän ruotsalaiset tiluksemme eivät vahtaa sikäläisiä. Neuvon sentähden palautumaan entisiin yksinkertaisiin tapoihin; häissä ja hovijuhlissa rouvat pynttäytykööt aistinsa ja varojensa mukaan, mutta kotielämässään olkoot kohtuullisia ja noudattakoot yksinkertaisuutta hyvin tietäen, ettei heidän oikea arvonsa ole ulkonaisessa loistossa, vaan nöyrässä ja hiljaisessa mielialassa sekä ahkeruudessa ja toimeliaisuudessa, joka on sekä Jumalalle että ihmisille otollinen."

"Amen!" huudahti Ture herra.

"Tehköön paremmin, joka tahtoo ja taitaa", lisäsi Pietari herra.

"Me emme rupea yrittämään", virkkoi herra Hogenskild.

"Hyvästä syystä kylläkin", yhtyivät tähän muut.

* * * * *

Luokaamme nyt silmäys nuorten piiriin.

Paljon oli kokoontunut väkeä Rydboholmaan tänään, ja nuoret neitoset ovat ihailijajoukon ympäröiminä. Mieli halajaa karkeloon neitosten kera, sen ohessahan sopi näiden korviin kuiskailla ikuisen lemmen lupauksia ja muuta semmoista.

Erillään muista seisoi kuusitoistavuotias Anna neiti. Hän oli äskettäin pannut pois surupukunsa, jota oli kantanut äitinsä kuoleman johdosta, ja oli nyt puettuna hienoon, valkeaan villapukuun. Hän oli nuori ja kaunis; oli tulta hänen silmissään, jotka kuitenkin, samoin kuin suukin, ilmaisivat lujaa ja päättävää tahtoa. Tällä hetkellä oli hänellä nuottilehti kädessään.

Hänen edessään seisoi Kustaa Brahe. Ihastuksella olivat hänen silmänsä kiintyneet nuoreen tyttöön, mutta hän ei lausunut sanaakaan.

Anna katsahti ylös ja punehtui vähäsen kohdatessaan hänen silmäyksensä. "Tämä on siis teidän?" sanoi hän näyttäen sävellystä, joka oli hänen kädessään.

"Niin, neiti Anna."

"Neitikö?"

"Emmehän me ole kahden."

"Ja sen te huomaatte?"

"Minä pelkään, että te huomaisitte sen; mitä näen vain teidät", sanoi Kustaa puoliääneen.

"Mitä minä huolin muista."

"Entäpä jos sanoisin, että rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa."

"Sen olette sanonut minulle ennenkin."

"Mutta mitään muuta en tiedä."

"Sitten minä kerron teille, että jään tänne koko kahdeksi päiväksi."

"Onko se mahdollista?"

"Gunilla Bielke on seurannut minua tänne, mutta herra isäni tulee itse minua noutamaan."

"Kaksi kokonaista päivää taivaassa!"

"Sitten te soittelette minulle."

"Niin paljon kuin tahdotte."

"Ja me puhumme järjellisesti keskenämme."

"Sitä minä en osaa."

"Siinä tapauksessa minä puhun teidänkin puolestanne."

"Minä kuuntelen."

"Panetteko muistiinnekin?"

"Teidän sanojanne en koskaan unohda."

"Jättäkää minut nyt, olemme keskustelleet kylliksi kauan."

"Saanhan tulla takaisin?"

"Kun kutsun, ette muuten."

Kustaa kumarsi ja poistui. Hellä, lemmekäs silmäys seurasi häntä, mutta sitä hän ei saanut nähdä, ja Anna neiti kääntyi pian hänestä etsiäkseen seuraa niiden monien joukosta, jotka olivat kokoontuneet saliin.

Tuossa seisoi Sigrid Brahe. Hän oli ihastuttavan kaunis; hänen vartalonsa oli korkea ja solakka, hänen kaulansa häikäisevän valkea, kiharat pitkät ja vaaleat, otsa korkea, silmät tavattoman tummansiniset, nenä hiukkasen kaareva, ja ihastuttavan pieni, punainen suu, josta tuontuostakin näkyi kaksi valkeata helmiriviä, kilpaili kauneudessa hienonpyöreiden poskien ja pienen leuan kanssa. Hän oli sulouden ruhtinatar, ja Anna ajatteli itsekseen, että hän ansaitsisi tulla kuninkaan puolisoksi.

Jo useita kuukausia oli hän kuullut puhuttavan, että isänsä oli päättänyt mennä naimisiin. Se tuotti hänelle alussa katkeraa surua, mutta hän oli jo aikoja sitten oppinut salaamaan tunteensa, ja hänen veljensä sanoi hänelle, että kuninkaan luonne luultavasti tulisi paremmaksi, jos hän saisi mielensä mukaisen puolison. Hän tahtoi mielellään olla hyvissä väleissä aateliston kanssa, ja Sigrid oli sitäpaitsi tehnyt häneen hyvän vaikutuksen.

Juhana kirjoitti siitä leskikuningattarelle ja herttualle. Edellinen vastasi, että Sigrid oli hyvin nuori ja että hänellä jo oli mielitiettynsä. Herttua sitävastoin kirjoitti, että sellainen avioliitto ei ollut kuninkaan arvon mukaista, ja että se tekisi nuo jo ennestäänkin mahtavat suvut vielä vaikeammiksi hallita. Heidän ja Vaasan suvun väliä pitäisi pikemmin suurentaa kuin pienentää, jonkatähden Kaarle neuvoi kuningasta valitsemaan puolisokseen jonkun ulkomaisen ruhtinattaren.

Kuningas oli vaiti ja nieli harminsa. Sanottiin, että hän oli katsellut Ebba Bielkeä, mutta huomannut hänet liian mitättömäksi. Sitten näytti siltä, kuin hän olisi jättänyt kaikki sikseen.

Valitsisiko hän sittenkin Sigrid Brahen? Anna miltei tunsi toivovansa sitä. Silloin olisivat hän ja Kustaa, hänen lapsuudenystävänsä ja leikkikumppaninsa, tulleet lähemmäksi toisiaan. Kuinka olivatkaan he tutkineet toistensa sydämentunteita; silmäys, myhäily tai kädenpuristus vain, ja he ymmärsivät toisensa sanaa sanomatta.

Sigismund oli sanonut, ettei hän luottanut kehenkään niinkuin Kustaa Braheen. Nämä kolme muodostivatkin kolmiliiton luvaten, etteivät koskaan eroa toisistaan, ei myötä- eikä vastoinkäymisissä.

Gunilla Bielke oli jonkun verran Sigrid Brahen näköinen. Hän oli pienempi kasvultaan, ja hänen olennossaan oli jotain lapsekasta, mutta lempeä ja suloinen hän oli, ja nuoren sydämensä oli hän aikoja sitten antanut Pietari Liljensparrelle. Neljäntoistavuotiaana oli hän tullut kuningattaren hovineitsyeksi ja tämän kuoltua siirtynyt prinsessa Annan palvelukseen.

Kuningas oli muutamia kertoja laverrellut hänen kanssaan kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.

Nyt soi tanssimusiikki. Anna neiti suvaitsi ottaa tanssikumppanikseen Kustaa Banérin, oppineen ja miellyttävän herran, joka hiljattain oli mennyt naimisiin Kristiina Sturen kanssa ja asui Djursholmassa, Banérien sukutilalla. Hän oli hänen Kustaansa uskollinen ystävä, ja samoin kuin tälläkin oli hänellä hyvä mielilauseensa: "Toimi rehellisesti ja lausu ajatuksesi pelkäämättä."

Mutta näiden puhuessa vakavista asioista olivat Gunilla ja Pietari herra kokonaan kiintyneet toisiinsa.

"Rakastettu, lemmitty Gunilla!"

"Älä sano niin että kukaan kuulee."

"Tahdon huutaa sen koko maailmalle."

"Minut kiellettäisiin puhumasta kanssasi."

"Eikö minulla ole isäsi lupaus?"

"Hän sanoi, että minä olen liian nuori."

"Sentähden odotankin vuoden."

"Saisinko senjälkeen olla omasi?"

"Jos sitä estellään, vien sinut pois, niinkuin teki Eerik Stenbock."

"Se ei auta!"

"Mitä tämä on, Gunilla? Sinulla on kyyneleet silmissä."

"Sentähden että ajattelen, miten kauheata olisi, jos koetettaisiin erottaa meidät."

"Tyynnyhän, rakkaimpani, sitä ei voi kukaan."

Mutta tanssin loputtua tuli herra Ture Bielke ja vei Gunillan kanssansa toiseen huoneeseen. Hän kyseli häneltä hovielämästä ja oliko hän usein puhunut kuninkaan kanssa j.n.e.

Sukkela tyttö aavisti pahaa ja vastasi, että kuningas aniharvoin tuli Anna neidin luo, ja väliaikoina hän ei koskaan nähnyt kuningasta.

Ture herra nousi, taputti häntä poskelle ja sanoi: "Sitä parempi sinulle, rakas lapseni." Sitten hän nyökäytti päätään ja lähti.

Gunilla jäi yksin, posket kalpeina. Hän tiesi kyllä, että kuningas oli katsellut häntä lempivin silmäyksin ja että kerran oli saanut häneltä komean koristeen, ja kun hän oli kiittänyt siitä, oli kuningas suudellut häntä, eikä hän rohjennut kieltää.

Mutta kuningas oli neljänkymmenenseitsemän vuotias ja hän kuudentoista, olisihan naurettavaa, jos hän -- mutta tästedes hän kyllä varoo, ettei jää kahdenkesken hänen kanssaan; hän ei huoli hänen koristeistaan eikä suuteloistaan. Hän juoksee pitkät matkat päästäkseen niistä.

Kun hän teki tulevaisuuden suunnitelmiaan, tuli Pietari Liljensparre äkkiä sisään. Hän oli kiihtyneenä ja sanoi hätäisesti: "Olen etsinyt sinua joka paikasta."

"Ensi tanssiinko?" kysyi Gunilla.

"Gunilla, onko se totta?" kysyi hän.

"Mikä?"

"Että kuningas rakastaa sinua?"

"Miten voit luulla..."

"Kaikki sanovat niin; omat sukulaisesi."

"Anna heidän sanoa; minä lemmin vain sinua."

"Mutta jos hän kosii?"

"Niin hän saa rukkaset."

"Sitä et uskalla."

"Sen teen", vastasi tyttö ja purskahti kyyneliin.

"Gunillani!"

"Niin, sinun enkä kenenkään muun!"

"Minä puhun sukulaistesi kanssa."

"He ehkä pakottaisivat minut; minä määrään itse."

"Eikö kuningaskruunu viehätä?"

"Paljon vähemmän kuin sinun lempesi."

He uudistivat lupauksensa ja kävivät senjälkeen täysin määrin nauttimaan tanssista.

Seuraavana päivänä sanoi Anna neiti Kustaa herralle: "Tahdotteko nyt soittaa tuon kappaleen minulle?"

Anna istui sohvaan, ja kun Kustaa oli tuonut luuttunsa, asettui hän jakkaralle hänen jalkojensa juureen sekä soitti ja lauloi kappaleen toisensa perästä, enimmäkseen vanhoja kansanlauluja, joista molemmat pitivät.

Aina äitinsä kuolemasta asti oli Annalla ollut kunniasija isänsä vieressä. Leskikuningatar oli kutsunut häntä luokseen kotiansa, mutta hän oli isänsä suostumuksella jäänyt Tukholmaan. Kuningas antoi hänen itse valita seurueensa oman mielensä mukaan ajattelematta, että hän oli vain lapsi, joka tarvitsi silmälläpitoa.

Mutta tämä lapsi oli luonnostaan hyvin itsenäinen ja lujatahtoinen.

Seurauksena olikin, ettei häntä missään pidetty nuorena kokemattomana prinsessana, vaan kaikkialla jalosukuisena naisena, jonka mielitekoja ympäristö koettaa tyydyttää.

Ei ollut mikään salaisuus, että Anna rakasti Kustaa Brahea. Mutta he eivät mitenkään näyttäneet kahdelta nuorelta rakastavalta, vaan pikemmin uskollisilta ystäviltä, jotka ovat päättäneet, etteivät koskaan eroa.

Kustaan rakkaus oli ehkä yhtä voimakas kuin Annankin, mutta Annan olennossa oli jotakin, joka ei sallinut pienimmässäkään määrässä lähentelyä silloinkaan, kun he useita tunteja olivat kahden.

Kustaa oli tauonnut soittamasta ja näppäili vain luuttuaan.

"Riittäköön täksi kertaa."

Hän laski luutun sohvalle.

"Olen pelkkänä korvana."

"Meidän täytyy erota, Kustaa."

"Minkätähden?"

"Ensinnäkin siksi, että sinä et tulisi haaveilevaksi ritariksi, vaan urheaksi soturiksi."

"Siihen minulla ei ole taipumusta."

"Sitten on monta muuta tärkeätä toimialaa, vaikka minä en niitä tunne. Puhu tuosta isäsi kanssa ja matkusta ulkomaille sekä oleskele siellä..."

"Kauanko?"

"Useita vuosia."

"Entä sillä aikaa?"

"On hävinnyt toivo, että sinä minun kauttani tulisit kantamaan Ruotsin kruunua."

Nuori ylimys punastui ja painoi päänsä alas.

"Minä huomaan, ettei se ajatus ollut sinullekaan vieras", lisäsi Anna hyvin vakavasti.

"Myönnän, ettei se ollut."

"Heitä se nyt ainaiseksi. Lempeni ei kuulu koskaan kenellekään muulle kuin sinulle, mutta sentähden en petä veljeäni."

"Sehän tapahtuisi vain siinä tapauksessa..."

Prinsessa keskeytti hänet kiihkeästi: "Ei mikään tapaus saa johtaa siihen. Kunnianhimoisten suunnitelmien edistämiseen ei minua saada; ellei lempeni ole sinulle kylliksi, niin eroamme ainiaaksi."

"Anna, kuinka voit luulla..."

"En sitä luulekkaan", vastasi Anna ojentaen hänelle kätensä. "Toiset ovat saaneet sinut sellaisiin ajatuksiin, mutta heitä ne, Kustaa. Minä pyydän sitä sinulta todistukseksi rakkaudestasi."

Kustaa suuteli hellästi hänen kättänsä. "Koko elämäni hartain halu on saada sinut omakseni, ja sinun sekä veljesi palvelukseen pyhitän elämäni."

"En tiedä, saanko tulla omaksesi, mutta Jumalan edessä lupaan, etten koskaan kuulu kenellekään muulle, ja lupaukseni vahvistuksena olkoon ensi suuteloni!" Hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, ja heidän huulensa yhtyivät hetkeksi.

"Anna, rakas, lemmitty Annaseni, sinä tulet olemaan tyytyväinen minuun", sanoi Kustaa hilpeästi.

"Kiitos, eikä nyt mitään heikkoutta enää. Me tiedämme kumpikin mitä meidän on tekeminen." Anna peitti kasvonsa nenäliinallaan ja meni muun nuorison luo ottamaan osaa heidän keskusteluihinsa ja leikkeihinsä.

Hogenskild Bielke oli käynyt etuhuoneen läpi ja nähnyt Annan Kustaan sylissä. Riemuiten kertoi hän uutista uskotuilleen, mutta juuri hän itse rakensi sen johdosta enimmän tuulentupia.

Sentähden Pietari herra suuresti ällistyi, kun poikansa pyysi hänen suostumustaan ulkomaanmatkaan lakitieteellisiä opintoja varten.

Sitä pidettiin jonkinlaisena sopimuksena nuorten kesken; he muka tahtoivat, että asia vastaiseksi pidettäisiin salassa, ja katsottiin olevan välttämätöntä mukautua siihen.

"Kauan hänen ei pidä viipyä", sanoi herra Hogenskild. "Kukapa voisi luottaa kuusitoistavuotiaan naissydämen vakaisuuteen."

"Asia lienee lopuksi riippuvainen kuninkaasta", huomautti Pietari herra, "-- ja -- Kustaa ei ole liturgisti."

"Mitähän arvelette siitä", virkkoi Eerik Sparre, "että minä sain kirjeen Possevinolta; hän luottaa siihen, että katolinen kirkko minun kauttani tulisi edistymään Ruotsissa."

"Kaikkia mahdollisia kokeita tehdään", vastasi Ture Bielke. "Tiedättekö, että paavilta on saapunut uusi kirje."

"Kuninkaalleko?"

"Ei, vaan kruununprinssille; hänen pyhyytensä on kuullut puhuttavan siitä, että Sigismund harrastaa kirkkomusiikkia, ja sentähden hän tahtoo lähettää kolme soittotaitoista nuorta miestä, jotka samalla ovat perehtyneet raamattuun, jotta prinssi sekä heidän laulustaan että keskusteluistaan voisi saada mielenylennystä."

"Ovatko he jo saapuneet?"

"Ovat."

"Vai niin, kolme täysiveristä jesuiittaa. Vahvastipa suunnitellaankin uutta jesuiittalähetystä Ruotsiin."

"Olen todellakin kuullut jotakin siitä", puuttui puheeseen Juhana Sparre; "he sanovat muka olevansa kuningatar Annan kruununprinssille lähettämiä."

"On tuskin viikkoa siitä, kun näin heidät Tukholmassa", kertoi Ture herra. "Nuoria, kauniita miehiä, jotka peittivät todellisen pukunsa tavallisten vaatteiden alle."

"Kuka täällä on ottanut heidät hoiviinsa?"

"Osittain Niilo Brask, osittain, luullakseni pääasiassa, jesuiitta Simon Nicovius. Heidän kirjansa ovat lukon takana, niin että otappa selvää, minkä hengen lapsia he ovat."

"Miten sinä olet päässyt näiden asiain perille?" kysyi Hogenskild nauraen.

"Erään Sturein entisen palvelijan kautta, joka nykyään palvelee Simonin luona."

"Ja tahtoo saada pikkusen sivuansioita?"

"Kyllä hän saakin, niin kauan kuin tiedot ovat täysin luotettavia. Lienee tarkoituksena, että jesuiitat kävisivät kuninkaan luona vakuuttamassa hänelle, että paavilla kyllä on hyvää tahtoa, mutta että tärkeät asianhaarat eivät salli hänen taipua kuninkaan toivomuksiin."

"On tuskin luultavaa, että hän ottaa heitä vastaan", huomautti Hogenskild; "olen itse kuullut hänen sanovan Sigismundille, että jesuiitoilla on toinen jalka saarnastuolissa, toinen neuvostossa, valmiina kaikenmoisiin elkeisiin."

"Minä pelkään, että 'kuninkaan uskonto', kuten sitä kansan kesken nimitetään, on vielä pahempaa", sanoi Eerik Sparre. "Mikäli ymmärrän, on se vain paavilaisuutta valepuvussa, ja nuo hävyttömät hyökkäykset maassa hyväksyttyä uskontoa vastaan sekä julkisissa saarnoissa että muissa tilaisuuksissa ovat kerrassaan julkeita."