Part 15

Turhaan Juhana vetosi kuninkaallisiin oikeuksiinsa. Kaarle ei suostunut siihen, että niitä pienimmässäkään määrässä sovellettiin herttuakuntaan; se kuului yksinomaan hänelle, ja alamaistensa isänä hän hoiti sitä.

Mariestadin ja Mariefredin kaupungit perustettiin, ja molemmat saivat nimensä hänen jumaloidusta Mariastaan.

On merkillistä, miten hänen raudankova tahtonsa taipui pehmeäksi kuin vaha hänen puolisonsa pienissä kätösissä. Hän koetti arvata ja jo ennakolta täyttää puolisonsa toiveet, eikä kukaan muu kuin Maria olisi voinut saada häntä suopeammalle kannalle veljeänsä kohtaan, jota hän vuosi vuodelta piti yhä pienemmässä arvossa.

Vuonna 1580 Maria synnytti tyttären, jonka Kaarle äitinsä mukaan nimitti Margareetaksi. Lapsi oli heikko ja kivulloinen sekä eli vain muutamia vuosia.

Marialleen hän aukaisi sydämensä, Marialleen hän ilmaisi ajatuksensa, hänen kanssaan hän neuvotteli, mitä piti tehtämän maan tilan parantamiseksi ja kansan valistamiseksi. Ja Maria koetti katsoa asioita hänen silmillään ja omaksua hänen ajatustapansa.

Ollen itse kasvatettu evankeliseen uskoon hän hyväksyi sen, että Kaarle otti vastaan ne protestanttiset papit, jotka etsivät suojaa herttuakunnasta; hän ei kuitenkaan tahtonut, että herransa kovin sanoin vastaisi veljensä ankariin määräyksiin, että heidät oli heti lähetettävä takaisin. Mutta joskaan hän ei voinut estää häntä kiivaasti vastaamasta, tulivat vastaukset kuitenkin hänen tähtensä lievemmiksi kuin mitä Kaarle itse oli tahtonut.

Jo alusta pitäen oli Maria ruvennut kirjeenvaihtoon kälynsä kanssa, ja muutamien vuosien kuluessa olivat molemmat todellisia rauhanvälittäjiä miestensä kesken.

Sillä aikaa leskikuningatar oleskeli Strömsholmassa. Sukulaisia ja ystäviä oli enimmäkseen siinä pienessä hovissa, minkä hän oli koonnut ympärilleen.

Leskikuningatar oli liian viisas sekaantuakseen politiikkaan. Täydellä vakaumuksella hän riippui puolisonsa uskossa, ollen tässä suhteessa herttuan puolella. Tämän väkinäistä menettelyä ei hän kyllä voinut ensinkään hyväksyä, mutta hän toivoi nyt, että Marian vaikutus lieventäisi hänen kiivaan luonteensa purkauksia.

Elisabet oleskeli enimmäkseen hänen luonansa. Tukholman linnassa oli elämä liian tahditonta häntä viehättääkseen. Hänellä oli kyllä oma hovinsa, mutta sekä kuningas että kuningatar tahtoivat toimittaa sinne suosikkejaan, ja nämä eivät suinkaan olleet henkilöitä, jotka häntä miellyttivät.

Kaksitoistavuotias Annakaan ei miellyttänyt häntä, tai sanokaamme suoraan, että tytön vaihteleva luonne kauhistutti Elisabetia.

Ei ainoastaan hänen ulkomuotonsa muistuttanut Ceciliaa, vaan myöskin nuo yhtäkkiset vaihdokset ilosta suruun, mitä vilkkaimmasta hilpeydestä vakavuuteen ja jäykkyyteen. Onneksi eleli nuori neiti vallan toisissa olosuhteissa, ja hänen ehdoton luottamuksensa veljeen saattoi olla hänelle hyvänä suojana kaikkia kiusauksia vastaan.

Strömsholmassa, hänelle nykyään niin rakkaan Katariinan luona, hän sai olla vapaana tällaisista vastenmielisyyksistä.

Katariinan kanssa hän saattoi keskustella tuosta tärkeästä kysymyksestä, mennäkkö naimisiin vai eikö.

Sydämessään hän tunsi taipumusta herttua Kristofferiin, mutta Sofian onneton avioliitto väikkyi aina aaveen tavoin hänen mielessään.

Katariinan neuvosta oli hän kuitenkin tehnyt päätöksensä. Mecklenburgiin oli lähetetty kirje, ja kesällä oli vietettävä häät Tukholman linnassa, mutta herttuaa kehotettiin tulemaan leskikuningattaren luo Strömsholmaan morsiantansa tapaamaan. Sieltä heidän oli määrä matkustaa yhdessä pääkaupunkiin.

Sitä ennen täytyi hänen kuitenkin vielä saada kerran nähdä rakas sisarensa, joka nykyään, kun miehensä oli karkoitettu valtakunnasta, alati oleskeli Ekolmsundissa jumaloidun poikansa kanssa.

Sinne matkusti Elisabet, ja hänet otettiin avosylin vastaan.

Sofia oli virkeämpi kuin pitkään aikaan, ja ilo siitä, että hän sai nähdä rakkaan sisarensa, oli ainakin hetkiseksi tehnyt hänet melkein terveeksi.

Miten paljon heillä olikaan toisilleen kertomista! Pöyhkeästä, ylpeästä Sofiasta oli tullut nöyrä nainen, joka ei elämältä mitään vaatinut.

"Vain yksi rukous minulla on", sanoi hän, "että rakkaan poikani kävisi hyvin elämässään; hänen tähtensä tahdon mielelläni kärsiä vaikka mitä."

Kun Elisabet sitten rohkeni väittää, että hän hemmotteli poikansa piloille, vastasi sokaistu äiti:

"Hän on ainoa aarteeni maan päällä. Voisinko kieltää häneltä mitään?"

Nuori Kustaa oli tavattoman kaunis lapsi. Vaaleat kiharat ympäröivät hänen päätään, ja hänen sinisilmissään oli toisinaan lempeä ilme, mutta olipa toisinaan rajuuttakin sekä katseessa että kasvojen eleissä, ja silloin hän muistutti suuresti isäänsä. Silloin hän kohteli pahoin sekä palvelijoita että eläimiä, ja kun äiti ei suvainnut häntä kuritettavan, pakenivat kaikki häntä.

Turhaan Elisabet tästä huomautti. Sofia ei tahtonut kuullakkaan mitään semmoista.

Eräänä päivänä kuulivat sisarukset huutoa ja melua linnanpihalta, ja kun he kiiruhtivat ikkunaan, näkivät he, että tallimestari esteli tuota yksitoistavuotiasta poikaa nousemasta hurjan hevosen selkään.

Vimmoissaan siitä, ettei saanut mitä tahtoi, tempasi pikku riiviö miekan tupestaan ja iski kerran toisensa perästä palvelijaa kohden, joka väisteli nopeasti.

Herttuatar huusi, tempasi ikkunan auki ja käski tallimestarin antaa hevosen.

Poika hyppäsi heti selkään, mutta kun pikku herra ei voinutkaan hillitä hevosta, heitti se hänet melkein heti maahan, jossa hän makasi tajutonna, liikahtamatta.

Herttuatar huudahti kauhusta ja hyökkäsi rappusia alas.

Ei kukaan ollut uskaltanut mennä poikaa lähelle. Kaikki seisoivat hämillään ja säikähdyksissään.

Herttuatar kumartui alas ja kuunteli, sitten hän otti hänet syliinsä ja kantoi linnaan.

Tajunta palasi muutaman tunnin kuluttua.

Ei kukaan muu kuin äiti saanut pitää huolta hänestä, ja kun tämä tahtoi estää häntä liian aikaisin nousemasta jalkeille, löi hän äitiään, ja tämä sieti sen kärsivällisesti.

Hänellä ei ollut enää aikaa seurustella Elisabetin kanssa, ja suru sydämessä matkusti tämä pois.

Herttua Kristoffer oli jo ehtinyt saapumaan Strömsholmaan ja oli itse häntä vastaanottamassa.

"Niin, vie minut täältä", sanoi Elisabet, "minä olen kärsinyt liian paljon tahtoakseni kauemmaksi aikaa jäädä tänne."

Katariina seurasi äskenkihlattuja, ja Tukholmassa vietettiin häät kaikessa yksinkertaisuudessa, ehkäpä osittain kuningattaren sairauden tähden, mutta enimmän ehkä sentähden, että prinsessa Elisabet halusi niin.

Senjälkeen kävivät vastanaineet tervehdyksellä herttuan luona, josta ei ollut saavuttu häihin.

Komeasti otti Kaarle heidät vastaan. Hän oli tähän aikaan itse niin onnellinen, että mielellään tahtoi valmistaa iloa muillekin.

Ja hänen hyvä enkelinsä, niinkuin hän Mariaansa nimitti, eli niin yksinomaan häntä varten, että saattoi aivan kirjaimellisesti sanoa hänen lukevan miehensä silmistä tämän ajatukset ja arvaavan hänen toiveensa.

Molemmat herttuat sopivat hyvin keskenään. Kummankin luonteessa oli rehellistä vakavuutta, ja molemmille hymyili tulevaisuus loistavan värisenä.

Vain muutamia harvoja, mutta suloisia päiviä he saivat viettää yhdessä.

Eron hetkellä sanoi herttua Kristoffer: "En voi teille toivoa suurempaa onnea kuin teillä jo on, olkoon se vain pysyväinen."

"Ole lujana uskossasi, kunnioita ja rakasta herraasi, niin elämäsi on vankalla pohjalla", virkkoi Kaarle jäähyväishetkellä sisarelleen.

Nuorten saapuessa Tukholmaan tahtoi Juhana tietää, mitä uutta Kaarleen kuului.

Mutta he tiesivät kertoa vain niin suuresta perheonnesta, että hän pian väsyi siihen ja antoi heidän heti senjälkeen matkustaa.

Viisi komeata laivaa oli varattu viemään nuorta paria Wismariin, ja tykkien jyskyessä sekä kaikin puolin juhlallisesti tapahtui Tukholmasta lähtö.

* * * * *

"Kaikki ovat onnellisia, kaikki saavat mitä heidän sydämensä halajaa, minä vain olen yksin ja hyljättynä, ilman ystäviä, voimatta luottaa kehenkään!"

Näin valitteli kuningas ja syystä kylläkin. Mitään ystäviä ei hänellä ollut, ja hänen uskottujansa, Juhana Henrikinpoikaa y.m., saattoi pikemmin pitää hänen kätyreinään ja palvelusjuhtinaan.

Miten olikaan hän koetteeksi mukautunut muiden toiveita noudattamaan!

Kun katolinen kirkko velvoitti häntä paastoomaan keskiviikkoisin, sentähden että hän sennimisenä päivänä oli murhauttanut veljensä, niin hän oli vuosi vuodelta noudattanut sitä, mutta vapaaksi hän ei ollut päässyt siitä tuskasta, joka aina tuontuostakin yhtäkkiä ahdisti häntä hänen ajatellessaan Eerikkiä. Mistä johtui, että hän suureksi kauhistuksekseen näki hänet ilmielävänä edessään aivan aiheettomasti? _Siitä_ olisi toki rukouksien ja paastoomisien pitänyt vapauttaa hänet; mutta sitä ne eivät ensinkään tehneet. Ei, hän ei luottanut ensinkään katolisuuteen. Eikö hän ollut pitänyt varmana sitä, että saisi paavin välityksellä haltuunsa neapelilaiset herttuakunnat, joihin hänen puolisollaan oli pätevät oikeudet? Sitä oli tapahtunut yhtä vähän kuin sitäkin, että paavi lupauksensa mukaan olisi vaikuttanut Ruotsin hyväksi rauhanteossa Puolan ja Venäjän välillä.

Kun sitten rauhasta lopultakin sovittiin Possevinon myötävaikutuksella, vahvistettiin sen sijaan Puolan vaatimukset Ruotsin alueisiin Liivinmaassa.

Ja hänen, kuninkaan, piti muka tulla katoliseksi. Ei, hän oli nyt oppinut tuntemaan heidät, hän tiesi minkä arvoisia he olivat. Sanokoon Katariina mitä tahansa, omatunto kielsi häntä noudattamasta hänen toivomuksiaan.

Mutta kun hän tuli puolisonsa luo ja näki hänen tuskaisen katseensa, tunsi hän sydämessään kipeän piston ja väänteli käsiään katkerassa epätoivossa.

Tapahtuu toisinaan, kun elonlamppu on sammumaisillaan, että tajunta tarkistuu; ja eräänä sellaisena hetkenä Warsewitz tunnusti, kun Katariina kiihkeästi sitä uteli, että katolinen oppi ei ollut tähän asti saavuttanut minkäänlaista menestystä Ruotsissa, mutta että kaikkien uskovaisten toiveet olivat kiintyneet kruununperilliseen.

Silloin Katariina muisteli, miten hän oli iloinnut kuninkaan yksityisestä kääntymisestä. Nyt hänen sydäntänsä ahdisti. Nainen sietää vähimmin sitä, että hänen miehensä on heikko ja epäröivä, ja Katariinan synnynnäinen ylpeys ja hänen oikeudentuntonsa, joka halveksi kaikenmoista häilymistä puolelle ja toiselle, oli syvästi loukkaantunut kuninkaan käytöksestä.

Ruotsalaisten sukulaistensa keskuudessa ei Katariinalla ollut varsinaisesti yhtään ystävää. Kaikki osoittivat kyllä hänelle sitä kunnioitusta, jota hänen asemansa ja persoonallinen arvonsa vaati, mutta luottamusta, ystävyyttä... Saattoiko hän odottaa ja vaatia muilta, mitä hän itse ei heille antanut?

Etenkin naisten kesken muodostaa uskonnon-eroavaisuus muurin tai aukaisee kuilun. Leskikuningatar oli hyvin hänen mieleisensä, mutta Kustaa Vaasan puoliso ei tuntenut mitään myötätuntoisuutta sitä naista kohtaan, joka koetti saada pojan kavaltamaan isänsä uskon.

Katariina Jagellotar ymmärsi sen ja vetäytyi erilleen.

Eerik Brahe, kreivi Pietarin poika, oli kyllä katolinen.

Hän oli nainut ruhtinatar Elisabetin Lüneburgista, turhamaisen höperön, joka koreilla puvuillaan, joiden vertaisia, ei Ruotsissa koskaan oltu nähty, pani kaikkien naissukulaistensa päät pyörälle, mutta joka ei voinut lausua ainoatakaan järjellistä sanaa.

Katariina oli siis jäänyt yksinomaan lastensa ja rippi-isänsä seuraan. Viimemainittu koetti hänessä ylläpitää rohkeutta, ja toivoen voivansa sovittaa muiden syntejä antautui hän mitä kiihkeimpiin katumusharjoituksiin, joita ainoastaan yhä yltyvä sairaus voi keskeyttää.

Katariina koetti viimeisiin asti salata sitä sekä itseltään että muilta; ja uskonkiihko elähyttikin häntä viimeisiin asti. Hänen vuoteensa yläpuolelle ripustettiin ristiinnaulitun kuva, jonka edessä hän yhtämittaa oli palavissa rukouksissa.

Viimeisiin asti hän kehotti puolisoansa julkisesti ja kunniallisesti kääntymään katoliseen uskoon ja voimakkaasti saattamaan sen valtakunnan uskonnoksi.

Juhana itki ja vaikeroi sanoen tahtovansa tehdä kaiken voitavansa noudattaakseen hänen toivomuksiaan ja pyysi häntä vain olemaan kärsivällinen.

Katariina määräsi testamentissaan 10,000 taaleria koulun perustamiseksi Braunsbergiin, jossa jesuiitat kasvattaisivat ruotsalaisia nuorukaisia katoliseen oppiin.

Hän vannotti lapsiansa pysymään äitinsä uskossa, ja Sigismund vakuutti hänelle, ettei koskaan ole sille uskoton.

Kun hänen tuskansa kävivät ylen koviksi, heitti hän vielä kerran heille hellät jäähyväiset ja käski sitten kaikkien poistua paitsi rippi-isänsä, jonka piti jäädä sinne viime hetkeen asti.

Sigismund talutti itkevän isänsä pois huoneesta. Katoliset papit ja palvelijat, jotka olivat saaneet olla saapuvilla, seurasivat jäljessä, eikä kukaan huomannut, että neljätoistavuotias Anna, joka oli vaipunut äitinsä vuoteen viereen, jäi huoneeseen.

Siihen aikaan oli lääkintätaito hyvin vähäinen. Kuningatar-raukan oli täytynyt kärsiä paljon, sillä hän kysyi tuskissaan rippi-isältään, eivätkö ne kauheat vaivat, joita hän sairautensa aikana oli kärsinyt, tuottaneet mitään lyhennystä niille tuskille, jotka kiirastulessa odottivat häntä.

Rippi-isä pudisti epäillen päätänsä. "Se antaisi minulle voimaa paremmin kestämään niitä", vaikeroi kuningatar.

"Jospa uskaltaisin", änkytti pappi. "Sanokaa, puhukaa! Oi kuinka hirveästi minä kärsin!"

"Armollisin kuningatar..."

"Ei, hyljätty naisraukka, joka pyytää lievitystä suuressa tuskassaan."

Pappi pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi kuiskaten, melkeinpä peläten omia sanojaan: "Minun ja kaikkien uskollisten vakaumus on, ettei mitään kiirastulta olekkaan. Se on vain tekaistu juttu, jotta sen avulla saataisiin yksinkertainen kansa pysymään aisoissa."

Kuningatar oli noussut vuoteessaan. Hän tuijotti pappiin, ikäänkuin ei olisi uskonut korviaan; sitten hän huudahti voimakkaasti ja käskevästi: "Menkää!"

"Armollisin kuningatar!"

"Menkää, tai huudan apua!"

Samassa pappi huomasi prinsessa Annan, joka oli noussut polvistuneesta asennostaan, ja syöksyi suin-päin ulos.

Kuningatar vaipui vuoteelleen. Silmänräpäyksen ajan luuli Anna, että hän oli kuollut, mutta silmät aukenivat taas ja ne kohtasivat tyttären kyyneleisen katseen.

Sairas tahtoi puhua, mutta kyky oli poissa. Silloin tytär nojautui häneen, ja herpaantuneet kädet nousivat siunaten. Tuskat näyttivät tauonneen, ja hymy jähmettyi hänen huulilleen.

Katariina Jagellotar oli kuollut.

Hän oli ollut köyhien hyväntekijä, ja suuri oli sentähden suru.

Ylen kiihkeä oli Juhana surussaan niinkuin kaikessa muussakin. Hänen silmissään oli vainaja nyt enkeli; tuskat olivat tehneet kuningattaresta marttyyrin, eikä kukaan tiedä, mihin Juhanan olisi voinut taivuttaa, jos paavi tällä hetkellä olisi tahtonut julistaa kuningatar-vainajan pyhimykseksi. Katoliset kiihkoilemiset leimahtivat hänessä uudelleen. Hän kutsui luokseen uuden arkkipiispan Andreas Björnramin ja kehotti tätä ruumissaarnassaan kiittämään Katariinan alttiutta isiensä uskolle.

Ja Ruotsin kirkon päämies suvaitsi tosiaankin lausua sellaiset sanat kuin "että kuningatar aina oli pysynyt katolisessa uskossa, jota ilman ei kukaan tule autuaaksi".

Kuningas lahjoitti hänelle kahdet kultavitjat hänen myöntyväisyytensä tähden ja lupasi aina olla hänelle suopea ja armollinen herra.

Suurella komeudella toimitettiin hautaus Upsalan tuomiokirkossa. Katariinan hautaholvi koristettiin mitä upeimmin. Toiselle puolen kohotettiin kuningattarelle kaunis muistopatsas ja toiselle puolelle määrättiin paikka kuningas Juhanan muistoksi pystytettävälle samanlaiselle patsaalle.

* * * * *

Suru väistyi kuitenkin pian muiden aatosten tieltä. Juhana tunsi olevansa vapaampi toimissaan kuin ennen, ja joskin hän juhlallisesti aina vakuutti lohdutonta suruansa ja syvää kaipaustansa, kehittyi kuitenkin hänen häilyvässä mielessään pian ajatuksia ja suunnitelmia, jotka hänen toistaiseksi täytyi pitää omana salaisuutenaan.

Mutta lempilapsensa, liturgiansa puolesta hän tahtoi nyt työskennellä; ja nyt, kun ei ollut mitään esteitä, sen _täytyi_ tulla tunnustetuksi.

Kaikkien katolisten täytyi poistua valtakunnasta. Warsewitz matkusti kohta kuningattaren kuoleman jälkeen, mutta Tukholman kirkkoherra Laurentius Forsius oli katolinen.

On totta, että hän oli saanut kuninkaalta tämän hyvän papinviran sillä ehdolla, että tulisi katoliseksi, mutta nyt kuului asiain kulkuun, että kuningas karkoitti hänet virastaan, kun katolisia ei enää suvaittu.

Pääalttarin edessä riisuttiin häneltä senjälkeen julkisesti papinpuku ja hänet ajettiin häpeällisesti pois.

Uudelleen alkoivat kuninkaan aivoissa kummitella ajatukset yhtymisestä kreikkalaiseen kirkkoon, mutta hän hylkäsi ne jotenkin pian palatakseen omaan uskontojärjestelmäänsä, joka sentäänkin, hänen mielestään, oli paras kaikista.

Sillä välin oli vastustajain luku tuntuvasti lisääntynyt. Eräs pappi Skaran hiippakunnassa oli kiihottanut mieliä kuningasta vastaan, ja kuiskailtiinpa, että joukko aatelismiehiä, joka nimitti itseään "kolmeksikymmeneksi", oli aikeessa panna toimeen suuren mellakan.

Ryhdyttiin voimakkaisiin toimenpiteisiin. Pappi joutui kiduttavaan kuulusteluun ja tuomittiin useine puoluelaisineen kuolemaan, mutta varsinaiset alkuunpanijat jäivät vapaiksi.

Sitten määrättiin, että niiltä papeilta, jotka eivät noudattaneet liturgiaa, oli pidätettävä palkat.

Juhanalle oli käynyt elinkysymykseksi saada liturgiansa käytäntöön, ja pieninkin vastarinta kiihotti häntä melkeinpä hourupäiseen vihaan.

Vuonna 1582 säädettiin liturgia vielä ankarammin noudatettavaksi ja hyväksyttäväksi. Ne papit, jotka eivät tahtoneet taipua siihen, pantiin viralta, vangittiin ja ajettiin maanpakoon.

Menipä Juhana kuningas niinkin pitkälle, että omin käsin tarttui erääseen vangittuun pappismieheen ja tallasi hänet jalkoihinsa huudahtaen:

"Jalopeurain ja kyykäärmeiden päällä on sinun käyminen!"

Tämä mies, mestari Eerik Skepperus, rehtori Tukholmassa, oli luvannut hyväksyä liturgian. Mutta tarkemmin mietittyään hän sanoi, ettei voinutkaan omantuntonsa tähden tehdä sitä. Väkivaltaisen kohtelun johdosta hän sai sisäisen vamman, ja vastenmielisyys vain kiihtyi.

Koko valtakunta oli täynnä vainoa, sekasortoa ja levottomuutta; syytöksiä tuli maan joka osasta. Papit olivat heittäneet "punakirjan" maahan ja tallanneet sitä, sanoen sitä perkeleen keksinnöksi, mutta kun rikollinen sitten piti vangittaman ja saatettaman syytteeseen majesteettirikoksesta, oli hän paennut herttuakuntaan.

Kaiken tämän ohessa kasvoi eripuraisuus Juhanan ja Kaarlen välillä. Jälkimäinen oli ottanut Angermanuksen ja Pietari Joonaanpojan suojaansa, "sentähden", sanoi hän, "että me tunnustamme sitä uskontoa, josta he pitävät kiinni".

Mutta ei mikään auttanut; heidät haastettiin Tukholmaan.

Sinne he eivät uskaltaneet lähteä, vaan pakenivat ensin Vikeniin ja sitten Mecklenburgiin, jossa herttuatar Elisabet ilomielin otti heidät vastaan.

Rohkean Magdaleenan oli pakko jäädä kotiin hoitamaan sairaita lapsiaan.

Hänelle, sanottiin, että kuninkaan lähetit olivat saapuneet Nyköpingiin vangitsemaan häntä.

Luultavasti toivottiin, että hänen miehensä saataisiin palaamaan.

Silloin hän jätti pienokaisensa erään uskollisen ystävän haltuun ja lähti valepuvussa Tukholmaan.

Hän kiiruhti heti linnaan ja pyysi päästä prinsessa Annan puheille.

Tämä tunsi hänet entuudesta ja oli iloinen saadessaan taas nähdä hänet.

Silloin Magdaleena kertoi tulevansa pakolaisena pyytämään häneltä suojaa itselleen ja pienille, sairaille lapsilleen.

"Mieheni on pelastunut vainosta", sanoi hän, "kosto on kohtaava meitä."

"Mitä pahaa hän on tehnyt?" kysyi Anna.

"Saarnannut puhdasta evankelista oppia."

"Onko se rikos?"

"On, armollinen neiti. Kuningas on määrännyt liturgiansa noudatettavaksi; ja se, jonka omatunto kieltää sitä hyväksymästä ja saarnaamasta, joutuu pyövelin käsiin tai ainakin ankarimpaan vankeuteen."

"Minulla ei ole mitään tekemistä liturgian kanssa."

"Eihän laki lienekkään teitä varten."

"Pitäisihän sen ulottua kaikkiin."

"Niinpä luulisi, armollinen neiti."

"Minä puhun kuninkaan kanssa, mutta ehkäpä pyydän kruununprinssin apua?"

"Hänhän on katolinen?"

"Hän pitää kunniassa minun uskoani ja sentähden kai myöskin teidän. Olkaa nyt täällä kuin kotonanne, sillä tänään ette voi täältä lähteä."

"Armollinen neiti, minä en lähde täältä ennenkuin olette auttanut minua."

Anna riensi isänsä luo, mutta tämä oli taipumaton. Vaimo saa kärsiä miehensä puolesta, sanoi hän, sehän on aivan oikein, ja hänet on heti vangittava.

"Linnassako, minun suojissaniko?" huudahti prinsessa kauhistuneena.

"Tai silloin kun hän lähtee sieltä", vastasi Juhana. "Muutamia tunteja ennemmin tai myöhemmin, se ei merkitse mitään."

Anna meni kuninkaan luota kruununprinssin luo ja pyysi hänen apuansa.

Sigismund mietti asiaa. "Minä en voi enempää kuin sinäkään", sanoi hän, "mutta anna neitiesi illalla polvistua hänen eteensä."

"Mielelläni, jos sillä jotakin saavutetaan. Puhunpa heille heti."

Kohta senjälkeen sanoi kaunis Gunilla Bielke Ebba Hornille: "Lyödäänpä vetoa, että minä hankin kuninkaan suostumuksen polvistumatta."

"Kauniimman solkeni panen vetoon!"

"Sitten on asia ratkaistu!"

Kun kuningas illalla tapansa mukaan tuli prinsessan luo, kohtasi hän ensimäisessä huoneessa neiti Gunillan, joka tuli ruusu kädessä häntä vastaan. "Antakaa anteeksi Magdaleena raukalle", pyyteli hän hymyillen suloisinta hymyään.

Kuningas katsahti ympärilleen. He olivat kahden. "Mitä saan minä puolestani?" kysyi hän.

Gunilla ojensi hänelle ruusun.

Kuningas sovitti sen hänen kaularöyhelöönsä ja suuteli häntä; sitten hän meni reippaasti sisään ja sanoi Annalle:

"Anna minulle paperia ja kynä, niin kirjoitan Angermanuksen vaimolle vapautuskirjan."

Prinsessa syleili isäänsä; hän oli ihastunut hänen hyvyyteensä.

"Miten sinä menettelit?" kysyi Ebba.

"Ss, se on minun salaisuuteni. Solki tänne!"

14.

JUONIA.

Kaiken tämän tapahtuessa kiehui ja kuohui monen mieli. Hyödytön sota Liivinmaassa köyhdytti maata. Veljeskiistat sekä kumpaisenkin virheet ja heikkoudet olivat aatelisten kirjeen- ja sananvaihdon esineinä, kun he nykyään melkein yhtenä ainoana suurena sukuna usein kokoontuivat milloin mihinkin komeaan herraskartanoon. Luokaamme silmäys erääseen tällaiseen suureen sukukokoukseen Rydboholmassa ja koettakaamme hämäräin aikakirjain avulla luoda silmiemme eteen kuvaus menneistä ajoista, esittää tunteita ja ajatuksia, joita silloin oli liikkeessä väkivaltaisia taistelujaan taistellen ja jättäen maininkeja, jotka rangaistuksen vitsauksen tavoin tulivat heidän omaksi turmiokseen.

* * * * *

Rydboholmassa oli Pietari kreivin kirjoitus- ja lukuhuone sisustettu ja koristettu kaikella sillä komeudella, mikä oli niin korkean herran arvon mukaista. Kalliit flaamilaiset seinäverhot riippuivat seinillä, penkit seinävierillä olivat päällystetyt kalliilla kankailla, ja keskilattialla oleva suuri pöytä oli hienoimman leikkaustaiteen mestariteos.

Kaksitoista korkealla selkänojalla varustettua tuolia seisoi sen ympärillä, nekin olivat leikkauksilla koristetut, mutta selkänojat ja istuimet sitäpaitsi tyttärien ja miniäin kulta- ja silkkiompeleilla kaunistamat.

Erään korkean ikkunan ääressä oli Italiasta tuotu, metallikoristeilla ja leikatuilla korkokuvilla runsaasti koristettu, harvinaisen kaunis kirjoituspöytä; suurimmassa arvossa piti Pietari kreivi ikkunain välissä seisovaa kirjakaappia, jossa oli sekä useita painettuja kirjoja että myöskin erittäin harvinaisia ja kallisarvoisia käsikirjoituksia.

Suuren pöydän alle ja kaikkialle huoneeseen oli levitetty suden ja soopelin nahkoja.

Takassa paloi loimuava valkea.

Silloin vedettiin ovi verhot syrjään, ja kreivi Pietari, hänen vävynsä herrat Eerik ja Juhana Sparre, Hogenskild Bielke ja tämän veli Ture Bielke astuivat sisään. Pietari kreivi käski tuoda sisään viiniä ja olutta sekä pyysi sitten vieraitaan asettumaan pöydän ympäri.

Mitään tärkeämpää keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Puhuttiin puuta-heinää, kunnes juomat ja maljat olivat pöydällä ja palvelijat poistuneet. Silloin täytti Pietari herra maljat vaahtoavalla nesteellä ja lausui kunnioitettavat vieraansa tervetulleiksi.