Part 14

Jesuiitta kalpeni ja otti sen kumartaen. Hänen molemmat esimiehensä loivat silmäyksen toisiinsa nähdessään, miten hänen kätensä vapisivat hänen aukaistessaan kirjettä.

Siinä mainittiin, että hänen sekä paavillisen legaatin piti palata Roomaan tekemään tiliä siitä, että olivat niin epäviisaasti ja huolimattomasti hoitaneet sitä tärkeätä tointa, jonka heidän esimiehensä olivat heille uskoneet.

Verkalleen hän kääri kirjeen kokoon ja jätti sen takaisin Possevinolle.

Yhtä kevyesti ja suosiollisesti kuin ennenkin sanoi tämä:

"Maailman silmissä näyttäytykäämme samanlaisilta kuin ennenkin. Tarkastuksen jälkeen matkustamme Stegeborgiin."

Kumarrus oli Luostari-Lassin ainoa vastaus; oli helppo huomata, että hän oli hämmästyksissään.

"Jäätkö sinä, veliseni, tänne?" kysyi Possevino Warsewitzilta.

"Jään, kuningattaren muiden hovisaarnaajain kera. Vähäinen lienee toki vaikutuksemme täällä."

"Voipa olla suurikin, jos ylläpidätte sitä uskoa, joka nyt elähyttää nuorta kruununprinssiä."

"Hän on ihmeteltävän lujamielinen."

"Siihen ainoastaan voin perustaa toivoni täältä lähtiessäni."

He erosivat.

Myttyyn oli mennyt yritys Ruotsin kirkon saattamiseksi Rooman vallan alaisuuteen. Pettynein toivein läksi paavin lähetti ainaiseksi Ruotsista, suuri joukko katolisia pappeja mukanaan.

12.

PONTUS DE LA GARDIE.

Suuri ja yleinen oli Ruotsissa tyytymättömyys sodankäyntiin Suomessa. Se nieli valtion varat tuottamatta voittoa tai kunniaa.

Juhanan mielestä Yrjö Boije vitkasteli aivan liiaksi, ja Horneille hän ei koskaan voinut leppyä. Nyt piti löytää päällikkö, jolla olisi kuninkaan luottamus ja joka samalla oli reipas ja pelkäämätön sekä ennen kaikkea uuras.

Sellaisen hän luuli saaneensa Pontus de la Gardiesta, mutta -- olihan tämäkin ollut petturi. Voisihan hän antautua vihollisten viekoiteltavaksi... ehkäpä Iivanan... Sentähden oli välttämätöntä jo edeltäpäin sitoa hänet Ruotsiin niin lujilla siteillä kuin mahdollista.

Sofia Gyllenhjelm, kuninkaan äpärätytär, oli isänsä suuressa suosiossa. Hän oli kuningattaren hovineitsyt ja oli päässyt monen arvoisan perheen tuttavuuteen. Niissä hän oli tavannut tämän urhean soturin ja rakastunut niinkuin moni muukin hänen reippaaseen olentoonsa ja täydelliseen, ritarilliseen kohteliaisuuteensa.

Ei ole varmaa, oliko Pontus herra samalla ihastuksella kiintynyt Sofiaan, mutta hän oli liian hyvä valtiomies jättääkseen huomioon ottamatta, mitä etuja tämä saattoi hänelle tuottaa, ja sentähden hän lausui olevansa mitä syvimmästi kiitollinen, kun kuningas hänelle tarjosi Sofian kättä. Morsian oli ylenmäärin onnellinen, ja molemmat äskenkihlatut pyysivät, että häät vietettäisiin mahdollisimman pian. Samalla oli Pontus de la Gardie nimitetty ylipäälliköksi Suomeen, ja hyvin oivaltaen, miten vaihteleva onni on, hän tahtoi kernaasti saada vakavan aseman itselleen Ruotsissa.

Sanasta toimeen. Suurella komeudella vietettiin häät Vadstenan luostarikirkossa luterilaisen käsikirjan mukaan. Saatiinpa paavin lähettikin sinne saapuville paavilaisten suureksi harmiksi, nämä kun pitivät sitä kirkon saastutuksena; ja kun juhlamenojen aikana eräs parvekkeista luhistui maahan, niin he selittivät sen taivaan rangaistukseksi.

Sulhanen sai useita läänityksiä, tiluksia ja kartanoita, ja hän piti erittäinkin huolta siitä, että kaikki oli valmiina matkaa varten Suomeen.

Vähäinen ei ollut suinkaan ällistys, kun hänen nuori puolisonsa selitti tahtovansa seurata häntä. Turhaa oli kaikki puhe siitä, että saattoi syntyä meritappelu ja että oleskelu yksin oudossa kaupungissa ja vieraassa maassa olisi ikävää. Sofia vastasi sietävänsä ennen mitä tahansa kuin voivansa erota puolisostaan. De la Gardie myöntyi lopulta, etenkin kun kuningaskin näytti olevan sitä mieltä. Oli jotenkin selvää, että hän oli kehottanut Sofiaa.

Vaikeata oli kyllä ottaa hänet mukaan, mutta mitä tehdä? Parasta ottaa asiat niin huolettomalta kannalta kuin suinkin. Pontus de la Gardie oli jo aikoja sitten tullut siihen kokemukseen, että taakkaa on kannettava niin kauan kuin on pakko, mutta että se on heitettävä heti, kun se käy laatuun, ja sitten sopii käyttää vapauttaan miten haluaa.

Matkalle suoriuduttiin elokuussa 1580. Suunnattiin suoraan Liivinmaahan. Räävelissä de la Gardie hankki puolisolleen sopivan asunnon ja seurueen ja jätti hänet sitten rukouksista ja vastaväitteistä huolimatta.

Muutaman hyvin varustetun aluksen kera hän purjehti itään päin Viipuriin, Ruotsin äärimäiseen rajalinnoitukseen.

Sitä vastassa oli Venäjän puolella Käkisalmi eräällä niemekkeellä siinä, missä Vuoksenvirta Saimaasta laskee Laatokkaan. Sekä linnan että kaupungin varustukset olivat pääasiassa puusta, mutta toiselta puolen oli itse paikka erittäin sopiva ja toiselta puolen taas piiritystaito siihen aikaan niin vähäinen, että mitkään yritykset linnoituksen valloittamiseksi eivät olleet tähän asti onnistuneet. Nyt sen hetki oli lyönyt.

De la Gardie pommitutti kaupunkia hehkuvilla kuulilla. Vaikutus oli hirveä, monta taloa syttyi palamaan, ja kaikki sammutusyritykset olivat turhat.

Onnettomilla asukkailla oli valittavanaan kaupungissa riehuva tuli ja sen ympärillä kolmella taholla meri, neljännellä ruotsalaisten miekat. Suuri joukko paloi, vielä useammat saivat surmansa aalloissa, 2,000 miestä kaatui taistelussa, ja kaupunki valloitettiin. Linnan päällikkö antautui saaden itselleen ja miehistölleen luvan lähteä vapaasti.

Tämä tapahtui marraskuun 1 p:nä 1580. Yrjö Boije ja Kaarle Horn olivat saapuneet sinne tuoden lisävoimia. De la Gardie asetti Boijen linnan päälliköksi; Kaarle Hornin hän otti mukaansa.

Nämä molemmat sopivat oivallisesti yhteen. Kaarle Horn, joka oli paljon nuorempi, näki Pontus herrassa mielikuvituksensa luoman ihanteen. Hän oli pelkäämätön vaaran hetkellä, päättävä kaikissa toimissaan, arkailematon, kun hänen tuli lausua mielipiteensä, ankara velvollisuuksiensa täyttämisessä, mutta lepohetkinä hyvä toveri. Ystävien kesken hän oli avomielinen ja suora. Hän saattoi mukautua millaisiin kieltäymyksiin tahansa, kun asiat niin vaativat, mutta hyvää pöytää hän ei suinkaan halveksinut suhteessa eikä toisessa.

Nuori Horn taas miellytti Pontus herraa. Hänestähän voisi saada jotakin, saada jonkun, joka ymmärtäisi häntä ja jolle hän voisi ilmaista ne suunnitelmat, mitä mielessään liikkui.

Talvi näytti käyvän ankaraksi, mutta Pontus herra arveli väen hyvinkin tarvitsevan lepoa.

Yrjö Boije tuumi kyllä, että muualla olisi voinut olla mukavampaa ja että täällä oli muonavarain puute. Mutta mitäpä tämä asia häntä liikutti? Kuinka paljon hän aikoinaan olikaan saanut muistutuksia vitkasteluistaan, ja nyt kävi ranskalainen talvimajoihin paljon ennen kuin talvi oli alkanutkaan. Samapa se hänen puolestaan.

Sillävälin käyskenteli Pontus herra joka päivä yltympäri sotamiesten kesken puhutellen heitä ystävällisesti ja kehotellen heitä, käskien heitä pitämään hyviä päiviä niin kauan kuin se kävi laatuun; huonot ajat tulevat kyllä nekin. Hän kiitti kaikkea, mikä ansaitsi kiitosta, moitti jokaista laiminlyöntiä, mutta teki sen niin, että sellaista harvoin uudistui. Sotamiehet suorastaan jumaloivat häntä.

Päällystössä kadehdittiin suuresti häntä, ulkomaalaista. Häntä pidettiin kyllä suuressa arvossa taitavana päällikkönä, mutta... aina kun hänestä puhuttiin, tuli tuo kiusallinen mutta... Jos hän sitävastoin oli itse mukana, rupatti hän ja kertoili juttujaan tai osoittautui niin toverilliseksi ja osaaottavaksi, että kaikki vallan ihailivat häntä. Jokainen paloi halusta saada hänen lippujensa alla niittää uusia laakereita.

Hän puolestaan luotti vain Kaarle Horniin. Myöhäiseen yöhön he saattoivat istua yhdessä juttelemassa ja toisinaan lukemassa, toisinaan tarkastamassa kompassia. Siitä he eivät puhuneet kenellekään, mikä heillä oli tarkoituksena.

Sillä välin pakkanen yhä kiihtyi; järvet ja joet, vieläpä merikin jäätyivät. Pontus de la Gardie ja Kaarle Horn tekivät pitkiä retkiä. Joka kerta palatessaan he näyttivät aina iloisemmilta ja tyytyväisemmiltä, olipa se sitten raitisten tuulien tai muun vaikutusta.

Saipa arvoitus lopulta ratkaisunsa. Eräänä päivänä ylipäällikkö antoi käskyn, että koko sotajoukon tuli kuormastoineen kaikkineen olla lähtökunnossa; ja eräänä aamuna, kun pakkanen oli tavallista purevampi, komennettiin lähtöön. Matkan määrästä ei tiennyt kukaan, mutta Pontus herra suuntasi Kaarle Hornin ja lähimpien miestensä kanssa lahden jäälle, ja sotajoukko seurasi perässä.

Se oli kummaa kulkua: kompassi oli ainoana oppaana. Pureva pakkanen pakotti kulkemaan nopeasti, lepohetket olivat lyhyet ja harvalukuiset. Ylipäällikkö oli kaikkialla saapuvilla; toisinaan hän kiidätti koko penikulman takaisinpäin vain pitääkseen silmällä, että kaikki olivat mukana. Häntä tervehdittiin eläköönhuudoilla, ja hän laski leikkiä ja laverteli kuin olisi oltu huviretkellä. Saavuttiin maihin, ja siellä vihdoinkin saivat sekä ihmiset että eläimet levähtää, mikä jo oli kylläkin tarpeellista. Mutta taaskin suoriuduttiin matkaan, Suomenlahdelle, suoraan Inkerinmaata kohden. Kaikkiaan oli kuljettu 50 penikulmaa, matkan määränä oli Wesenbergin linnoitus.

Suuri oli siellä hämmästys. Linna, joka oli vanha, lujasti muurattu rakennus ristiritarien ajoilta, oli vahvasti varustettu, ja sinne vetäytyivät venäläiset suojaan. Ruotsalaisten hehkuvat kuulat sytyttivät sen, mutta tuli tukahutettiin ja muurit seisoivat entisellään.

Sitä ennen oli Pontus herra jo käskenyt lähettää Räävelistä suuren tykin itselleen. Sen saavuttua alkoi heti pommitus, ja kun ruotsalaiset maaliskuun 4 p:nä 1581 valmistautuivat rynnäkköön, antautui linna, kun sen miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.

Seuraava hyökkäys tehtiin Tolsborgin linnoitusta vastaan, mutta siellä antautuivat säikähtyneet venäläiset heti samoilla ehdoilla. Sekä Wesenbergiin että Tolsborgiin määräsi Pontus herra miehistön ja päällikön.

Sisä-Venäjälle tehtiin partioretki ja siellä poltettiin Sorinakin kaupunki. De la Gardie marssi takaisin Suomenlahden poikki Suomeen maaliskuun lopulla yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja sitten hän matkusti heti Tukholmaan neuvottelemaan kuninkaan kanssa seuraavasta sotaretkestä.

Ankarasti ahdistivat venäläisiä tähän aikaan tataarit ja urhea Stefan Batori, joka arveli, että tilaisuutta oli käytettävä. De la Gardien ehdotuksesta Juhana varusti joltisenkin sotajoukon, jonka keralla urhea herra taas purjehti Liivinmaahan.

Sillä aikaa oli Kaarle Horn hoitanut ylipäällikkyyttä. Pienellä sotajoukollaan hän valloitti linnoituksen toisensa perästä. Lode valloitettiin heinäkuun 22 p:nä 1581; venäläiset jättivät linnan, mutta päällikkö, joka ei tahtonut palata isänmaahansa, siirtyi Ruotsiin vaimoineen ja lapsineen. Wickelissä ei miehistö uskaltanut edes odottaa vihollisen tuloa, vaan sytytti itse linnan tuleen paeten Pernauhun. Onni oli kääntynyt. Voitto seurasi ruotsalaisia, mihin tahansa he kääntyivätkin.

Hapsalissa, maan pääkaupungissa, tekivät venäläiset aluksi urheata vastarintaa, mutta tahrasivat maineensa säälimättömällä julmuudellaan aseettomia asukkaita kohtaan. Niinpä kerrotaan, että eräs venäläinen nainen oli murhannut seitsemän liiviläistä lasta. Kiivaan vastarinnan jälkeen avattiin linnan portit ja se antautui, kun miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.

Samaan aikaan saapui de la Gardie vereksine sotavoimineen Ruotsista. Tuskin oli hän noussut maihin Räävelissä, kunhan jo riensi Hornin avuksi. Silloin oli tällä jo linna vallassaan.

Heti senjälkeen kiiruhtivat de la Gardie ja Kaarle Horn Narvaan. Tämä tärkeä kauppakaupunki oli suureksi osaksi kaikkien Venäjän tarpeiden varastopaikkana. Lyhyessä ajassa oli se tullut varsinaisen kaupan pääpaikaksi, ja suuremmaksi varmuudeksi oli se ympäröity kolmen sylen paksuisella muurilla.

Ruotsalaisille oli erittäin tärkeätä saada tämä kaupunki haltuunsa. De la Gardie saapui syyskuun 3:ntena, ja seuraavana päivänä alkoi pommitus, jota kesti taukoamatta 6:nteen päivään asti, jolloin muuri useissa kohdin oli rauennut. Neljäsataa venäläistä pyssymiestä tuli kaupungille avuksi, mutta heidät lyötiin ja karkoitettiin.

Klaus Fleming, joka oli tuonut mukanaan piiritystykistön ja osan sotaväkeä, sulki sataman; ja sen teki tämä ankara herra niin perusteellisesti, ettei siitä olisi kissakaan päässyt lävitse.

Kun kaupungin miehistö oli hyljännyt de la Gardien ehdotuksen, että he saisivat lähteä vapaasti, kutsuttiin sotajoukko koolle ja sotilaille ilmoitettiin, että nyt tehdään heti rynnäkkö ja että kaupunki jätetään neljäksikolmatta tunniksi vapaasti heidän ryöstettäväkseen; kuitenkin oli kirkkoja ja naisia säästettävä. Niiden, jotka halusivat ottaa osaa rynnäkköön, tuli ilmoittautua, sillä päällikkö ei tahtonut mukaansa muita kuin vapaaehtoisia ja urheita miehiä. Ainoastaan ne, jotka ottivat osaa rynnäkköön, saivat olla osallisina ryöstössä. Se, joka muuten anasti jotakin saalista, sai luovuttaa sen muille.

Silloin huusivat kaikki, ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret, sotilaat ja kuormarengit, tahtovansa olla mukana. He saivat itse valita päällikkönsä ja itse kärsiä seuraukset. Venäläiset tekivät kiivasta vastarintaa; monta kaatui, mutta niin suuri oli hyökkääjäin into, että he tunkeutuivat kaupunkiin muurin aukoista.

Syntyi kauhea verilöyly; ruotsalaiset saivat suuren saaliin sekä ruutia ja tykkejä että muita sotatarpeita.

Seurasi sitten Ivangorodin, Jaman, Kaporien ja Savonlinnan valloitus.

Uskollisesti oli Kaarle Horn seurannut de la Gardieta, usein noudattanut hänen käskyjään ymmärtämättä niitä; nyt sanoi Pontus herra hänelle: "Pyydä mitä tahdot."

"Pyydän saada aina seurata sinua?"

"Mitä tahansa, mutta älä sitä."

"Miksi en?"

"Se vain lamauttaisi ajatuskykysi ja tekisi sinut epäitsenäiseksi."

"Sinusta opin joka päivä."

"Sinä olet ennen toiminut omin päin; toimi niin vastedeskin."

"Olen menettänyt itseluottamukseni."

"Se palautuu. Asetan sinut päälliköksi Narvaan, siinä saat kyllä ajattelemista."

"Koetan parastani."

Niin he erosivat. De la Gardie palasi sotajoukkoineen Rääveliin, tullen sinne juhlakulussa Lucian päivänä ratsuväkensä etunenässä kellojen soidessa ja kansan riemuitessa. Nikolainkirkossa polvistuivat niin monet kuin sinne suinkin mahtui kiittämään Jumalaa, joka oli antanut voiton sotaretkellä. Senjälkeen pidettiin saarna ja veisattiin kiitosvirsi.

Sotilaat ja porvarit syleilivät toisiaan ilokyynelten virtaillessa. Vihdoinkin rohjettiin toivoa parempia aikoja, jolloin maanviljelys ja kauppa taas kukoistaisivat. Pontus de la Gardien nimi oli kaikkien huulilla; hän oli virolaisten pelastaja, venäläisten kauhistus. Viimemainitut panivat hänen nimensä litaniaan kaiken sen pahan oheen, josta he rukoilivat Jumalaa heitä varjelemaan.

Herra Pontus oli lähettänyt erityisen pikalähetin ilmoittamaan rouvalleen Sofialle tulostaan ja pyytänyt häntä tulemaan kirkkoon tapaamaan häntä, mutta häntä ei näkynyt.

Puolisonsa asunnon portilla hän sanoi kiitellen hyvästit upseereillensa. Vähälukuinen palvelijakunta seisoi siinä hänen käskyjään odotellen. Hän meni nopeasti sisään.

Huoneet olivat tyhjät, ei kukaan ollut häntä vastassa. Hän meni eteenpäin. Silloin hän näki erään naisen seisovan selin häneen kultapukimissa ja kimaltelevat jalokivet ja helmet päässä.

Tämä kääntyi nopeasti; se oli Sofia. Hänen poskensa olivat kalpeat hänen silmänsä itkettyneet, mutta ne säkenöivät sittenkin, ja rinta kohoili väkinäisesti.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Pontus herra hämillään.

"Sitä vielä kysytte!" huudahti Sofia kiihkeästi. "Eikö minua, kuninkaan tytärtä, ole kohdeltu kuin halveksituinta naista Räävelissä?" Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä.

"Kuka on sellaista uskaltanut?"

"Arvoni vaatisi, että puolisoni olisi juhlallisesti vienyt minut kirkkoon kiitosjumalanpalvelukseen. Korkealta isältäni olin saanut tämän puvun tällaisia tilaisuuksia varten. Miten ylpeänä pukeuduinkaan siihen; ja kun huudettiin 'nyt kulkue tulee', silloin sykki sydämeni ilosta ja ylpeydestä! Se ei kuitenkaan kääntynyt tänne, vaan meni suoraan kirkkoon. Päällikön silmät olivat kiintyneet kaikkiin kauniisiin naisiin, jotka ihastuneina katselivat häntä, ja noiden kevytmielisten tähden hän unhotti sen, jolle ennen kaikkea oli velvollinen osoittamaan rakkautta ja kiitollisuutta."

Keskeyttämättä hän olisi saanut jatkaa paljon kauemminkin, niin hämmästynyt oli Pontus herra. Mutta eräs sana sattui erityisesti hänen korvaansa, ja hän huudahti: "Kiitollisuuttako?"

"Saathan sinä kiittää juuri minua asemastasi ja nauttimastasi korkeasta arvosta!"

"Ei, tämä menee liian pitkälle!" tiuskaisi Pontus herra melkein vihoissaan. "Kokonainen kaupunki riemuitsee minun tänne-tulostani, ja kotonani kohdellaan minua kuin pahantekijää. Mitä teidän sukuperäänne tulee, niin siitä kannattaa puhua hyvin vähän. Jääkää tänne tai menkää Ruotsiin, miten teitä vain huvittaa, mutta minua ette näe enää."

Hän aikoi lähteä huoneesta, mutta Sofia juoksi hänen eteensä, heittäytyi maahan ja syleili hänen jalkojaan.

Se oli vain mustasukkaisuutta! sanoi Sofia. Kaikki naiset kilpailivat hänen miehensä suosiosta... Hän oli epäluuloinen, koska luuli, ettei Pontus herra rakastanut häntä... Jos tämä nyt menisi, niin hän surmaisi itsensä.

Ei ole niin varmaa, olisiko herra Pontus joka suhteessa ollut yhtä taipuvainen, mutta riitaantuminen Sofian kanssa synnyttäisi ehkä selkkauksia ja herättäisi kuninkaassa epäluuloja. Se voisi katkaista hänen loistavan uransa, ja kunnianhimoansa tyydyttääkseen Pontus de la Gardie alistui kaikkeen; sentähden hän syleili Sofiaansa, tyynnytti hänen mieltänsä ja koetti saada hänet palaamaan Ruotsiin.

Siinä suhteessa oli Sofia kuitenkin taipumaton. Hänen täytyi saada olla miehensä läheisyydessä, ero tästä olisi hänen kuolemansa.

Sen sijaan hän lupasi, ettei vastedes enää tule tapahtumaan mitään tällaista ja että hän tahtoi tästälähin kärsiä ja salata tuskansa, olivatpa ne miten katkeria hyvänsä.

Pontus herra ajatteli itsekseen, että avioliitto oli sentään hyvin kiusallinen ies; onneksi hänen ei tarvinnut jäädä Rääveliin, ja hän päätti vakaasti, ettei sinne vallan pian palaja.

Ruotsissa herättivät de la Gardien voitot melkein yhtä suurta iloa kuin Räävelissäkin, etenkin kuninkaassa. Hän lähetti hänelle sekä rahoja että kunniamerkkejä jaettavaksi palkintoina sotaväelle. Mutta turhamainen kun oli, liitti hän arvonimeensä heti valloitetut maakunnat eikä tahtonut suostua rauhaan, ellei saisi pitää näitä maita hallussaan.

Pontus herra kirjoitti hänelle, että hänen rauhan tähden pitäisi luopua niin vähäpätöisistä valloituksista; mutta se oli turhaa.

Venäjällä synnytti ruotsalaisten menestys yleistä pelkoa, Puolassa kateutta. Stefan Batori sanoi, että ruotsalaiset eivät olisi valloittaneet mitään, ellei hän olisi antanut Venäjän pääarmeijalle tekemistä toisaalla. "Minä lasken verkot", sanoi hän, "mutta Juhana korjaa saaliin."

Tsaari Iivana halusi nyt rauhaa, mutta ei semmoisilla ehdoilla, jommoisia Juhana asetti. Hän turvautui silloin juoneen, kirjoitti paaville kääntyneensä katoliseen uskoon ja pyysi hänen välitystään. Se onnistui. Possevino pantiin lähettilääksi; Juhana kutsuttiin ottamaan osaa rauhankeskusteluihin. Mutta ylvästellen saamistaan voitoista hän esitti niin suuria vaatimuksia, että Stefan ja Iivana tekivät keskenään sopimuksen, jonka mukaan kumpainenkin saisi pitää omanaan mitä voisi ruotsalaisilta Virossa anastaa.

Juhana suuttui sekä lankoonsa että Possevinoon, ja kun hänellä ei ollut tilaisuutta lähettää lisävoimia Ruotsista, käski hän käymään alituista hävityssotaa Venäjää vastaan.

De la Gardiella oli useimmiten menestys, mutta hänen mielensä katkeroitui, kun ei otettu ollenkaan huomioon hänen kehotuksiaan, että tehtäisiin rauha eikä luotettaisi epävarmaan sotaonneen. Tämä meni niin pitkälle, että hänen saksalaisia ja skottilaisia palkkasotureita tyydyttääkseen täytyi omalla vastuullaan lainata rahoja sekä pantata vitjoja ja koristeita.

Horjuvaisena kuten ainakin antoi Juhana toisella kertaa käskyjä, jotka hän toisella kertaa peruutti, mutta silloinpa ei Pontus herra häikäillytkään sanoa hänelle purevia totuuksia. Kerran hän huomautti: "Liivinmaan aatelisto ei ole kuninkaalle oikein suosiollinen"; toisella kertaa taas: "Teidän kuninkaalliselle majesteetillenne on suureksi häpeäksi ja häväistykseksi, että ensin käsketään ottaa jotakin ja sitten kohta hämäräin kulkupuheiden nojalla antaa se takaisin; sentähden minä suuresti kummastelen, kuka teidän majesteetillenne antaa sellaisia neuvoja", j.n.e.

De la Gardie piti sotaa nyt jo liian epäkunniallisena, jonkatähden se hänestä myöskin oli kadottanut kaiken viehätysvoimansa. Tulipa sitten vielä lisäksi, että hän tunsi olevansa onneton avioliitossaan. Hänen puolisonsa sietämätön mustasukkaisuus kiusoitti häntä. Vastoin hänen tahtoansa pakottivat olosuhteet hänet viipymään pitkän ajan Räävelissä, ja se vakoilu, jota Sofia harjoitti, vei useinkin tuloksiin, jotka antoivat aihetta hyvin kiusallisiin perhekohtauksiin.

Vihdoin hän sanoi puolisolleen ankaran vakavasti jättävänsä sekä hänet että kuningas Juhanan, ellei saanut nauttia vapauttaan; täällä ei nyt enää ollut mitään häntä pidättämässä. Sofia rouva lupasi alistua kaikkeen. Viettikö hänen herransa sen jälkeen ehkä vieläkin vapaampaa elämää, jota hän suri, vai oliko hänen terveytensä ehkä jo ennemmin murtunut, se jääköön ratkaisematta, mutta Sofia kuoli alussa vuotta 1583, synnytettyään pojan, sittemmin kuuluisan Jaakko de la Gardien.

Suriko Pontus herra häntä, on epätietoista; paljon luultavampaa on, että hän oli iloinen päästessään vapaaksi hänestä. Poika jätettiin naisten hoivaan; nyt Pontus herra taas sai nauttia vapaudestaan.

Sekä sotaa että rauhanhieromista jatkettiin. Hyökkäys Pähkinälinnaa vastaan, jossa de la Gardie ei ollut osallisena, ei onnistunut; lisäksi tuli Puolan uhkaava käytös, joka kaikki sai kuningas Juhanan rauhallisempaan ajatustapaan. Tataarit uhkailivat Venäjää, ja siellä pyrittiin sentähden sopuun Ruotsin kanssa.

Vihdoinkin määrättiin rauha tehtäväksi Pliusassa, puolitoista penikulmaa Narvasta, toukokuun 9 p:nä 1583. Mutta ei sovittu siitä, kuka ottaisi ensi askeleen rauhankeskustelujen alkamiseksi, ja sitten keksittiin semmoinen temppu, että asetettiin venäläisten ja ruotsalaisten teltat lähekkäin, ovet vastakkain ja niiden väliin pöytä, jonka ääressä lähettiläät istuivat kukin teltassaan.

Siinä tehtiin välirauha kolmeksi kuukaudeksi.

Toinen kokous pidettiin elokuun 10 p:nä 1583. Silloin pitennettiin välirauha kolmeksi vuodeksi. Kolmas kokous oli marraskuun 5 p:nä 1583; siinä tarjosivat venäläiset Ruotsille Vironmaan ja Narvan sekä kauppaoikeuden koko Venäjällä. Nämä olivat Ruotsin lähettilästen mielestä hyvät ehdot, mutta Juhana vaati paljon enemmän. Sovittiin kahden viikon miettimisajasta, ja Ruotsin lähettiläät palasivat veneessä Velika-jokea myöten Narvaan. Vanhassa aluksessa oli kaksi tykkiä, jotka laukaistiin matkustajain kunniaksi; tällöin särkyi yksi pohjalauta ja siihen syntyi joltinenkin reikä. Sen päällä oli joukko matkatavaroita, joten sitä ei huomattu heti. Kun vesi syöksyi sisään, heittäytyivät soutajat veneen laidalle ja vene kaatui. Useat uivat maihin, toisia pelastettiin, mutta kahdeksantoista hukkui, niiden joukossa Pontus de la Gardie.

Hänet haudattiin Räävelin Nikolainkirkkoon ja hänelle pystytettiin marmoripatsas.

13.

PERHEKUVAUS.

Juhanasta ei ollut ensinkään vastenmielistä, että katoliset lähtivät pois; nyt oli hänellä tilaisuus vapaasti hommailla liturgioinensa.

Kuningatar johdettiin mikäli mahdollista harhaan. Kuninkaan tarkoitus ei kyllä ollut erota kokonaan paavista, mutta hän tahtoi vain pakottaa hänet erinäisiin myönnytyksiin, ja kun niihin oli suostuttu, kutsuttaisiin katoliset papit takaisin.

Katariina oli liian heikko ajattelemaan kaukaisempia asioita. Ne katoliset jäivät jäljelle, jotka kuuluivat hänen lähimpään ympäristöönsä, ja sentähden hän luuli, että kaikki muukin oli hyvällä kannalla.

Riitaisuuksia kuninkaan ja herttuan välillä jatkui edelleen; toinen ei tehnyt toiselle pienimpiäkään myönnytyksiä.