Part 13

Äiti itse antoi tyttärensä hänen syliinsä. "Jumala teitä molempia siunatkoon!" sanoi hän.

Hän piti Mariaa sylissään, onneaan tuskin uskoa rohjeten: "Mariani", sanoi hän, "oma Mariani!"

"Kaarle!" kuiskasi tyttö kainosti.

Kaksi päivää hän sai nauttia nuorta onneaan. Vasta vuoden kuluttua oli määrä viettää häät. Marian tarvitsi valmistautua, kun hän joutui niin uusiin oloihin.

Ah, hän olisi mielellään tahtonut viedä hänet heti mukanaan, käsivarsillaan kantaa hänet tuohon rakkaaseen maahan, joka nyt, kun Maria sinne tulisi, muuttuisi todelliseksi paratiisiksi.

Mutta hän ei uskaltanut tehdä vastaväitteitä; tahtoihan Maria niin, ja siinä tapauksessa oli hän velvollinen alistumaan kaikessa.

Nyt hän sai jäähyväishetkellä sulkea hänet syliinsä ja painaa suutelon hänen huulilleen ja hän oli tyytymätön, tuo kiittämätön, tyytymättömämpi kuin edellisellä kerralla, jolloin hänen täytyi tyytyä antamaan jäähyväisiksi kädenpuristuksen ja saamaan vastaukseksi punastumisen.

Mutta Maria oli luvannut vastata hänen kirjeisiinsä. Nyt hän sai esteettömästi kirjoittaa hänelle, kuinka hellästi hän häntä lempi, tarvitsematta pitää lukua siitä, kuka kirjeet luki.

Hän lähti kotimatkalle.

Ilomielin hän kiiruhti antamaan tiedon pian tapahtuvasta naimisestaan.

Hänen ensi tehtäviään oli Nyköpingin linnan paneminen sellaiseen kuntoon, että se oli kyllin arvokas ottamaan suojiinsa hänen suloisen morsiamensa.

Ja sitten oli varustettava laiva, millä tuoda hänet kotiin.

Ah, hänellä oli niin paljon, paljon järjestettävää; ja toisinaan hän itsekseen pysähtyi kummastellen, oliko hän todellakin hän itse, vai oliko hänen luonteensa ehkä kokonaan muuttunut, ja oliko hän menettänyt kaiken tarmonsa ja halunsa ottaa osaa valtion asioihin.

Ei, niin ei ollut. Hänen appensa, joka itse oli innokas protestantti, oli puhunut hänelle, miten paljon Juhanan liittyminen katolisiin oli synnyttänyt paheksumista Saksan protestanteissa, sekä lisännyt, että Kaarlessa oli katsottu olevan kyllin vastustuskykyä estämään tätä.

Kaarle oli vain kiittänyt luottamuksesta; hänen toimintansa oli oleva hänen vastauksensa.

Tähän aikaan hän sai kirjeen Angermanukselta, joka kiihkeästi halusi päästä kotiin. Ystäviltään oli hän saanut tietää, millainen asema oli; hänen lankonsa, arkkipiispa, oli katkerasti katunut luopumistaan, mutta heikkoja ja epäröiviä oli paljon. Näitä hän tahtoi vahvistaa ja lohduttaa. Jos hän vain kerrankin saisi saarnata Upsalassa, niin hän kyllä ottaisi seuraukset vastuulleen.

Kaarle tiedusteli asioita; hän sai kuulla, että useat papit jo olivat luopuneet liturgiasta, ja nyt hän itse kehotti Angermanusta tulemaan.

Tämä ei viivytellyt, ja perille päästyään hän piti Upsalan tuomiokirkossa "sellaisen saarnan, että kyyneleet kyllä virtailivat, ellei ollut sydän harmaasta kivestä ja teräksestä".

Hän puhui paavilaisten ja luterilaisten jumalanpalveluksesta ja todisti, että edelliset olivat rakentaneet väärälle ja petolliselle pohjalle.

Palavassa rukouksessa, että Jumalan sanaa oikein saarnattaisiin, hän selitti sitten pelkäämättä, että Luostari-Lassi ja hänen miehensä olivat sielun murhaajia, sekä pyysi Jumalaa pelastamaan maan ja kansan näiden raatelevien susien kynsistä.

Vaikutus oli ääretön, huomattiin suunnanmuutoksen olevan lähenemässä.

Monet aatelisista, jotka olivat hyväksyneet liturgian päästäkseen Juhanan suosioon, hankkiutuivat menemään herttuan puolelle, ja kaikki papit, joilla oli todellista kykyä, siirtyivät herttuakuntaan. Näiden joukossa oli Angermanuskin.

Kaarle huomasi pilvien kokoontuvan. Hän huomasi ukkosen olevan puhkeamassa, mutta sitä ennen viedään katon alle kaikki mitä kalliinta on, ja huhtikuun keskivaiheilla Kaarle matkusti Saksaan morsiantansa noutamaan.

Vihkiäiset vietettiin toukokuun 11 p:nä 1577 Heidelbergin linnassa.

Sanottiin, että herttua oli huomattavasti muuttunut vuoden kuluessa. Oli enemmän vakavuutta hänen olennossaan, mutta ei silti vähemmän ihastusta ja lempeä niissä silmäyksissä, joita hän loi Mariaansa.

"Nyt tunnen sinut paremmin", sanoi rajakreivitär Anna, ainoa herttuan omaisista, joka puolisoineen oli läsnä juhlallisuudessa.

"Omistusoikeus synnyttää varmuutta", vastasi Kaarle.

Morsian sai huomenlahjakseen Gripsholman, Strengnäsin, Tynnelsön ja Räfsnäsin sekä kuningas Juhanalta kirjallisen vahvistuksen niihin.

Kolme päivää jatkui juhlallisuuksia; senjälkeen Kaarle herttua palasi puolisoineen Ruotsiin.

Uneksimaansa onnea hän saikin nauttia mitä suurimmassa määrässä.

Vastenmielisesti hän vei Mariansa Tukholmaan esittääkseen hänet kuninkaalle ja kuningattarelle.

Niin uskomattomalta kuin se näyttääkin, syntyi kuitenkin kuningattaren ja Marian kesken hyvä suhde. Ollen kahdenkesken he solmivat muutamassa tunnissa ystävyyden, jonka pääasiallinen tarkoitus oli hyvän suhteen aikaansaaminen veljesten välillä.

Katariina oli turhaan koettanut poistaa Juhanasta hänen epäluulonsa veljeä kohtaan.

Kaarle oli useinkin syystä tyytymätön Juhanaan, ja sitä kävi Marian vielä vaikeammaksi tasoittaa. Hän ei koettanutkaan tehdä sitä syihin ja todistelmiin nojautuen, mutta hän sanoi Kaarlelle, että rauhaa oli Jumalan tähden ylläpidettävä, ja Kaarlen oli mahdoton vastustaa hänen hurskaita, rukoilevia silmäyksiään.

11.

ENEMMÄN KATOLISUUTTA.

Tiedämme, että Possevino lähti Roomaan hankkimaan paavin suostumusta sellaisiin muutoksiin katolisessa opissa, että se sopisi yhteen liturgian kanssa.

Juhana oli vakaasti päättänyt uudelleen panna luostarilaitoksen voimaan; mutta siksi, kunnes kansa oli ehtinyt tottua niihin, oli niitä käytettävä kouluina ja sairashuoneina.

Hän oli sydämestään kiintynyt Roomaan, mutta tien sinne piti käydä niissä mutkissa, mitä hän määräsi -- niin tai ei ollenkaan.

Hän kirjoitti taas Roomaan, eikä hän mielinyt ensinkään tehdä myönnytyksiä.

Vihdoin tuli paavin vastaus, mutta kun tämä pysyi melkein täydelleen katolisen kirkon rituaalin kannalla, suuttui Juhana ja huudahti:

"Ellen saa kaikkea, en voi tehdä mitään; sitten on kaikki loppu."

Samassa kirjeessä oli paavi pyytänyt, että Ruotsiin rakennettaisiin katolinen kirkko, mutta Juhana vastasi, ettei hän voi tehdä mitään myönnytyksiä, koska hänenkään toiveisiinsa ei oltu suostuttu.

Possevino palasi Roomasta samaan aikaan kuin Kaarle nuorine morsiamineen kotiutui.

Hän huomasi tilan maassa kehnommaksi kuin oli luullutkaan ja kuninkaan olevan perin huonolla tuulella.

Varsinaisena syynä tähän oli, että oppinut tohtori Chytraeus Rostockista, mainioin Saksan jumaluusoppineista ja innokas protestantti, oli -- ehkäpä juuri vartavasten -- omistanut kuninkaalle erään painoksen kirjoittamaansa Augsburgin tunnustuksen historiaa ja omistuslauseessaan ylistänyt Kustaa Vaasaa, joka voimakkaasti oli suojellut puhdasta oppia, ja lausunut ilonsa siitä, että poika astui isänsä jälkiä.

Kirjaa luettiin kaikkialla Ruotsissa ja sitä pidettiin mitä kiivaimpana moitteena kuningasta vastaan.

Sama kirjailija oli painattanut myöskin esityksen kreikkalaisen kirkon tilasta, ja tämä herätti huomiota, sentähden ettei mainittu kirkko käytä messu-uhria eikä pyhimystenpalvelusta ja että pappien naiminen on sallittu y.m.

Possevino myönsi itse, että tämä mies oli hänen vaarallisin vastustajansa, ja hän koki kaikin voimin kukistaa häntä. Tällä kertaa legaatti esiintyi keisarin ja useiden saksalaisten ruhtinasten lähettiläänä. Hän tarjosi joltisenkin summan käännytystoimen avustamiseksi Ruotsissa: mutta kun hän ei ollut voinut saada kuninkaan vaatimuksia hyväksytyksi, joutui hän epäsuosioon.

Tämä ei estänyt jesuiittoja jäämästä Ruotsiin. Olihan siellä suuri joukko roomalaiseen uskoon kääntyneitä, joita varten tarvittiin anekirjoja ja jotka täytyi saada käännyttämään muita paavillisen valtikan alle.

Kuta pienemmäksi kävi toivo kuninkaan kääntymisestä, sitä innokkaammin työskentelivät jesuiitat kylvääkseen kansan keskuuteen siemenen tulevaa satoa varten.

Kaiken tämän tapahtuessa oli Juhana neuvotonna ja ymmällä, tietämättä mitä tehdä.

Toiselta puolen ahdisti häntä kuningatar, joka oli tuskissaan ja epätoivoissaan hänen epävarmuutensa tähden, toiselta puolen taas hänen poikansa, jonka jesuiitat olivat vieroittaneet hänestä ja jonka he hänen tietämättään olivat valmistaneet ensi rippiä varten.

Tuo rakastettu poika, joka oli vastannut, kun hänelle sanottiin, että hän luterilaisesta kirkosta luopuessaan ehkä menettäisi kruununsa, mieluummin luopuvansa maallisesta kruunusta kuin uskostaan.

Ja lisäksi rohkeni valtaneuvosto sanoa hänelle, että hän oli saattanut itsensä niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin epäluulon alaiseksi tahtoessaan otettavaksi käytäntöön vanhoja tai uusia harhauskoisuuksia. He neuvoivat häntä asettamaan jälleen virkoihinsa karkoitetut papit, jotka nauttivat kansan luottamusta, ja ajamaan pois liturgiset, jotka olivat vain silmänpalvelijoita.

Kuningas oli yksin, hänessä syntyi uusia ajatuksia, toisia hävisi toisten tieltä, ja hänen täytyi seurata niitä kaikkia. Ne eivät antaneet hänelle mitään rauhaa. Miten suuttunut hän olikaan Pietari Braheen, Niilo Gyllenstjernaan, Hogenskild Bielkeen ja Eerik Sparreen; heihin oli hän enimmän luottanut, ja nyt he yhtyivät muuhun neuvostoon kehottaen häntä pitämään huolta siitä, että Ruotsin kruununperillinen tulisi kasvatetuksi puhtaaseen evankelis-luterilaiseen oppiin.

Oliko hän muka tahtonut muuta kuin saattaa kaikki oikealle tolalle? Eikö hän itse ollut nähnyt tavattoman paljon vaivaa sommitellessaan opin, johon kaikki muut sisältyivät ja jonka omaksuen kansa olisi hänessä nähnyt sekä ylimäisen pappinsa että kuninkaansa!

Oh, hän oli yhtä onneton kuin Eerik kuningaskin.

Voi, mistä tulikaan tuo ajatus? Oliko siitä ehkä ollutkin vain vähän hyötyä, että hän kuoli? Pois semmoiset ajatukset!

Mutta saattoiko tämä nyt ehkä nähdä ja oivaltaa, kuinka onneton kuningas Juhana oli?

Ei yhtään ystävää koko maailmassa, ei ketään, ei ketään, jota täydellä luottamuksella voisi lähestyä.

Jesuiitat ovat kyllä auliita lupauksissaan, mutta aneitaan he eivät itsekään usko. Ne ovat olemassa vain yksinkertaisia varten ja Pietarin rahaston hyväksi.

Paras kaikista olisi liturgia. Kateudesta vain sitä ei tahdota tunnustaa.

Senjälkeen oli kreikkalainen oppi paras. Voisivatkohan ehkä hyväksyä ja omaksua sen?

Eerik piti kiinni luterilaisuudesta, hänellä kun ei ollut paremmasta tietoa.

Mutta Kaarle on kalvinisti, vaikka ei tahdo sitä julkisesti tunnustaa.

Hän tahtoisi hyvin mielellään saada Ruotsin kruunun, mutta se ei onnistu.

Sigismund! _Kuningas_ Sigismund! Oikeuden mukaan olisi Puolan kruunun pitänyt joutua hänelle, kun eno kuoli. Kuinka he kiistelivätkään siitä kuin koirat luusta, ja nyt... niin, nyt on täti kuningattarena, eikä hänellä ole lapsia.

Aivan mahdotonta se ei ole, mutta...

Ei, sitä ei kannata ajatellakkaan.

Ruotsin ja Puolan kuningas! Se kuuluu hyvältä, mutta mitenkähän se kävisi laatuun!

Ruotsalainen ja puolalainen neuvosto; ja itse hän saisi matkustaa valtakuntain väliä.

Siellä katolinen, täällä luterilainen; sekin käy kyllä laatuun. Juhana oli kyllä monta kertaa sitä koettanut.

Mutta Sigismund on itsepäinen; kaunis, pulska Sigismundini, miten hän onkaan minulle rakas!

Pitääköhän hänkin minusta? Pitää, pitää kyllä, kun hän vain saa olla rauhassa.

Naisetkin alkoivat jo luoda silmäyksiään häneen. Se on melkein liian aikaista.

Tuo pikku Gunilla... oikea ruusunnuppu... hän tahtoo, luulemma, tekeytyä suloiseksi.

Odotahan, kunnes kohtaamme kahdenkesken. Äh! Mitä minä hänestä välitän. Mutta jos minä vaivaan itseäni ja suutelen häntä, niin se on suuri kunnia hänelle, sen hän voinee käsittää.

Haluaisinpa tietää, onko puolisollani mitään epäilyksiä Sofia Gyllenhjelmin suhteen? Hän on hyvin näköiseni.

Parasta olla puhumatta mitään. Sellaiset tunnustukset ovat aina vastenmielisiä.

Sofia on rakastunut de la Gardiehen. Niin he ovat muuten kaikkikin.

Tätä näytti pieni Ebba Horn eniten viehättävän, ja Ebba Horniahan se Sigismundkin tähysteli.

Mutta ei tule toisesta enempää kuin toisestakaan; mutta mitä Sofiaan tuli, niin se ei ehkä olisi niinkään tuhmasti.

Olisihan hyvä saada tuo herra jonkinlaisiin siteisiin, muuten ei voi tietää mitä tapahtuu.

Sofia pitäisi häntä silmällä ja varoittaisi minua, kun niin tarvittaisiin.

Puhuupa Sofialle.

Ja myöskin de la Gardielle.

Oi, kuinka paljon kuninkaalla toki on huolta kaikesta ja kaikista! Kaikki muut saavat rauhassa nauttia elämästään, hänellä ei ole mitään rauhaa.

Ja sota sitten, tuo onneton sota! Sanovat minun tahtovan sitä.

Minä tahdon kunniallista rauhaa. Maani suuruuden ja onnen puolesta uhraan elämäni.

Menisinkö Katariinan luo? Hänellä on kai pappinsa siellä, ja he alkavat taas niinkuin tavallisesti.

Katariina ei ymmärrä, että minä tarvitsen lepoa ja rauhaa päivän jännittävän ajatustyön jälkeen, ja paras lepo on iloinen leikinlasku nuorien kanssa. Hän voisi kernaasti pitää useampia hovineitsyitä. Minä pidän siitä, että ympärilläni on nuoruutta ja kauneutta.

Katariina raukka, miten hän on muuttunut! Hän on todellakin ollut kaunis, mutta nyt -- ei rahtuakaan -- mies säilyy paremmin, etenkin jos hänen asemansa elämässä antaa jotakin loistoa hänen persoonalleen.

Niin, ehkäpä menen Katariinan luo.

Jos seuraamme häntä, niin tapaamme Katariinan sohvalla lepäämässä. Hänen kalpeat, raukeat piirteensä osoittavat sairauden hävityksiä, mutta kun hän näkee kuninkaan, kuvastuu hymyily hänen kasvoillaan; hän viittaa rippi-isäänsä herkeämään lukemasta ja tuottaa kuninkaalle mukavan tuolin.

"Kiitos että tulit, Juhana! Olen halunnut saada puhua kanssasi, mutta en rohjennut kuluttaa kallista aikaasi. Sinulla on niin paljon miettimistä."

"Se on totta, mutta nyt olen heittänyt kaikki sikseen viettääkseni muutaman hetken --"

"Naiseni, jättäkää meidät! Kuningas tahtoo olla yksin", lausui kuningatar kiihkeästi.

Nuori joukko kumarsi syvään ja kiiruhti iloisesti pois.

Juhana peitti kasvonsa käsiliinalla.

"Sinä arvaat mitä minulla on sanottavaa", kuiskasi kuningatar laskien laihan, valkean kätensä hänen käsivarrelleen.

Säälien, joskin hieman hämillään, kuningas kumartui hänen puoleensa sanoen: "Katariinani!"

"Minä tunnen voimieni vähenevän."

"Älä puhu niin ikäviä sanoja; ne repivät rikki ennestäänkin raadellun sydämeni."

"Oi, jospa tahtoisit heittää kaikki maalliset huolet ja murheet kauas luotasi!"

"Mahdotonta, Katariina, koko hallitustaakka lepää hartioillani."

"Anna se muiden kannettavaksi."

"Kukapa sitten valvoisi Sigismundin perintöoikeuksia maalliseen kruunuun? Sinä, Katariinaseni, olet jo ansainnut hänelle taivaallisen."

"Oi, jospa voisin antaa sen sinulle!"

"Taivas ei voi kieltää mitä sinä pyydät; olen varma siitä, että sinun tähtesi minulle kaikki luetaan hyväksi. Sinä olet varmaan suojelusenkelini."

"Joka pian korkeudesta valvoo toimiasi."

"Minä seuraan sinua pian!"

"Sitä ennen täytyy sinun langeta pyhän kirkon helmaan."

Kuningas taivutti nöyrästi päätänsä.

"Sanohan, Juhana, sallitko isä Johanneksen jatkaa kertomusta pyhästä Antoniuksesta?"

"Aioin juuri pyytää sinulta sitä."

Mutta nukuttavan lukemisen kestäessä istui kuningas pehmeässä nojatuolissaan taaksepäin nojautuneena.

Lukemisen loputtua sanoi kuningatar hiljaa:

"Kertomus on vaikuttanut häneen, hän istuu syvissä mietteissä. Älkää häiritkö häntä!"

"Syvissä mietteissä!" toisti pappi kumartaen. "Liturgisti nukkuu", ajatteli hän.

* * * * *

Tavattomalla kestävyydellä oli Luostari-Lassi jatkanut käännytystyötään.

Monta hänen onnistuikin käännyttää. Etenkin naisia, vanhempia ja nuorempia, juoksenteli hänen jäljessään.

Mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi huomattavan etusijan nuorille.

Vanhempia hän ripitti koko tusinan lyhyemmässä ajassa kuin nuorempia yhden ainoan.

Tällainen herätti huomiota ja paheksumista. Sitäpaitsi ei rippi ollut sallittu, ja pian hän ei uskaltanut Salassakaan jatkaa menettelyään.

Ollen vilkas ja huvittava luennoissaan hän viehätti alussa oppilaitaan, mutta kun protestanttiset papit saarnoissaan kumosivat hänen opetuksensa, kävi hän sellaisella kiihkolla mieskohtaisuuksiin, että siitä yleensä loukkaannuttiin.

On jo sanottu, että arkkipiispa kielsi häntä julkisesti esiintymästä.

Mutta hän jatkoi luennoitsemistaan kuninkaan suojaamana osoittaen julkisesti, miten vähän hän välitti Ruotsin kirkon päämiehestä.

Ruotsalaiset kärsivät paljon ja sietävät kauan, mutta se tapahtuu useimmiten heidän luontaisesta ujoudestaan. Jos heitä liian syvästi loukataan, saattaa tapahtua, että kärsivällisyys loppuu, ja sitten on myöskin ystävyys ainaiseksi mennyttä.

Niin kävi Luostari-Lassinkin. Tyytymättömyys häneen oli yhä nousemassa.

Tähän aikaan puhkesi rutto raivoamaan Tukholmassa.

Silloin odotti Possevino, että Luostari-Lassin vaikutus tuottaisi runsaita hedelmiä.

Sairaat halusivat yksinomaan luterilaisia pappejaan, ja kun hän tuosta vimmastuneena puhkesi lausumaan heistä sellaista, että he olivat helvetin lapsia, jotka Jumala ainiaaksi oli hyljännyt, leiskahti tyytymättömyys ilmituleen.

Hänen kollegioonsa tehtiin ankara hyökkäys. Rakennukset sytytettiin palamaan, mutta tuli saatiin sammumaan; kaikki sisällä-olijat ajettiin kuitenkin ulos.

Järjestys palautettiin ja väkivallantekijät saivat rangaistuksensa, mutta kuningas kielsi Luostari-Lassilta kaiken toiminnan koulussa sekä karkoitti hänet Tukholmasta. Hän sai oleksia Torfvesundissa (Drottningholmassa), kunnes toisin määrättäisiin.

Hän kosti siten, että puheissaan ja kirjoituksissaan moitti Juhana kuninkaan liturgiaa, jota ennen oli puolustanut.

Pian senjälkeen hänet kutsuttiin esimiestensä luo.

"Te olette repinyt maahan, sen sijaan että olisitte rakentanut", sanoi Warsewitz hänelle; "me luulimme olevamme lähellä päämäärää ja nyt olemme kauempana siitä kuin koskaan ennen."

"Se on kokonaan kuninkaan syy", vastasi Luostari-Lassi; "hän ei tiedä mitä tahtoo."

"Minä luulin asian onnistuvan ilman häntäkin", sanoi Possevino lempeästi tapansa mukaan. "Lukuisa nuoriso, joka on lähetetty kasvatettavaksi kollegioihimme..."

"Entä hovin jäsenet? Joskaan he eivät vielä ole kokonaan heittäytyneet kirkon helmaan, niin se on vain ajan kysymys."

"Se oli, veliseni, se oli... ajat ovat muuttuneet siitä kuin tuo sihteerijuttu tapahtui."

"Armollinen herra", huudahti Luostari-Lassi, "ei ole koskaan todistettu, että hän olisi ottanut tuon miehen hengiltä. Lisäksi huomattakoon, että Henrikinpoika on kuninkaan oikea käsi, hänen uskottunsa. Kun pyrki hyviin väleihin hänen kanssaan, oli se samaa kuin olisi hyväillyt lasta voittaakseen imettäjän suosion."

"En ole koskaan epäillyt teidän harrastavan kirkon parasta, mutta varovaisuutta ette ole noudattanut."

"Kun tulin tänne Ruotsiin", sanoi Warsewitz, "luulin kaiken käyvän kuin itsestään."

"Niin minäkin", jatkoi Luostari-Lassi. "Käsillään he tahtoivat kantaa minua."

"Miehetkö?"

"Etenkin naiset, ymmärrättehän; minun sanojani toisteltiin, ja he iskivät silmää minulle."

"Hyi, hyi!"

"Mutta se loppui niinkuin oli alkanutkin; kauniit laulut eivät ole koskaan pitkiä, huomaan minä."

"Eivätkö he enää välitä teistä?"

"He haukkuvat kuin kahlekoirat."

"Mistä syystä?"

"He sanovat, että me tahdomme pettää heitä ja katsomme omaa parastamme."

"Käsittämätöntä! Voiko ajatellakkaan, että tämä kansa viisikymmentä vuotta sitten tunnusti roomalais-katolista oppia!"

"Niin, täällä on vanhoja ihmisiä, jotka puhuvat juhlakulkueista ja kirkkojuhlista."

"No, mitä he ajattelevat?"

"He vain kertovat, ja muut kuuntelevat."

"Entä sitten? Mitä tuloksia tuosta lähtee?"

"Ei mitään!"

"Eikö mitään?"

"Ne ovat menneitä aikoja, joiden kanssa heillä kai ei ole mitään tekemistä, mikäli minä ymmärrän."

"Mutta kun te esitätte heille asioita?"

"Niin he sanovat, että kaikki on hyvin niinkuin asiat nyt ovat. Vanhat ihmiset ovat lörpötelleet, että luostarit kuluttavat paljon rahaa, että munkkeja täytyy elättää ja muuta semmoista."

"Onko se säikyttänyt heitä?"

"On, heillä on täysi työ omassa toimeentulossaan."

"Mutta heidän ikuinen autuutensa?"

"He luulevat sen saavansa halvemmastakin."

"Tietämättömiä ihmisparkoja!"

"He seuraavat johtajiansa", huomautti Warsewitz. "Suurin syy on Kustaa Vaasassa."

"Oli vahinko, että Brask myöntyi."

"Hänellä olisi ollut koko kansa takanaan."

"Ja hän hylkäsi heidät kaikki."

"Se oli kurjaa!" huudahti Luostari-Lassi.

"Siltä tuntuu minustakin", lisäsi Warsewitz.

"Kiusaus voitti hänet."

"Hänen oma sisarensa moitti hänen heikkouttaan."

"Minä en tee sitä; minä valitan hänen huonouttaan."

"Me saamme tuntea seuraukset", mutisi Luostari Lassi.

"Sain äskettäin kirjeen Brasiliasta", sanoi Possevino. "Jesuiittalähetystö, joka on nyt ollut vuoden siellä, on sillä aikaa käännyttänyt viisituhatta henkeä, ja tuskitellen, häveten olen itsekseni ajatellut, mitä me olemme sillä aikaa saaneet toimeen."

"Olosuhteet ovat toiset."

"Kuningas, joka tietää mitä hän tahtoo."

"Kyllä sen tietää Katariina rouvakin, ja hänellä on suuri vaikutus puolisoonsa."

"Siitä voivat useatkin kerskua."

"Mutta tuo onneton liturgia!"

"Kirottu liturgia!"

"Hän, jolla ei ole mitään perusteellisempia jumaluusopillisia tietoja ja joka ei ole edes papiksi vihitty, luulee voivansa luoda uuden uskonnon."

"Sanotaan, että suvussa on heikkomielisyyttä."

"Sellaista ei saa ääneen puhua."

Possevino oli ollut syvissä mietteissä, pää käsien varassa; nyt hän oikaisihe.

"Ei käy kieltäminen", sanoi hän, "että kaikki työmme täällä näyttää melkeinpä hukkaan menneeltä. Kuningas on itse sanonut minulle, että aatelisto ei tahdo tietää katolisuudesta mitään kirkontilusten tähden."

"Heidät pakotettaisiin antamaan ne takaisin."

"Sigismund saa tehdä sen."

"Hän on meidän miehiämme."

"Ehdottomasti."

"Sentähden täytyy hänen valtaansa sekä vahvistaa että laajentaa."

"Liittämällä Puola siihen."

"Veljemme ovat kirjoittaneet sieltä, että kuningas Stefan on parantumattomasti sairaana, joten hänen aikansa ei ole pitkä. Sekä aatelistossa että kansassa on sentähden yleinen mielipide saatava Sigismundille suosiolliseksi."

"Siitä tulee kova taistelu", väitti Warsewitz.

"Kuningatar Anna tulee kaikin voimin toimimaan sisarenpoikansa hyväksi."

"Me voimme tehdä vieläkin enemmän."

"Saako täällä Ruotsissa kaikki jäädä tuuli-ajolle?" huudahti Luostari-Lassi.

"Tapausten täytyy saada kehittyä luonnollisesti", vastasi Possevino. "Vadstenan luostaria pitää avustettaman tarmokkaasti... minä toivoin Pietari Brahen apua, mutta häneenkään ei ole luottamista."

"Olisinpa luullut", sanoi Warsewitz, "että Pontus de la Gardie..."

"Hän purjehtii aina myötätuuleen", lisäsi Possevino.

"Niinpä kyllä, sen voin vakuuttaa. Kun hän oli kuninkaan lähettiläänä Roomassa, kävi hän ripillä katolisen rituaalin mukaan, ja kun häntä siitä moitittiin, vastasi hän tekevänsä sen vaikkapa neljällätoista eri tavalla, jos vaan kuningas niin tahtoisi."

"Niin, hän laskee aina kelkkansa myötämäkeen."

"Sitten tulee hänestäkin protestantti jonakin päivänä."

"Miksipä ei, jos siitä on etua."

"Minusta tuntuu", sanoi Warsewitz, "kuin olisi kuningas viime aikoina ruvennut suorastaan vastustamaan meitä."

"Vai niin, vai on veli tullut siihen käsitykseen", vastasi Possevino. "Hän pelkää, että käännytystoimi käy päinsä, vaikkei hän saisikaan niitä myönnytyksiä, joita on pyhältä isältä pyytänyt, ja jos hän on tuskissaan jostakin, niin hän tuskittelee juuri sitä, että meidän asiamme mahdollisesti menestyy liian hyvin."

"Luulenpa", huomautti Luostari-Lassi, "että hän peläten meidän saavan aikaan koko Pohjois-Ruotsissa jotakin meteleitä on ehdottanut, että Vadstenassa on pidettävä tarkastus."

"Oli miten oli, mutta siitä emme saa vetäytyä pois; senjälkeen on viisainta lähteä täältä."

"Ruotsistako?" huudahti Luostari-Lassi.

"Hän on hyvin selvästi antanut minun ymmärtää toivovansa sitä, emmekä me, totta puhuen, voikkaan nykyään vaikuttaa täällä mitään."

"Minä en niin hevin väisty."

Näissä sanoissa oli uhkaa, ja Luostari-Lassin kädet puristuivat nyrkkiin.

"On sattunut asianhaaroja, jotka pakottavat teidät siihen." Näin sanottuaan Possevino ojensi hänelle suuren, veljeskunnan kenraalin sinetillä varustetun kirjeen.