Part 12

"Niin, minä myönnän sen. Minä toivoisin sitä, soisin sen sydämeni pohjasta, sillä miten voin minä kestää sen, että hän menee pois... mutta hänen tähtensä..."

"Oh, tiesinhän sen", sanoi Kaarle keveämmällä mielellä. "Sallikaa minun pitää huolta hänestä, ja voi sitä, joka sanallakaan, katseellaankaan rohkenee loukata häntä!"

"Uneksikaa ihanaa unelmaanne niin kauan kuin voitte, minä en enää häiritse teitä."

Kun Kaarle sitten sulki suloisen Birgittan syliinsä ja tämä säteilevin silmin näytteli hänelle valmistamiansa pikku esineitä, sanoi Kaarle: "Sinä ajattelet vain muita, mutta odotahan, että joulu on lähellä, silloin saat nähdä, että muut muistelevat sinua."

"Ei, Kaarle", sanoi hän vakavasti. "Uskollisen rakkautemme tähden ei mitään lahjoja, minä en tahdo niitä."

"Tähän asti et ole ottanut vastaan sormustakaan. Mikä on syynä siihen?"

"En tiedä. Mitäpä siinä enää muuta tarvitaan, kunhan kuulumme toisillemme?"

"Pitäisihän sinulla olla jotakin muistuttamassa minusta, kun olen poissa."

"Katso silmiini, Kaarle, ja sano, luuletko, että koskaan voisin unhottaa."

Nuo ihmeelliset silmät, ne saivat hänen silmänsä kyyneltymään, ja hän suostui noudattamaan tytön toivomuksia, joskin apein mielin.

Yhden ainoan päivän hän vietti hovinsa seurassa joulun aikana. Monia lahjoja jaeltiin siellä, mutta herttua näytti niin ärtyneeltä ja oli niin vaitelias, ettei sinä päivänä kuulunut Nyköpingin linnassa ainoatakaan leikkipuhetta.

Seuraavana aamuna hän oli poissa, ja senjälkeen sai kukin huvitella mielensä mukaan.

Tähän aikaan olisi Kaarlen voinut käydä samoin kuin Eerikin.

Monta kertaa tuli Kaarina Maununtytär väkisinkin hänen mieleensä, ja häntä huvitti kertoa hänestä Birgittalle.

"Etkö voi tehdä mitään heidän surullisen kohtalonsa lieventämiseksi?" kysyi Birgitta.

"He ovat kokonaan riippuvaiset kuninkaasta ja hänen katolisesta puolisostaan."

"Eikö kuningatar voi mitään kuninkaaseen."

"Voi kyllä, paljonkin, mutta hän käyttää kaiken vaikutusvaltansa saadakseen hänet ja koko maan pyhän roomalaisen istuimen valtaan."

Birgitta oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: "Lupaa minulle yksi asia, Kaarle."

"Minä lupaan mitä vain tahdot."

"Ei, asia on vakavaa laatua; lupauksesi tulee osoittaa, että lujasti ja varmasti luotat minuun."

"Lupaanhan tietenkin, rakkaani! Annappa nyt kuulua mitä minulta pyydät."

"Ettet koskaan valitse puolisoa, joka ei ole samaa uskoa kuin sinä itse."

Birgitta oli sanonut sen aivan yksinkertaisesti, ja kuitenkin tuntui Kaarlesta tuskalliselta.

"Rakkaani, kun sinä olet omani, kuinka luulet minun voivan naimista ajatella."

"Et nyt, mutta sitten."

"Minä toivon, että saamme kauan elää onnellisina yhdessä."

"Mutta lupaustasi en ole vielä saanut."

"Ota se, jos tahdot."

Mutta siitä alkaen ei hänellä ollut mitään rauhaa. Skellestad oli kaikkien hänen ajatustensa ja matkojensa määränä.

Maaliskuussa Birgitta synnytti pojan.

Sanomaton oli Kaarlen ilo. "Katsoppa tuollaista suurta ja komeata poikaa", sanoi hän. "Nyt puuttuu vain, että sinä tulet terveeksi, sitten on onneni täydellinen."

"Anna hänet tänne", sanoi Birgitta. "Me lepäämme molemmat voimistuaksemme ja tullaksemme terveiksi."

Koko päivän Kaarle viipyi Skellestadissa; hän huomasi yhä enemmän viehättyvänsä vanhuksen kalvinilaisiin mielipiteisiin, ja tämä asia oli heidän kesken yhtämittaisena keskustelu- ja mietiskelyaineena.

Silloin kuului sydäntävihlova ääni sairashuoneesta. Molemmat syöksyivät sinne.

Birgitta istui vuoteessaan. "Minä olen tukehuttanut hänet!" huusi hän.

Hoitajatar, joka piti pienokaista käsivarrellaan, näytti häntä äidille.

"Hän nukkuu, ei häntä mikään vaivaa", sanoi hän.

Mutta nuori äiti ei ottanut uskoakseen unta nähneensä; säikähdyksestä oli seurauksena kuume, ja kuume heitti vasta -- kuolemassa.

Synkän synkkä oli suru.

Kaarle ei palannut Nyköpingiin, ennenkuin oli haudannut Birgittansa. Poika sai kasteessa nimen Kaarle, ja hänet jätettiin kasvatettavaksi Skellestadiin, jotta Pietari Sunnanpoika aina voisi pitää häntä silmällä ja antaa silloin-tällöin hänestä tietoja herttualle.

Kun poika oli muutaman vuoden ikäinen, siirtyi Pietari Sunnanpoika isiensä luo, ja pikku Kaarle jätettiin Kaarina Niilontyttärelle, joka oli naimisissa herttuan kamaripalvelijan Kustaa Antinpojan kanssa.

Tämä nainen piti hänestä mitä hellintä huolta vaalien ja rakastaen häntä kuin äiti. Kustaa Antinpojan kuoltua Kaarina Niilontytär joutui naimisiin Pietari Sjöbladin kanssa.

* * * * *

Kaksinkertaisin voimin tarttui Kaarle tehtäviinsä voittaakseen takaisin menetetyn aikansa, sanoivat monet, haihduttaakseen suruansa, tuumivat toiset.

Totta on, että vielä vähemmän kuin ennen jäi hänen tarkalta silmältään huomaamatta. Nimismiehet maalla samoin kuin virkamiehet kaupungeissa pelkäsivät, sillä hänen kanssaan ei ollut hyvä joutua sanakiistaan.

Kurtut hänen otsallaan osoittivat joka päivä, ettei hän ollut parhaalla tuulellaan, ja sen saivat kyllä kokea ne, jotka joutuivat hänen lähistöönsä.

Katolisuus edistyi hovissa, ja tiedot siitä sekä yhä kasvava tyytymättömyys maassa saattoivat hänelle heti selväksi, mihin toimiin hänen oli ryhtyminen isänsä työtä tukeakseen ja suojellakseen.

Ja hän teki sen arkailematta, keinoja kaiheksumatta. Kuninkaan uskonsa tähden rankaisemat tai rangaistuksella uhkaamat papit tulivat melkein aina herttuakunnassa hyvin vastaanotetuiksi saaden tavallisesti viran siellä.

Alituisena kiistanaiheena oli veljesten kesken kysymys ratsupalveluksesta, josta Kaarle tahtoi päästä vapaaksi, koska siitä ei ollut testamentissa mitään mainittu.

Kaarlen suuret henkiset kyvyt ja hänen ylpeä luonteensa herättivät hänessä hänen synnynnäisen vallanhimonsa.

Kuta enemmän hänelle selvisi, että Juhanan hyödytön sodankäynti ja nurinpäinen valtiovarain hoito uhkasivat perin-pohjin köyhdyttää maan ja saattaa sen samalla aatelisten käsiin, sitä enemmän hän halveksi veljeään, jolla ei ollut rahtuakaan itsenäisyyttä.

Pelkkää petosta ja hupsuutta oli se, että hän tahtoi luopua isänsä uskosta puolisonsa mieliksi ja että hän liturgiassaan kuvitteli luoneensa uuden, itsekeksimänsä opin, ja sentähden hän ansaitsi vain halveksimista.

Tätä veljeä Kaarle päätti totella -- vain siinä tapauksessa, että oli pakko.

Juhana ei voinut koskaan unohtaa että Eerik oli puhunut johonkin kaivaneensa kätköön 50,000 dukaattia, jotka hän taas sopivaan aikaan ottaisi esille.

Vähänväliä saapui herttualle viesti, että taaskin ryhdyttiin kaivamiseen Gripsholmassa, missä kuningas luuli aarteen olevan jossakin.

Herttua salli sen, mutta mitään aarteita ei löytynyt, siksi ettei luultavasti ollut mitään kätkettykään.

Suuremmat oikeudet hän luuli itsellänsä olevan Strömsholmaan, kuningattaren leskitilukseen.

Hänelle oli kyllä annettu ja hän oli ottanut vastaan korvauksen siitä, mutta testamentissa sanottiin, että hänen piti saada Strömsholma, ja siitä hän ei poikennut.

Kerran ollessaan pahalla tuulella hän kirjoitti leskikuningattarelle muistuttaen oikeuksistaan.

Leskikuningatar vastasi huomauttaen, että kuningas kuolinvuoteellaan oli lausunut tahtonsa näin olevan, sekä mainitsi muutamia vielä elossaolevia todistajia.

Tämä suututti Kaarlea vielä enemmän, ja hän vastasi panettavansa takavarikkoon kaikki Strömsholman alustatilat ja kihlakunnat, jos häneltä kielletään mitä hänen oikeuksiinsa kuului.

Hän sai vastauksen Juhanalta. Jos herttua tahtoi supistaa kuningattaren laillisia oikeuksia, niin kuningas lupasi asevoimin suojella niitä.

Sitä hän ei ollut odottanut. Tekisiköhän Juhana todellakin sen? Itse hän ehkä olisi hänenä tehnyt samoin -- mutta uhata häntä...

Silloin hän sai kirjeen prinsessa Elisabetilta. Tämä pyysi ja rukoili herttuaa, ettei hän enää lisäisi maassa jo muutenkin yleistä sekasortoa alottamalla semmoista riitaa kuin nyt heidän rakkaan äitipuolensa, rouva Katariina Stenbockin kanssa. Oliko Kaarle jo unhottanut, mitä leskikuningatar oli ollut heidän rakastetulle isä-vainajalleen, ja voiko hän saattaa hänelle vielä surua lisäksi? Eikö hänellä jo ollut kannettavanaan kuorma, joka painosti heitä kaikkia?

Elisabet oleskeli tähän aikaan Strömsholmassa tuon hyvän ystävän luona. Jos Kaarle tahtoi tulla sinne heitä tervehtimään -- kirjoitti Elisabet -- niin hän kyllä pian myöntäisi, että Strömsholma kadottaisi suojelusenkelinsä, jos Katariina ainaiseksi sieltä karkoitettaisiin. Elisabet oli äskeisin palannut Kungsbrosta, jossa oli oleskellut useita päiviä huvittamassa ja lohduttamassa heidän onnetonta veljeään Maunua.

Kirjeen lopussa mainittiin, ettei Tukholmassa koskaan kuule puhuttavan muusta kuin liturgiasta ja katolisuudesta, ja kun hän ei pitänyt toisesta enempää kuin toisestakaan, ei hän aikonut piakkoin palata sinne.

Ei ole tietoa, vastasiko Kaarle kirjeeseen, mutta senjälkeen jäi koko asia, ja hän oli taas yhtä kuuliainen poikapuoli kuin aina ennenkin.

Mutta Juhanalle hän aikoi tehdä myönnytyksiä vasta viime tingassa.

Kaarle tunsi aivan hyvin, että hänellä kirkollisissa riitakysymyksissä oli koko Ruotsin kansa takanaan, ja hän olikin vakaasti päättänyt kohta alkavassa kamppailussa kestää tai kaatua sen keralla.

Mutta tässä keskeymättömässä toimiskelussa ei jäänyt aikaa tulevaisuuden suunnitteluun. Nykyisyyteen oli hänen suunnattava koko toimintansa; herttuakunnassa oli paljon tehtävää, ja hän tahtoi missä suinkin avustaa yksityistä yritteliäisyyttä.

Muutamia vuosia Birgittan kuoleman jälkeen, kun ensimäinen ja katkerin suru oli helpottanut, kohtaamme hänet taas matkoilla herttuakunnassaan.

Monin paikoin oli suuri puute asukkaista; talonpoika ei voinut viljellä maatansa työväen puutteen tähden, mutta Kaarle keksi keinon. Hän käski suomalaisia muuttamaan maahan niin paljon kuin vain halullisia oli. Suureksi osaksi asettuivat nämä Vermlantiin, ja muutamia vuosia myöhemmin hän kirjoitti heille:

"Koska kaikkivaltias Jumala on Vermlannin vuoriin kätkenyt kaikenlaista malmia, niin tietäkööt kaikki, että kuka tahansa löytääkin malmivuoren, hän saa sitä vapaasti käyttää kymmenykset suorittamalla."

Samoja periaatteita hän seurasi metsien suhteen kirjoittaen, että jokainen, joka tahtoi raivata uudistalon Vermlannin salomaille, sai pitää sen omana perintötilanaan.

Mutta ei näissä hyvissä säädöksissä kylliksi. Hän matkusteli laajalti yltympäri tarkastamassa, noudatettiinko niitä oikein. Vanha sananlasku: "Isännän askeleet pellon höystävät", tuli tässä paraiten sovelletuksi.

Herttuan nuhteet saivat aina aikaan parannusta, ja hänen kiitoksensa olivat kuin kiihottimena uusiin ponnistuksiin. Mihin tahansa hän saapuikin, siellä tuli juhla; missä hän ennen oli käynyt, siellä tiettiin, ettei hän pannut arvoa herkkujen paljouteen ja hienouteen, vaan yksinkertaiseen talonpoikaisruokaan, hyvin leivottuun leipään ja hyvään, kotonapantuun olueen.

Sitten hän kertoili, miten oli matkustellut yltympäri isänsä kanssa ja nähnyt, kuinka humalat otettiin alas seipäistä ja kuinka halukkaita he olivat kertomaan kuninkaan palatessa, suuriko sato oli ollut.

Ja sitten hän vielä kertoi, kuinka hän oli kehottanut heitä hoitamaan suuria mehiläistarhoja, ei ainoastaan hunajan saannin vuoksi, vaan myöskin sentähden, että se edisti puiden hedelmöittymistä.

Miehet ja naiset kuuntelivat hänen ympärillään tarkkaavasti seuraten hänen puhettaan ja nyökäyttivät sitten hyväksyvästi päätään toisilleen. Mitä niin oppinut herra oli sanonut, sen saattoi toki uskoa ja ottaa varteen.

Sattuipa hän toisinaan matkoillansa ajamaan ohi talon, jossa vietettiin häitä tai jossa oli jotkin muut kestit.

Silloin hän saattoi sanoa: "Tähän jäämme yöksi", tai myöskin: "Riisuppa hevonen muutamaksi tunniksi."

Suuri oli hämmästys ja ilo, kun herttua tuli sisään; mutta niin nopeasti hän mukautui oloihin, että hämmästys hävisi kuin puhallettu, ennenkuin se oikein oli ehtinyt päästä valtaankaan. Tanssitilaisuuksissa hän pyöritteli morsianta ja, jos oli hyvällä tuulella, myöskin morsiamen äitiä ja morsiustyttöjä. Sitten hän asettui juomapöytään miesten seuraan, tarttui ensimäiseen oluthaarikkaan, minkä käsiinsä sai, joi heidän maljansa, otti aluksi osaa keskusteluun ja käänsi sen sitten sellaisiin kysymyksiin, mitä hän milloinkin tahtoi pohdittavaksi.

Jos hän sattui johonkin porvariperheeseen, jossa huomasi tavat yksinkertaisiksi, ahkeruuden ja järjestyksen hyväksi, oli hänen puheensa hyvin kevyttä ja teeskentelemätöntä. Hän tahtoi antaa muillekin tilaisuuden tuntea samaa tyytyväisyyttä kuin hän itsekin; ja jos hän sai siellä oppia joitakin talousaskareita tai muuta, mikä oli hyödyllistä painaa mieleensä, niin se tuli sitten hänelle puheenaineeksi, jota riitti kauan aikaa.

Mutta voi sitä emäntää, jonka perheessä koreileminen ja turhuus vallitsivat! Tapahtui toisinaan, että hän asteli pyntättyjen akkojen ympäri katsellen vain heitä, mutta hänen silmäyksensä puhuivatkin enemmän, kuin sanat olisivat vaikuttaneet, eivätkä he koskaan unohtaneet saamaansa läksytystä.

Mutta rahvas rakasti, melkeinpä jumaloi häntä, ja tapahtuipa toisinaan tuollaisissa tilaisuuksissa, että yksi tai toinen rohkeni kysyä:

"No, eikö armollinen herttuamme mene pian naimisiin?"

Alussa kävivät vain kulmat kurttuun eikä hän vastannut mitään, mutta sitten hän sanoi:

"Saanen tuota tuumia."

Ja hän tuumikin sitä; hän oli 27-vuotias, kruununperimys täytyi saada varmalle kannalle. Sigismund oli katolinen, eikä kukaan tiennyt mitä voi tapahtua.

Hänellä ei ollut ketään erityisesti mielessään, mutta voisihan hän ainakin käydä tutustumassa ulkomaisiin ruhtinattariin.

Hän tiesi, että sitä lajia rihkamaa oli Saksassa paljon; ja siellä oli hänen rakas siskonsakin, olisihan hauska tavata häntäkin.

Aikomuksensa hän ilmaisi vain Elisabetille lopettaen kirjeensä: "Pysy vahvana isämme uskossa, pidä se johtotähtenä kautta elämäsi."

Sitten hän matkusti meritse.

Syyskuun 5 p:nä 1577 hän nousi maalle Greifswaldissa ja kävi sitten useissa pienissä ruhtinaskunnissa Pommerissa ja Mecklenburgissa saaden osakseen sydämellisen vastaanoton.

Nuori, voimakas ruotsalainen herttua teki kaikkialla mitä parhaan vaikutuksen. Metsästysretkiä ja aseleikkejä pantiin toimeen hänen huvikseen ja kilpailtiin siitä, että saataisiin hänen siellä-olonsa niin hauskaksi kuin suinkin.

Matkan varsinainen tarkoitus ei ollut mikään salaisuus, ja sekä suoraan että kiertoteitse tehtiin tarjouksia ja ehdotuksia. Kaarle ottikin esineet tarkastettavikseen, mutta ne eivät miellyttäneet häntä, ja kun hänestä tuntui, että häntä hänniteltiin liiaksi, matkusti hän kokonaan pois lokakuun lopulla.

Hän läksi Itä-Friislantiin, jossa hänen vanhin sisarensa Katariina oli.

He eivät olleet nähneet toisiaan 17 vuoteen. Ulkonäöltään he olivat vieraat, mutta verensiteet... ja sitäpaitsi, miten paljon heillä olikaan yhteisiä muistoja ja harrastuksia...

Ja rakas oli tuo kohtaus. Nuoresta naisesta oli tullut rouva, pojasta nuori mies, mutta he itkivät kuin lapset toistensa sylissä, eikä kysymyksistä ja vastauksista tullut ollenkaan loppua.

Katariina esitti veljensä langolleen, kreivi Juhanalle.

Cecilian onneton rakastaja oleskeli edelleen veljensä luona, ja Kaarle viehättyi heti hänen yksinkertaiseen ja moitteettomaan olemukseensa ja valistuneeseen puhetapaansa.

Kreivi omisti koko elämänsä armeliaisuudelle, jota hän aina harjoitti hiljaisuudessa.

Katariina kertoi, ettei hän koskaan puhunut menneistä ajoista, että hän karttoi kaikkea seuraelämää ja melkein kammosi naisia. Kun Cecilia kohta naimisiin mentyään kävi sisarensa luona, pysyi hän huoneisiinsa sulkeutuneena ja kieltäytyi päättävästi näyttäymästä hänelle, "vaikka", lisäsi Katariina, "luulen Cecilian melkein toivoneen sitä".

"Kuinka voi nainen vaipua niin syvälle kuin hän?" kysyi Kaarle harmissaan.

"Ehkäpä sentähden, että maailma piti häntä liian suuressa arvossa."

"Vaasa-suvun tytärtä!"

"Heikkoa naista, Kaarle. Tiedätkö, että hän on miehensä kuoltua kääntynyt katoliseksi?"

"Se vielä puuttui! Hänellä on poika?"

"Se on vierasten ihmisten hoidossa, en tiedä missä. Se oli hänelle rasitukseksi."

"Tiedätkö missä hän nykyään oleksii?"

"En, hän ei kirjoita koskaan. Ainoa, joka luultavasti tietää hänestä jotakin, on Juhana, joka vuosittain antaa hänelle pienen eläkkeen."

"Eerik on veljensä murhaama, Maunu heikkomielinen, Cecilia on portto, ja Sofia..."

"Miten on hänen laitansa?"

"Ei ole järjissään hänkään."

"Mikä on syynä siihen?"

"Lyönnit ja säälimätön kohtelu."

"Ovathan he eronneet?"

"Aivan äskeisin lähetettiin mies pois Ruotsista, jossa hän oli ruoskalla suominut talonpoikiamme, ja minua hyvin ihmetyttää, etteivät nämä jo aikoja sitten olleet antaneet hänen maistaa sitä niin, että hän olisi kuollut."

"Missä Sofia on?"

"Ekolmsundissa, jonka hän on saanut läänityksekseen."

"Entä poika? Oletko nähnyt häntä?"

"Hänessä on samat elkeet kuin isässäkin; toivoisin, ettei hän tuottaisi surua äidilleen."

"Tämä kaikki ehkä vaikuttanee, että Elisabet on kahdenvaiheella, mennäkkö naimisiin."

"Niinpä luulen. Hän sanoo aina: 'Meidän tulee ensin oppia oikein tuntemaan toisemme.'"

"Entä sinä itse, veliseni?"

"Minä olen etsimismatkalla, mutta kuka tietää, löydänkö?"

"Sinä olet ehkä hyvin vaativainen?"

"Niin olen, Katariina." Ja hän kuvaili hänelle Birgittaansa niin lämpimästi, että Katariina ihmetteli ja sanoi lopuksi:

"Hänen vertaisensa voinet ehkä löytää Ruotsista, mutta et koskaan täältä Saksasta."

"Sitä pelkään itsekin. Nämä saksalaiset ovat minusta liian lättäjalkaisia, liian mitättömiä."

"Mutta jos et löydä ketään, joka vastaisi vaatimuksiasi, etkö voisi tyytyä vähempään?"

"En, Katariina. Ellen löydä ketään, joka himmentäisi hänen kuvansa sydämessäni, niin pysyn naimattomana ainakin kunnes olen ehtinyt unhottamaan."

"Kyllä minä koetan minkä voin."

Ja Katariina piti lupauksensa. Idästä ja lännestä hän kokoili prinsessoja, ja niitä tuli joukoittain.

Ei ollut Euroopassa mitään maata, jonka historia olisi ollut niin romanttinen kuin Ruotsin, ja se sädekehys, johon Kustaa I oli kietoutunut, heijasti valoaan myöskin hänen poikiinsa.

Mielellään Kaarle kertoili heille tästä isästään, jota hän niin suuresti rakasti ja ihaili, mutta kaikki heidän hämmästys- ja kummastushuudahduksensa eivät voineet sulattaa jääkuorta hänen sydämeltään.

Sukulaistensa väsymättömien rukousten vuoksi hän jäi heidän luokseen jouluksi.

"Saas nähdä, eivätköhän meidän tanssimme ajane sydäntäsi kurkkuusi", sanoi Katariina.

Mutta saksalaiset ruhtinattaret tahtoivat mieluummin oppia ruotsalaisia joulutansseja; ja kun herttua lauloi, piti heidänkin laulaa, ja siitä sukeutui "kudo kangast'" sekä huimaava polska, kunnes he kaikki väsyneinä ja hengästyksissään vaipuivat lähimmälle penkille.

"Ei se menesty, huomaan minä", sanoi Katariina; "en enää voi toivoakkaan sinusta mitään."

"Itse en ole enää pitkään aikaan toivonut", vastasi Kaarle, "ja lieneehän hyvä niinkin. Vaikeaksi käynee sittenkin erota teistä, rakkaat ystävät."

Ja raskaaksi kävikin jäähyväishetki. Hän oli nyt lähdössä toisen lankonsa, rajakreivi Yrjö Juhanan luo, joka oli naimisissa prinsessa Annan kanssa.

Mutta juuri ennen lähtöä hän sai kutsut Pfalzin vaaliruhtinaan hoviin Heidelbergiin.

"Menenkö, Katariina?" kysyi hän.

"Vaaliruhtinaalla on vain yksi tytär, ja hän on vielä lapsi."

Kaarle oli kahdenvaiheella. "Olkoon menneeksi, eihän tuo ole suuri mutka; voin minä tehdä yhden matkan sivutarkoituksittakin."

Siitä tuli kuitenkin ratkaiseva retki.

Jo ensi näkemältä valloitti ja voitti viisitoistavuotias Maria hänet.

Mutta hän ei rohjennut ilmaista tunteitaan.

Sen sijaan esiintyi hän niin rakastettavasti kuin suinkin.

Maria oli ensimäinen ja ainoa nainen, johon Kaarle katsoi kunnioituksella. Hän oli hänen silmissään enemmän kuin kaikki muut, eikä Kaarle voinut toivoa suurempaa onnea, kuin että saisi hänet puolisokseen.

Kun tuollainen ajatus täyttää mielen sellaisen kuin Kaarlen, on nöyryys sen luonnollisena seurauksena; ja Kaarle oli nöyrä hänelle, tuolle vaatimattomalle tytölle, eikä rohjennut ilmaista hänelle lempeään, jonka Maria saattoi lukea hänen silmistään ja huomata hänen hiljaisesta, kunnioittavasta puhetavastaan.

Isä ja äiti huomasivat sen; koko hovi puhui siitä, ja Maria, hän kuunteli suurella ihastuksella kertomuksia tuosta satujen maasta, jota hän usein oli ajatellut ja aina halunnut nähdä.

Kaarle tunsi, että hänen oli mahdotonta ajan pitkään pysyä siinä vaiteliaisuudessa, jonka hän katsoi velvollisuudekseen, ja hän päätti sentähden lähteä heti.

"Vastedes", sanoi vaaliruhtinas, kun hän jäähyväishetkellä kysyi, saisiko tulla takaisin. Tämä, sekä vaaliruhtinattaren kyyneleiset silmät ja ystävälliset sanat, mutta ennen kaikkea Marian kaino punastuminen, kun hän hiljaa rohkeni puristaa hänen kättään, täyttivät hänen mielensä iloisilla toiveilla, mutta heti seurasi mitä kiihkein pelko siitä, että ilmenisi joitakin esteitä.

Niinkuin kaikkialla otettiin hänet rajakreivinkin hovissa avosylin vastaan. Vaitelias, varova Kaarle ei suonut itselleen hetkenkään rauhaa, ennenkuin sai uskoa lemmensalaisuutensa sisarelleen ja langolleen sekä pyytää viimemainitun välitystä tässä tärkeässä asiassa.

Onneksi oli kreivi hyvin ystävällisissä väleissä vaaliruhtinaan kanssa, ja hän lupasi koettaa parastaan.

Mutta tässä ei myönnetty mitään viivyttelyä. Vaasa-luonne vaati nyt oikeutensa; hänen täytyi saada vastaus heti, tai ainakin niin pian kuin mahdollista.

Lanko puisteli päätään ja kirjoitti sekä vaaliruhtinaalle että myöskin eräälle ystävälleen, joka oli hovissa hyvin läheinen henkilö ja nautti korkean herrasväen luottamusta.

Ystävä vastasi, että asiassa täytyi odottaa. Prinsessa oli vielä liian nuori, mutta hän rohkeni toki toivoa, että asia saisi suotuisan ratkaisun, kun vain maltettaisiin odottaa.

"Mutta siihen juuri minulla ei ole malttia", sanoi Kaarle.

Turhaan koetettiin häntä huvittaa ja tyynnyttää; häntä ei haluttanut mikään.

Vain silloin, kun tuli puhe Mariasta ja hän yhä uudelleen ja uudelleen kertoi hänen ihanuudestaan ja hänen olemuksensa suloudesta tai toisteli sanoja, joita Maria oli sanonut, tuli hän hilpeäksi ja iloiseksi.

"Ei", sanoi hän muutamia päiviä myöhemmin, "tämä ei käy laatuun; minähän tulen täällä kuihtuvaksi rakkauden narriksi. Vastausta odotellessani teen pienen matkan Reiniä ylös, se huvittaa minua."

Sanottu ja tehty; mutta sitä ennen hän teki matkasuunnitelman ja jätti sen sisarelleen, joka lupasi kohta, kun vastaus tulisi, ilmoittaa siitä hänelle johonkin määrättyyn paikkaan.

Hän matkusti Bodenjärvelle Sveitsiin, ja kun hänellä oli luja tahdonvoima, onnistui hän niin hyvin voittamaan malttamattomuutensa, että hän kahden viikon sijasta viipyi matkallaan koko kuukauden.

Sillä välin oli hän kuitenkin lähettänyt omakätisen kosimiskirjeen vaaliruhtinaalle pyytäen, että vastaus lähetettäisiin hänen langolleen.

Nyt hän palasi sinne vakaasti päättäen lähteä heti kotimatkalle, ellei mitään vastausta ollut saapunut.

Hänen tullessaan huudahti prinsessa Anna:

"Tänään on kirje lähetetty sinulle!"

"Mihin sitten?" kysäisi Kaarle hätäisesti.

"Ei, ei!" lausui kreivi hymyillen. "Sinä tulit ennen kuin sanansaattaja ehti lähtemään; tässä on kirje."

Muutamia silmänräpäyksiä piti Kaarle sitä epäröiden kädessään; veri nousi hänen päähänsä; sitten hän äkkiä mursi sinetin.

Hänen pyyntöönsä oli suostuttu ja häntä kutsuttiin tulemaan Heidelbergiin.

Ääretön oli hänen riemunsa. Maria oli hänen omansa! Oliko se mahdollista? Näkikö hän unta?

Seuraavana päivänä hän lähti ja saapui keskellä yötä Heidelbergiin.

Aikaisin aamulla ilmoitettiin vaaliruhtinaalle, että hän oli saapunut, ja kello kahdeksan samana päivänä kutsuttiin herttua saapumaan vaaliruhtinaan rukouskamariin.

Hän tuli muutamia minuutteja aikaisemmin.

Siellä seisoi hän, tuo lempeä, suloinen olento, vanhempiensa välissä.

Nähdessään herttuan hän kätki punehtuen kasvonsa äitinsä helmaan.

Mutta vaaliruhtinas tarttui hänen käteensä ja laski sen Kaarlen käteen. "Tee hänet onnelliseksi!" sanoi hän.

Silloin notkisti ylpeä ruotsalainen polvensa sanoen: "Jumala minua rangaiskoon, jos nyt saamani kallisarvoinen lahja joskus on minun tähteni pakotettu murehtimaan."