Part 11

"Katri", vastasi hän, "vanha Katri".

Kaarle hytkähti, mutta sanoi sitten:

"Jospa kaikki Katrit olisivat yhtä tyytyväisiä loppuun asti!"

He saapuivat vaivaistaloon, ja herttua käski erään pojan pitämään hevosta sen aikaa, kun hän kantoi eukon hänen osoittamaansa pimeään, ikävään kamariin.

"Miten on laitasi, Katri?" kuului ääni vuoteesta.

"Eipä vaaraa", vastasi tämä, "astuin harhaan ja lankesin. Tämä siunattu nuori herra on ollut kuin oikea isä minulle, enkä tiedä miten palkita sitä, jos hän ei ehkä tahdo tyytyä luutiini, niin moneen kuin niitä tulee, koska hän on tuonut kotiin kaikki luudaksetkin."

"Mitä hän niin monella tekee?" murisi ukko. "Riittäneväthän puoletkin; jostakin täytyy meidänkin elää."

"Olkoon niinkuin hän tahtoo", oikaisi Katri.

"Voin ajatella asiaa", sanoi Kaarle. "Kun olen herttuan tallimestari, ostan tästälähin kaikki Katri muorin luudat, jos hän niin tahtoo."

9 -- Eerik XIV ja Juhana III. 3.

"Mutta ei halvemmasta kuin neljä kappaletta äyristä", ärähti ukko taas.

"Ja sitten lähetän tänne herttuan lääkärin tarkastamaan Katri muorin jalkaa", lisäsi Kaarle.

"Nulikat lupaavat usein enemmän kuin voivat täyttää", väitti ukko taas; "sellaiset mahtavat eivät välitä hitustakaan meistä köyhistä raukoista."

Kaarle laski hopearahan Katrin helmaan ja lähti. Poika, joka odotti ulkona, sai käskyn olla vanhuksien apuna; palkkion vaivoistaan tuli hän saamaan kysymällä herttuan tallimestaria.

Herttua lähti taas matkaan. Pian oli hän kotona ja oivallisella tuulella.

Kaikista tuntui, kuin hän olisi kasvanut parin päivän poissaolonsa aikana, ja varttunut hän olikin henkisessä suhteessa. Sisäiset voimat kehittyivät hänessä, hän oli nähnyt uusia elämän aloja ja tullut käsittämään, että niitä on äärettömän paljon, että ne vaihtuvat kuin kivet kaleidoskoopissa. Voimat ovat samat, mutta pienimmästäkin liikahduksesta on seurauksena uusia kuvia, yhtä ihmeellisiä, joskin erilaisia ihanuudeltaan.

Alkoi vuosi 1566, ja koko sielustaan kiintyi Kaarle niihin surkeihin asioihin, joita maassa tapahtui Eerikin mielenhäiriön kiihtyessä.

Hänen täytyi pysyä toimettomana katselijana. Mitä hän olisi voinutkaan tuota kuninkaallista hupsua vastaan, jolla yksin oli kaikki valta käsissään?

Ainoastaan pakosta hän matkusti Tukholmaan palaten sieltä niin pian kuin suinkin.

Mutta hän näki siellä paljon liehakoimista, paljon petollisuutta, hän huomasi aateliston yhä kasvavan tyytymättömyyden ja ihmetteli, ettei se puhjennut teoiksi. Hän olisi ollut heidän mukanaan... mutta he olivat arkoja raukkoja ja hän halveksi heitä.

Sitten hän itsekseen kummasteli, mitähän Juhana ajatteli. Mitään kunnioitusta hän ei tuntenut häntä kohtaan... mutta jos hän vielä pääsisi vapaaksi... niin, voisihan se tapahtua... tällä kannalla eivät asiat kauan voineet pysyä. Kun Upsalassa tapahtuivat nuo surkeat tapahtumat, hypähti hän kuin nuori hevonen. Pitäisikö hänen käydä käsiksi asioihin? Mutta hän oli vain kuudentoista vuotias, ja aateli, mahtava aateli pysyi rauhassa.

Uskottiin sitten valtakunnan hallinto heidän käsiinsä. Sitäköhän he tahtoivatkin? Kuningasvaltako pois, aikoiko aateli käydä sitä vastustamaan?

Hän näki, miten he melkein polvillaan rukoilivat hourupäistä majesteettia ja miten jättivät kaikki muut huomioon ottamatta, kunhan vain saivat verivihollisensa Yrjö Pietarinpojan käsiinsä. Kummallista, etteivät he ottaneet häntä hengiltä.

Vihdoinkin sai Juhana taas vapautensa -- minkälaisen kurjan vapauden -- mutta hän oli pelkuri hänkin.

Sitten täytyi heidän molempain olla mukana kurjalla sotaretkellä Rantzowia vastaan. Miten kiehuikaan hänessä, kun täytyi olla katselijana, vaikka olisi voinut niittää laakereita! Mutta kuningas pelkäsi, että veljekset, jos saivat päällikkyyden, ensi toimekseen syöksisivät hänet valtaistuimelta. Niin, he sopivatkin siitä, että kun sopiva hetki on tullut... he jakavat kuninkuuden; niin lausui Juhana, tuo kavala, petollinen Juhana.

Tulivat sitten häät. Ne olivat hourupäisyyden huippu. Kuningas voi tehdä jaloimman, ihanimmankin naisen maailmassa jalkavaimokseen, mutta jos tämä on halpa huovintytär, ei hän voi naida häntä. Tämä teko oli sentähden sodanjulistus koko Ruotsin pöyhkeätä aatelia vastaan; paljon oli annettu anteeksi, nyt oli mitta täynnä, Eerik oli mahdoton olemaan kuninkaana -- ainaiseksi mahdoton.

Seurasi sitten valtaistuimelta-syökseminen -- vankeus.

Kuinka olikaan Juhana luvannut ja vannonut, että he yhteisesti hallitsisivat valtakuntaa! Kykeniköhän Juhana yksin sitä tekemään? Olikohan hän koskaan tietänyt, mitä oli tahtonut, tai oliko hän tahtonut sitä, minkä tiesi oikeaksi?

Neuvosto ja aateli olivat äänestäneet yksin häntä, vaikka tiesivät ja olivat itse nähneet, että Kaarlen urheus ja viisaus ratkaisivat asian. No niin, nyt heillä oli tilaisuus koetella uutta kuningastaan ja tulla huomaamaan, miten hän oli heidän toiveittensa mukainen. Mutta perintönsä Kaarle tahtoi saada viimeiseen hiukkaseen asti ja itse hallita sitä niinkuin parhaaksi katsoi.

Eniten koski häneen Eerikin osaksi tullut kohtelu; tämähän oli kuitenkin kruunattu kuninkaaksi ja heidän isänsä poika.

Kaarle saattoi kyllä mielipiteensä Juhanan tietoon, mutta asia ei siitä parantunut.

Merkillistä on kuitenkin, kuinka nuori herttua painoi leimansa moniin hallitustoimiin. Kun jotakin tärkeämpää oli tekeillä, oli hän aina osallisena siinä, tavallisesti välillisesti; herttuakuntaansa hän sitävastoin hallitsi itse, sallimatta kenenkään sekaantua siihen.

Jo nuorena hän alkoi hallituksensa. Isä oli aina hänen esikuvanaan. Yleinen opetus oli huonolla kannalla, tuskin oli sitä nimeksikään. Kaarle perusti kouluja, ja jos hän ei ollut tyytyväinen opetuksen kulkuun, kävi hän joskus itsekin hoitamaan sitä.

Mutta silloin saikin keppi olla virantoimituksessa yhtä hyvin talonpoikain kuin torpparienkin lasten selässä.

"Koulussa ovat kaikki samanarvoisia", sanoi hän; "ahkerin on siellä arvokkain."

Joka tutkinnossa hän oli itse läsnä, ja yhtämittaa vaihtelivat siinä kiitokset ja nuhteet kunkin ansion mukaan.

Opettajat hän kutsui luokseen; kaikki keskustelut siellä koskivat koulua ja sen edistämistä.

Hän otti itsekin osaa niihin, teki kysymyksiä, joihin piti vastata, puolusti kiivaasti mielipiteitään, mutta hyväksyi tosisyyt, ja jos joku oli onnistunut todistamaan, että hän oli väärässä, tunnusti hän joutuneensa tappiolle, ja hänen kiistakumppalinsa sai senjälkeen luottaa siihen, että oli erityisessä suosiossa.

Mutta voi sitä koulunopettajaa, joka joutui alakynteen! Hän tuli säälimättömän ivan esineeksi, saattoipa erittäin raskauttavien asianhaarain vallitessa menettää virkansakin.

Usein nähtiin herttua kuntakokouksissa; toisinaan hän esiintyi vain kuuntelijana, mutta toisinaan taas sanoi hänkin sanottavansa.

Siihen hän pani suurta painoa, että evankelis-luterilaista oppia saarnattiin niinkuin hänen isänsä oli siitä määräyksensä antanut.

Papit saivat pitää hyvänään hänen ankarat varoituksensa, että opin ja elämän tuli olla mitä lähimmässä sopusoinnussa keskenään, ja jokainen rikos tässä suhteessa sai melkein säälimättömän rangaistuksen.

Hän vaati ankarasti, että pappien tuli olla naimisissa, ja kaksi pappia, joille oli luvattu komministerinpaikka kumpaisellekin, sai käskyn tulla hakemuksineen vasta, kun voivat niihin liittää naimatodistuksensa.

Maanviljelykseen hän pani suurta huomiota. Mitä hän suinkin voi oppia sillä alalla, sen hän koki panna käytäntöön ruhtinaskunnassaan.

Uusia auroja hankittiin, ja hän piti itse huolta siitä, että niitä oikein käytettiin.

"Kyntäkää syvään, muuten tulee hento olki", oli hänen tapa sanoa, ja talonpoika totteli ankaraa herraansa, ennenkuin edes ymmärsikään, miten oikeassa tämä oli.

Hän oli vahva ja uhkarohkea. Eräänä päivänä hän ajoi ohi kapakan, josta kuului huutoa ja rähinää. Hän ei ollut vallan paraalla tuulellaan ja hän heitti ohjakset rengille -- hän ajoi aina itse -- ja hyökkäsi sisään ruoska kädessä.

Siellä oli tappelu kuumimmillaan; kaikki, jotka eivät tahtoneet siihen sekaantua, olivat juosseet ulos. Puukot välkkyivät; silmät säkenöivät, kuului kirouksia ja sadatuksia, juopumus oli vienyt järjen kaikilta.

Mutta herttua syöksyi heidän keskelleen, ruoskaniskuja sateli oikealle ja vasemmalle; siinä kuului ulvontaa ja kirkunaa, johon sekaantui huuto: "herttua, herttua!" niin että korvia vihloi.

Hän tunnusti itsekin, että oli kumma, miten hän hengissä pääsi sieltä.

Mutta rahvas tuumaili, että se oli kerrassaan ihme, ja monet pahimmista tappelupukareista sanoivat oikeudessa, että oli kuin joku olisi pitänyt kiinni heidän kädestään, kun he kuulivat huudettavan herttuaa Kukaan ei sentähden tahtonut tunnustaa häneen koskeneensa.

Asia jäikin sillensä, mutta kapakka suljettiin ja sellainen säädös annettiin, että missä tahansa epäjärjestystä syntyi, siellä suljettiin majalat ainaiseksi.

Vuonna 1573 Kaarle kävi kaikissa lähiseudun aateliskartanoissa. Häntä oli innokkaasti kutsuttu, ja miksikä hän ei katselisi ympärilleen, missä tiesi tapaavansa ihanuutta ja ylhäisiä ihmisiä. Kannatti kai tutustua heihinkin.

Hän käsitti kyllä, että isät ja äidit ajattelivat häntä... mutta kukaan heistä ei voinut, niin halusta kuin olisi tahtonutkin, saada hänen sydäntään satimeen.

Miten toisin hän käyttäytyikään näiden kuin talonpoikain ja halvempisukuisten keskuudessa. Täällä hän oli ylpeä ja ylhäinen, herttuaa joka hiven.

Jos hän laski leikkiä jonkun pöyhkeän neitosen kanssa, esiintyi hän aina niin, että huomasi hänen armosta puhuttelevan häntä; mutta miesten kesken hän neuvotteli aina vuorityön ja muiden elinkeinojen parantamisesta.

Seurauksena tästä oli, että miehet ihailivat häntä, mutta nuoret neitoset sanoivat, etteivät ymmärrä häntä.

Eräs talo, johon häntä ei koskaan kutsuttu, oli Skellestad, lähellä Nyköpingiä. Kartano oli melkein kokonaan suuren ja tiheän lehtimetsän peitossa.

Siellä asui Pietari Sunnanpoika, vanha, omituinen mies, jota muutamat sanoivat papiksi, toiset tähtienselittäjäksi; vielä arvelivat jotkut hänen seurustelevan henkien ja vuoripeikon kanssa.

Eräänä päivänä sanoi Kaarle, kun oli kauan kuullut puhuttavan hänestä: "Minä menen sinne!"

"Katsomaan metsänneitoa", sanoi eräs pieni neitonen punehtuen.

"Onko siellä semmoinenkin?"

"On, mutta hän ei näyttäydy juuri koskaan", selitti eräs toinen läsnäolijoista. "Vuorikuningas on mustasukkainen."

"Onko siellä vuorikin?"

"On, Skellestad on rakennettu aivan sen juurelle, ja väitetään sieltä pääsevän suoraan vuorikuninkaan palatsiin."

"Yhä parempaa!"

"Mutta teidän armonne pitää mennä sinne aivan yksin, muuten portti pysyy suljettuna."

"Vuorikuningas ei siis ole vieraanvarainen."

"Ne, jotka hän on ottanut vastaan, eivät voi kyllikseen kiittää hänen vieraanvaraisuuttaan."

Kaarle nauroi koko juttua ja puhui muista asioista. Mutta tahtoen tai tahtomatta, aina ajatukset suuntausivat Skellestadiin. Hänen täytyi päästä sinne.

Mutta siitä ei kukaan saanut tietää. Hän ei pitänyt siitä, että tuli muiden ihmisten puheiden ja naurun esineeksi.

Hän sanoi sitten viipyvänsä poissa muutamia päiviä ja lähti.

Oli ihana kesäpäivä. Hän oli hankkinut tiedon tiestä, ja määrätyssä paikassa hän poikkesi metsään, joka todellakin oli niin taaja, että hän toisinaan oli suunnasta epävarma.

Hetkisen vaelluksen jälkeen laajeni näköala. Metsää oli siellä hakkaeltu, ja Kaarle näki useita aivan vieraita puulajeja.

Kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän hän hämmästyi istutuksien ihanuutta, kukkain komeutta ja sitä ääretöntä laululintujen paljoutta, joka siellä liverteli.

Mutta suurin yllätys oli vielä tulematta.

Jonkun matkan päästä hän kuuli veden loisketta ja heti senjälkeen nuorta, kaikuvaa naurua.

Hän kiiruhti suoraan sinne ja pysähtyi viehättyneenä ja ihmetellen.

Suuren, aivan pyöreän vesisäiliön keskessä oli suihkulaitos, joka neljältä eri suunnalta täytti säiliön vedellä. Aivan sen alla seisoi nuori tyttö, täysin kourin syytäen ryynejä tai jyviä kaloille, jotka kilvan polskivat säiliössä.

Siinä oli salakkaa, haukea, simppua, ahventa, kampelaa ja muuta kalaa, kaikki tehden keveitä poukahduksiaan ja roiskuttaen vettä korkealle.

Kaarle seisoi kuin lumottuna. He olivat puhuneet metsänneidosta, vedenneito tämä oli; eikö hän seisonut keskellä vettä, eikä se kuitenkaan näyttänyt koskevan häneen.

Kaarle uskalsi tuskin liikahtaa, ettei häiritsisi ihanaa näkyä.

Mutta neito ei havainnut häntä.

Ruokavarat näyttivät nyt loppuneen. Neitonen tarttui pitkään palmikkoonsa, joka riippui hänen selällään, ja aukaisi sen nopeasti.

Se oli kuin kultavirta, joka kokonaan ympäröi hänet, kun hän sen päästi hajalle.

Sattumalta hän katsahti taakseen ja huomasi Kaarlen.

Hän tuijotti häneen silmänräpäyksen, sitten hän taas kietoutui ihmeelliseen vaippaansa pysyen hetkisen liikahtamatta ikäänkuin miettien mitä tekisi.

Seuraavassa tuokiossa hän juoksi vastaiseen suuntaan kapeaa siltaa, joka johti säiliön yli.

Sitten hän kiiti pitkin kaitaa metsätietä ja piiloutui pian tiheään lehdikköön.

Oliko se vedenneito? Vai oliko Maunu veljen onneton mielenhäiriö tarttunut häneen?

Pois se! Kaarle lähti neitosen perään ja saapui parin minuutin rientomarssin jälkeen ällistyksekseen pienen, vaatimattoman asuinrakennuksen eteen, jonka portailla seisoi -- vedenneito.

Hänen hiuksensa olivat taas palmikolla, ja hän nähtävästi odotti Kaarlea tulevaksi.

Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Kaarle tuli ja pysähtyi ihmetellen tuijottamaan häneen.

"Ketä etsitte?" kysyi neitonen hymyillen.

"En ketään, kun olen teidät löytänyt", olisi Kaarlella ollut halu vastata, mutta se vain olisi ehkä säikyttänyt tytön pois. "Pietari Sunnanpoikaa", sanoi hän.

Neitonen silmäili häntä päästä jalkoihin asti. "Minä kysyn, ottaako hän teidät vastaan", sanoi hän rientäen kapeita rappusia ylös.

Herttua hieroi otsaansa ja silmiänsä. "Toivoisinpa, etten olisi koskaan tullut tänne", sanoi hän itsekseen.

Heti senjälkeen kuului vanha, rämeä ääni:

"Tulkaa tänne ylös, että saan nähdä kuka olette."

Kaarle noudatti kutsua, ja kohta hän seisoi pienessä matalassa kamarissa, jonka seinät ja katto, vieläpä osa lattiaakin olivat täynnä eläinten ja kalain luurankoja; siellä-täällä tirkisti muutama pääkallo. Ikkunan ääressä oli pöytä täynnä purkkeja ja laseja sekä palava lamppu.

Isäntä oli kummallinen vanha ukko; hänen piirteissään kuvastui suurta hyväntahtoisuutta, mutta oli jotain harhailevaakin hänen kirkkaissa silmissään, jotka ikäänkuin säteilivät hänen vanhasta, kurttuisesta naamastaan.

"Pietari Sunnanpoikako?" kysyi herttua.

Tämä vavahti, loi vieraaseensa surullisen silmäyksen ja kumarsi sanoen: "Kaarle, Södermanlannin herttua."

"Tunnetteko minut?"

"Minä tiesin teidän tulevan."

"Mutta minä en ole sitä sanonut kellekään."

"Ei sitä tarvinnutkaan sanoa."

"Oletteko siis ennustaja?"

"Kun on erillään maailmasta, niin lukee ja tutkii luonnon suurta kirjaa, ja minä olen oppinut sekä tavaamaan että liittämään tavut sanoiksi."

"Tahdotteko sillä väittää, että kaikki on edeltäpäin määrättyä?"

"Säännönmukaisesti on kyllä niin, vaikka monia ja suuria poikkeuksiakin on olemassa", vastasi vanhus.

"Te siis voitte ennustaa kohtaloni?"

"Se olisi vain omien ajatuksienne toistamista."

"Oletteko kalvinilainen?"

"Olen."

"Ehkäpä minäkin tulen siksi?"

"Aivan varmaan, teidän armonne, teidän täytyy."

"Täytyy?"

"Asianhaarat pakottavat teidät toimiin, jotka ovat vastoin sydämenne taipumuksia."

"Velvollisuuden vaatimukset ennen kaikkea."

"Niin lienee surmanenkelikin ajatellut lähtiessään liikkeelle säkenöivine miekkoineen."

"Tarkoitatteko, että minä...?"

"Että olette valittu ruoskaksi Herran mahtavassa kädessä. Niin, armollinen herra, sitä tarkoitan."

"Miksi juuri minä?" Hän kääntyi kauhistuen poispäin.

"Saako salama, saako myrsky kysyä: 'Miksi pitää juuri minun olla aseena mahtavassa kädessäsi?' Herra tahtoo niin, siinä syy."

Kaarle ei kysellyt enää; hän oli kohdannut silmäparin, joka osaaottavasti katseli häntä.

"Onko hän tyttärenne?" kysyi hän hämillään.

"Hän on, eikä ole. Birgitta Silfversparre, kättelehän herttuaa."

"Kas tuossa", sanoi tyttö hilpeästi, epäröimättä ojentaen kätensä hänelle.

Herttua piti sitä kauan kädessään, niin kauan, että tytön hienoille kasvoille levisi vahva puna; hän veti hiljaa kätensä pois hiipien kainosti ja hämillään kasvatusisänsä luo.

Surullisen vakavana oli tämä silmäillyt heitä kumpaistakin. "Minä tiesin sen, minä tiesin sen", mutisi hän itsekseen, "sen piti, sen täytyi niin tapahtua."

Mutta hän näki, miten hämillään nuoret olivat, ja alkoi itsestään puhua istutuksistaan. Hän oli niitä tehnyt, sanoi hän, osaksi kokoelmainsa, mutta ehkäpä enimmäkseen kasvattityttärensä vuoksi, jonka ainoana huvituksena ne olivat.

Herttua lausui toivovansa saada lähempää tarkastella niitä ja kysyi rohkeasti, eikö neitonen tahtoisi tulla hänen oppaakseen.

Taaskin vanhus katseli häntä surullisin, puhuvin silmäyksin; sitten hän kääntyi aivan kuin koneellisesti tyttöön, joka melkein peloissaan oli vetäynyt hänen taakseen.

"Birgitta", sanoi hän lempeästi, "ainahan sinun on tapana olla opastajana."

"Niin, isä. Koska herttua tahtoo, niin..."

Emme tiedä, mitä tai minkä verran Kaarle näki Pietarin istutuksista Skellestadissa, mutta kun hän muutamia tunteja käveltyään sanoi jäähyväiset Birgittalle, kysyi hän, saiko tulla vastakin.

"Jos teidän armonne matkat sopivat tännepäin", vastasi tyttö hieman hämillään.

Ja ne sopivat, vieläpä hyvin piankin.

Heidän lemmentarinansa oli kesäauringon synnyttämä ja elähyttämä idylli. Pian ohimeneviin seikkailuihin oli Kaarle kyllä joutunut ennenkin, mutta nyt hän oli ensi kerran rakastunut puhtaaseen, viattomaan tyttöön, joka vastasi lempeen lemmellä ja melkein vaistomaisesti antautui hänelle.

Mitkään uteliaat silmäykset, mitkään panettelevat kielet eivät heitä häirinneet. He saivat olla aivan kahden.

Täysin siemauksin nautti nuori herttua ihanasta onnestaan, jota kyyneleet ja kysymykset eivät vähentäneet.

Birgitta ei pyytänyt mitään; aina oli hän kuin kirkas kevätpäivä. Joskin nuorteat värit vähitellen häipyivät pois, ilmeni niiden sijaan vain uutta, vielä lumoavampaa ihanuutta.

Mutta joskin neitonen eli vain päivästä huomiseen, nauttien nuoresta onnestaan, mietiskeli herttua sitäkin enemmän.

Birgittan kanssa hän ei voinut mennä naimisiin, mutta ei kenenkään muunkaan kanssa, kun hänen sydämensä kuului tälle. Eikö Birgitta ensinkään ajatellut tulevaisuutta? Kaarle ei uskaltanut sitä häneltä kysyä.

Monta kertaa hän tahtoi neuvotella Pietari Sunnanpojan kanssa. Eihän tämä ollut ensinkään estellyt häntä kohtaamasta Birgittaa, mutta kun herttua silloin tällöin oli kohdannut hänet, oli hän aina nähnyt tuon surullisen katseen, joka tuntui kuin omantunnon pisto hänen rinnassaan.

Voisihan hän kyllä sanoa vanhukselle: "Miksi et paremmin pitänyt vaaria hänestä?" Mutta hän voisi vastata:

"Sinä olet korkea herra, minä luotin sinun kunnian- ja oikeudentuntoosi; kun olet yhdessä suhteessa ollut petollinen, voit olla useammassakin."

Niin kuluivat viikot ja kuukaudet, päivä päivältä jäi puhuminen tuonnemmaksi.

Luonnollisesti olivat herttuan seikkailut tunnetut laajalti ympäristössä. Kuinka monet pikkukestit ja illatsut olivatkaan saaneet niistä keskusteluaineensa!

Ruskeat, mustat ja harmaat päät olivat toisiinsa nojautuen kuiskineet siitä; monen äidin toiveet hälvenivät, mutta pojat tuumailivat, että herttualla oli ollut aivan tavaton onni.

Koko kesän oli Kaarle elänyt kuin humalassa ja ottanut tavattoman vähän osaa valtakunnan yleisiin asioihin. Sitten saapui huhu, että kuningasta vastaan oli tehty salaliitto itse pääkaupungissa.

De Mornay, joka oli lähetetty Skotlantiin ja Englantiin sotamiehiä värväämään, oli sieltä palattuaan pyytänyt saada hovissa esittää miekkatanssin. Juhana oli suostunut siihen, mutta tanssin aikana hän oli kahdesti ollut vähällä saada samalta de Mornaylta surmansa.

Tämä oli paennut, ja luultiin hänen olevan matkalla herttuan luo.

"Jos hän luulee minulta suojaa saavansa, niin hän pettyy", sanoi Kaarle julmistuneena.

Aivan oikein tapahtuikin muutamia päiviä senjälkeen, että eräs naamioitu henkilö pyysi hänen puheilleen.

Siihen suostuttiin, ja de Mornay heittäytyi herttuan jalkoihin. Hän oli syvästi säälien onnetonta kuningas Eerikkiä ja kuningatar Elisabetin kehotuksesta päättänyt surmata julman ja sydämettömän Juhana kuninkaan.

"Minulle on sanottu, että te kahdesti hätyytitte häntä paljastetulla miekalla."

"Niin tein, teidän armonne."

"Kumpaisellakin kerralla kätenne vaipui?"

"Niin, kumpaisellakin kerralla", voihki de Mornay melkein ähkyen.

"Miksi ette täyttänyt aikomustanne?"

"En voinut."

"Mikä esti?"

"Oli kuin joku olisi pidättänyt kättäni."

"Ehkäpä pelkäsitte saavanne itse surmanne?"

"Olihan ympärilläni vain uskollisiani."

"Ettekö käsitä, että Jumala ei sallinut murhaa. Ja luuletteko nyt, että minä suojelisin sitä, jonka Hän on hyljännyt? Te olette rikkonut kuningasta vastaan, hän yksin olkoon teidän tuomarinne."

Vahti kutsuttiin sisään, ja rukouksistaan, vastaväitteistään huolimatta de Mornay lähetettiin takaisin Tukholmaan, kärsimään kuninkaan tuomitseman kuolemanrangaistuksen.

Kirkolliset seikat alkoivat kehittyä yhä pitemmälle. Valtiopäivillä 1573 oli kuningas suostunut siihen kirkkojärjestykseen, jonka arkkipiispa oli säätänyt ja joka oli lähimmiten sopusoinnussa heidän isänsä tahdon ja määräysten kanssa: ja nyt muutamia kuukausia piispan kuoleman jälkeen hän julkaisee tähän hyväksyttyyn kirkkojärjestykseen selityksen, joka kokonaan kumoaa sen ja panee sen sijaan jotakin aivan uutta.

Se ei tulisi voimaan ainakaan herttuakunnassa, _siitä_ tahtoi Kaarle vastata.

Ja niin annettiin mitä ankarin määräys, ettei mitään poikkeusta saa herttuakunnassa tapahtua kuningas Kustaa Vaasan hyväksymästä ja valallaan vahvistamasta evankelisluterilaisesta uskontunnustuksesta.

Mutta kaikista yleisistä toimista palautuivat hänen ajatuksensa ja sydämensä Skellestadiin.

Hän oli päättänyt puhutella vanhusta ja panikin toimeen, mitä oli päättänyt, niin vaikeata kuin se olikin.

"Olenko menettänyt teidän kunnioituksenne, isä?" kysyi hän, kun he vihdoinkin olivat kahden.

"Hm, minä tiesin, että näin kävisi."

"Mutta te ette estänyt sitä."

"Ettekö te olisi poistanut esteitä?"

"Olisin, tietysti, jos se olisi ollut mahdollista. Voimme olettaa, että se oli kohtalon määräyksestä."

"Te ette ollut poikkeus säännöstä."

"Älkäämme enää puhuko siitä, vaan sanokaa minulle, mitä voin tehdä Birgittan hyväksi?"

"Ette mitään."

"Minä käsitän, että te tahdotte pitää hänet luonanne, ja kun hän on synnyttänyt, tahdon minä hankkia hänelle niin paljon huvitusta ja sulostusta kuin voin. Mutta hän ei kaikeksi onnettomuudeksi pyydä mitään, hänellä ei ole mitään toiveita."

"Ei mitään."

"Sentähden täytyy meidän ajatella hänen puolestaan."

"Ei tarvitse."

"Mutta ymmärrättehän, hänen tulevaisuutensa."

"Birgittalla ei ole mitään tulevaisuutta."

"Kuinka niin rohkenette sanoa?"

"Olen rohjennut paljon muutakin."

"Selittäkää tarkoituksenne, sen olette velvollinen tekemään, muuten vien hänet heti täältä."

"Siten vain jouduttaisitte sitä, mitä tahdotte estää. Selityksen kyllä saatte. -- Kun tähdistä tiedustelin kasvattityttäreni vaiheita, näin niiden liittyvän teihin, mutta vain hyvin lyhyeksi ajaksi. Toinen tähti oli sitten siinä, missä hänen tähtensä oli ollut, ja sen kirkkaus kasvoi kasvamistaan. Silloin minä ymmärsin", sanoi vanhus kyynelten tulviessa hänen silmistään.

"Kuoleeko Birgitta?"

"Luuletteko, että olisin muuten antanut hänen käydä kohden kohtaloaan? Millainen on häväistyn naisen tulevaisuus? Mutta mitkään pilkalliset silmäniskut, mitkään halveksivat sanat eivät tule loukkaamaan häntä; hän menee täältä hiljaiseen hautaansa?"

"Ei, ei!" huudahti Kaarle. "Minä tahdon taistella kuoleman kanssa hänestä, minä en voi, en tahdo menettää häntä!"

"Hupsu, uhkamielinen nuorukainen... anteeksi, herra herttua!"

"Minä kutsun heti lääkärin tänne."

"Ei hän ole sairas, ei hän valita; se vain säikyttäisi häntä, saattaisi hänet levottomaksi."

"Mutta se on vain mielikuvituksen tuotetta; te olette tullut sellaiseen uskoon."