Part 10

"Eikös sentään, kun tuo kiltti herttua on auttanut minua lihan paloittelemisessa", huudahti paksu teurastajan vaimo kerskuvasti, jättäen viisaasti kyllä mainitsematta, että "tuo kiltti herttua" oli saanut hänet lähettämään parhaat palat kaupungin köyhille. Sen sijaan hän sanoi, kun ostajat niitä kysyivät: "Ne on herttua saanut."

Samoin rikkaimman leipurin ja oluenpanijan luona. Molemmissa paikoissa oli hän avustamassa; leipurissa hän sotki taikinan, leipoi ja voiteli leipiä, ja kun leipuri selitti, että hän niistä (rumista ja kömpelösti tehdyistä) leivistä, jotka herttua oli muovaellut, saisi kaksi kertaa niin suuren hinnan kuin muista, valitsi tämä hyvän joukon juuri näitä muita sanoen, että ne oli lähetettävä kaupungin köyhille, jotka myöskin tarvitsivat joululeipää.

Samaten oluenpanijan luona.

Mutta kun joulu joutui jäineen lumineen, teki nuori ruhtinas pitkiä retkiä, milloin luistimilla, milloin suksilla. Kuka vain tahtoi, sai olla mukana; kullakin oli tulisoihtu kädessä, ja kun tuo pitkä, loistava jono lähti liikkeelle, riemuitsivat katsojat ihastuksissaan ja palelluttivat kernaasti kätensä ja jalkansa kylmässä talviyössä pysyen ulkona nähdäkseen joukkueen palaavan ja saadakseen tervehtiä herttuaa.

Ja hän tempasi lakin päästään, hymyillen nyökäten joka puolelle; kaikki synkät muistot ja ajatukset oli hän heittänyt mielestään. Hän oli nuori, vain viidentoista, nyt hän tahtoi huvitella.

Uudenvuoden iltana poltettiin tervatynnyreitä, ja hän tahtoi olla mukana siinäkin. Erään köyhäinhuoneen lähistöön hän toimitti muutamia tynnyreitä, ja kun ne olivat sytytetyt ja hän näki vanhoja ukkoja ja akkoja ikkunoissa tätä hauskuutta katsomassa, meni hän itse sisään ja jakeli ruokavaroja, joita suurimmassa kiireessä oli hankittu.

Sitten tulivat kestit linnassa, ja kutsuja lähetettiin kaikkiin lähiseudun linnoihin, mutta kaupungin asukkaitakaan ei unohdettu, ei ainakaan teurastajaa, leipuria ja oluenpanijaa.

Herttua noudatti kaikkia hovitapojen vaatimuksia. Hän tanssi ensin arvokkaimpien kanssa. Oli jotakin jäykkää hänen olemuksessaan silloin; sitten hän tanssi porvarivierastensa kanssa ja silloin pääsi poikamaisuus esiin, ja kun hän oli pyörittänyt teurastajan, leipurin ja oluenpanijan puolisoa, olivat nämä tukehtumaisillaan ja istuivat kaikki kolme läähättäen tuoleillaan, kun hän tarttui haarikkaan sanoen tahtovansa esittää maljan, johon jokaisen tuli yhtyä.

Kun kukin oli tarttunut haarikkaansa, sanoi hän juovansa niiden maljan, jotka olivat ravinneet nälkäisiä, kertoen sitten, mitä armeliaisuutta teurastaja, oluenpanija ja leipuri olivat osoittaneet, ja kukin joi heidän maljansa itsekseen ajatellen, että oli parasta ensi kerralla itse tehdä samoin, ja he taas kiittivät maljasta hämillään tuumaillen itsekseen, että ensi kerralla tekevät tuon ilman huomautusta.

Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin Kaarle tahtoi olla rauhassa. Silloin hän sulkeutui makuuhuoneeseensa raamatun ja isänsä testamentin ääreen.

Olipa ensi vuosina, kuin hän olisi tästä testamentista etsinyt ohjeita koko elämäänsä varten; tarkoin hän harkitsi sekä sen, mitä tämän mukaan kuului hänen oikeuksiinsa, että myöskin ja erittäinkin sen, mihin se häntä velvoitti.

Kirkollisia asioita hän ymmärsi hyvin vähän, mutta ne saattoi ruhtinaskunnan papisto selvittää hänelle ja heidän tuli se tehdä.

Voisivathan he myöskin paremmin kuin muut tuntea rahvaan tilan.

No niin, mikäpä estäisi häntä käymästä heidän luonaan, tutustumasta heihin jok'ikiseen.

Ja hän matkusteli yltympäri heidän luonaan udellen kaikenlaista, kysellen maan viljelysasioita ja kotiteollisuutta.

"Kuulehan", sanoi hän eräälle papille, joka kummasteli sitä, että hänen armonsa niin suuresti harrasti tällaisia asioita, "minä tahdon, että herttuakuntani asukkaat kaikki tyynni olisivat varakkaita ja onnellisia".

Papinrouvat olivat toisinaan huvitetut, toisinaan hämillään hänen pyytämistään selityksistä. Kaikki eivät olleet niinkään taitavia, eikä herttua kysellyt ainoastaan sisätaloutta koskevia seikkoja, vaan myöskin miten pellavia loukutettiin ja häkilöitiin, miten lihoja suolattiin j.m.s.

Kuumeentapaisella innolla koetettiin joka pappilassa päästä etukynteen. Täytyihän yrittää, koska herttua pani niin paljon huomiota siihen; olihan tapahtunut semmoistakin, että hän aivan julkisesti ylisteli niitä, jotka hänestä olivat paraita, ja kumma kyllä, kukaan ei voinutkaan kieltää, että juuri ne olivat edistyneimpien joukossa.

Eräänä päivänä, kun Kaarle oli vanhan kirkkoherra Stormin luona Flodassa, tuli sisään renki, joka kuiskasi jotakin kirkkoherralle.

"Minä en voi tulla tänään", sanoi tämä, "jos ei mitään erityistä syytä ole".

"Mistä on kysymys?" tiedusti herttua.

"Janne Eerinpoika Flodbackasta naittaa tyttärensä ensi torstaina, mutta tahtoo, että minä menisin jo tänään sinne."

"Mikähän siihen on syynä?"

"En käsitä. Kutsu renki sisään."

Tämä tuli. Se oli Erkki Olenpoika.

"Sulhanen", sanoi rovasti nousten ja katellen häntä; "mikä nyt on hätänä?"

"En minä ole sulhanen", vastasi Erkki hämillään lakkiansa hypistellen.

"Erkki Olenpojanhan minä olen kuuluttanut."

"Setäni, rustitilallinen, on myöskin senniminen."

"Mutta olinhan minä kihlajaisissa."

"Niin, kyllä minä olin sulhanen silloin; setäni oli myöskin siellä. Hän ei ollut koskaan ennen Katria nähnyt, mutta ihastui häneen niin, jotta nyt se on hän, joka... joka..."

"Suostuuko Katri siihen?"

"Hänen on pakko."

"Entä sinä, Erkki Olenpoika?"

"Setäni on aina sanonut jättävänsä kaiken omaisuutensa minulle; sentähden en uskaltanut pitemmälle kosiskella Katria, vaikka tiesin hänen rakastavan itseäni."

"Tämäpä hauska juttu", huudahti herttua. "Kohtalaisen hauska sille, joka menettää rakkaimpansa maailmassa", vastasi Erkki kyynelten valahtaessa hänen kasvoilleen, jotka muuten tuskin värähtivätkään. Herttua katseli häntä ihmetellen. Rovasti seisoi hetkisen miettiväisenä. "Sanoppas", virkkoi hän Erkille, "eikö rustitilallisella ole naikkonen talossaan?"

"Nykyään se kyllä lienee poissa sieltä."

"Hänellä on useita lapsia, ellen erehdy?"

"Kaksi poikaa ja kolme tyttöä."

"Mihin hän on lähettänyt heidät?"

"Forssaan, eräälle ulkotilalleen muutaman penikulman päähän."

"Tietääkö Janne Eerinpoika siitä?"

"Kun naikkonen on poissa, ei se merkitse mitään, sanoo hän."

"Voithan sinä jäädä tänne yöksi, jos minä määrään, että matkustamme huomenna?"

"Enköhän."

"No, mene sitten ja sano, että antavat jotakin syödäksesi."

Erkki kumarsi ja läksi.

"Kuva talonpoikaiselämästä, teidän armonne", sanoi pappi.

"Mutta kun tyttö kerran on luvattu hänelle", virkkoi herttua, "miksi hän ei valvo oikeuksiaan?"

"Sentähden että hänellä ei ole mitään."

"Tiedättekö, haluaisinpa käydä osalliseksi leikkiin."

"Sitten se ehkä päättyisi toisin."

"Eikö rustitilallista voida pakottaa naimaan naikkostaan ja ottamaan lapsia omikseen?"

"Riippuu siitä, miten ne ovat merkityt kirkonkirjaan."

Seuraavana aamuna, kun Erkki ajoi rekensä esiin, hämmästyi hän vallan huomatessaan, että se nuori herra, joka pappilassa oli sanottu herttuaksi, asettui reen kannaksille.

Kysyvänä hän katsoi rovastiin, mutta tämä sanoi: "Me menemme Forssan kautta, pysäytä ulkotilan luona."

"Niin mutta..." Ja hän katsoi herttuaan.

"Olenko Pollellesi liian raskas?" kysyi tämä nauraen.

"Ettepä suinkaan, mutta..."

"Katsos, poikani", sanoi rovasti, "herttua tahtoo seisoa tuolla, ja sentähden tulee meidän istua niinkuin hän on tahtonut."

Erkki ei vastannut sanaakaan. Hän asettui rovastin viereen, ja sitten lähdettiin huimaa vauhtia.

Forssassa, aivan kylän ulkopuolella, ne pysähtyivät erään pahanpäiväisen hökkelin eteen.

Vaimo, joka tuli sieltä ulos, näytti melkein hurjalta. Erkin nähdessään hän huusi:

"Tuletko sinä ajamaan minua täältä pois; olenko minä aina tiellä, missä tahansa olenkin?"

"Ettekö tunne minua, Briita muori?"

"Arvoisa herra rovasti, minä olen viheliäisin olento maan päällä!"

Samassa kun reki pysähtyi, hyppäsi herttua kannaksilta, ja kun vaimo tuli ulos, meni hän sisälle mökkirähjään.

Siinä oli yksi ainoa huone, jossa oli kurja maalattia. Toiselle äärelle oli sytytetty tuli, ja pieni osa savua meni ulos seinään hakatusta savureiästä, mutta suurin osa jäi huoneeseen leijumaan paksuna pilvenä.

Viisi suurempaa ja pienempää lasta liikkui siellä. Vanhin tyttö oli ehkä noin kahdentoista, muut olivat nuorempia. Nähdessään vieraan he rupesivat täyttä kurkkua kirkumaan tunkeutuen yhteen kohti.

"Mitä te luikkaatte, senkin vekarat?" kysyi herttua. "En minä aio teitä tappaa."

"Äiti, äiti!" ulvoivat he vielä enemmän.

"Jos ette tahdo hyvällä, niin..." Hän juoksi huoneeseen, mutta samassa kun ovi jäi avoimeksi, hyökkäsi joukko hänen ohitsensa, mutta ei kuitenkaan niin nopeasti, että kaikki olisivat päässeet pakoon. Hän sai kiinni pienimmän, joka pyristeli hänen käsissään kuin pelästynyt lintu kirkuen samalla kauheasti.

"Millaisia villejä!" huusi hän työntäen pojan luotaan. Tämä livahti kuin nuoli tuvasta ulos.

Ovella herttua kohtasi vaimon.

"Jos olette tullut tänne surmaamaan heitä", huusi tämä, "niin tappakaa minut ensin!"

"Te olette järjiltänne", ärähti herttua, "kaikki hulluja, joiden pitäisi olla salpain takana."

"Tiedättekö, että se on herttua?" sanoi rovasti, joka nyt myöskin saapui siihen.

"Herttua!" Vaimo lankesi hänen jalkoihinsa.

"Vapauttakaa minut hänestä", lausui Kaarle, kun vaimo syleili hänen polviaan.

Rovasti puhutteli vaimoa, tämän kädet irtaantuivat, ja hän vaipui maahan katkerasti itkien.

"Teidän armonne, kaikkine lapsineen karkoitettiin hänet eilen kodista, jonka hän itse oli järjestänyt, ja häntä uhattiin kuolemalla, jos hän valittaisi."

"Tuo roisto, minä menen heti..."

"Hänen täytyy huomenna mennä naimisiin tämän vaimon kanssa."

"Mutta jos hän kieltää?"

"Hän ei voi, hän on omistanut lapset."

"No, mitä me nyt teemme?"

"Jatkamme matkaa, jos teidän armonne suvaitsee."

"Entä nämä?"

"He tulevat jäljestä huomenna."

"Olkoon niin."

Kaarle ei ollut oikein hyvällä tuulella. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi itse tässä määrännyt toimintaa, mutta tämä olikin hänen oppiaikaansa; se tulisi kyllä paremmaksi, kun hän itse pääsisi ohjaksiin.

Tällä välin oli Flodbackassa ihmetelty, missä Erkki niin kauan viipyi; vaikka hän olisikin aamuun asti odotellut rovastia, olisi hänen kuitenkin pitänyt olla kotona jo kymmenen ajoissa, ja nyt oli jo hämärä, kello lähes neljä.

Vihdoinkin kuuli Janne Eerinpoika tutun kulkusenkilinän. "Nyt he ovat täällä", sanoi hän ja nousi.

"Mutta kukahan siinä lie kolmantena?" sanoi Elsa.

"Ehkäpä herttua tulee kutsumatta", vastasi Janne nauraen ja kiiruhti ulos.

Pieni ei ollutkaan hänen hämmästyksensä ja ällistyksensä, kun hän huomasi, että se todellakin oli herttua.

Kaarle koetti kaikin mokomin olla hilpeällä tuulella; hän tervehti jokaista kuin vanhaa tuttua ja kysyi heti morsianta.

Tämän nähdessään hän hämmästyi huomattavasti; katseltuaan häntä muutaman silmänräpäyksen hän kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka nostatti veret tytön poskille ja sai hänet ihmetellen tuijottamaan herttuaan.

"Katsokaa, nyt hän on vielä kauniimpi", sanoi herttua ja lisäsi sitten Katriin kääntyen:

"Siitä hyvästä, mitä nyt olen tehnyt sinulle, antanet suukkosen minulle?"

"Jos teidän armonne niin tahtoo", vastasi Katri heti.

Kaarle painoi kajahtavan suutelon hänen huulilleen. "Älä nyt virka kenellekään, mitä olen sinulle sanonut."

"En kenellekään, teidän armonne", vastasi Katri.

Sekä isä että äiti olivat mielihyvällä katselleet heitä. Nyt tarjottiin hänen armolleen ruokaa, ja senjälkeen tapaamme hänet ja rovastin vilkkaassa keskustelussa Janne Eerinpojan kanssa.

Tämä viekoiteltiin puhumaan rikkauksistaan, kuinka paljon rahoja hänellä oli lainassa, minkä arvoiset hänen talonsa olivat j.n.e.

"Ja nyt menee kaikki tyttärellenne", sanoi rovasti.

"Ei, se menee rusthollarille ja hänen sikiöilleen", huomautti herttua.

"Ne ovat toimitetut tieltä pois?" selitti Janne Eerinpoika.

"Minä olen tänään puhunut vaimon kanssa", kertoi rovasti. "Hän tulee tänne huomenna estämään vihkimistä."

"Tulee tänne?" änkytti Janne hämmästyksissään. "Kaikkine lapsineen. Siitä tulee kauhea kohtaus; olen katsonut velvollisuudekseni valmistaa teitä siihen."

"Minä usutan koirat hänen kimppuunsa."

"Se tulisi teille kalliiksi", virkkoi Kaarle ankarasti, "hänellä on oikeus puolellaan."

"Kuinka paljon hänellä on oikeutta?"

"Koko rustitilallisen omaisuus ei riitä hyvittämään häntä; saatte kelpolailla antaa lisäksi."

"Sitäpä en tee", tiuskaisi Janne Eerinpoika. "Pitäisikö minun ottaa hänet vävykseni ja vielä maksaa siitä; olisihan samantekevää antaa tyttö rengille, vaikkei hänellä olekkaan mitään."

"Oletteko varma siitä, että renki suostuisi?"

"Muu ei tule kysymykseenkään!"

"Ettekö kerran ole katkaissut hänen tuumiansa?"

"Olen, mutta sitä hän ei ajattele."

"Asianlaita on niin", sanoi rovasti, "että minä, jos herttua suostuu läänittämään Erkille rustitilan, otan omalle vastuulleni nuorten vihkimisen sen kuulutuksen nojalla, joka tässä on toimitettu, kun ensin olen vihkinyt rustitilallisen ja hänen naikkosensa."

"Siihen hän ei suostu", sanoi Janne. "Jättäkää se minun huolekseni", lausui herttua, "ja mitä rustitilaan tulee, suostun siihenkin. Kaikki riippuu nyt siitä, suostuuko Erkki."

"Siitä ei kysymystäkään!" Janne juoksi heti ulos hakemaan uutta vävyään.

Hetkisen kuluttua hän palasi kalmankalpeana. "Hän on poissa!" sanoi hän.

"No, koska täällä ei tule häistä mitään, niin voimme lähteä heti", sanoi herttua ja nousi.

"Armollisin herra, jääkää yöksi; minä etsin hänet."

"Mutta hän ei suostu."

"Oi minua onnetonta, mutta ei hän kiellä... Minä juoksen heti... tällä hetkellä..."

Hän lähti heti ulos.

"Nyt hän on vallassamme", sanoi Kaarle tyytyväisenä.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli Janne nöyränä, mutta iloisena. Erkki ei ollut ollutkaan kaukana, hän oli kyllä aluksi ollut taipumaton, mutta kyllä hän oli niin ihastunut Katriinsa, ettei kauan voinut olla hänen isälleen vihoissaan. Nyt he olivat siellä sisällä ja katselivat vain toisiaan, vaikka morsiustytöt ja pukijat sekä koko väkijoukko kirkui, että morsiamen tuli kiirehtiä valmistaumaan juhlaan.

Kaarle kuunteli, mutta sitten hän kyllä luki lakia talonpojalle. Hän oli ollut julma ainoalle lapselleen, jonka Jumala oli jättänyt hänelle, ja jos tämä olisi elämässään saanut osalleen suruja ja murheita, niin se olisi ollut isän kovasydämisyyden hyvin ansaittu rangaistus. Nyt oli herttuan neuvo, että hän kohtelisi vävyänsä sellaisella luottamuksella ja rakkaudella, että he molemmat unohtaisivat ja antaisivat anteeksi kärsimänsä häväistyksen.

Talonpoika itki ja, nyyhkytti; sitten hän sanoi, että herttua oli parempi saarnaamaan kuin itse rovasti.

Kyydillä tuli Forssasta vaimo koko lapsijoukkoineen.

Muori puki hänet oikeaan morsiuskomeuteen, ja siinä hän reipastui niin, että kun hän sitten tuli sisään kiittämään herttuaa, tämä ei voinut tuntea eilistä akkaa, vaan kysyi pari kertaa läsnäolijoilta, oliko se todellakin hän.

Mutta lapset pelkäsivät edelleenkin herttuaa, ja kaksi nuorinta rupesi hänet nähdessään kirkumaan.

"Etkö sinä kykene pitämään heitä komennossa?" kysäisi herttua.

"Sekä heidät että ukkoni, jahka saan heidät neljän seinän sisään", vastasi vaimo hymyillen.

"Ajoipa hän sentään sinut pois!"

"Sentähden ettei minulla ollut mitään oikeuksia; tästälähin minä kyllä pidän valtani."

Muutamia tunteja myöhemmin ajoi rustitilallinen loistavasti ja komeasti häätalon pihaan.

Ei kukaan ollut ilmoittanut hänelle mitään edeltäpäin; hän tuli iloisena ja tyytyväisenä.

Kaikki oli ennakolta valmistettua, ja herttua oli käskenyt hänet heti luokseen.

Kukin, tallirengistä isäntään saakka, soi hänelle sen nöyryytyksen, joka häntä odotti; sentähden ei kukaan ollut varoittanut häntä. Ja kun Janne Eerinpoika sanoi herttuan odottavan häntä, luuli ylpeä talonpoikamme heti, että tämä oli jotakin erityistä kunnianosoitusta juuri häntä varten.

Niin se olikin, tuumi herttua; mutta tervetuliaiset olivat kaikkea muuta, kuin mitä hän oli odottanut.

Ankarin, säkenöivin sanoin luki Kaarle lakia hänelle. Ensi kerran hän tunsi, miten isän henki täytti hänen sielunsa ja puki sanoiksi hänen ajatuksensa.

Hän oli lapsena useita kertoja ollut saapuvilla sellaisissa tilaisuuksissa ja kuullut Kustaa kuninkaan terottavan lakia niskoittelevain alamaistensa mieliin. Melkein tietämättään hän käytti samoja sanoja, teki samoja liikkeitä, sai ääneensä saman sävyn kuin isänsäkin; ja talonpoika lankesi hämillään ja pelästyneenä hänen jalkoihinsa huudahtaen:

"Vanha kuningas, vanha kuningas!"

Nämä sanat eivät häirinneet, vaan päinvastoin kiihottivat herttuaa. Suuren vainajan tavoin tahtoi hänkin tulla kansansa isäksi, käyttää lakia ja oikeutta alamaistensa kesken. Samalla kuin nämä ajatukset ja mietteet liikkuivat hänessä, kuvaili hän talonpojalle hänen menettelyään sanoen, että hän oli rikkonut sekä jumalallista että inhimillistä lakia vastaan ja sentähden ansaitsi rangaistuksen.

"Minä maksan sakkoja!" vaikeroi rikollinen.

"Niillä sinä et sovita mitään", virkkoi herttua taipumattomana. "Hän, joka Jumalan edessä on sinun vaimosi, ei ole tullut oikeaan arvoonsa, eivätkä lapsesi ole saaneet isää."

"Minä voin hankkia hänelle miehen."

"Joka halveksii häntä. Sekö olisi hyvitystä? Ja lapset kasvaisivat kuin villipedot erämaassa."

"Ottaisinko heidät kotiin luokseni?"

"Ja pakottaisit myöhemmän vaimosi sietämään heitä. Luuletko hänen sitä mielellään tekevän?"

"Hän saisi sen tehdä."

"Ja sinä tekisit kotisi helvetiksi; ei käy. Mieti parempi ratkaisu tai pääset hengestäsi."

"Hengestäni", ulisi talonpoika kauhistuneena.

"Parempi niinkin, kuin että useat tulisivat onnettomiksi sinun tähtesi."

Mutta nyt talonpoika rohkaisihe; hän nousi lattiasta ja silmäillen herttuaa sanoi korskasti:

"Eipä vaan niin helposti käy ottaa ihmisiä hengiltä."

"Luuletko sinä, etten minä ole herra herttuakunnassani", kysyi Kaarle koettaen pysyä levollisena.

"Voihan vedota kuninkaaseen."

"Ennenkuin ehdit sinne, on pääsi jalkojesi välissä." Näin sanottuaan hän helisti kelloa.

Ovi aukeni, ja muutamia aseellisia miehiä tuli sisään.

"Armoa, armoa!" huusi talonpoika nähdessään, että leikissä oli totta.

"Sinä tiedät ehdot."

"Mitä minun pitää tekemän? Menisin naimisiin hänen kanssaan, mutta nyt se on mahdotonta."

"Yhtä mahdotonta kuin henkesi säilyttäminenkin."

"Sallikaa minun puhua rovastin ja Janne Eerinpojan kanssa."

"He eivät voine mitään."

"Armollisin herra, olkaa sääliväinen niinkuin isännekin; minä tahdon sovittaa kaiken pahan, mitä olen tehnyt."

"Kutsukaa heidät sisään", sanoi Kaarle myöntyen.

Nähdessään rovastin ja Janne Eerinpojan syöksyi rustitilallinen heitä vastaan. Katkerasti itkien hän pyysi ja rukoili heitä purkamaan kihlauksen Katrin kanssa; hän ei voinut eikä tahtonut mennä naimisiin kenenkään muun kuin lastensa äidin kanssa.

Janne raapi korvallistaan vastaten, ettei hän puolestaan tahtonut estellä.

Sitten rupesi rovasti puhumaan; hän oli jo ajatellut, että niin kävisi, lausui hän, ja sentähden järjestänyt niin, että siihen oltaisiin molemmin puolin tyytyväisiä; jos rustitilallisella oli korkean esivallan lupa, niin hän lupasi heti vihkiä hänet ja hänen naikkosensa.

Kaarle seisoi käsivarret ristissä ja kulmat rypyssä, ja kun rustitilallinen läheni häntä nöyrästi, rukoillen häneltä armoa, vastasi hän:

"Siitä, etten käytä valtaani ja oikeuttani, saat kiittää muiden esirukouksia. Mutta ole vastedes varoillasi; sinä olet minun erityisen valvontani alaisena."

"Salliiko teidän armonne, että vihkiminen toimitetaan heti?" kysyi rovasti.

"Kuta pikemmin, sitä parempi!"

Rovasti viittasi sulhasta seuraamaan, ja Janne Eerinpoika hänen toisella puolellaan suuntasivat kaikki kolme kulkunsa talon paraimpaan huoneeseen.

Herttua seurasi heti perässä ja huvikseen sai hän nähdä, miten rustitilallinen ällistyi huomatessaan vaimon ja lapset, jotka odottivat häntä komeain vihkipallien ääressä muhkeasti valaistussa juhlasalissa.

Koko talon väki oli koottu sinne, ja rovasti piti puheen, joka sopi niin hyvästi tilaisuuteen, että kun vihkiminen toimitettiin kohta senjälkeen, jokaisesta tuntui, kuin olisi rikos nyt sovitettu niin hyvin kuin sen sovittaa voi.

Sekä ennen että jälkeen juhlamenojen oli miehemme aivan muuttunut; hänen kerskuvasta pöyhkeydestään ei ollut rahtuakaan jäljellä. Hän veti lapset lähemmä itseään ikäänkuin suojakseen, ja hänen silmäyksensä seurasivat herttuaa.

Nyt kuului kellojen kilinää ja laukauksia; läheltä ja kaukaa tuli vieraita häätaloon. Silloin Kaarle sanoi Elsa muorille:

"Haluaisinpa nähdä Katria, ennenkuin lähden."

"Saanko kutsua hänet tänne?"

"Ette, minä tulen kanssanne."

He menivät hänen kamariinsa.

Sinne oli kokoontunut useita, ja kukin heistä sai ystävällisen nyökkäyksen; ihaillen Kaarle pysähtyi Katrin eteen. Tämä näytti sanomattoman onnelliselta, mutta samalla oli nöyryyttä hänen olemuksessaan.

Nähdessään herttuan hän tahtoi heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta tämä esti sen ja piti kiinni hänen käsistään katsellessaan häntä.

"Oletko onnellinen nyt?" kysyi hän lempeästi.

"Lähinnä Jumalaa saan siitä kiittää teidän armoanne", vastasi Katri katsoen herttuaa kirkkailla silmillään, joissa kimalteli kyyneleitä.

"Sano Erkille terveisiä minulta."

"Eikö hän itse saa...?"

"Muutaman kuukauden kuluttua hän saa tulla luokseni Nyköpingiin, niin saan kuulla miten voitte. Hyvästi!"

Hän suuteli kevyesti Katria otsalle ja lähti.

Huimaa vauhtia kuljettiin Nyköpingiä kohden. Ehkäpä hänellä olisi ollut halua jäädä vielä hetkiseksi, mutta hän tiesi jo, että näyttäytymällä ja kohta taas poistumalla vaikuttaa enemmän kuin viipymällä.

"Ruhtinaan täytyy olla monia varten", sanoi hän itsekseen, "ja joskaan läänini eivät ole suuret, ovat ne toki kyllin laajat antamaan minulle työtä niin paljon kuin ehdin tekemäänkin."

Vanha eukko, joka kantoi suurta luudaskimppua selässään, väistyi nopeasti sivulle, jottei olisi huimasti kiitävän reen tiellä.

Hän luiskahti ja lankesi huudahtaen tuskasta.

Oitis seisoi Kaarle hänen vieressään.

"Loukkaannuitteko?"

"En tiedä", vastasi eukko koettaen nousta.

Hän lankesi taas. "Pyhimykset auttakoot, jalkani!"

"Loukkaantuiko se?"

"Pelkään, että se on katkennut."

Kaarle nosti hänet heti maasta ja kantoi rekeen asettaen hänet siihen.

"Missä on kotinne?"

"Vaivaistalossa."

"Minä vien teidät sinne."

"En minä voi mennä luudaksittani, joku tulisi ja veisi ne."

"Pitäkää ohjaksista, minä noudan ne."

Hän pani kaikki rekeen.

"Enpä olisi uskonut niitä noin paljon olevan", sanoi eukko tyytyväisenä aarrettaan katsellen.

"Polttopuiksiko ne ovat?"

"Eihän toki, niistä tehdään luutia, joita lauvantaisin käyn myymässä kaupungissa."

"Onko se hyvääkin ansiota?"

"Eipä voi valittaa. Riittää tuosta ukko-rukalle sekä vaatteiksi että rohdoiksi."

"Oletteko naimisissa?"

"Olen, Herra nähköön, onhan siitä jo kaksikuudetta vuotta ensi Mikonpäivänä."

"No mitä ukko tekee!"

"Hän vuolee tikkuja jäljelläolevalla kädellään."

"Hän on siis ollut sotilas, vai miten?"

"Niin, hän menetti Suomessa molemmat jalkansa. Jumalan ihme, että hän vielä palasi."

"Parempihan olisi teille ollut, jollei hän olisi tullut."

"Enhän minä toki mikään pakana ole; nyt hänellä ei ole mitään hätää."

"Mutta teillä sitä enemmän", sanoi herttua katsellen hänen perin laihoja kasvojaan ja luisia, vapisevia käsiään.

"Enpä valita", vastasi eukko; "me haastelemme menneistä ajoista ja lapsistamme."

"Eivätkö he voi tehdä mitään teidän hyväksenne?"

"Luulemme, että he valmistavat meille sijaa tuolla ylhäällä; he ovat kuolleet jok'ainoa."

"Millä tavalla?"

"Kaksi reipasta poikaa kaatui Svarterån luona, yksi Skånessa ja yksi Turun lähellä. Oli meillä kaksi tyttöäkin, mutta he kuolivat molemmat ruttoon. Ne olivat katkeria aikoja, sen voitte arvata, hyvä herra; mutta kuka tietää mitä olisi voinut tapahtua. Sentähden sanomme nyt niinkuin vanha arkkipiispa, kun hän menetti neljä poikaansa: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!"

Vanhus oli pannut kätensä ristiin ja loi niin kauniin silmäyksen taivaaseen päin, että herttua ehdottomasti kysäisi:

"Mikä on nimenne?"