Part 9

"Naimisliitto kuningatar Elisabetin kanssa ei koskaan ollut autuaasti nukkuneen kuninkaan mielen mukaan", lisäsi hän.

"Miksi ei?" puuttui puheeseen herra Hogenskild. "Jos kuningas tahtoo oleskella Englannissa, niin ovathan täällä valtakunnan neuvokset, ja he voivat nyt yhtä hyvin kuin entisinäkin aikoina hallita maata ja valtakuntaa."

"Niin, ne ajat olivat paremmat kuin nykyiset", huokasi Svante herra.

Vähän erillään muista istui aivan nuori, tavattoman älykkään ja miellyttävän näköinen mies.

Hän oli Niilo Sture, vanhin Svante kreivin elossaolevista pojista. Hän kuunteli kunnioittavasti keskustelua; ei ollut sen ajan tapojen mukaista, että nuoretkin olisivat lausuneet mielipiteensä, mutta tämä 19-vuotias nuorukainen oli jo tutustunut valtioviisauden juoniin, ja isä sanoi hymyillen:

"Niilolla lienevät nämä asiat paremmin selvillä kuin kellään meistä, kuulkaamme mitä hän sanoo."

"Hänen majesteettinsa antoi itse minulle ohjeensa", vastasi Niilo kumartaen, "mutta ne olivat niin totuudesta poikkeavia, että kuningatar olisi huomannut itsensä pahoin pettyneeksi, jos olisi suostunut avioliittoon."

"Mutta hän ei toki kieltänytkään", huomautti herra Hogenskild.

"Ei, hän vain koettaa hyötyä mikäli mahdollista monista kosijoistaan. Kuningas on lähettänyt hänelle 100 kallisarvoista pukua ja koko arkullisia rahaksilyömätöntä ruotsalaista kankihopeaa."

"Sinä luulet siis, ettei hän lopultakaan suostu?"

"Panen pääni pantiksi, ettei hän sitä tee; nuori Leicesterin herttua on hänelle siksi liian rakas, laverrelkoot Beureus ja de Mornay mitä tahansa."

"Mutta sinä et ole sanonut kuninkaalle..."

"Hän tahtoi vaatia kilpailijansa kaksintaisteluun, ja Gyllenstjerna sai käskyn siinä tapauksessa, että Leicester ei suostuisi ehdotukseen, salaa pistää hänet kuoliaaksi. Hän luonnollisesti kieltäytyi siitä."

"Nythän kuningas ajattelee Maria Stuartia."

"Sekin on de Mornayn keksintöä; hän on erinomaisen kaunis, eikä kuninkaalla ole mitään vastenmielisyyttä tulla Skotlannin herraksi."

Märta rouvalla oli tapana sanoa sanottavansa hänkin, kun ainoastaan sukulaisia ja omaisia oli saapuvilla. Nyt hän löi avainkimppunsa pöytään ja sanoi ankarasti:

"Sanokaa minun sanoneeni, mutta tämä menee päin mäntyä; teidän kuninkaanne on oikea tuuliviiri, joka ei itsekään tiedä mitä tahtoo."

"Nuori ja varomaton", oikaisi Svante kreivi katsellen ympärillensä ikäänkuin kuuntelijoita peläten. "Kaikki olisi kyllä hyvin, kun vain voisimme saada pois tuon juonittelijan Yrjö Pietarinpojan."

"Hän on kuninkaan oikea käsi."

"Niin on, sentähden että kuningas sokeasti luottaa häneen!"

"Ovela konna."

"Hänet pitäisi tuomita mestauspölkylle."

"Sinne hän tahtoisi mieluummin passittaa meidät."

"Siinä hän toki polttaisi sormensa."

"Täällä on paljon muitakin häntyreitä", jupisi Märta rouva, "ja siitä ei lähde hyvää."

Samassa karahutti useita ratsastajia pihaan; se oli kreivi Pietari suurine seurueineen.

"Pietari Brahe on tullut takaisin, mitähän se merkinnee!" huudahti herra Hogenskild.

Beata rouva kiiruhti alas herraansa vastaan; tämä nosti hänet korkealle ja sanoi: "Näin pian en odottanut sinua näkeväni."

Koko nuorisoparvi riensi toivottamaan häntä tervetulleeksi, mutta hän sanoi heille hymyillen:

"Minun upseereillani on kyllä miellyttävämpiä asioita kuin politiikkaa kerrottavana talon ihanille tyttärille."

Punastuen kuin ruusu loi 16-vuotias Magdaleena silmänsä maahan. Äskentulleiden joukossahan oli nähnyt silmäparin, joka ihastuksella katseli häntä.

Kreivi Pietari kiiruhti saliin, jossa hän tiesi itseänsä kärsimättömästi odotettavan.

"Mikä on tähän syynä?" huudettiin häntä vastaan.

"Jumalan ilma", vastasi hän. "Neljätoista hyvinvarustettua laivaa odotti meitä Elfsborgissa, ja me olimme kaikki hyvin varattuina aiottuun kosimismatkaan, mutta jo Skagenin luona kohtasi meitä ankara myrsky, kuningas tuli kovin kipeäksi ja antoi paluukäskyn; mutta tuskin olimme tulleet maalle taas, ennenkuin hän väitti, että minä ja Roos olimme tahtoneet kääntymään kotia, mutta sitä me emme ottaneet syyksemme. Nyt hän on päättänyt matkustaa maitse ja tuumailee pyytää lupaa tehdä matkansa Tanskan kautta."

"Eikö hän ole puhunut Maria Stuartista?"

"Enemmänkin, hän on kirjoittanut Ranskan kuninkaalle ja kosinut täydellisesti."

"Mutta jos se tulee tunnetuksi Englannissa?"

"Silloin hän aikoo vastata, että tuon skotlantilaisen kosimisjutun tarkoituksena oli vain säikyttää kuningatar Elisabet antamaan hänelle suostumuksensa."

"Voi sillä olla päinvastainenkin vaikutus."

"Kuka on saanut tämän toimekseen?"

"Se, joka mieluimmin olisi vetäytynyt siitä pois, jos se olisi ollut hänelle mahdollista", vastasi kreivi Pietari. "Kuningas ei antanut minulle pientäkään rauhaa, ja minun täytyi suostua matkustamaan Skotlantiin. Herra Kaarle de Mornay tulee mukanani ja suuri lähetystö; kauan en siis saa viipyä täällä."

"Minua ihmetyttää", huomautti herra Hogenskild, "ettei kuningas niinkuin hänen korkeasti autuas isänsä katsele lähemmälle ympärillensä. Eihän Ruotsissakaan ole puutetta kauniista naisista."

"Meidän nuori kuninkaamme tavoittelee ulkonaisia etuja, ja niitä ei voi täältä saada", selitti Svante kreivi puolustellen. Kun herrat keskenään käsittelevät kysymyksiä valtakunnan asioista, tahdomme vähän lähemmin tehdä tiedustelujamme.

Svante herra oli hyvä ja helläsydäminen; joka kerta kun hän kävi maatiluksillansa, tuli hänen luokseen hänen köyhiä alustalaisiaan pyytämään päivätöiden huojennusta tai apua hädässä, ja hän kuunteli heitä, surkutteli heidän huoliansa ja oli aina altis auttamaan. Tilustensa hoitajia hän sitten kylläkin ankarasti nuhteli siitä, että he kiusasivat kansaa ylenmäärin, "niinkuin hekin eivät olisi ihmisiä", kuten hänen tapansa oli lisätä.

Toisin oli Märta rouvan laita; hän piti ankaraa komentoa sekä talonväen että alustalaisten kesken.

Hän ei hyväksynyt herransa hyväsydämisyyttä ja koetti tehdä sitä tyhjäksi niin paljon kuin voi. Tilusten hoitajat saivat käskyn estää kansaa armolliselle kreiville valittelemasta, hänellä kun oli valtion asioita hoidettavanaan.

Mitä heidän omiin asioihinsa tuli, saivat he kääntyä Märta rouvan puoleen, joka tahtoi oikeuden ja kohtuuden mukaan tuomita heitä.

Mutta minkälaista tuo oikeus oli, sen saivat asianosaiset pian kokea. Jouhiruoskalla pehmitettiin heidän selkäänsä, eivätkä sanat, jotka kuuluivat tuohon kohtuuteen, olleet juuri lempeämpiä. Kuka heidän käski ylvästellä? Kiittäkööt Jumalaa, ettei heitä ajettu pois maaltaan, mannultaan; heistä ei ollut hyötyä edes niin paljoa, että heitä olisi kannattanut elättää, eikä heitä kohtaan ollut velvollisuus osoittaa mitään sääliä.

Mutta alustalaiset kääntyivät sittenkin Svante herran puoleen ja saivat häneltä aina apua.

Silloin tuli Märta rouva aivan raivoonsa ja sanoi heille suoraan, että jos he kuolisivat nälkään joka ainoa, niin siitä olisi hyvin vähän vahinkoa. Mutta sen tietäkööt, että tästälähin ovat suuret kahlekoirat irti pitämässä pihaa puhtaana kerjäläisistä ja muista irtolaisista.

"Eläkää tämän mukaan ja noudattakaa tätä", lisäsi ankara rouva uhkaavasti.

Mutta kun sittemmin Svante herran luo ei enää tullut köyhiä ja tarvitsevaisia, vaan nämä päinvastoin välttelivät häntä, sanoi hän Märta rouvalle:

"Kansa voi kaikesta päättäen paremmin nyt kuin ennen, ja se ilahuttaa ja lohduttaa minua."

Kaikissa taloushommissa rouva oli itse mukana; voi sitä piikaa, joka ei vanuttanut taikinaa niin, että Märta rouva oli siihen tyytyväinen, tai muodostanut kakkuja sellaisiksi kuin hän tahtoi. Omin käsin hän aina pani humalat olueen ja itse hän maistoi sen väkevyyttä. Pesutuvassa pelättiin häntä pahimmin, sillä se, jonka soikossa vaahto ei ollut tarpeeksi lämmintä, sai Märta rouvan omasta kädestä sangollisen kuumaa lipeää päällensä.

Ei milloinkaan teurastettu eläintä hänen olematta saapuvilla sitä paloiteltaessa ja itse määräämässä, miten palat piti käytettämän, mikä suolattaman, mikä savustettaman, mikä syötämän tuoreena. Joka päivä hän kävi kutomahuoneessa merkitsemässä kangaspuiden kylkeen, kuinka monta kyynärää sinä päivänä oli ehditty. Neljä neulojatarta oli vuodet umpeen leikkaamassa ja neulomassa hänen tyttärilleen myötäjäisiä ankaran rouvan oman silmälläpidon alaisina.

Yhtä ankarassa kurissa hän piti omat lapsensakin; pojat täytyi hänen kyllä jo nuorina jättää luotansa, mutta tyttäret eivät saaneet koskaan poistua hänen silmiensä edestä; heidän piti neuloman kallisarvoisia päähineitä silkistä ja kullasta, oppiman kehräämistä ja kutomista, ja kaikkea täydellä todella. Märta rouva ei koskaan sallinut, että mitään tehtiin hutiloimalla.

Lapsistaan hän rakasti enimmän Niiloa ja Annaa; Niiloa osittain sentähden, että hän oli vanhin, pulska, vaaleakutrinen nuori herra, joka paljon muistutti isäänsä, osittain sentähden, että hän jo nuorena oli joutunut valtion palvelukseen, ja Märta rouva ennusti hänelle varmuudella loistavaa tulevaisuutta.

Senjälkeen seurasi Anna, Hogenskild Bielken puoliso. Tämä oli ystävällinen ja lempeä ja oli usein puhunut köyhien puolesta ankaralle äidilleen, auttaen heitä omilla varoillaankin, minkä voi.

Kun hän nyt ensi kerran naimisensa jälkeen vieraili rakkaassa Hörningsholmassa, vallitsi siellä sekä hänen että Niilo herran tähden suurempi vapaus kuin tavallisesti.

Nuoret saivat estämättä huvitella miten halusivat; kävelymatkoja tehtiin, palloa lyötiin ja rengasta heitettiin, toiset viihtyivät paremmin lehtokujissa käyskennellen tai lehtimajoissa levähdellen, ja kaikilla oli vapaus kuljeskella miten tahtoivat.

Nuori ritari Eerik Stenbock, joka oli seurannut kreivi Brahea, oli vihdoinkin saanut tilaisuuden lähestyä Magdaleena Sturea. "Minun täytyy saada puhua kanssasi kahdenkesken", kuiskasi hän.

"Mahdotonta!" sanoi tyttö kääntyen hänestä pois. "Jos sinä -- jos sinä ollenkaan pidät minusta, niin mene alas itäiseen lehtokujaan; kymmenen minuutin kuluttua tapaamme toisemme siellä lehtimajassa; jos et tule, olemme nähneet toisemme viimeisen kerran..." Hän oli poissa.

"Mikä sinua vaivaa, Magdaleena, sinä näytät niin levottomalta?" kysyi joku läsnäolijoista.

"Minä olen istunut koko päivän työni ääressä, ja veri on noussut päähäni. Nyt teen kävelymatkan, se parantaa, sanoo perhelääkärimme."

"Seuraanko ehkä sinua?"

"Älä, äläkä sano mitään, se saattaisi rakkaan äitini levottomaksi..."

Alussa hän kulki hitain askelin, sitten yhä nopeammin, ja tultuaan lehtokujaan hän juoksi minkä jaksoi.

Ajatteleppa, että kymmenen minuuttia jo olisi kulunut eikä hän saisi enää koskaan nähdä häntä! Se olisi enemmän kuin hän, lapsi raukka, voisi kestää.

Milloinkaan ei matka ollut tuntunut hänestä niin pitkältä.

Ja sitten hän kovasti pelkäsi, että joku tapaisi hänet!

"Vihdoinkin! Tuossa on lehtimaja!" Hän riensi sisään.

Siellä seisoi Eerik.

Magdaleena tuli kovin hämilleen.

Hän oli ehkä juossut liian kovaa; nyt tuntui siltä, kuin henkeä salpaisi.

"Magdaleena!" sanoi Eerik.

Ei koskaan hänen nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. Hän koetti nostaa silmänsä Eerikkiin.

"Mitä tahdot, Eerik?"

"Sitä vielä kysyt?"

"Mistä sen tietäisin...". Hänen poskiaan poltti; ehkäpä Eerik tiesi, että hän valehteli!

"Anna minulle kätesi!"

Epäillen hän teki sen.

Hyväillen tarttui Eerik siihen. "Katso nyt minuun!"

"Luuletko, että olen unohtanut miltä näytät", vastasi tyttö hämillään naurahtaen.

"En, mutta tahdon nähdä, ilmaisevatko ehkä silmäsi sydämesi salaisuuden."

"Oh!" Hän tahtoi vetää kätensä pois.

"Ei, nyt et pääse minusta; äsken tulleiden nuorien ritarien joukossa on yksi, joka ylvästelee sillä, että kaunis Magdaleena Sture katsoo häntä suopein silmin."

"Voi semmoista rohkeutta! Kuka hän on, Eerik? Sano hänen nimensä!"

"Tahdotko, että minä taistelen hänen kanssaan?"

"Et sinä, mutta joku toinen."

"Mutta jos minä kernaasti antaisin henkeni sinun tähtesi."

"Sen sanon sinulle, Eerik, että sitä et saa tehdä. Minä en pidä verenvuodatuksesta."

"Se ansainnee toki rangaistuksen?"

"Hirveän rangaistuksen!"

"Jos hän ei ole voittanut sinun vastarakkauttasi."

"Minä vakuutan sinulle, Eerik, etten minä välitä mitään heistä, paitsi..."

"Paitsi kenestä? Kas, siinä oli sittenkin jotain!"

"Voi Eerik, nyt sinä olet oikein ilkeä. Minä sanon sinulle, että jos he menisivät matkoihinsa kaikki tyynni, en minä siitä vähääkään välittäisi."

"Tahdotko, että minäkin lähden?"

"Sinäkö, eihän se liene tarpeellista."

"Mutta ajatteleppa nyt, että minä olisin tuo rohkea ritari, joka luulottelee, että Magdaleena Sture ei ele hänestä välinpitämätön ja joka ansaitsee hirveän rangaistuksen, niinkuin olet sanonut. No hyvä!" hän veti miekkansa tupestaan ja ojensi sen tytölle itse langeten polvilleen. "Rankaise nyt minua ansioni mukaan."

Tyttö heitti miekan pois. "Ilkeä Eerik, kuinka niin voit peljättää minua."

"Minä odotan tuomiotani."

"Nouse heti siitä!"

"En ennenkuin olet tuomiosi langettanut."

"Mitä tahdot minun sanomaan?" kysyi hän tuskaisesti ja hämillään.

"Että tahdot rangaista minua."

"Rakas Eerik, enhän minä tiennyt, että se olit sinä."

"Olisiko tuomiosi silloin tullut toisenlaiseksi?"

"En uskalla enää olla kauempaa." Taas hän tahtoi vetäytyä irti Eerikistä.

Mutta tämä pidätti häntä. "Minä olen lukenut sydämesi salaisuuden", sanoi hän, "salli minun vuorostani sanoa sinulle, että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta, ja että niin on ollut niin kauan kuin muistan ja on oleva niin kauan kuin elän."

"Mutta äiti hyvä sanoo, että minä olen vain lapsi", sanoi Magdaleena hämillään.

"Sano minulle, että rakastat minua, se on ainoa, mitä haluan tietää."

Hän epäröi. "En voi, Eerik!"

Tämä sulki hänet syliinsä. "Sano minun jäljestäni: Eerik, minä rakastan sinua!"

"Mi... ei, mitä äiti siitä sanoisi!"

"Magdaleena!" kuului ääni kaukaa.

"Oi taivas, laske minut, laske!"

"En laske, vaikka he tulisivat joka ainoa."

"Rakas Eerik, minä lemmin sinua!" kuiskasi Magdaleena.

Eerik suuteli sanat hänen huuliltaan, ja tyttö lensi tiehensä. Eerik lähti kiireesti jäljestä.

Lehtokujan keskipalkoilla hän näki Anna Bielken; Magdaleena oli kietonut kätensä tämän kaulaan ja ilmaissut rakkautensa.

Kun nuori herra oli saavuttanut molemmat sisaret, huudahti hän vuorostaan:

"Onnitelkaa minua, serkkuni; Magdaleena on antanut minulle sydämensä."

"Teillä on ollut liian kiire pyytämään sitä", vastasi Anna rouva. "Magdaleena on vain 15-vuotias."

"Minä odotan kaksi, kolme, viisikin vuotta, enempää ei toki pyydettäne."

"Ajatelkaa myöskin, että olette serkuksia."

"Entäs Kustaa Vaasa?"

"Te ette tunne meidän ankaraa äitirouvaamme."

"Eihän hänellä toki ole sydäntä erottaa meitä, ja minä puolestani vannon: Magdaleena tai ei kukaan!"

"Rakas sisar", kuiskasi tyttö itkien, "etkö tahtoisi puhua asiasta äidille."

"Sen teen kyllä, kun se aika tulee; kiiruhda nyt kotiin, hän on jo kysellyt sinua."

Magdaleena pyyhki silmänsä ja poskensa ja kiirehti joutuisasti linnaan.

Anna rouva ja Eerik herra kävelivät kauan ja keskustelivat.

"Ei liene vaikeata saada isämme suostumusta", sanoi edellinen; "hän ei voi koskaan kieltää meiltä mitään. Mutta Märta rouva pitää avioliittoa kahden niin läheisen sukulaisen kesken mitä suurimpana syntinä, ja häntä, pelkään minä, ei ole helppo taivuttaa."

"Eikö sittenkään, jos saan kuninkaan puoltolauseen?"

"Se parantanee asiaa hyvin vähän; minun neuvoni on, että odotatte sopivaa aikaa."

Nuoren herran täytyi lopulta luvata mukautua tähän sekä olla sanoillaan tai katseillaan ilmaisematta sitä liekkiä, joka uhkasi polttaa hänet, kuten hän sanoi.

Luokaamme nyt vähän tarkempi silmäys tämän suuren ja mahtavan perheen oloihin.

Svante Sture oli aikakautensa rikkaimpia herroja. Se seikka, että hän oli Kustaa Vaasan lanko, saattoi tuskin hänen arvoansa lisätä; Sture-nimen maine oli tahraton ja eli vielä kansan keskuudessa niin suuressa arvossa, että Eerikin sen suhteen yhä kasvava pelko ei suinkaan ollut aiheeton.

Talon vieraanvaraisuus oli sen rikkauden ja arvon mukainen.

Tervehdyskäynnit kestivät siellä useinkin viikkoja, kuukausiakin.

Samanmieliset tunsivat tarvetta keskustella toistensa kanssa, ja kun vaivalloiset, useinkin raivaamattomat tiet ja pitkät matkat herraskartanoiden välillä tekivät matkustuksen kaikkea muuta kuin mukavaksi, pidettiin parempana kokoontua joukolla sellaiseen paikkaan, missä häiritsemättä saatiin tuumia asioista.

Etenkin herättivät kuninkaan aikeet tähän aikaan paljon uteliaisuutta.

Yleisenä keskustelualueena oli Juhana herttuan tottelemattomuus, hän kun ei piitannut mitään veljensä käskyistä. Jättäisikö kuningas asian tähän, vai puhkeaisiko tuo salainen, mutta kaikille hyvin tuttu veljesviha nyt ilmituleen?

Entäs Kaarle herttua, kummalle puolelle hän asettuisi?... Toisinaan hän käyskenteli hiljaa ja varovasti, tähystellen viisailla silmillään ympärillensä, toisinaan hän otti osaa hurjiin leikkeihin; hänessä oli toimintakykyä ja lannistumatonta rohkeutta, mutta hän ei pitänyt ensinkään Eerikistä eikä Juhanasta; hän näytti aikovan käydä omaa tietänsä.

Ja herrat Hörningsholmassa keskustelivat kuninkaallisten veljesten elämänvaiheista, mutta kukaan ei voinut aavistaa niitä semmoisiksi, jommoisiksi ne sitten muodostuivat.

Oli itsestään selvää, että niin hyvin Sturen perheessä kuin hänen ystäviensä ja omaistensa kesken vertailtiin entisiä ja nykyisiä oloja toisiinsa. Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen oli tuo kansalle iäkäs nimi käynyt vieläkin sointuisammaksi. Eerikin tuhlailevaa elintapaa ja hänen kruunauksensa ylellisyyttä moitittiin yleiseen, jopa kuiskailtiin siitäkin, että loistavassa kunnossa olevasta valtiorahastosta oli käytetty paljon muihinkin tarkoituksiin kuin valtakunnan hyväksi.

Mutta hyväsydäminen ja tunnollinen Svante Sture torjui aina semmoiset syytökset. Hän oli vannonut uskollisuudenvalansa kuninkaalle, sanoi hän, ja tahtoi uhrata henkensä ja verensä hänen ja isänmaan puolesta, jos niin vaadittaisiin.

Vieläpä hän usein saattoi lisätä: "Olen omaan asemaani täysin tyytyväinen. Minun hartiani ovat liian heikot hallituskuormaa kantamaan, ja minä tiedän, että Niilo, rakas vanhin poikani, ajattelee samoin kuin minäkin."

Ennenkuin menemme edemmä, täytyy meidän vähäsen puhua hänestä.

Niilo Sturen tuttavuutta kannattaa kyllä tehdä.

Kustaa Vaasan historian viime ajoilta tunnemme hänen nuoren rakkautensa Ceciliaan.

Tämäkin rakasti häntä, mutta Niilo matkusti pois ja Cecilia teki uusia tuttavuuksia; sitten tulivat sisaren häät, oleskelu Vadstenassa ja hänen häväistyksensä, josta tuli hyvin kiitollinen juorun aihe.

Mutta Niilo Sturea se kohtasi kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta.

Hän rakasti Ceciliaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja ennen kaikkea hän luotti häneen.

Hänelle olivat uskollisuus ja rakkaus sama asia, toista ei voinut olla ilman toista.

Hänen oma äitinsä kertoi hänelle aivan peittelemättä mitä oli tapahtunut.

Märta rouva oli jo ennen mietiskellyt, eiköhän avioliitto serkusten kesken liene synti; nyt hän oli täysin vakautunut tuossa mielipiteessään ja samalla hän kiitti Jumalaa, että hänen Niilonsa oli "päässyt vapaaksi", sekä vannoi pyhän valan, ettei hänen suvussaan saisi semmoista milloinkaan tapahtua.

Kesti kauan, ennenkuin Niilo herra toipui tuosta huumaavasta iskusta.

Hänen surunsa oli yhtä syvällistä kuin hänen rakkautensakin oli ollut, ja ainoastaan yhtämittainen työskentely voi antaa hänelle viihdytystä; unohtaa hän ei voinut.

Hän tahtoi kaikin voimin riistää Cecilian kuvan sydämestään, ja hänen äitinsä auttoi häntä tässä suhteessa tavalla, joka vain teki tuskat tuimemmiksi.

Kaikissa kirjeissään puhui Märta rouva siitä, että "prinsessa lohduttautuu", tai että on "niin ilkeitä juttuja liikkeellä hänestä, etten voi niitä kertoakaan", ja muita semmoisia.

Niilo palasi samaan aikaan kuin kuningas Kustaa kuoli; hänen aikomuksensa oli siirtyä ulkomaille, ja hän matkusti kotiin saadakseen isänsä suostumuksen siihen.

Mutta tämä rukoili ja pyysi häntä, ettei hän jättäisi isänmaatansa. Olihan jokaisen Ruotsin miehen velvollisuus pyhittää sille kaikki voimansa.

"Jos olet lemmenasioissasi pettynyt, rakas poikani", sanoi hurskas isä, "niin tapahtuuhan semmoista hyvin usein ja kuitenkin voi tulla onnelliseksi, hyvin onnelliseksi", lisäsi hän tukehuttaen huokauksensa.

Isän elämänvaiheet kuvastuivat elävästi pojan mieleen; voisiko hän nyt saattaa vanhemmillensa surua sentähden, että itse kärsi.

"Minä jään", sanoi hän.

Silloin saapui kiireellinen viesti kuningas Eerikiltä, että Niilo herran tuli hänen lähettiläänänsä matkustaa Englantiin jatkamaan keskusteluja kuningatar Elisabetin kanssa.

"Kuinka minä voisin onnistua, kun Juhana herttua ja Niilo Gyllenstjerna, tuo terävä valtiomies, eivät ole onnistuneet", väitti hän.

Kreivi Svantekin myönsi, että se oli joutava yritys.

Mutta milloinpa ei herättäisi äidin ylpeyttä se seikka, että hänen poikansa tulee huomatuksi?

Märta rouva arveli, että se, mikä ei ollut onnistunut valtakunnan korkeimmille, varmaankin onnistuu hänen rakkaalle Niilolleen, ja hän pyysi ja rukoili, että poika ottaisi vastaan tuon kunniakkaan toimen.

"Se hyvä puoli asiassa on, että pääset taas ulkomaille", myönsi isä.

Niilo matkusti Tukholmaan saamaan kuninkaan määräyksiä ja sieltä suoraa päätä Elfsborgiin, jossa laivat odottivat.

Hän oli iloinen siitä, ettei ollut nähnyt Ceciliaa eikä kuullut mitään juoruja hänestä; uusissa olosuhteissa hän ehkä pian unohtuisi.

Mahdotonta, Cecilian kuva oli kuin poltettu hänen sydämeensä.

Oikullisen naisen voittaminen oli yhtä mahdoton tehtävä Niilolle kuin kenelle muulle tahansa, ja hän valmistautui jo paluumatkalle, kun sai kirjeessä Märta rouvalta tietää, että Cecilia vihdoinkin oli saanut kosijan.

Badenin rajakreivi oli jo pyytänyt hänen kättänsä ja saanut suosiollisen vastauksen.

"Mitä minä hänestä huolin", kirjoitti Märta rouva, "mutta sinun tähtesi ilahuttaa minua, että hän joutuu maasta pois, jotta sinä pääset näkemästä häntä ja kuulemasta puhuttavan hänestä."

"Onkohan mahdollista, että hän jo on voinut rakastua toiseen?" sanoi Niilo itsekseen. "Tämä on jo kolmas."

Mutta kaikenmoisilla verukkeilla hän siirsi lähtöänsä tuonnemmaksi, kunnes kuningatar lopuksi antoi varmasti kieltävän vastauksen.

Suureksi kummastuksekseen sai Niilo tähän aikaan kiihkeän ja hehkuvan kirjeen Cecilialta. Tämä kirjoitti, ettei koskaan ollut unhottanut ensi lempeänsä ja että tuli olemaan kuolemaansa asti uskollinen sille. Salaisten voimain kautta oli hän saanut tietää, että Niilon sydän yhä vielä kuului hänelle, ja sentähden hän toivoi, että Niilo palajaisi pyytämään hänen jalkojensa juuressa anteeksi sitä rikosta, ettei jo kauan sitten ollut tuota hänelle tunnustanut.

Mikä hävyttömyys!... Niilo tuskin uskoi silmiänsä; tuollaisenko kirjeen hänen Ceciliansa voisi kirjoittaa! Ei, se ei ollut enää hänen lempensä esine, vaan langennut, kurja nainen!

Hän tuli kyllä kohtelemaan häntä hänen ansionsa mukaan.

Pian senjälkeen hän palasi Ruotsiin ja Tukholmaan, antoi kuninkaalle kertomuksen toiminnastaan ja kiiruhti Hörningsholmaan.

Siellä hänet otettiin avosylin vastaan, ja hän taisteli miehuullisesti voittaakseen "heikkoutensa", jota hänen nyt itsekin täytyi kirota.

* * * * *

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Syyskuu oli puolillaan. Lempeät, suloiset syyspäivät houkuttelivat ulkoilmaan, ja liiteleväin perhosten tavoin kuljeksivat nuoret Hörningsholman puistossa ja puutarhoissa, sillaikaa kuin vanhemmat etenkin herra Pietari Brahen tultua jatkoivat neuvottelujaan ja keskustelujaan.

Suuri hälinä nousi, kun sanansaattaja vaahtoisella hevosella karahutti pihaan ja toi kiireellisen kirjeen kreivi Svantelle.

Sen oli kuningas itse armollisesti ja omakätisesti kirjoittanut; hän sanoi suurine seurueineen tahtovansa vierailla Hörningsholmassa, ja he olivat jo nousseet laivoihin, kun sanansaattaja lähetettiin maanteitse.

Nyt sai Märta rouva tilaisuuden näyttää kykyänsä; Hörningsholmaan mahtui kyllä paljon vieraita, mutta kukaan ei tiennyt, kuinka monta kuninkaalla oli mukanaan, ja talo oli ennestään melkein täynnä.