Part 8

Sitten hän ilmoitti Juhanalle, että Riian arkkiherttuakunta oli antautunut Ruotsin vallan alaiseksi, mutta että puolalaiset siitä huolimatta olivat anastaneet sen maan.

Lopulta kuningas suostui herttuan pyyntöön saada persoonallisesti käydä tapaamassa kuningas Sigismundia itse kosiakseen häneltä hänen sisartansa, prinsessa Katariina Jagellotarta.

Eerik onnitteli häntä sen johdosta, että hänelle täten avautui toiveita Puolan kruunuun, "vaikka", lisäsi hän, "Puolan lähettiläs Tukholmassa on tarjoutunut, kruunun vapaaksi sattuessa, toimimaan siihen suuntaan, että me itse tulisimme Puolan kuninkaaksi, jos me niin tahtoisimme".

Tämä suostumus oli Juhanalle erittäin tervetullut, vaikka hän ilman sitäkin luultavasti olisi toiminut jo ennen tekemänsä suunnitelman mukaan.

Oleskellessaan Suomessa oli Juhana näet jo ennen tehnyt matkan sisä-Puolaan tavatakseen mahdollisesti prinsessan, ja häntä hiveli se huomaavaisuus, jota tämä osoitti hänelle.

Katariina oli tavattoman älykäs ja harvinaisen kaunis nainen.

Nuori ruotsalainen prinssi vaaleine kutreineen ja eloisine sinisilmineen voitti heti hänen mieltymyksensä.

Puolan hovissa oikein kihisemällä kihisi katolilaisia, ja prinsessan rippi-isä kuiskasi hänen korvaansa, miten Jumalalle otollinen työ olisi palauttaa ruhtinas kerettiläisestä harhauskostaan ainoan autuaaksitekevän kirkon äidilliseen helmaan.

Sen tiesi prinsessa itsekin, että suorin tie siihen oli hänen sydämensä valloittaminen.

Hän rakasti, hän tahtoi voittaa hänet; me emme voi vakuuttaa, että se olisi tapahtunut katolisen kirkon tähden.

Juhana oli aivan hurmaantunut hänen ihanuuteensa, ja se huomio, jota prinsessa osoitti hänelle, oli hyvin hänen mieleensä. Mutta vielä täydellisemmin kiintyi hänen sydämensä Katariinaan, kun hän kuuli, että myöskin Venäjän tsaari tavoitteli tätä puolisoksensa.

Tämän merkillisen ja vaikuttavan uutisen kertoi prinsessa itse hänelle.

"Minä olen päätökseni tehnyt", sanoi hän kohottaen kauniit silmänsä, "minä tulen taivaan morsiameksi."

"Älkää ryöstäkö maailmalta sen ihaninta koristetta!" huudahti Juhana vilkkaasti.

"Minulla ei ole muuta mahdollisuutta; veljeni ei voi suojella minua."

"Mutta minä teen sen! Oi, miksi olen nuorempi poika; jos olisin kuningas, niin sanoisin: Katariina, tule puolisokseni, minä rakastan sinua tuhat vertaa enemmän kuin voin sanoin selittää!"

Katariina kääntyi punastuen poispäin.

"Te petätte sekä itseänne että minua", virkkoi hän.

"Voitteko epäillä sellaista?... Vaatikaa mitä todistuksia tahansa, kaikki, kaikki tahdon tehdä teidän tähtenne!"

"Juhana!" kuiskasi prinsessa.

Juhana lankesi hänen jalkoihinsa. "Onko se mahdollista, te ette työnnä minua pois luotanne!"

"Minä rakastan sinua!"

Mitä sitten seurasi, sitä ei tarvinne kertoa.

Rakastavaiset vannoivat toisilleen ikuista rakkautta ja sopivat siitä, että Juhana jonkun ajan kuluttua tulisi pyytämään prinsessaa hänen veljeltänsä, kuningas Sigismundilta.

Mutta Juhana ei ollut se, joka olisi voinut pitää mitään salassa, ja Ruotsiin tultuansa hän kerskaili onnestaan sekä valitti syvästi, ettei voinut tarjota prinsessalle sellaista asemaa, joka olisi hänen korkean arvonsa mukainen ja vastaisi hänen erinomaisia ansioitaan.

Uutinen tästä tuli lopuksi myöskin tsaarin korviin ja kiihotti häntä suunnattomasti.

Hänen tiedusteluihinsa Sigismund vastasi, ettei hän puolestaan suinkaan ollut antanut suostumustansa.

Silloin vannoi tuo hurja venäläinen, että hän ryöstättää Katariina Jagellottaren, vaikkapa tämä olisi alttarin edessä vihillä ruotsalaisen prinssin kanssa, mutta kun prinsessa saapuu Venäjälle, saa hän ansionsa mukaisen rangaistuksen.

Katariinalla oli rohkea mieli, ja hän luotti siihen, että Juhana tulee häntä pelastamaan.

Ja nyt oli hetki tullut. Niin hyvin kuin mahdollista antoi Juhana Turussa järjestää kodin tulevalle puolisolleen sekä matkusti sen jälkeen kiireesti Danzigin kautta, ainoastaan pieni seurue mukanaan.

Puolan hovi oli Wilnassa, ja sinne suunnattiin matka.

Kuningas Sigismund oli hurskas ja hyväsydäminen, jotensakin yksinkertainen herra. Kuuliaisena aseena jesuiittain käsissä ei hänellä koskaan varsinaisesti ollut omaa tahtoa, joskin hän toisinaan saattoi olla kutakuinkin itsepäinen.

Venäjän valtaa hän pelkäsi kovasti, ja vaikka hän ei suinkaan halunnut antaa sisartansa Venäjän tsaarille, ei hän kuitenkaan tahtonut kiihottaa tämän vihaa.

Kun hän oli lapseton, tuli kruunu hänen kuolemansa jälkeen siirtymään jommallekummalle hänen sisaristaan, Annalle tai Katariinalle, jotka molemmat olivat kiivaita katolilaisia.

Vanhempi heistä, Anna, oli enemmän veljensä kaltainen; ehkäpä veli juuri tästä syystä piti enemmän nuoremmasta sisarestaan Katariinasta ja salaa toivoi, että tämän lapsi nousisi hänen jälkeensä Puolan valtaistuimelle.

Ruotsalaisen prinssin tulo oli pieni mutka matkassa; jokainen tiesi, että hän tuli kosimishommissa, ja Sigismund mietti kaikkia keinoja löytääkseen sopivan syyn kieltoon.

Turhaan hän turvausi rippi-isiinsä; sillä kertaa ei kukaan heistä voinut (tai ei tahtonut) auttaa häntä. Hänen täytyi itse keksiä syyt estelyihinsä.

Ei hän kuitenkaan tahtonut olla epäkohtelias, ja prinssi otettiin vastaan asianmukaisella komeudella.

Herttua Juhanalla oli kaikin puolin viehättävä ja hurmaava käytös; kun hän tahtoi miellyttää, onnistui se melkein aina, ja Wilnan hovi ylisteli häntä aamusta iltaan.

Hän tuli kaikkien naisten suosikiksi, ja hoviherrain täytyi myöntää, että he harvoin olivat nähneet niin ritarillista ryhtiä ja niin miehekästä olemusta kuin prinssi Juhanan.

Entä prinsessa Katariina?

Hän oli seitsemännessä taivaassa ja punehtui kuin ruusu, kun Juhana astui saliin.

Heidän ei ollut niinkään helppoa päästä kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta lopulta se onnistui sisaren, prinsessa Annan välityksellä.

Ensimäiset hetket kuluivat jälleennäkemisen ilossa ja onnessa.

Sitten sanoi Juhana, että hänen vakaa päätöksensä ei ollut ainoastaan pyytää Katariinan kättä, vaan myöskin kiirehtiä häitä.

"Mutta hän näyttää sinulle ovea ja erottaa meidät ainaiseksi", valitti Katariina itkien.

Anna arveli myöskin, että suuri varovaisuus oli tarpeen; hänen veljensä ei mielellään myöntynyt.

Mutta samana päivänä kuiskasi kuninkaan rippi-isä herttualle:

"Rohkeus ja miehuus vievät perille!"

Heti senjälkeen pyysi Juhana päästä yksityiseen keskusteluun Sigismundin kanssa, ja tämä vei hänet salakamariinsa.

Kaunopuheisesti hän selitti kuninkaalle hellän rakkautensa prinsessaan ja pyysi lopuksi hänen kättänsä.

Sigismund kuunteli tarkkaavasti ja tuli niin liikutetuksi, että monta kertaa pyyhkieli silmiään. Kun Juhana oli lopettanut, sanoi hän kerran toisensa perästä:

"Mikä vahinko, mikä vahinko!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Juhana ihmetellen.

"Mikä vahinko", toisti Sigismund, "ettei hän ole vanhempi!"

"Voiko siitä olla jotakin estettä?"

"Ettekö tiedä, että on vastoin Jumalan sanaa naittaa ensin nuorempi, sitten vanhempi?"

"Mutta kyllä sitä usein tapahtuu."

"Pakanoiden, mutta ei kristittyjen keskuudessa."

"Sen voin kyllä teille todistaa!"

"Ei ei en minä tahdo kuulla semmoisesta valtavasta synninturmeluksesta; nyt tiedätte ajatukseni, ensin on vanhempi naitettava, sitten nuorempi."

"Prinsessa Anna rakastaa minua yhtä vähän kuin minäkin häntä", väitti Juhana.

"Ikävää hyvin ikävää, että niin on, minä olisin ilomielin laskenut teidän kätenne toisiinsa."

Ja tässä mielipiteessä hän pysyi. Jos Juhanan veli, Maunu prinssi ehkä menisi naimisiin prinsessa Annan kanssa, niin hän hyvin iloisena valmistaisi häät molemmille sisarille; muuten ei hän nähnyt, mitään mahdollisuutta. Nuoremman naittaminen ennen vanhempaa oli hänestä epäkristillinen teko josta hänen omatuntonsa kielsi häntä.

Juhana oli epätoivossaan; hän tiesi, että jos nyt puhkeaisi sota Ruotsin ja Puolan välillä, hän ehkä ainaiseksi olisi erotettu rakkaasta Katariinastaan.

Sillä aikaa oli kuitenkin tämä vieras ruhtinas esiintymisellään voittanut puolelleen kaikkien suosion Wilnassa, ja kun aivan samaan aikaan tuli uusi lähetystö tsaarilta uudistaen hänen pyyntönsä prinsessan suhteen, puhkesi yleinen vastenmielisyys ilmi tavalla, joka hyvin kuvaa aikakauden raakuutta.

Kun Sigismundilla, joka pelkäsi mahtavaa naapuriansa, ei ollut rohkeutta antaa kieltävää eikä myöntävää vastausta, ryhtyivät muutamat hänen alamaisistaan toimimaan ja lähettivät hänen tietämättään tsaarille hänen haluamansa prinsessan asemesta valkoisen tamman kalliisiin naisvaatteisiin huolellisesti pyntättynä.

On itsestään selvää, että venäläisen raivoa täten vielä enemmän ärsytettiin, ja hän vannoi sekä prinsessaa että Juhana herttuaa kohtaan ikuista vihollisuutta.

Juhana herttua taas ei enää tiennyt mitä tehdä. Katariinaa hän ei saanut tavata, ja Sigismund nähtävästi karttoi häntä.

Silloin saapui sanansaattaja tuoden tärkeitä kirjeitä kuningas Eerikiltä. Tämä käski suurimman epäsuosion uhalla herttuaa heti lopettamaan kosimistouhut Puolassa ja kiireesti matkustamaan pois.

Sen sijaan ehdotti kuningas, että Pietari Brahe lähetettäisiin Skotlantiin pyytämään Maria Stuartia puolisoksi herttua Juhanalle. Kuningas oli kyllä itse ajatellut siihen suuntaan, mutta tahtoi nyt rakkaan veljensä tähden luopua siitä.

Juhanan harmi ja vastenmielisyys Sigismundia kohtaan, ehkäpä myöskin epäilys Katariinan suhteen, oli niin suuri, että hän päätti totella Eerikkiä ja antoi heti seuralaisilleen käskyn järjestää kaikki poislähtöä varten.

Kirjoitettuansa Sigismundille lyhyet jäähyväiset hän lähti laivaansa.

Purjeet piti juuri nostettaman, kun Sigismundin lähettämä sanansaattaja pyysi häntä palaamaan.

On tuskin luultavaa, että hän olisi noudattanut kutsumusta, jollei samassa olisi pistetty hänen käteensä pientä pergamenttiliuskaa, jossa oli tuo ainoa sana: "Tule!"

Nyt hän välitti hyvin vähän Eerikin kielloista ja palasi nopeasti linnaan.

On luultavaa, että sekä papit että sisarukset lopuksi olivat vaikuttaneet Sigismundiin, niin että hän suostui määrätyillä ehdoilla.

Hämillään meni hän Juhanaa vastaan ja puhui huonoista ajoista. Lopuksi kävi selville, että hän suostumuksensa ehdoksi määräsi, että Katariinan huomenlahjan, 32,000 guldenia, piti jäämän hänelle ja samoin hänen äidinperintönsä, 50,000 dukaattia; vielä täytyi herttuan sitoutua lainaamaan langolleen 125,000 taaleria kovina hopeakankina, saaden näistä pantiksi muutamia liiviläisiä linnoja, sekä lisäksi auttamaan häntä kovina aikoina ketä vastaan hyvänsä.

Juhana suostui kaikkeen ja pyysi päästä Katariinan luo.

Heidän sinne mennessään puhui Sigismund vielä kerran Annasta vanhempana sisarena, ja herttua alkoi jo melkein pelätä petosta, kun prinsessa Anna tuli heitä vastaan.

Ikäänkuin olisi aavistanut herttuan ajatukset, sanoi tämä hymyillen: "Sisareni pitää teidän armostanne hyvin paljon, mutta siveänä neitinä hän ei ole voinut sanoa sitä, ennenkuin veljeni on antanut suostumuksensa. Menkää sisään, hän odottaa teitä."

Juhana kumarsi syvään ja suuteli prinsessan kättä. Sitten hän kiiruhti sisään saadakseen rakastetun Katariinansa omilta huulilta vakuutuksen hänen rakkaudestansa.

Onni säteili äskenkihlattujen silmistä, kun he vähäistä myöhemmin tulivat vastaanottamaan sisarusten onnitteluja.

Juhana puuhaili hyvin innokkaasti sitä, että häät vietettäisiin viipymättä; ilman Katariinaa hän ei tahtonut palata Suomeen, ja saattoi olla monessa suhteessa vaarallista viipyä kauemmin poissa.

Sigismund suostui tähän, ja Anna huomautti, että niin hänen kuin sisarenkin myötäjäiset olivat olleet valmiina jo ennen heidän äitirouvansa kuolemaa, niin että siinäkään ei ollut mitään estettä; morsiuspukuja sitävastoin ei ollut ja siihen kai menisi pitempi aika.

"Antaa niiden olla siksi, kun vietämme tuliaisemme Turussa", keskeytti Juhana; "kaikki semmoiset ovat sivuasioita, joita sitten on aikaa ajatella. Eikö niin, rakas Katariinani, suostuthan?"

"Täytynee kai suostua, kun on niin päteviä syitä", vastasi hän.

Ja niin vietettiin häät lokakuun 4 p:nä 1562 viivyttelemättä ja ilman komeutta; ei ketään vieraita ehditty kutsua, ja ainoastaan harvoja todistajia oli läsnä, mutta nuori pari ei kaivannutkaan mitään, heille näytti toisissaan olevan kylliksi.

Jo hääpäivän jälkeisenä päivänä lähdettiin matkaan, ja Katariina näyttäytyi hyvin tyyneksi ja levolliseksi erotessaan omaisistansa, mikä ihmetytti yhtä paljon heitä kuin hänen puolisoansakin.

"Ethän toki unohda uskoasi?" kuiskasi Anna hänelle. "Minä en unohda mitään", vastasi hän. Kuningas komensi joltisenkin puolalaisen sotajoukon seuraamaan heitä Liivinmaahan; pelättiin, että tsaari suutuksissaan ryöstäisi pois morsiamen.

Tieto naimisesta oli jo ehtinyt Ruotsiin, ja se vastaanotto, joka odotti vastanaineita heidän matkustaessaan läpi Liivinmaan, oli kaikkea muuta kuin ystävällistä. Sen oli Eerik saanut aikaan. Juhana koetti sentähden jouduttaa matkaa, ja joulukuun 4 p:nä he saapuivat Turkuun.

Matkalla oli Katariina sekä osanottavaisuudellaan että viisaudellaan saanut Juhanan aukaisemaan sydämensä; hän luki hänen ajatuksensa kuin avatusta kirjasta, hän tuli tietämään varmuudella monta seikkaa, joista oli kuullut vain huhuja, ja hän huomasi, että vaikutuspiirinsä tuli olemaan paljon avarampi kuin hän oli ajatellutkaan.

"Minä aavistan, että sinusta kerran tulee Ruotsin kuningas", sanoi hän Juhanalle.

"Niin on minusta ennustettukin", vastasi Juhana, "ja se oli myöskin autuaasti nukkuneen isäni toivomus".

"Yhdessä asiassa hän erehtyi", sanoi hän.

"Mitä tarkoitat?"

"Hän petti ainoan autuaaksitekevän kirkon."

"Vielä on Ruotsissa monta hyvää katolilaista."

"Useampia niitä vielä tulee, jos minun kehotuksiani otetaan huomioon."

* * * * *

Juhana oli aivan yhtä loistonhaluinen kuin veljensäkin ja hän oli valmistanut Katariinalle upean vastaanoton Turun linnassa.

Lukuisa hovi oli sinne kokoontunut, ja kaikki oli järjestetty niin, että hänen oleskelunsa siellä tuli niin viehättäväksi kuin suinkin.

Sellaista ruhtinaallista hovia ei Suomessa oltu nähty sitten Kaarle Knuutinpojan aikojen.

Turun linnaa laajennettiin, kallisarvoiset verhot ja maalaukset koristivat sen seiniä, kulta- ja hopea-astiat kimaltelivat pöydillä, erityiset hoviräätälit neuloivat hoviväelle kallisarvoisia vaatteita, ja huvituksia ja leikkejä pantiin joka päivä toimeen.

Suomen nuori aateli riensi ottamaan osaa tähän iloiseen ja loistavaan hovielämään.

Erityinen turnauskenttä valmistettiin, ja nuoret ritarit mittelivät toisinaan miekkojansa kauniiden naisten kunniaksi; toisinaan taas pantiin toimeen loistavia metsästysretkiä. Ruissaloon perustettiin eläintarha, mutta useimmiten tanssittiin linnansaleissa viulujen ja pillien iloisten sävelien makaan.

Huvitteluhalu levisi niin nopeasti ympäristöönkin, että Turun koulupojat panivat kouluhuoneissa toimeen näytelmiä kutsuen niihin vanhempiansa ja holhoojiansa.

Herttua antautui kokonaan huvituksiin, mutta ruhtinatar, tuo aurinko, jonka ympäri kaikki pikkutähdet kiertelivät, huomautti hänelle pian, miten tärkeätä oli voittaa sen kansan suosio, jonka keskuudessa he elivät ja jonka apua he jonakin päivänä ehkä tulivat tarvitsemaan.

"Minä olan varma siitä, että he menevät meidän tähtemme vaikka kuolemaan, jos niin tarvitaan!" huudahti herttua.

"Mutta ethän sinä voi puhutellakkaan heitä heidän omalla kielellään", vastasi Katariina.

"Moni heistä ymmärtää ruotsia."

"Ei neljäsosakaan. Miksi et ole opetellut heidän kieltänsä?"

"Se on vaikeaa."

"Entä sitten. Ajatteleppa, jos ottaisimme sen hovikieleksemme."

"Sinä et ymmärtäisi siitä sanaakaan."

"Aina siitä asti kuin ensi kerran tapasimme kolme vuotta sitten, olen opiskellut sitä."

"Sinäkö, Katariina?"

"Tahdotko ottaa minut opettajaksesi?"

"Minä tahdon mitä sinä tahdot."

"Mutta ota huomioosi, että minä olen ankara."

"Epäiletkö kykyäni?"

"En, mutta ehkä tahtoasi."

"Sinun tahtosi on nyt minunkin."

Niin alkoi opiskelu, ja Juhana oppi hämmästyttävän nopeasti kansan sanomattomaksi mielihyväksi puhumaan suomea.

Mutta samalla kertaa kuin Katariina näin vahvisteli miehensä vaikutusvaltaa, työskenteli hän myöskin sen asian hyväksi, jota hän ennen kaikkea oli vannonut edistävänsä.

Oli meneteltävä huolellisimman varovasti, jotta tarkoitukset eivät tulisi ilmi ennen kuin voitto oli saavutettu; heikkoja oli vahvistettava herättämättä epäluuloa vastakääntyneissä.

Katariina rouva näytti olevan koko mestari teeskentelytaidossa.

Hän sanoi tahtovansa ottaa selvää Suomen aikaisemmasta kehityksestä, ja kun Turku juuri oli Suomen edistyksen kehto, oli hänellä mitä paras tilaisuus saada haluamiansa tietoja.

Ja niin saapuivat kaikki kaupungin oppineet miehet hänen luokseen pyytäen saada kukin kantaa kortensa yhteiseen kekoon.

Herttuatar otti jokaisen vastaan ja kuunteli tarkkaavasta kertomusta pyhästä Eerikistä, joka lämpimän kristillisen rakkautensa valtaamana, raamattu toisessa kädessä, miekka toisessa, tuli Suomeen taistelemaan pakanoita vastaan oikeauskoisten avuksi ja suojaksi.

Toinen kertoi piispa Henrikistä, joka seurasi kuningasta tällä matkalla ja toimitti ensimäisen kasteen lähellä Turkua, Kupittaan lähteellä, jota siitä päivin onkin nimitetty Pyhän Henrikin lähteeksi.

Siihen huomautti kolmas, että piispa, joka oli jäänyt tänne kuninkaan lähdettyä pois, oli tunkeutunut aina Kokemäenjoelle asti Satakuntaan, missä oli saarnannut lautasuojuksessa.

Seuraavana vuonna oli eräs rikas talonpoika lyönyt hänet kuoliaaksi Nousiaisissa kesken hänen siunattua vaikutustansa.

Siihen lisäsi ensimäinen, että se tapahtui tammikuun 19 p:nä 1158 sekä että murhaaja otti piispan lakin ja pani sen omaan päähänsä, mutta se tarttui siihen niin kovasti, että hiukset ja päänahka seurasivat mukana, kun se otettiin pois, ja siitä oli seurauksena miehen kuolema.

"Hän katui rikostansa", kertoi toinen, "ja käski palvelijainsa valjastaa kaksi härkää reen eteen sekä lähteä kuljettamaan piispan ruumista, joka haudattiin siihen, minne härät itsestään pysähtyivät."

"Siihen", keskeytti kolmas, "rakennettiin sittemmin kirkko."

"Murhaaja katkaisi piispan sormen, jossa oli sormus", jatkoi taas ensimäinen; "korppi löysi sen, ja kun se lensi erään sokean ohi, sai tämä näkönsä."

"Turun tuomiokapitulin sinetissä on sekä sormi että sormus", lisäsi toinen. "Kirkko julisti hänet pyhimykseksi."

"Sentähden", sanoi ensimäinen, "tehtiin pyhiinvaelluksia hänen haudalleen Nousiaisiin, ja kun hänen luunsa kesäkuun 10 p:nä vuonna 1300 siirrettiin Turun tuomiokirkkoon, joka rakennettiin hänen kunniakseen ja sai hänestä nimensä, tulvaili tänne kansaa maan kaikista osista, erittäinkin suurina juhlapäivinä tammikuun 19:ntenä, hänen kuolinpäivänään, ja kesäkuun 10:ntenä, jolloin hänen luunsa siirrettiin."

"Varsinkin sentähden", jatkoi toinen syvästi huoaten, "että silloin annettiin syntejä anteeksi ja kaikki tahtoivat tulla siitä osallisiksi."

"Kun näin paljon kansaa tuli yhteen, syntyi siinä vaihtokauppa", selitti kolmas, joka oli käytännöllinen mies, "ja niin syntyivät vähitellen meidän markkinamme."

Herttuatarta näyttivät kaikki nämä kertomukset hyvin miellyttävän; hän vuodatti kyyneliäkin niitä kuullessaan, ja sittemmin hän kertoili niitä linnan saleissa, ja se harrastus, jota hän osoitti asialle, tarttui luonnollisesti muihinkin, vetäen kaikki, mitä oppineita oli, linnaan.

Suomen aikaisemmat vaiheet tulivat yleisen keskustelun alaisiksi, ja kaikki, jotka tiesivät jotakin menneistä ajoista, saivat osakseen erityistä huomiota.

Sitten tultiin huomaamaan, ettei kirkko ollut vaikuttanut ainoastaan suurta maahanmuuttoa, vaan myöskin edistänyt kauppaa ja elinkeinoja.

Mitä ihmetöitä se siis olikaan tehnyt!

Niin tuli puhe piispa Hemmingistä, joka 1365 julistettiin pyhimykseksi.

Mikä mies hän olikaan! Hän perusti ensimäisen kirjaston Suomeen; siinä oli kolmekymmentä teosta, jumaluusoppia ja kirkkolakia koskevia käsikirjoituksia.

Kirja oli siihen aikaan maatilan arvoinen. Hän perusti köyhäinkodin ja koulun papiksi aikoville. Hän se kiinnitti paavin ja kansan huomion pyhään Birgittaan, jonka syntyessä hän ilmestyksen kautta oli saanut tiedon hänen tulevasta suuruudestaan ja maineestaan.

Katariinaa miellytti myöskin suuressa määrässä hänen seuraajansa Maunu Olavinpoika, joka oli ensimäinen suomalaissyntyinen piispa. Hän huomautti, mitenkä tämä piispa oli sovituttanut hopeaan P. Henrikin pään ja käsivarret; hän oli perustanut birgittalaisluostarin Naantaliin, ja mahtavan vaikutuksensa kautta oli hän saanut aikaan sillan rakentamisen Aurajoen ylitse Turussa vuonna 1414.

Ennen tätä aikaa oli matkustavaisen ollut hyvin vaikea kesällä kulkea Suomessa; sen täytyi tapahtua joko ratsain tai jalan. Täällä "Tuhatjärvisessä maassa" kohtasi häntä yhtämittaa suuria vesistöjä tai jokia, joiden poikki piti joko kahlata tai kulkea veneellä.

Tästä ajasta alkaen tehtiin siltoja kaikkialle.

Myöhäisemmistä -- luterilaisista piispoista -- ei herttuatar kysellyt mitään. Innokasta suomalaista pappia Pietari Särkilahtea ja hänen maanmiestänsä piispa Martti Skytteä ei ollut hänen historiassaan, ja Agricola sekä Juusten, Suomen kansallisimmat miehet, olivat hänestä vähäpätöisiä.

Jotta ei kuitenkaan ilmaisisi vastenmielisyyttänsä nykyisiin oloihin, oli hän läsnä eräässä katolilaiseen tapaan pidetyssä juhlamenossa, jota käytettiin uusia oppilaita kouluun otettaessa.

Pojat puettiin valkoisiin vaatteisiin, ja seppele päässä sekä rehtorin ja vanhempiensa seuraamina menivät he juhlakulussa kouluun. Ovella oli heitä vastassa vanhempi koulunuoriso, joista yksi, ollen piispana olevinaan, oli puettu valkeaan pukuun, paperista tehty maalattu piispanhiippa päässä ja samoin puinen maalattu piispansauva kädessä.

Äskentulleet lankesivat polvilleen, ja piispa luki latinaisen rukouksen.

Senjälkeen astui esiin toinen vanhemmista oppilaista, samoin valkoisiin puettuna, ja löi tulijoita vasaralla päähän sanoen toivovansa, että ne tieteet, joissa he saivat opetusta koulussa, myöskin pystyisivät heidän päähänsä. Lopuksi laulettiin latinankielinen virsi.

Katariina ilmaisi olevansa hyvin tyytyväinen esitykseen; hän kehotti oppilaita ahkeruuteen ja vakuutti opettajille mitä suurimmalla osanotolla seuraavansa heidän vaikutustansa.

Näin osasi hän saattaa itsensä kaikkien ihailemaksi; sellaisesta ruhtinattaresta saattoi maalle koitua tavattoman suurta hyötyä.

Itse piti hän ylintä huolta taloudestaan ja teki sen niin taitavasti ja ymmärtävästi, että häntä pian pidettiin perheenemännän esikuvana.

Nuori ruhtinaspari saavutti yhä vakavampaa jalansijaa kansan sydämessä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he tarjosivat kuningas Eerikille tupaantuliaisia, mutta toiset vierailutpa siitä alkoivatkin.

6.

MINUNKO VAI SINUN?

Svante Sture oli kruunauksessa kulkenut lähinnä herttuain jäljessä. Vestervikin ja Stegeholman linnat tulivat hänen kreivikunnakseen, Hörningsholma nimitettiin hänen vapaaherrakunnakseen. Samalla hänet nimitettiin valtakunnan marskiksi, ja ehkäpä juuri tämän ylpeän nimityksen tähden hän ajatteli asettua herttuain vertaiseksi.

Juhlallisuuksien jälkeen hän palasi heti Hörningsholmaan puolisonsa ja lastensa seurassa nauttimaan sitä levähdystä valtiomieshommistaan, jonka kuningas oli myöntänyt hänelle.

Märta rouva oli synnyttänyt herralleen neljätoista lasta: neljä vanhinta oli kuollut jo lapsina, mutta kylliksi monta oli vielä jäljellä tekemään Hörningsholman sekä vanhempien että nuorempien vierasten oleskelupaikaksi. Pian täyttyikin talo vieraista.

Siellä oli kreivi Pietari Brahen rouva, Beata Stenbock, leskikuningattaren sisar, siellä oli vapaaherra Hogenskild Bielke, joka kruunauksessa oli lyöty ritariksi; hän oli nainut Anna Sturen, yhden valtiomarskin ja Märta rouvan tyttäristä.

Useita muitakin oli saapuvilla; nimitämme heidät siinä järjestyksessä, kuin he tulevat esille.

Yleensä oli mieliala hyvin suosiollinen kuninkaalle sentähden, että hän tahtoi rajoittaa herttuain valtaa; kaikki katsoivat sen välttämättömäksi, ja herrat olivatkin päättäneet olla tässä suhteessa hänelle apuna.

"Henkeni ja vereni tahdon antaa kuninkaan puolesta", puhkesi puheeseen Svante kreivi. "Hän saa pian huomata, että hänellä juuri aatelistossa on ystävänsä ja varmimmat puoluelaisensa."