Part 7

"Muista, että minun maineeni tästälähin on sinunkin."

"Minä tiedän sen", sanoi tyttö nauraen.

Ensi kerran Yrjö tunsi itsensä riippuvaiseksi -- naisesta.

Tämän kutsumana tuli palvelija, harjasi hänet puhtaaksi ja päästi siteet hänen jaloistaan.

Se oli tuskin tehty, kun ovet aukaistiin ja sisään astui keski-ikäinen porvari sekä hänen seurassaan pappi täydessä virkapuvussaan ja heidän jälkeensä suuri joukko häävieraita, kaikki juhlapukuisina.

Yrjö hämmästyi niin, että hetkisen tuumaili tunkeutua pois ja paeta.

Mutta Annan silmät eivät siirtyneet hänestä.

"Rengit odottavat ulkona", kuiskasi hän, "ja miekkaasi et saa ennenkuin vihkimisen jälkeen."

"Sinun kauneutesi pidättää minut täällä", vastasi hän tarttuen tytön käteen viedäkseen hänet kiireessä valmistetun alttarin eteen.

Ja niin heidät vihittiin.

Senjälkeen Yrjö sai miekkansa takaisin.

Kun Eerik tuli, kertoi Anna, että oli kauan rakastanut Yrjö Pietarinpoikaa, mutta kun oli kuullut niin paljon puhuttavan hänen kevytmielisyydestään, päätti hän voittaa hänet juonella; kun Yrjö nyt vei hänet kotiin morsiamenaan, osoitti se, että hän oli voittajana päässyt taistelusta.

Niin hyvin hän ymmärsi sovittaa sanansa, että prinssi aivan ihastui häneen, ja Yrjö laiminlöi hänen tähtensä useat päivät korkean herransa, mutta pian elämä palautui entiseen uraansa; ainoa erotus oli, että Yrjö Pietarinpoika oli saanut vaimon, joka usein oli osallisena hänen tuumissaan, mutta jonka kanssa hän toisinaan vimmatusti riitelikin. Tämä ei kuitenkaan koskaan antanut myöten, vaan lausui usein:

"Ole varoillasi, Yrjö, minä olen kerran vetänyt sinua nenästä ja voin sen tehdä vieläkin."

* * * * *

Ei mikään tunne ollut syvemmälle juurtunut Eerikin mieleen kuin veljesviha. Sitä olivat palvelijat jo hänen lapsuudessansa istuttaneet häneen ja pitäneet hänessä vireillä, nuo onnenonkijat, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan loisina hoveissa. Nyt tulivat Juhana herttua ja Ruotsin aatelisto niiksi keppihevosiksi, joiden avulla Yrjö Pietarinpoika tahtoi sekä pelotella Eerikkiä että saada hänet oman vaikutuksensa alaiseksi.

Kuninkaan hovissa oli hän usein ollut nuorien aatelismiesten ilveilyjen esineenä; alussa hän kärsi sitä, mutta hänessä kiehui kostonhimo ja hän vannoi verisesti kostavansa jokaisen häväistyksen.

Varsinkaan ei hän voinut kärsiä Sture-sukua eikä nuorta Niilo Sturea.

Ja kuitenkin oli tämä ehkä ainoa nuori aatelinen, joka ei koskaan ollut loukannut häntä; kenties vain hänen jalo olentonsa ja ylväs luonteensa herättivät Yrjö Pietarinpojassa sekä vihaa että kateutta.

Kun prinssi Eerik kuninkaan kuoleman johdosta tuli estetyksi itse matkustamasta Englantiin, lähetettiin nuori Niilo Sture kosimista jatkamaan. Hän oli silloin ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja otti hyvin vastenmielisesti tämän toimen tehtäväkseen.

Prinssi itse valmisti ohjeet hänelle, ja Niilo Sture lähti matkaan.

Toimistaan hän teki selvää kirjeessä mainiten saaneensa hyvin vähän aikaan.

Yrjö Pietarinpojan neuvosta käski Eerik hänen palaamaan kotiin ja päätti nyt itse kuninkaaksi tultuaan tehdä kosimismatkan. Me tiedämme sen edellisestä luvusta ja voimme nyt. palata kertomukseemme.

* * * * *

Leskikuningatar oli uudistanut entiseen aikaan kuninkaan eläessä tavaksi tulleet, paljon pidetyt iltaseurustelut, joihin hovi kokoontui, jolloin otettiin vastaan vieraita ja kulutettiin iltaa soitannolla, lukemisella ja opettavaisilla keskusteluilla, joissa Kustaa melkein aina johti puhetta. Illanvietto päättyi tavallisesti tanssiin.

Viimeksimainittu huvitus täytyi luonnollisesti suruvuoden ajaksi jättää, mutta soitantoa harjoitettiin. Lecoeur sai lukea, tai tyydyttiin myöskin keskusteluun.

Kuningatar ja prinsessat oleskelivat tavallisesti sisemmissä huoneissa, kun taas hovi pysähtyi ulompiin. Siitä heitä kutsuttiin sisään yksitellen tai myös kaikki yhdellä kertaa, kun pidettiin joku esitelmä tai soitettiin.

Cecilia oli käynyt ylpeäksi ja uhkamieliseksi, mutta hänessä oli jotakin kuumeentapaista levottomuutta.

Niilo Sture oli palannut ja ollut useita kertoja kuninkaan luona; hän oli käynyt tervehtimässä myöskin leskikuningatarta, mutta prinsessoja hän ei ollut kysynytkään, ja kuitenkin oli Cecilia alentunut niin paljon, että oli kirjoittanut hänelle ikävästään ja kaipauksestaan.

Myöskin Sofia ja Elisabet olivat nähtävästi muuttuneet; heissä oli jotakin arkuutta molemmissa, vaikka lapsuus jälkimäisessä toisinaan pääsi valtaan ja hänestä tuli sama tuulihattu kuin tavallisesti.

Prinssi Maunu oli säilyttänyt kiihkoisen hellyytensä kuningatarta kohtaan, ja sinä iltana, jolloin viemme lukijamme perhepiiriin, istui hän tapansa mukaan jakkaralla kuninkaallisen äitipuolensa jalkain juuressa nappaillen luuttuaan tai keskustellen hiljaa hänen kanssaan.

Eerik oli kutsuttanut hänet Vadstenasta, hänenhän piti seurata kuningasta Englannin-matkalle.

Hovi ei ollut vielä koolla, ja hän kertoi eloisin liikkein kuningattarelle erästä untansa.

Kaunis vedenneito oli tahtonut houkutella häntä luokseen; neidon soitto oli ollut niin ihmeen ihanaa ja tenhoavaa, että hän tunsi olevansa pakotettu seuraamaan, jos aallotar vielä kerran kutsuu. Nyt sanoi hän joka yö uneksivansa hänestä.

Turhaan Katariina koetti kääntää hänen ajatuksiansa toiseen suuntaan; hän palasi alati ihanaan unelmaansa, ja kun kuningatar pahoilla mielin ja suruissaan kääntyi hänestä pois, tuli astrologi esiin.

Maunu oli innokas tähtienselittäjä; hän saattoi viettää yön toisensa perästä tähtiä tarkastamassa, ja tuo hämäräperäinen kirjoitus pimitti yhä enemmän hänen heikkoja aivojansa, niin että toisinaan oli vaikea ymmärtää, oliko hänen puheessaan mitään tolkkua.

Niin oli tänäkin iltana asianlaita, mutta hänen tuttavallisen seurustelunsa katkaisi Elisabet, joka tuli nopeasti sisään huudahtaen:

"Nyt on Eerik taas kunnostanut itseänsä!"

"Mitä on tapahtunut?" kysyi kuningatar.

"_Kuningas_ Eerik!" jupisi Maunu.

"Että semmoista pitääkin kärsiä", puhkesi puheeseen olla, joka tulipunaisena seurasi sisartaan.

Nyt kuului hopealta helähtävä nauru Cecilian kauniilta huulilta, ja hän lisäsi samassa kuin tuli kamariin ja niiasi kuningattarelle:

"Teidän armollenne on lähetetty eriskummainen lintu -- nähtäväksi luullakseni."

"Minä unohdin sanoa", keskeytti Elisabet, "että prokuraattori pyytää puheillenne."

"Minunko puheilleni?" kysäisi Katariina. "Tänne hän ei saa tulla." Hän nousi nopeasti.

"Prokuraattori!" toisti Cecilia. "Sekö se on se uusi nimi, jonka hän on saanut. Sitten hän kai osoittanee meillekin, mitä laatua hänen toimintansa on."

Sisaret nauroivat yhteen ääneen.

Maunu istui paikallaan niinkuin ennenkin näppäillen luuttuansa ja hyräillen laulua vedenneidostaan.

Katariina astui hitaasti ulos tytärpuoliensa seuraamana, jotka olivat hyvin uteliaat näkemään mitä nyt tapahtuu.

Ulkona seisoi Yrjö Pietarinpoika, ilvehtivä hymy huulillaan.

Nähdessään kuningattaren hän kumarsi syvään ja sanoi:

"Armollisen herrani ja kuninkaani käskystä olen rohjennut pyytää puheillepääsyä."

Katariinan silmät olivat sillä välin kääntyneet hänen sivullaan seisovaan tyttöön, ja hän hämmästyi tämän tavatonta kauneutta.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän lempeästi.

"Kaarina Maununtytär, pähkinäinmyyjä Suurtorilta", vastasi tyttö katsellen kuningatarta samalla lapsellisella ihastuksella, jolla oli silmäillyt seiniä, kattoa ja ympärillänsä olevia esineitä.

Sellaista loistoa ja komeutta hän ei ollut koskaan voinut kuvitellakkaan.

Kuningatar ei voinut irroittaa katsettaan tuosta tavattomasta ihanuudesta.

Yrjö Pietarinpoika oli pitänyt huolta, että tyttö oli saanut uuden ja sopivan puvun.

Hänellä oli ruskea damastihame, jonka päällä oli röijy mustaa silkkiatlassia; jaloissaan oli hänellä pitkät punaiset sukat ja sievät karduaanikengät. Pieni pää oli paljaana.

Kaarina ei luultavasti aavistanutkaan olevansa kaikkien ihailun esineenä.

Maunu oli tullut toisten jäljessä ja pysähtynyt kuningattaren taakse. Hänkin katseli tyttöä silmiään pois kääntämättä.

"Vedenneitoni!" huudahti hän ihastuneena.

Prinsessat purskahtivat nauramaan. Se veti tytön huomion puoleensa, matta heidän naurunsa ei loukannut häntä eikä saattanut häntä hämilleen.

Prokuraattori nautti heidän ällistyksestään. Hänen vaanivat silmänsä siirtyivät toisesta toiseen. Sitten hän suuntasi katseensa kuningattareen.

"Mikä on asianne?" kysyi tämä.

"Armollinen kuninkaani käski minun jättää tytön teidän armonne huostaan", vastasi hän kumartaen. "Mikä on hänen tarkoituksensa hänen suhteensa, sitä en ole katsonut sopivaksi kysellä."

Kuningatar luki hänen ajatuksensa hänen varailevista silmistään ja sanoi arvokkaasti:

"Meidän korkea poikapuolemme sanonee itse tarkoituksensa. Tyttö saa jäädä."

Samassa hän teki liikkeen jäähyväisiksi, ja Yrjö katsoi parhaaksi lähteä heti.

Kaarina ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, menikö hän vai jäikö. Hän oli aivan ääneti ihmettelystä ja hämmästyksestä.

Katariina laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.

Kaksi hurskasta, viatonta lapsensilmää kohtasi hänen katseensa, mutta niissä oli niin syvä ilme, että luuli näkevänsä hänen sieluunsa asti, jota ei vielä mikään syntinen ajatus koskaan ollut saastuttanut.

"Tahdotko mielelläsi jäädä tänne?"

"Äitini ja isäni tahtovat sitä!"

"Entä sinä itse?"

"Minä tahdon niinkuin isäni ja äitini."

"Siihen sinä tuskin kauan olet tyytyväinen", keskeytti Sofia terävällä pilkalla.

Tyttö katsoi häneen suurilla silmillään, mutta ei puhunut mitään.

"Katsele nyt täällä ympärillesi, minkä haluttaa", virkkoi kuningatar, "minä pidän huolta siitä, että saat tarpeellista hoivaa."

Kuninkaalliset naiset palasivat sisähuoneisiin, joihin hovi oli jo alkanut kokoontua.

"Minä luulen", sanoi Katariina, "että Eerik aikoo tytöstä kamarineitsyttä Elisabetille. Hän ehkä siten pelastaa hänet monista vaaroista ja kiusauksista."

"Minä puolestani tunnustan luulevani aivan toista", huomautti Cecilia pilkallisesti.

"Jota hän tahtoo tyrkyttää minulle", keskeytti Sofia,. "Tyhmyyksiä, hänhän on vielä lapsi."

"Pienestäkin voi tulla suuri!"

"Hän on keijukaiseni, vedenneitoni", huokaili Maunu, "keijukaiseni, vedenneitoni!"

"Nyt hänkin rakastuu häneen", nauroi Cecilia, "rakastuu linnanhuovin tyttäreen!"

"Jos minä saan hänet kamarineitsyekseni, niin piilotan hänet niin hyvästi, ettei kukaan saa nähdä häntä, ei Eerik eikä Maunu", lausui Elisabet.

Kuninkaallisten naisten täytyi nyt tervehtiä hovia ja äskentulleita vieraita, mutta kohtausta vahtihuoneessa ei silti unohdettu; sisarukset kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät, mitä kummallisia aikeita kuninkaalla lienee tytön suhteen.

Ainoastaan kaksi huonetta erotti sen huoneen, jossa kuningatar oli, vahtihuoneesta.

Toisella puolen olivat hovisuojat.

Kulovalkean tavoin levisi tänne huhu...

Nuori, ihmeen kaunis tyttö! Mikä tervetullut aihe häväistysjuttuun!

Kuningatar istahti paikallensa sohvaan.

Maunu ei asettunut hänen jalkaansa juureen, mutta hänen lähelleen kyllä.

Prinsessat istuivat myös lähistölle.

Tuntui siltä, kuin kaikki olisivat tarvinneet toistensa tukea.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kuninkaan ääni vahtisalista; hän puhutteli tyttöä.

Kaikki vaikenivat hengitystään pidätellen.

Hän puhui iloisesti ja hilpeästi, tyttö vastasi teeskentelemättä ja pelkäämättä.

Keskustelua jatkui kuninkaan tullessa aina lähemmäksi.

"Hän tuo hänet mukanaan tänne", kuiskasi Sofia.

"Uskaltaneekohan?" lisäsi Cecilia.

"Elisabet!" huusi kuningas ulkoa.

Hän nousi, mutta pysähtyi epävarmana, tottelisiko kutsumusta.

"Jää tänne!" sanoi Katariina lempeästi, jatkaen kovemmalla äänellä ulospäin kääntyen:

"Elisabet on täällä sisällä luonani."

Seurasi muutaman silmänräpäyksen äänettömyys, senjälkeen tuli Eerik yksin. Hänen silmänsä olivat synkät, ja kaikesta näkyi, että hänessä kuohui.

"Täällä pidetään perheneuvottelua, luullakseni", sanoi hän ivallisesti, heittäytyen tuolille.

"Niin kyllä", vastasi Katariina hilpeästi, "me neuvottelemme siitä, miten olisi paraiten meneteltävä tytön suhteen, jonka olet uskonut hoitoomme."

Hänen katseensa kirkastui. "Eikö hän ole kaunis?"

"On hyvinkin!"

"Siinä jäänee Cecilia alakynteen", lisäsi kuningas pilkallisesti hymyillen.

"Heidän kauneutensa on aivan eri lajia", huomautti kuningatar. "Meidän pikku turvattimme on vain lapsi."

Cecilian posket hehkuivat, mutta hän puri huultansa ja oli vaiti.

"Minä olen pelastanut hänet linnanhuovin köyhästä kodista ja rahvaan ihailuista", jatkoi Eerik.

"Me pidämme huolta siitä, että hän saa oppia jotakin", sanoi Katariina.

"Minä olen ajatellut, että hän voisi nauttia opetusta yhdessä Elisabetin kanssa ja toisinaan pitää vaaria pikku Virginiastani."

"Minusta nähden sopii hän paraiten viimemainittuun toimeen", huomautti Cecilia pistävästi. "Samanlaiset lapset leikkivät paraiten keskenään."

Eerikin silmät iskivät tulta, mutta Katariina tarttui hänen käteensä sanoen lempeästi:

"Sinä ärsytit häntä!... Salli minun pitää huolta tytöstä, minä toimitan hänelle kaikkea tarpeellista hoivaa,."

Eerik suuteli hänen pehmeätä, valkoista kättään.

"Yhden ehdon minä vain asetan", sanoi hän.

"Mikä se on?"

"Ettei häntä viedä minun näkyvistäni."

"Minä voin kutsua hänet..."

"Ei, sen teen itse; hänen huoneensa tulee olla lähinnä Virginian huonetta."

Katariina tunsi pistoksen sydämessään. Hän ainoastaan nyökkäsi suostumukseksi ja koetti sitten kääntää keskustelua toisaalle.

"Valtiokanslerilla näyttää olevan jotakin ilmoitettavaa. Katsokaa, kuinka levoton hän on."

Äsken lyöty ritari Niilo Gyllenstjerna liikkui edestakaisin hoviväen kesken ulommassa suojassa, pysyen aina niin lähellä ovea kuin mahdollista.

"Tulkaa sisään, Gyllenstjerna, ja antakaa meidän tietää, mitä teillä on salkussanne", huusi Eerik nauraen.

Liehakoiva hovimies noudatti heti kutsumusta, kumarsi ensin kuninkaalle, sitten kaikille muille, ja vastasi senjälkeen:

"Minun uutiseni on todellakin niin uskomatonta laatua, että tuskin tiedän, rohkenenko sitä ilmaista."

"Jota luonnottomampi, sitä parempi. Mitä se koskee?"

"Herra Niilo Sturea."

Cecilia vavahti, kertomus alkoi vetää puoleensa hänen huomiotansa.

"Minä en ole koskaan uskonut hyvää tuosta pellavatukasta", virkkoi Eerik synkkänä. "Missä hän oleskelee?"

"Tätä nykyä Hörningsholmassa!"

"Valtakunnan vihollisten luonako?"

"Vanhempiensa luona", huomautti Katariina.

"Jotka luulevat, että heillä on suurempi oikeus kruunuun ja valtakuntaan kuin minulla, kuninkaalla."

"Tällä tavoin emme saa koskaan kuulla uutista", huudahti Elisabet kärsimättömästi.

"Eikö totta, hän hommaa salaliittoa!" huudahti Eerik.

"Teidän armonne, kerrotaan, että hän on paluumatkallaan Englannista päättänyt ruveta munkiksi..."

Cecilia sävähti tulipunaiseksi. "Se ei ole totta!" huudahti hän kiihkeästi.

Eerik purskahti kaikuvaan nauruun. "Jos se on totta, teen hänet rippi-isäkseni", sanoi hän.

"Päinvastoin olisi sopivampi."

"Miten niin?"

"Niilo herra on nuori, kaunis mies!"

"Entäpä sitten?"

"Kuningatar Elisabetilla on hyvät silmät!"

"Jumal'avita!" Eerik hypähti pystyyn.

"Jos munkkihistoria toteutuu..."

"Se tapahtuu yhtä vähän kuin toinenkaan", keskeytti Eerik ja istui taas aivan tyynesti. "Kuningatar Elisabet on liian viisas pitääkseen palvelijan herraa parempana."

"Siihen johtopäätökseen minäkin olen tullut."

Tämän keskustelun aikana, jonka loppupuoli tapahtui hyvin hiljaisella äänellä, oli kuningatar viitannut hovia astumaan sisään, ja keskustelu kävi pian yleiseksi, vaikka, kuninkaan tähden, puhuttiin hiljaa.

Mutta hän siirtyi pian toisiin aineisiin. Hienolla tavallaan osasi Katariina tasoittaa kaikki mieltenkuohut. Eerik tuli pian hyvälle tuulelle laskien leikkiä ja nauraen milloin yhden, milloin toisen kanssa.

"Kun kuningatar Elisabet tulee puolisokseni", lausui hän, "tulee hänen luoda yhtä miellyttävä koti kuin tämäkin, ja autuaasti nukkuneen herra isäni tavoin en tahdo koskaan pitää muuta uskottua kuin kuningattareni."

"Ja teidän armonne nöyrin palvelija tyytyy poimimaan niitä muruja, jotka putoavat rikkaan pöydältä", lisäsi Gyllenstjerna kumartaen käsi sydämellä.

"Tarkoitat kai, että siitä aina putoo jokusia suurempiakin paloja", huomautti Eerik hilpeästi.

"Niin, jos pysyy läheisyydessä ja pitää varansa", vastasi liehakoiva hovimies.

Kuningas nauroi ja sitten hän kertoi läsnäoleville aikomastaan matkasta ja niistä varokeinoista, joihin säädyt olivat tuumailleet ryhtyä, jos hän tulisi myöskin Englannin kuninkaaksi.

Ei ole milloinkaan ihmisaivoissa syntynyt kiihkeämpiä toiveita, kuin mitä kuningas Eerikin mielikuvituksessa nyt kummitteli.

Myöhään illalla erottiin. Monien uusien tuumiensa tähden oli Eerik melkein unohtanut Kaarinan; hyvästiä heittäessään hän jätti hänet vielä kerran kuningattaren huostaan ja poistui tahtomatta edes nähdä häntä.

Mutta Maunu ja Elisabet olivat keskustelun aikana hiipineet pois, edellinen saadakseen häiritsemättä ihailla tytön kauneutta, jälkimäinen nauttiakseen hänen teeskentelemättömästä ihmettelystään ja kummastelevista kysymyksistään.

Kaarina ei tiennytkään, uneksiko hän vai oliko valveilla, oliko hänen silmäinsä edessä mielikuvitus vai todellisuusko, niin kummalta hänestä tuntui.

Molemmat sisarukset veivät hänet mukanaan juhlasaliin, ja hän näki, kuinka katto oli koristettu kallisarvoisilla leikkauksilla tai silkki- ja verkaverhoilla. Tapetteihin oli kudottu kulta- ja hopeakoristeita, olipa siellä turkkilaisiakin seinäverhoja, erikokoisia tauluja ja monta peiliä.

Varsinkin viimemainitut synnyttivät aluksi pelkoa, sitten hämmästystä ja ihastusta pienessä, kokemattomassa tytössä. Hän ei voinut alussa käsittää, että näki niissä itsensä, ja etenkin Elisabet nauroi tavattomasti hänen hämmästykselleen.

Käsin täytyi hänen pidellä taiteellisesti veistokuvilla koristettua uunia ja useista eri puulajeista tehtyjä lattioita, joista suuri osa oli peitetty loistavanvärisillä matolla.

Maunu kertoi hänelle, että seinäverhoissa oli esitettynä merkillisiä tapahtumia; niinpä hän näytti hänelle "keisari Juliuksen historian", joka täytti kahdeksan tapettia yhteensä 461 kyynärän pituudelta. Samoin "Oktavianuksen ja Trajanuksen historiat" sekä "ensimäisen Eerik kuninkaan historian" ynnä monta muuta, kaikki kudottuina kultaan, hopeaan ja silkkiin.

Kaarina herkesi pian kyselemästä, hän vain kuunteli tarkkaavasti prinssin selityksiä ja kertaili toisinaan hiljaa hänen sanojaan.

Sen jälkeen näytti Maunu hänelle huonekaluja linnan saleissa. Siellä oli "kulta-kankaisia telttoja"; erääseen niistä oli kudottu hopeakukkia ja valtakunnan vaakuna, toiset olivat silkkiatlassia ja reunustetut punaisella kultakankaalla, toiset taas punaista, mustaa tai vihreätä silkkiä.

Siellä oli komeita, helmillä koristettuja sänkyjä sametti- ja silkkipeitteineen. Kaarina laski niitä olevan kymmenen.

Mutta kaikkia penkkejä ja pöytiä hän ei voinut laskea; hän vain ihmetteli komeita pöytäliinoja, joista eräässä oli viisikymmentä "hopeaumppua".

Toisissa oli kultaröyhelöitä ja hopeakoristeita, muutamat olivat "kulta-atlassia" tai punaista samettia.

Vihdoin hän sai eräässä hyvin komeassa huoneessa nähdä kuninkaan kallisarvoisen, hopeaisen valtaistuimen, jossa oli vaaleansinipunainen samettityyny.

Elisabet kertoi, että suuri osa tästä kaikesta oli ollut jo hänen autuaasti nukkuneen isävainajansa aikana, mutta että paljon oli myöskin nykyinen kuningas sinne hankkinut.

Mutta sitä Kaarina ei kuullut. Hän seisoi kädet ristissä ja kysyi, eikö tämä ollut sisäänkäytävä taivaan valtakuntaan.

Elisabet oli nauraa itsensä näännyksiin.

Maunu arveli, että Kaarina löytää sinne tien paremmin kuin kukaan heistä.

Silloin tuli palvelija kuningattaren lähettämänä viemään Kaarinaa hänelle määrättyyn kamariin, ja kiitettyänsä nöyrästi kaikesta, mitä oli saanut nähdä, seurasi hän palvelijaa Elisabetin huoneen viereiseen suojaan.

Niin tuli neljäntoistavuotias Kaarina Maununtytär Tukholman linnaan.

5.

JUHANA HERTTUA.

Sydän täynnä vihaa ja katkeruutta kuningasta kohtaan palasi herttua heti kruunauksen jälkeen perintömaahansa Suomeen.

Eerik ei ollut, isän testamentin mukaan, jakanut perintöosuuksia tasan veljesten kesken ja sen lisäksi oli hän vastoin lakia ja oikeutta ylenmäärin rajoittanut heidän etuuksiansa.

Yhteisenä sukupiirteenä oli Eerikillä ja Juhanalla se, että he molemmat olivat äärettömän arkoja, jonka tähden ei kumpainenkaan rohjennut näyttää, mitä hänellä oli mielessä, vaan molemmat koettivat suloisilla sanoilla ja ystävyyden vakuutuksilla salata ja peitellä vihamielisyyttänsä.

Kustaa Vaasan suurimman huolenpidon esineenä hänen viimeisinä elinvuosinaan oli -- Suomi.

Hän oli testamentissaan jakanut vallan poikiensa kesken, koska ei tahtonut panna kaikkea vaaranalaiseksi Eerikin käsiin. Mutta tätä valtaa täytyi suojella, ja mitähän tuo suojeleminen tulikaan maksamaan Ruotsin maalle ja kansalle?

Tulevaisuus näytti uhkaavalta.

Venäjän tsaari Iivana Vasiljevitsh oli helmikuussa 1559 hävittänyt Liivinmaan autioksi. Kalpaveljesten ritarikunnalla oli siellä kotinsa ja kontunsa, ja suuressa hädässään he pyysivät apua Puolasta, Tanskasta ja Ruotsista.

Tähän pyyntöön liittyi alistuminen suojelusvallan alaiseksi, ja Ruotsin pyrintöinä oli ehkäistä tanskalaisvallan paisumista.

Räävelin kaupunki oli jo 1558 tarjoutunut Kristian Ulille. Estääkseen liittoa syntymästä näiden kesken oli Kustaa kuningas rahalainalla suostunut auttamaan ritarikunnan suurmestaria, saaden mainitun kaupungin pantiksi.

Sodan aiheita esiintyi kuitenkin yhä useampia, ja Kustaa katsoi välttämättömäksi pitää sekä sotajoukkonsa että laivastonsa valmiina.

Tällä välin oli Juhana herttua kuninkaan tietämättä tehnyt sopimuksen suurmestarin kanssa vieläkin uudesta lainasta, jonka pantiksi hänen tuli saada muutamia linnoituksia.

Tässä asiassa Juhana katsoi parhaaksi kääntyä veljensä Eerikin puoleen, ja tämä ilmoitti olevansa taipuvainen auttamaan häntä, "vaikkakin siten saavuttaisi kuninkaan vihan".

Näin olivat pojat liittoutuneet isäänsä vastaan juuri siinä asiassa, joka hänen kuolemansa jälkeen synnytti verivihollisuuden heidän välilleen.

Sillä nyt, kun isää ei enää ollut, kyti kumpaisessakin epäluulo toista vastaan sekä samassa arka ja kurja pelko.

Heti Suomeen tultuansa herttua kirjoitti kuninkaalle muistuttaen häntä hänen lupauksestaan ja vaatien "jonkun osan Liivin maata". Hän puolestaan sitoutui antamaan Räävelin kaupungille apuansa venäläisten hirmuista etenemistä vastaan.

Aiotulla kosimismatkallaan ei Eerik ollut päässyt pitemmälle kuin Skageniin asti; siellä hän joutui ankaran myrskyn ajeltavaksi ja palasi kiireimmän kautta Tukholmaan.

Vastaukseksi Juhanan kirjeeseen hän lähetti heti melkoisen sotavoiman Klaus Kristerinpoika Hornin johdolla.

Liiviläiset olivat jo ennemmin pyytäneet kuningas Eerikiltä rauhanvälitystä tai rahaa.

Rääveli ja Vironmaa ottivat sentähden heti vastaan ruotsalaisen sotapäällikön ja antautuivat Ruotsin vallan alaisiksi, jonka tähden ne myös saivat kaikki entiset etuoikeutensa vahvistetuiksi.

Tämä tapahtui jo vuonna 1561, ja tästä alkaen Eerik kirjoitti nimekseen "Ruotsin, Gööttein, Vendein sekä niihin kuuluvien kuningas, Liivin ja Räävelin herra".

Tämä turhamainen toimenpide oli ensimäisenä aiheena sadankuudenkymmenenvuotiseen sotaan.

Juhana kiehui harmista; hänen mielipiteensä mukaan oli tämä hänen oikeuksiensa loukkaamista.

Sillävälin oli Kalpaveljesten ritarikunta hajonnut ja sen viimeinen suurmestari Kettler oli jättänyt koko Liivinmaan Puolan ylivallan alaiseksi pidättäen Kuurinmaan läänityksenä itselleen. Mutta liiviläiset, jotka tiesivät, että kuningas Sigismund oli liian voimaton yksin suojelemaan heitä, pyysivät puolestaan apua Ruotsista.

Rauhan rikkominen välttyi ainoastaan siksi, että, vaikka sekä Venäjä että Ruotsi tahtoivat saada haltuunsa Kuurinmaan, kumpainenkin tahtoi mielellään jättää toiselle sodan Puolaa vastaan.

Juhana kirjoitti taas veljelleen neuvoen häntä etukädessä sotaan Venäjää vastaan sekä luovuttamaan Puolalle kaikki, mitä Ruotsilla jo oli omistuksia Liivinmaassa.

Eerik vastasi käskemällä Hornia valloittamaan Pernaun ja Wittensteinin, mikä myöskin onnistui.