Part 6

"Teidän tähtenne tahtoisin kernaasti antaa henkeni."

"Kenelle vannoit valasi?"

"Vannoin... kuninkaalle."

"Kustaa kuninkaalleko?"

"Niin."

"Sitten käsken sinun puhua!" huudahti Katariina mielenliikutuksesta kalmankalpeana.

"Ainoastaan yhdellä ehdolla saan tehdä sen."

"Sano se heti."

"Että te, kuningatar, vannotte olevanne kenellekään ilmaisematta, mitä nyt aion teille sanoa."

"Sen vannon kuninkaani ja herrani muiston nimessä."

Tähystellen liitelivät Romanan silmäykset ympäri huonetta; hänen hengityksensä oli lyhyttä ja huohottavaa, kun hän kuiskasi: "Kolmantena yönä hänen kuolemansa jälkeen näin hänet ensi kerran."

"Onko Kustaa kuningas näyttäytynyt sinulle?" kysyi Katariina epäillen ja hämillään.

"On, toisin sanoen, minä näin hänet."

"Missä?"

"Kiirastulessa."

"Jalon kuninkaan täytyy niinkuin kaikkien ihmissielujen mennä sen kautta."

"Hän on siellä vielä."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä näen hänet melkein joka yö."

"Sinä valehtelet!"

"Minä tiesin, ettette uskoisi minua... antakaa minun olla vaiti."

"Sinulla on siis vieläkin sanomista?"

"Älkää kysykö!" Tyttö vääntelihe ikäänkuin kovissa tuskissa.

"Minä olen vannonut, sinä olet siis velvollinen sanomaan minulle kaikki."

"Mitä tahdotte tietää?"

"Onko hän puhunut kanssasi?"

"Monta kertaa!"

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa hänen puolestaan?"

"En uskalla!"

"Mikä sinua estää?"

"Pelkään saattavani teidät murheelliseksi."

"Eläessään hän uskoi minulle kaikki surunsa ja huolensa", virkkoi Katariina kyynelsilmin. "Jos hän nyt _voi_ antaa tietoja itsestään, niin on kovaa, ettei hän tee sitä suoraan minulle; mutta suorastaan julma on se, joka tahtoo estää minua saamasta tietää, mitä tietoja ja tervehdyksiä hän lähettää."

Romana pani tuskallisesti kätensä ristiin. "Kuningattareni, puolisonne kärsii kadotettujen tuskia!"

"Se ei ole totta, sinä olet petturi!"

Katariina oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä vihastuneena, melkeinpä uhkaavana.

Mutta tyttörukka oli vaipunut penkille; suuret hikihelmet juoksivat pitkin hänen kalpeita poskiaan, ja hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä.

Kuningatar heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja sanoi hyvin kiihottuneena: "Romana, sielusi autuuden kautta vannotan sinua puhumaan totta... tunnusta, että petät minua... ehkäpä paraassa tarkoituksessa, mutta petät kuitenkin."

"Sieluni ikuisen autuuden kautta!" huudahti tyttö nostaen ylös kätensä hurjassa innostuksessa, "minä olen nähnyt Kustaa kuninkaan kärsivän kiirastulen tuskia, vaiva käy päivä päivältä vaikeammaksi ei ainoastaan sentähden, että hän itse on luopunut ainoasta autuaaksitekevästä uskosta, vaan tuhatkertaisesti sentähden, että hän on vetänyt mukanaan maansa ja kansansa samaan kadotuksen piinaan, jota hänen itse täytyy kärsiä viimeiseen päivään asti!"

Hän olisi ehkä jatkanut kauemminkin, mutta Katariina oli langennut lattialle ja mennyt tainnoksiin.

Romana säikähti. Hän ponnistihe päästäkseen kuningattarelle avuksi; silloin avautui salaovi ja Bellini tuli näkyviin.

"Hyvin, tyttäreni!" sanoi hän rohkaisten.

Hänet nähdessään tyttö kiirehti esiin ja lankesi hänen jalkoihinsa.

"Siunaa minua, isä!"

Hän nosti kätensä. "Minä näen marttyyrikruunun leijailevan pääsi päällä", sanoi hän.

"Sitten eivät kauheat kärsimykseni merkitse mitään", huudahti tyttö säteilevin silmin.

Bellini kumartui kuningatarta kohden. "Olisi hänelle parasta, että hän olisi kuollut", mutisi hän.

Mutta Romana ojensi suojellen käsivartensa hänen ylitsensä. "Salli minun pelastaa hänen kuolematon sielunsa", rukoili hän itsepintaisesti, "hän on ollut niin hyvä minulle."

"Älä herätä häntä", sanoi Bellini pitkähkön vaitiolon jälkeen, "pitkällinen pyörtymys vähentää hänen voimiansa ja tekee hänet alttiimmaksi sinun vaikutuksellesi..."

"Onko... onko minun edelleenkin...?" Tyttö katsoi rukoilevasti Belliniin.

"Valitse!" sanoi tämä ankaruudella, jossa ei ollut jälkeäkään sääliväisyydestä. "Sinun kärsimyksesi pitävät hänelle taivaan portit avoimina ja saavat tuon kovan sydämen lopulta sinun tähtesi säälimään itseään."

Romana pani kätensä ristiin rinnalleen. "Pitääkö minun kärsivällisesti kestää kaikkea?" kuiskasi hän.

Kuningatar liikahti.

"Ahdista häntä yhä ankarammin", muistutti italialainen ja katosi samaa tietä, jota oli tullutkin.

Kun Katariina taas toipui, työnsi hän Romanan luotansa; hän ei tahtonut enää kuulla mitään, mutta hän ei voinut karkoittaa mielestään niitä kauheita asioita, jotka hän oli kuullut, ja yksin se ajatuskin, että se mahdollisesti olisi totta, sai hänet melkein pois suunniltaan. Vala kahlehti hänen kieltänsä, muuten hän olisi puhunut asiasta Laurentiuksen kanssa, joka viime aikoina, etenkin kuninkaan kuoleman jälkeen, oli tullut hänen uskolliseksi ystäväkseen. Nyt täytyi hänen yksin taistella taistelunsa, voittaa tai joutua tappiolle sen mukaan, miten hänellä voimia riitti.

Usein, vieläpä joka päivä, oli kuningas puhunut hänen kanssaan hengellisistä asioista. Hän oli melkein aina ollut läsnä niissä keskusteluissa, joita Kustaalla oli näistä asioista milloin arkkipiispan, milloin taas rippi-isänsä ja muiden oppineiden kanssa.

Näissä neuvotteluissa Kustaa aina puolusti järjen oikeuksia; protestanttisuus oli tullut hänelle rakkaaksi erittäinkin juuri sentähden, että se ei kieltänyt vapaita tutkimuksia, teki Kristuksen uskonnon keskipisteeksi ja osoitti, että hänen rakkauteensa ja hänen oppiinsa perustui ihmiskunnan vapahdus ja autuus, ja että sen etsiminen ja saavuttaminen oli jokaisen oma asia.

Nämä vakavat totuudet olivat vaikuttaneet Katariina Stenbockiin; hänestä oli tullut ajatteleva kristitty ja nöyrä Herran palvelija.

Sentähden hän ei uskonut Romanaa; mutta oli hetkiä, jolloin hänen sielunsa oli täynnä epäilystä, hetkiä, jolloin hän, heltyneenä tytön kyynelistä ja rukouksista, kuunteli hänen puhettaan muutamia silmänräpäyksiä, mutta ainahan katui sitä jäljestäpäin.

Hänestä oli epäilys, ettei Kustaa ole Jumalan lapsi, samaa kuin ikuisen rakkauden olemassaolon epäileminen.

Ainoastaan sisällisen taistelun kautta pääsee selvyyteen, ja jo lapsuudessaan oli Katariina oppinut etsimään tuota tietä palavassa, luottavassa rukouksessa.

Monta kertaa, nähdessään hänet rukouksiin vaipuneena, Romana luuli kääntymisen olevan lähellä ja voittonsa varman, mutta kuningatar rukoili vapautusta kaikesta epäilyksestä, rukoili valoa ja voimaa.

Ja valo tuli, tuli niinkuin tavallisesti, mitä yksinkertaisimmalla tavalla ja ilman yliluonnollisuutta.

Muuan palvelijattarista kertoi hänelle eräänä päivänä, että neitsyt Romana kärsi kauheata kidutusta; hän oli sattumalta nähnyt hänen paljaan kaulansa ja sanoi, että se näytti kokonaan hienojen neulojen pistelemältä.

Katariina, joka useita päiviä oli kieltänyt häntä näyttäytymästä, rupesi heti epäilemään ja kutsutti hänet luokseen.

Hän kauhistui nähdessään sen muutoksen, joka oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa; tyttörukka oli vain varjo entisestään.

Ystävällisin, säälivin sanoin koki Katariina voittaa hänen luottamuksensa, mutta rukoukset ja kyyneleet olivat hänen ainoa vastauksensa. Kärsimyksensä hän tahtoi kernaasti kestää, jos vain sillä pelastaisi kuningattaren sielun.

"Antaudutko sinä kidutuksiin vaikuttaaksesi minuun?" huudahti Katariina.

"Minä tarkoitan henkistä kärsimistä!" väitti Romana säikähdyksissään.

"Paljasta kaulasi!" käski kuningatar.

Sitä hän ei tahtonut tehdä.

"Tottele, tai näet minut viimeisen kerran!"

Vastenmielisesti hän teki sen.

Katariina kirkaisi kauhusta. "Herra Jumala, mitä tämä on." hän huudahti nähdessään miten Romanan kaula ja käsivarret olivat raadellut.

"Se on ainoastaan pieni katumuskidutus tekemieni syntien tähden", vastasi Romana ja tahtoi rientää pois.

Mutta kuningatar käski hänen riisua vieläkin enemmän yltään nähdäkseen miten kauas haavoja ulottui.

Kaikki vastustukset, rukoukset ja kyyneleet olivat turhat, Romanan täytyi totella.

Se oli kauhistuttava näky; koko hänen hento ruumiinsa oli kuin yhtenä ainoana avoimena haavana, josta tihkui lukemattomia pieniä veripisaroita.

"Mikä on tämän saanut aikaan?" kysyi Katariina liikutettuna ja kosketti hiljaa hänen veristä olkaansa.

Samassa hän tunsi hienoja neulan pistoksia kädessään, löysipä siihen pian syynkin.

Romanalla oli lähinnä ihoaan hienosta silkistä kudottu vaatekappale, mutta sen jokaiseen silmukseen oli taidokkaasti kiinnitetty hienonhieno neulankärki, ja tuhansittain tunkeutui semmoisia kärkiä samalla kertaa ruumiiseen ihon läpi.

"Ota pois kidutuslaitos", käski Katariina liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Minä olen vannonut kantavani sitä", vastasi Romana. "Minä en uskalla... minä en voi..."

"Sitten saavat palvelijattareni auttaa sinua."

"Ei, ei!" Ja hän riisti sen yltänsä tietämättänsäkin huoaten helpotuksesta.

"Anna se minulle", käski Katariina ankarasti, "minä ostan sen sinulta."

Romana ei uskaltanut kieltää, mutta sekä pitkälliset tuskat että ehkä vielä enemmän tieto siitä, ettei ollut onnistunut ponnistuksissaan ja ettei mikään pyhimyskunnia tullut hänen osakseen, vaikuttivat niin valtavasti hänen jo ennenkin kovassa jännityksessä olleeseen mielentilaansa, että hän voimattomana vaipui kuningattaren jalkoihin.

Katariina piti hänestä hellää huolta; hän käski kääriä hänet öljykankaisiin, ja paikalle kutsuttu lääkäri määräsi parantavia voiteita. Monta päivää Romana horjui elämän ja kuoleman välillä, mutta vihdoin näytti nuoruuden voima pääsevän voitolle; haavat alkoivat parantua, ja tajunta palasi päivä päivältä enemmän.

Eräänä iltana, kun kuningatar istui hänen vuoteensa ääressä ja tapansa mukaan luki hänelle muutamia Lutherin virsiä, tarttui Romana hänen käteensä ja suuteli sitä monta kertaa katkerasti itkien.

"Te olette ollut ylen hyvä minulle, armollinen kuningatar", sanoi hän. "En tiedä, teenkö väärin mutta omatuntoni kehottaa minua täydellä vilpittömyydellä tunnustamaan teille kaikki."

"Jos sen teet, Romana", vastasi tämä, "niin tahdon kaksinkertaisesti antaa sinulle takaisin ystävyyteni ja luottamukseni, sillä olen varma siitä, ettet sinä koskaan enää petä lupauksiasi."

"Teidän rakkautenne ja anteeksiantavaisuutenne ovat voittaneet minut. Ensiksi pitää minun sanoman, että olen tähän asti ollut katolinen."

"Sen olen jo kauan huomannut; onko vakaumuksesi nyt muuttunut?"

"On, minä tahdon tulla Kustaa kuninkaan ja teidän taivaaseenne, muuten ei minulla koskaan ole anteeksiantamusta."

"Romana, minä ymmärrän sinut ilman pitempiä selityksiä, mutta voinet kuvailla mielessäsi, kuinka suurta iloa semmoinen tunnustus minulle tuottaisi."

"Minä olen kirkkomme luopio, ja se tuomitsee minut ikuiseen kadotukseen", valitti Romana. "Teidän uskontonne sitävastoin tarjoaa minulle sovituksen ja anteeksiannon; onko siis ihme, että tahdon kuulua siihen."

Mutta samassa hän kalpeni ja vetäytyi mitä suurimman kauhun eleillä niin lähelle kuningatarta kuin suinkin.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi tämä.

Hän aukaisi huulensa, mutta hänen suustansa ei tullut sanaakaan; rukoillen hän katsoi kuningatarta.

Lempein, lohdullisin sanoin koetti Katariina tyynnyttää häntä ja onnistuikin siinä lopulta.

Romana pelkäsi nähtävästi nukkumista, ja jos hän muutamaksi silmänräpäykseksi nukahtikin, havahtui hän äkkiä, katsoi pelokkaana ympärilleen ja kuiskasi tuskaisena:

"Älkää menkö pois luotani!"

Lopulta sai väsymys vallan ja hän nukkui raskaasti.

Heti senjälkeen astui eräs palvelijatar sisään.

Maunu herttua aikoi lähteä Vadstenaan ja pyysi saada sanoa jäähyväiset kuningattarelle.

Romana nukkui levollisesti; eihän siis voinut olla mitenkään vaarallista jättää hänet.

Palvelijatar sai käskyn useat kerrat yön kuluessa käydä hänen luonansa, ja Katariina meni ottamaan vastaan poikapuoltansa.

Mutta seuraavana aamuna hyökkäsivät palvelijattaret kalmankalpeina hänen luoksensa.

Romana oli kuollut!

He olivat yöllä useita kertoja käyneet hänen luonaan, mutta aina luulleet, että hän nukkui.

Katariina kiiruhti hänen luokseen.

Ei hänen asentonsa eikä muotonsa olleet muuttuneet; hän makasi siinä levollisena ja hiljaa, melkein hymyillen.

Katariinan kyyneleet juoksivat virtana. Jos Romana ei olisi jäänyt yksin, olisi hän ehkä vielä elänyt.

Paikalle kutsuttu lääkäri ei voinut selittää syytä hänen äkilliseen kuolemaansa. Ainoa, johon hänen huomionsa kiintyi, oli pieni sinelmä kurkussa; hän oli ehkä tullut tukehutetuksi, mutta ei ollut luultavaa, että hän olisi sen itse tehnyt, eikä kuitenkaan ollut mitään todennäköisyyttä, että joku vieras henkilö olisi ollut hänen luonansa.

"Minä olen hyvin ajatellut sitä", sanoi Katariina, "että se kauhu, joka hänet niin äkkiarvaamatta valtasi, olisi aiheutunut jostakin näystä."

"Silloinhan teidän armonne olisi myöskin nähnyt sen", väitti lääkäri.

"Minä olin niin kokonaan kiintynyt katsomaan häneen, ettei juolahtanut mieleeni kääntyä, vaikka muistan kuulleeni hiljaista kahinaa."

"Se voisi selvittää tätä asiaa paljon."

"Täällä on ehkä salaovia, kaikki seinät tarkastettakoon... Romana oli ensimäinen uhri, kukaties tulee sama kohtalo useiden osaksi."

Lääkäri sitoutui noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa, ja hänen sekä kuningattaren valvonnan alaisena toimitti luotettava henkilö tarkastuksen.

Silloin havaittiin, että joka huoneeseen oli varattu pieni salaovi, niin taidokkaasti seinään sovitettu, että vain sattumalta ensimäinen löydettiin, jonka jälkeen toiset sitten oli jo helpompi huomata. Kaikki käytävät päättyivät suureen romukamariin, jossa säilytettiin vanhoja aseita.

Mutta siellä huomattiin lisäksi itse seinässä pieni puhetorvi joka oven vieressä.

Sieltä saattoi siis kuulla kaikki linnan huoneissa tapahtuvat keskustelut.

Mitä oli tässä nyt tehtävä?

Katariina ei uskaltanut ilmoittaa asiaa kuninkaalle; ei kukaan voinut tietää, miltä kannalta hän sen ottaisi. Hän uskoi sentähden salaisuuden isälleen.

Tämä otti asioista tarkan selvän.

"Me seisomme tässä mehiläispesän suulla", sanoi hän. "Jos työnnämme kätemme sinne, saamme pistoksia. On parasta, että suljemme käytävän; mehiläiset hankkivat kyllä pian itselleen toisen, mutta me olemme ainakin hetkisen rauhassa heiltä."

Ja vanha Stenbock oli itsekin apuna laahaamassa aseita ja vanhoja varustuksia oven eteen, enemmän kuin miehen korkeuteen tämän nojalle.

Lääkäri pyysi saada jäädä alas nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo teki.

"Ei, ei", sanoi Stenbock, "kiittäkää Jumalaa, että ensimäisenä pääsette pois, ja koettakaa vastaisuudessa kynsin hampain päästä pelastumaan ainoan autuaaksitekevän kirkon uskollisten palvelijain käsiin."

Hän kehotti noudattamaan ankaraa vaitioloa ja kun hän sitten jäi kahdenkesken Katariinan kanssa, pyysi hän häntä heti kruunauksen jälkeen muuttamaan linnasta.

"Ei, isäni", vastasi nuori, rohkea nainen, "huonosti sopisi teidän tyttärellenne ja kuningas Kustaan puolisolle arkana pelkurina vetäytyä pois niistä velvollisuuksista, jotka hänen vielä on täytettävä."

"Mitä yhteyttä on sinulla ja koko kuninkaallisella perheellä? Kateutta, ei mitään muuta heidän puoleltaan, mikäli minä tiedän."

"Se ei ole kaikki heidän vikansa; koko tänä aikana olemme eläneet jokainen itseksemme... Romana on liiaksi ollut minun ajatuksissani, mutta nyt tulee olemaan toisin. Niinkuin ennenkin kokoan minä iltasin hovin ympärilleni... sen paras kaunistus on poissa, mutta minä tiedän kaikessa tapauksessa, että se on hänen tahtonsa mukaan, ja minä tahdon usein puhua prinsessain kanssa hänestä; ehkäpä he huomaavat, etten tahdo olla muuta kuin heidän ystävänsä."

"Tee niinkuin tahdot!"

Kyllä vanha Stenbock sillä hetkellä tunsi, että kuningattaren nimi oli pieni korvaus siitä perheonnesta, jonka suhteen hänen rakastetuin tyttärensä oli erehtynyt.

Mutta ylpeä hän voi olla tyttärestään; miten olikaan hän pienestä tytöstä, jolla ei ollut omaa tahtoa, varttunut vahvaksi ja rohkeaksi nuoreksi naiseksi, joka näki ympäröivät vaarat väistämättä niitä.

"On selvää, että hän tulee Margareettaan", sanoi hän itsekseen.

Sillä välin oli Romana haudattu kaikessa hiljaisuudessa katolisen kirkkokäsikirjan mukaan; eräs puolalainen lähetti vaati sitä, ja kuningatar suostui heti.

"Ruumis se vain haudataan", sanoi hän; "sielu menee Jumalansa luo."

4.

YRJÖ PIETARINPOIKA.

Tällä miehellä on ollut liian huomattava osansa Ruotsin historiassa, niin ettemme voi jättää häntä sen kuninkaan varjoon, jonka pahana henkenä hän oli.

On totta, vaikka sitä ei ole täysin todistettu, että korkeassa asemassa olevilla heikkoluonteisilla henkilöillä aina on palvelijoita, jotka harjoittavat aivan samoja paheita kuin he itsekin, mutta jotka alusta pitäen menevät tässä askeleen pitemmälle kuin herransa ja siten askel askeleelta vievät heitä eteenpäin kadotuksen tiellä.

"Sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, millainen sinä olet", kuuluu vanha sananlasku. Eerikin heikko ja herkkä luonne oli altis ympäristönsä vaikutuksille; tämä muistutti hänelle yhtämittaa, että hän oli isänsä ja äitipuolensa vihaama, ja jos joku oli toista mielipidettä, joutui hän heti epäluulon alaiseksi ja toimitettiin pois.

Nuori Eerik ruhtinas piti enimmän siitä, että hänen ympärillään oli imartelijoita ja ihailijoita. Ovela ja juonikas hovimies Niilo Gyllenstjerna oli jonkun ajan hänen suosiossaan. Ei kenenkään kieli ollut niin terävä ja pureva kuin hänen kun oli epämieluinen henkilö kysymyksessä, eikä kenenkään huulilta tulvinut mesimakeata imartelua mm sujuvasti kuin hänen kun kuningas Eerik oli kysymyksessä.

Mutta Gyllenstjerna oli ylimys, ja Eerik piti enemmän halpasukuisesta, joka sai olla kaikesta kiitollinen hänelle. Edellisten joukossa oli monta yhtä korkeasukuista kuin hän itsekin ja tästä huomautettiin häntä monta kertaa, joskaan ei suoraan, niin kuitenkin viittauksilla ja silmäyksillä; alhaissäätyiset näkivät hänessä jumalansa, kaikkensa, ja juuri sitä hän tahtoikin.

Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika!

Myöhempi aikakausi ei usko pahuutta olentona, persoonana olevankaan, mutta ei ole voitu kieltää, että pahuus jostakin saa alkunsa.

Eerikin hyvä enkeli peitti kasvonsa ja pakeni samalla hetkellä, kun hän ojensi kätensä pahalle; kaikki varoitukset vuosien kuluessa synnyttivät hänessä vain tuskaa, vieläpä epätoivoakin, mutta parannusta ei niistä koskaan lähtenyt. Eräs Pietari-niminen pappi Salassa oli kohta sen jälkeen kuin uskonpuhdistus tuotiin Ruotsiin, mennyt naimisiin jalkavaimonsa kanssa. Tällä, jota myöhemmin pidettiin noita-akkana ja velhona, lienee nuoruudessaan ollut ominaisuuksia, jotka oikeuttivat tällaisiin nimityksiin, niistä perinnöllisistä taipumuksista päättäen, joita hänestä siirtyi lapsiin.

Näistä oli Yrjö vanhin ja erityisesti äidin suosikki.

Äidistään hän ehkä olikin imenyt sammumattoman vihansa kaikkiin, jotka olivat häntä korkeammalla; häneltä hän oli oppinut ovelan käytöstavan, joka voi mukautua minkälaisiin olosuhteisiin tahansa, mutta joka osaa ottaa tilaisuudesta vaarin ja näyttäytyä oikeassa valossaan, kun asianhaarat sen myöntävät.

Lahjakkaana, käsityskykyisenä ja tavattoman hyväpäisenä halusi poika saada oppia, eikä äiti hävennyt käydä kerjäämässä varoja siihen juuri korkeammalta aatelistolta, jota hän sydämessään halveksi ja ylenkatsoi.

Nuori Yrjö lähetettiin Wittenbergiin, jossa hänen suuri ahkeruutensa ja nöyrä käytöksensä herättivät sekä opettajien että toverien huomiota.

Hänen tavaton itsehillitsemiskykynsä tuli ilmi niissä kieltäymyksissä, joihin hän antautui. Ei kukaan viettänyt raittiimpaa elämää, ei kukaan sietänyt paremmin pilkkaa ja ivaa, eikä kukaan ollut tarkkaavaisempi luennoilla.

Sekä luterilaiset että katoliset elivät siinä toivossa, että hän kuului heihin, mutta hän ei koskaan lausunut mielipidettänsä, hän tyytyi vain olemaan kuuntelijana.

Hyvillä todistuksilla hän palasi kotiin ja sai kohta paikan hovissa.

Hänen terävä silmänsä huomasi heti, että Kustaa kuninkaan aurinko oli laskemassa ja että tulevaisuus oli hänen seuraajansa, prinssi Eerikin.

Mutta voittaakseen hänet puolelleen täytyi käyttää toista menettelytapaa; hän tuli nyt hävyttömäksi.

Aluksi hän kuiskaili hänelle purevia huomautuksiaan, tavallisesti arvokkaimmista miehistä kuninkaan ympäristössä, ja kun tämä otettiin vastaan nauraen ja mielihyvällä, rupesi hän äänekkäämmin lausumaan törkeitä pistopuheitaan.

Hän saavutti tarkoituksensa ja tuli karkoitetuksi hovista.

Mutta vähää ennen oli prinssi Eerik asettunut Kalmariin, ja siellä hänet otettiin avosylin vastaan.

Kahta intohimoisempaa ja hillittömämpää ihmistä on harvoin sattunut yhteen. Pian he kilpailivat siitä, kumpi voittaisi toisen hurjasteluissa, vakuuttavat aikakirjat, jotka kertovat, että katkotut käsivarret ja jalat, puhkaistut silmät ja julmat rangaistukset pienimmistäkin hairahduksista, joita palvelijat ja käskyläiset olivat tehneet, olivat jokapäiväisenä leipänä "varakuninkaan hovissa" Kalmarissa.

Kunnialliset naiset pakenivat kauhistuneina nähdessään hoviherroja, ja usein pantiin kaduilla toimeen oikeita ajometsästyksiä naisten pyydystämiseksi.

Eräällä sellaisella matkalla joutui Yrjö Pietarinpoika nuoren, solakan ja erittäin kauniin tytön houkuttelemana sivukadulle, missä hän ei koskaan ollut käynyt. Erään suuren talon pihalla hän sai tytön kiinni, mutta samassa hän sai niin voimakkaan korvapuustin, että sitä aavistamatta keikahti kumoon.

Ajatuksen nopeudella tyttö syöksyi hänen päällensä ja tempasi hänen miekkansa tupesta, ennenkuin hän edes ehti tehdä vastarintaa; hänen kimakat huutonsa olivat koonneet väkeä paikalle, ja ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli ehtinyt toipua saamastaan iskusta, oli koko joukko valkopukuisia olentoja hyökännyt hänen kimppuunsa pitäen nyt hoilaten ja kirkuen kiinni hänen käsistään ja jaloistaan.

"Kas niin, pojat", huudahti naissankarimme miekkaa heiluttaen, "minä menen edellä, seuratkaa minua linnaan, prinssi saa takaisin kultapoikansa oikeana jauhosäkkinä!"

Kaikuva nauru osoitti, että ehdotus hyväksyttiin, ja Yrjö tunsi nousevansa maasta voimatta tehdä pienintäkään vastarintaa.

Ei mikään ase ole terävämpi kuin iva, ja Yrjö tahtoi mieluummin kuolla kuin joutua sen esineeksi.

"Pysähtykää!" huusi hän vimmoissaan. "Mitä vaaditte, kun laskette minut vapaaksi?"

Kantajat pysähtyivät, ja tyttö kääntyi häneen.

"Sitokaa vanki!" käski hän.

He näyttivät olevan valmiit kaikkeen; köyttä oli heti saatavissa, ja hänen käsivartensa ja jalkansa sidottiin jotensakin säälimättömästi.

"Kiristäkää tiukkaan", lisäsi tyttö.

Hänet laskettiin maan, ja siinä hän makasi voimatta liikuttaa kättä tai jalkaa.

Tyttö läheni häntä ja tirkisti häntä silmiin lausuen:

"Mitäpä tarjoat?"

Yrjö oli jo ennen ihastunut tytön kauneuteen ja reippaaseen olentoon. Juuri sellaisen naisen hän tahtoi saada, ja hän vastasikin:

"Itseni!"

"Enempää ei voi pyytää", vastasi tyttö naurahtaen vähän hämillään. "Viekää hänet isäni luo!"

Vanki vietiin enemmän kantamalla kuin taluttamalla ensiksi suuren leipomon ja sitten muutamien pienempien kamarien lävitse suureen vierashuoneeseen, jossa kaikki osoitti, että oltiin rikkaan porvarin talossa.

Siellä hänet laskettiin alas, ja rengit poistuivat tytön viittauksesta.

"Pysähtykää ulkopuolelle", huusi hän käskevästi heidän jälkeensä.

Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi Yrjöön kääntyen:

"Uudista nyt tarjouksesi!"

"Sano minulle nimesi, kaunoiseni, että voin pyytää sinua puolisokseni", sanoi Yrjö ihastuneena katsellen häntä.

"Nimeni on Anna Antintytär, isäni on kaupungin rikkain leipuri!"

"No hyvä, kaunis Annaseni, minä pyydän sinua morsiamekseni."

"Milloin?"

"Kuta pikemmin, sitä parempi, vaikkapa jo tänään!"

"Varo vaan, minä voin vaatia sinut täyttämään lupauksesi!"

"Muuta en pyydäkkään."

"Mutta minulla on yksi ehto."

"Ja mikä?"

"Prinssin tulee olla saapuvilla hääateriallamme!"

"Sen lupaan!"

"Sitten irroitan siteesi."

"Sitoaksesi minut uusiin."

Mutta tyttö irroitti ainoastaan hänen kätensä sekä työnsi sitten hänen eteensä tuolin ja pöydän kirjoitusneuvoineen.

"Kirjoita nyt kuninkaalliselle herrallesi ja pyydä häntä tulemaan suuren seurueen kanssa tänne illalla kello seitsemän."

Yrjö kirjoitti ja pyysi prinssiä tulemaan hääjuhlaan luvaten sitten selittää kaikki.

Mutta _miten_ hän selittäisi, sitä hän ei tiennyt.

"Minä otan sen huolekseni", sanoi tyttö.