Part 5

"Ja millä saa maksaa halunsa erota veljeskunnastamme?"

"Hengellään!"

"Miksi veljeskunta nimittää palvelijoitansa?"

"Ruumiiksi!"

"Minkätähden?"

"Sentähden että heidän täytyy kuolettaa kaikki omat ajatuksensa ja toiveensa", läähätti onneton.

"Ettekö tahdo sitä?" kysyttiin melkein ylenkatseellisesti.

"Tahdon kernaasti heittäytyä mihin kidutuksiin tahansa, ruumiilliset kärsimykset ehkä lieventäisivät sieluni tuskia, mutta en voi, en siedä nähdä hänen kärsivän."

Taas seurasi pitkähkö vaitiolo.

"Kuka teki teistä prinsessain opettajan?"

"Teidän ylhäisyytenne."

"Kuka on se, joka kujeillaan on aukaissut teille tien prinsessan sydämeen?"

Ranskalainen oli kahdenvaiheilla; vahva puna levisi hänen kalpeille kasvoilleen... "Hän oli jo ennen osoittanut minulle suopeutta, jota -- jota --" Hän vaikeni äkkiä.

"Josta hovijuorut kyllä puhuivat", täydensi italialainen. "Juuri sentähden minä valitsin teidät; jos olisin valinnut jonkun toisen, olisi kieltenopettaja pian jäänyt syrjään."

"Totta on, että hänellä on ylpeä luonne."

"Joka minun tahtoni alaisena on taipunut naurettavaan lemmenkiihkoon; teidän täytyy käsittää, että tämä ei ole tapahtunut teidän tähtenne", lisäsi Bellini halveksivasti.

Lecoeurin pää painui syvälle kumaraan.

"Että minä selittelen teille näitä asioita, on jo suurempi suosio kuin te ansaitsette, mutta minä tahdon kiihottaa teidän intoanne antamalla teidän tietää, että olette kutsuttu täyttämään pyhiä tarkoituksia. Kustaa Vaasan poikien ja tyttärien täytyy kaikkien kääntyä ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan. Paavi tahtoo sitä, katolinen papisto ei sitä voi, mutta jesuiittaveljeskunta on sen tekevä palvelijainsa kautta.

"Sinulle poikani, on kirkko uskonut Sofian ja Elisabetin pelastamisen ja antanut meille molemmille siihen välikappaleita. Arvoltani korkeampana käsken minä sinua käyttämään juonia ja viisautta; älä koskaan unohda, että välikappaleet ovat hyvät, kun ne vievät päämaaliin. Heitä pois oma minuutesi, puhu ja toimi viisaan harkinnan mukaan, niin sinua odottaa ilo, josta sinulla ei ole käsitystäkään! Ole luja, että ansaitsisit päästä nauttimaan sitä."

Lecoeurin rinta kohoili, ja hänen katseensa hehkui... "Mitä minun pitää tekemän?" kysyi hän liikutettuna.

"Ripitä itsesi!"

Ja hän kertoi kovista kärsimyksistään, miten Sofia oli saattanut hänet kiusaukseen silmäyksillään ja sanoillaan, miten hän oli pannut kätensä hänen käsiinsä, ja kuinka hän oli tuntenut heikon kädenpuristuksen, vastaamatta siihen, mutta nyt heidän pitäisi ensi kerran kohdata toisensa kahdenkesken... Sofia tahtoi sitä... pelastusta ei ollut... sentähden pois, pois!

"Oletko sinä uskon sotilas etkä tiedä mitä sinun pitää tekemän!" huudahti italialainen. "Jokaista kieltäymystä seuraa voitto. Älä anna vietellä itseäsi pienintäkään askelta harhaan; lemmenkiihkonsa pakottamana hän on tekevä mitä sinä tahdot, totteleva pienintäkin viittausta."

"Minä tiedän, että hän on sen tekevä!" huudahti Lecoeur kiihkoisesti.

"Sinun tähtesi täytyy hänen osoittaa Maunu herttualle samaa suosiota ja taipumusta kuin ennenkin."

"Sitä hän ei koskaan tee."

"Hänen täytyy, ymmärrätkö."

"Onko minun pakottaminen hänet siihen ja voinko sitä?"

"Sinä voit sentähden, että sinun täytyy."

"Mutta hän inhoo herttuaa."

"Hänen täytyy tulla hänen puolisoksensa."

"Ei koskaan!" huudahti Lecoeur.

"Heti kun kruunausjuhlallisuudet ovat ohi, tulee häävalmistuksien alkaa."

"Ilman hänen suostumustansako?"

"Sinun täytyy saada hänet suostumaan, ja herttua saa olla sinulle kiitollinen onnestaan."

"Minä vihaan herttuaa!"

"Pyydä ennemmin hänen puoltolausettaan päästäksesi herttuattaren rippi-isäksi", sanoi italialainen hymyillen.

Mutta ennenkuin he erosivat, sanoi Bellini: "Muista, että minä olen siellä läsnä huomenna."

"Siellä läsnäkö?"

"Niin, näkymättömänä, ainakin hänelle."

* * * * *

Kun Lecoeur myöhemmin illalla palasi linnaan, olivat hänen ajatuksensa sellaisessa sekamelskassa, että hän vietti koko yönsä milloin hurjassa epätoivossa, milloin palavissa rukouksissa.

Kalpeana ja puku jokseenkin epäjärjestyksessä esiintyikin hän sentähden seuraavana päivänä prinsessan luona.

Mutta rakkaudella on oma logiikkansa.

Sofiaa ei tämä loukannut, hän tunsi sääliä ja osanottoa. Hänen oma pelkonsa väheni, kun hän näki Lecoeurin kärsimykset ja hänen häiriintyneen ulkomuotonsa.

"Tulkaa istumaan tänne", sanoi Sofia ja ojensi hänelle kätensä, jota hän tuskin kosketti.

"Te tahdotte puhua kanssani, prinsessa."

"Niin, Elisabetista. Mutta nyt tahdon ensin tietää, mikä teitä vaivaa... oletteko sairas?"

"Niinpä melkein luulen."

"Sitten teidän täytyy kysyä neuvoa yrtintuntijalta."

"Ei kukaan voi parantaa minua."

"Eikö kukaan?"

"Ei muu kuin kuolema."

Sofian sydän sykki ankarasti. "Kuolema!" toisti hän.

"Minä en pelkää sitä, joka lopettaa kaikki tuskat."

"Jean, luottakaa minuun."

"Oi, jospa te luottaisitte minuun!"

"Voitteko epäillä sitä?"

"Minä tiedän, ettette luota."

"Vaatikaa todistuksia, mitä tahansa."

Lecoeur ei rohjennut katsoa häneen, mutta hän tunsi itsessään hänen silmäyksensä. Sofia tarttui hänen oikeaan käsivarteensa.

"Ei nyt", sanoi Lecoeur, "meidänhän piti puhua prinsessa Elisabetista, joka... on ehkä heti täällä."

Sofia laski kätensä irti. "Eikö hän ole teistäkin muuttunut?"

"Oletteko tekin huomannut sen?"

"Hänessä on jotakin levottomuutta."

"Jumalan voima etsii häntä."

"Jumalan voimako?"

"Oi, jospa se myöskin koskisi teihin!"

"Minuun!"

"Antaisin kernaasti henkeni ja monta vuotta iankaikkisesta autuudestani, jos sama vastustamaton kaipuu vaikuttaisi teissä kuin tässäkin nuoressa sielussa."

"Mistä kaipauksesta te puhutte?" kysyi Sofia aivan ällistyneenä. "Minä en ymmärrä teitä".

"Se johtuu siitä, ettette ymmärrä itseänne."

"Johdattakaa minua sitten."

"Tahdotteko seurata minun johdatustani?" kuiskasi hän.

"Tahdon."

"Tahdotteko totella minua?"

"Tahdon", vastasi Sofia nopeasti.

"Kaikessako?"

"Kaikessa!"

Lecoeur lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hameensa lievettä. "Kiitoksia!" hän sanoi.

"Nouskaa, Lecoeur!"

Hän nousi ja katsoi häntä leimuavin silmin. "Nyt hälvenee pimeys", huudahti hän, "ja valo säteilevässä kirkkaudessaan tunkeuu esiin!"

"Mitä tahdotte minusta?" kysyi Sofia vavisten.

"Ah, paljon, niin paljon, ettette voi sitä yhdellä kertaa käsittääkään, jumaloitu prinsessani!"

"Sanokaa, sanokaa!"

"Ei nyt, oppilaan täytyy valmistautua."

"Millä tavalla?"

"Rukouksella ja alttiiksiantaumisella."

"Alttiiksiantaumisella?"

"Niin, sille, jota sydän enimmän rakastaa."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Siinä asemassa, johon nyt tulemme toistemme suhteen, täytyy meidän sinutella toisiamme."

"Sinutella!"

"Suostutteko siihen?"

"Kyllä, kun olemme kahden."

"Kun olemme kolmin, Elisabet on jo pitkällä."

"Pitemmälläkö kuin minä?"

"Älä kysy, odota vain."

"Kuinka kauan?"

"Se riippuu itsestäsi."

Sofian kiihko oli yltynyt korkeimmilleen; hän pani kätensä rinnalleen ja kysyi hätäisesti:

"Oi Lecoeur, sinä et tiedä, kuinka minä olen sinun vallassasi!"

Hän tiesi sen vallan hyvin, ja kaikki hänen tuskansa oli kuin pois puhallettu; Sofia oli hänen vallassaan, hän saisi viedä hänet mihin tahansa.

"Ole tyynenä, kallis ystäväni", sanoi hän lempeällä, hyväilevällä äänellään.

Samassa Elisabet syöksyi huoneeseen. "Te olitte täällä!" huudahti hän kiihkeästi. "Odottamassa teitä."

"Minäpä odotin, että te tulisitte."

"Minä pelkäsin teidän ankaraa arvosteluanne."

"Ettepä, sitä ette tehnyt! Tiedätkö, Sofia, hän on maalannut kaikkien meidän kuvamme -- paitsi sinun, ainakaan ei sitä ollut muiden joukossa", lisäsi hän ja katsoi epäillen heitä molempia.

"Minä aion nyt vasta alottaa sitä", sanoi Lecoeur katsoen merkitsevästi Sofiaan.

Tämä kääntyi punastuen pois. "Olitko tyytyväinen omaasi?" kysyi hän Elisabetilta.

"Hyvin tyytyväinen! Olenko minä todellakin niin kaunis?" sanoi hän keikaillen Lecoeurille.

"Te voitte tulla vielä paljon kauniimmaksi."

"Millä tavoin?"

"Kun olette saavuttanut kainouden suloisuuden."

"Nyt olette ilkeä minulle."

"Enkä, itsehän te sellainen olette."

Elisabet kääntyi nyreissään pois.

"Suokaa anteeksi, prinsessa", sanoi Lecoeur lempeästi, "minä olin väärässä enkä tahdo koskaan enää..."

"Mutta teidän täytyy", keskeytti Elisabet äkkiä, "minä tottelen teitä mieluummin kuin ketään muuta."

"Minä tiedän sen", sanoi Lecoeur hymyillen.

"Tiedätte sen?" Elisabet näytti aivan hämmästyneeltä. "Tiedättekö myös, mikä sen vaikuttaa?"

"Meidän sielumme ovat sopusoinnussa."

"Ovatko?... Mutta minähän olen prinsessa ja te tavallinen ihminen."

"Mitenkä sanoi herra isänne?"

"Ihminen kuin ihminen, niin, sehän on totta." Hän astui lähemmäksi Lecoeuria. "Tarkoitatteko, että meidän sielumme muka ovat yhtä korkealla?"

"Sen, joka johtaa toista, on korkeammalla."

"Toisin sanoen, että te...?"

"Ettekö sanonut, että kernaasti tottelette minua?"

"Sen sanon vieläkin kerran."

"Saanko koetella teitä?"

"Koetelkaa."

"Sinutelkaa minua."

"Sinutelkaa?" toisti Elisabet hämillään.

"Ja antakaa minulle sama oikeus."

"Saako hän sinutella sinua, Sofia?"

"Kyllä, kun olemme kolmisin", vastasi tämä.

"Siitä olette sopineet minun poissaollessani", sanoi hän ja katsoi taas heitä. "Mutta kyllä minä kaikessa tapauksessa suostun siihen. Sinä saat sinutella minua, mon coeur", sanoi hän ojentaen kätensä hänen suudeltavakseen.

Mutta Lecoeur vain kevyesti pudisti sitä.

"Ja nyt, rakkaat oppilaani, Sofia ja Elisabet, nyt syvennymme kaikessa hiljaisuudessa kenenkään sitä aavistamatta tutkimuksiimme, jotka aukaisevat teille uuden, tuntemattoman maailman. Minä tahdon, niin sanoakseni, antaa teille siivet nostaakseni teidät korkealle aineellisuuden yläpuolelle; mutta te ette ole heti siihen valmiit, siihen tarvitaan kärsivällisyyttä sekä ennen kaikkea tottelevaisuutta ja alttiiksiantaumista."

"Milloin alotamme?" kysyi Elisabet,

"Huomenna kello kahdeksan."

Kun Lecoeur tuli huoneeseensa, löysi hän pöydältä pienen, vahasinetillä suljetun pergamenttikäärön. Se sisälsi:

"Jatkakaa niinkuin olette alottanut, minä vartioitsen."

Närkästyksissään hän kohotti päätänsä, mutta kohta se painui taas nöyrästi kumaraan. "Hän on minun herrani ja mestarini."

Kuinka myrskyn tavoin hänen tunteensa riehuivatkaan; miten vahvaksi ja voimalliseksi hän tunsikaan itsensä, jo seuraavana hetkenä kuitenkin vaikeroidakseen itsekidutuksissa koettaessaan torjua luotansa kaikkia ylpeitä ja itsekkäitä ajatuksia.

Ensimäinen kirja, jonka Lecoeur valitsi esittääkseen, oli Pyhän Birgittan elämänvaiheet.

Hehkuvin värein hän kuvaili hänen rakkauttaan nuoreen puolisoonsa, joka rakkaus sitten muka muuttui rakkaudeksi Vapahtajaan; mutta tämä rakkaus oli itse teossa jotenkin aistillista laatua ja teki sen tähden sitä suuremman vaikutuksen prinsessoihin.

Sitten seurasi toinen pyhimyskertomus toista, kaikki samansuuntaisia, mutta juuri sentähden ne olivat omiansa pitämään vireillä sitä innostusta, joka todellisuudessa oli menettänyt perustuksensa.

Hekumoiden nautti Lecoeur siitä vallasta, jonka oli saavuttanut oppilaittensa suhteen. He kuuluivat hänelle molemmat; hän saattoi johtaa heitä mihin itse tahtoi, hän oli heille kaikki kaikessa, ja häntä huvitti nähdä heidän mustasukkaisina pitävän silmällä toisiaan.

Bellinin ankarain käskyjen mukaan oli hän saanut Sofian osoittaumaan helläksi Maunu herttuata kohtaan.

Aluksi prinsessa kyllä kieltäytyi siitä kokonaan, mutta kun Lecoeur sanoi, että Sofia täten pakottaa heidät eroamaan toisistaan, niin tämä suostui.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Sofia ja Elisabet juhlallisesti lupasivat Lecoeurille kääntyä katoliseen uskoon; täten he vapauttaisivat isänsä sielun kiirastulen tuskista. Mutta itse juhlallinen kääntyminen oli lykättävä tuonnemmaksi, jotta se ei herättäisi pahastusta.

Lecoeur saattoi olla huoletta; hän tiesi, ettei hänen kumpainenkaan oppilaansa häntä petä.

Niin hyvin oli salaisuus säilynyt, ettei leskikuningattarella, kuninkaalla, prinsseillä eikä koko hovilla ollut pienintäkään aavistusta siitä, minkälaista opetusta Lecoeur antoi prinsessoille.

Mutta näitä olikin harjoitettu sellaiseen teeskentelyyn, ettei kukaan olisi sitä heistä uskonut. Sofia käyttäytyi herttuata kohtaan yhtä ystävällisesti kuin ennenkin, kuunteli hänen "ikuisen uskollisuuden ja lemmen" vakuutuksiaan ja hänen puhuessaan avioliitosta käski hänen kääntyä kuninkaan puoleen.

Tämä onnellinen asiain käänne luettiin ranskalaisen ansioksi. Bellini antoi yleiselle mielipiteelle semmoisen suunnan, joka hänen tuumilleen paraiten sopi, ja kieliopinnot pidettiin viattomampana asiana maailmassa.

Tässä suhteessa ei Lecoeurillä ollut mitään pelättävää, mutta sittenkin hän tunsi olevansa pohjattomuuden partaalla; joka päivä seurustellen kahden ihastuttavan nuoren naisen kanssa, jotka molemmat rakastivat häntä kiihkoisesti, ja itse rakastuneena ainakin toiseen heistä, olisi hän monestikin menehtynyt lemmenkiihkoonsa, ellei hän näiden seurustelujen aikana toisinaan olisi nähnyt, aina tuntenut kahden terävän silmän tarkastavan itseään.

Epäilyksen hetkinä hän oli usein pyytänyt Belliniä suostumaan siihen, että hän saisi matkustaa pois.

"Kirkko tarvitsee teitä; te olette vain ruumis, jonka täytyy totella veljeskuntamme määräyksiä", vastasi tämä.

"Minä en kestä kauempaa."

"Teidän kärsivä muotonne on omansa herättämään helliä tunteita prinsessoissa ja edistämään toimienne menestystä. Muistakaa, että tottelemattomuutta seuraa rangaistus."

"Onko olemassa suurempaa rangaistusta kuin se, mitä minä jo kärsin?"

"On, ja se on se, että tulette näkemään toisen saavan teidän paikkanne."

Lecoeuriä vavisutti. "Toisen!" mutisi hän kalveten.

"Hupsu raukka, ettekö luule, että minä löytäisin seuraajan teille?"

Ranskalainen taisteli kovaa taistelua; aina silloin-tällöin hänen silmänsä kohtasivat Bellinin terävän, tutkivan katseen, ja joka kerta hän kääntyi poispäin. Lopulta hän heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti kiihkeästi:

"Antakaa minun taistella taistelu loppuun... Te tulette olemaan tyytyväinen palvelijaanne!"

"Ripittäkää itsenne!" kuului uhkaava ääni. "Tuo toinen voisi syrjäyttää minut."

"Mustasukkaisuutta siis?"

"He ovat mustasukkaisia toisilleen minun tähteni", änkytti hän punastuen.

"Entä teidän suunnitelmanne?"

Hänen päänsä painui syvään. "Ei minulla ole mitään sellaisia."

"Tutkikaa sydämenne syvyydet ja muistakaa, että valhe veljeskunnan mestarin edessä rangaistaan helvetin tuskilla." Lecoeur näytti jo tuntevan niitä, sillä hän kiemurteli kuin mato. Viimein hän sanoi: "Tulevaisuus on epävarma." Italialaisen katse synkistyi.

"Te tiedätte, että prinsessa Sofian häät ovat vietettävät kohta kruunauksen jälkeen."

"Sen tiedän."

"Mitä sanoo prinsessa siitä?"

"Hän itkee ja valittaa."

"Entä te?"

"Koen rohkaista häntä."

"Se on onnistunut paremmin kuin on odotettukaan. Millä keinoilla?"

"Olen luvannut tukea häntä koettelemuksissa."

"Seurata häntä hänen rippi-isänäänkö?"

"Niin."

"Mitä Elisabet sanoo siitä?"

"Hän ei tiedä siitä vielä."

"Te voitte siis vaihtaa ajatuksianne?"

"Niin, kirjeissä."

"Ehdotitteko te sitä?"

"En, hän pani kirjeen rukouskirjaan."

"Ja te vastasitte samoin?"

"Sen katsoin velvollisuudekseni."

"Aivan oikein. Kaikki, mikä voi edistää palvelemaanne asiaa, on teidän pyhä ja peruuttamaton velvollisuutenne."

"Hän menee naimisiin Maunu herttuan kanssa!" huudahti Lecoeur melkein riemuissaan. "Se on ehtona."

"Mutta ei ainoana."

"Mitä vielä lisäksi?"

"Tärkeintä on, että hän kääntyy ainoaan autuaaksitekevään uskoon."

"Entä sitten?"

"Sitten pidämme huolta prinsessa Elisabetista."

"Hän tahtoo seurata sisartansa."

"Ja te tulla heidän molempain rippi-isäksi, niinkö? Hupsu, miten rohkenette tehdä suunnitelmia omalta varaltanne?"

"Minä luulin... minä ajattelin..." änkytti ranskalainen.

"Teillä ei ole oikeutta toiseen eikä toiseen. Kuulkaa nyt meidän tahtoamme ja noudattakaa sitä. Pyhän veljeskuntamme suurmestari on jo määrännyt prinsessa Elisabetille puolison, ja teidän velvollisuutenne on vähitellen valmistaa häntä ottamaan tämä suosiollisesti vastaan."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Sitä en katso tarpeelliseksi vielä sanoa teille; hänen täytyy niin täydelleen olla teidän hengellisen valtanne alaisena, että hän umpisilmin suostuu puolisoon, jonka te määräätte hänelle."

"Onko se mahdollista?"

"Ettekö te ole minun vallassani?"

"Olen kyllä, mutta..."

"Ettekö käsitä, että vahvempi hallitsee ja ohjaa heikompaa mihin tahtoo. Siinä on jesuiittaveljeskunnan voima; ainoastaan lujatahtoisimmat voivat saada paikan sen neuvospöydän ääressä: Minä olen tahtonut opettaa teitä siihen toimeen, mutta se ei onnistune, sillä teidän himonne ovat teidän herranne, ja minä vaadin, että te olette himojenne herra."

"Mestari, sinä tulet tyytyväiseksi minuun, ja minä koetan ansaita kunnian, jota en koskaan ole uskaltanut toivoa!" huudahti Lecoeur kiihkoisasti.

Bellini nosti hänet ylös ja syleili häntä.

"Muista, poikani, että veljeskuntamme ei kiellä palvelijaltaan mitään, kun se vain tapahtuu harkinnan mukaan ja lopuksi edistää harrastuksiamme."

"Se on toisin sanoen...?"

"Että toimenpiteet, jotka tavallisissa oloissa olisivat rikollisia, tulevat taivaalle mieluisiksi kirkon pyhien harrastuksien palveluksessa."

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!"

"Tästälähin saat olla itsenäinen toimissasi, minä en enää vartioitse sinua... mutta ajattele, että vaara ja vastuu tulevat sitä suuremmiksi."

Ranskalaisen posket hehkuivat, ja hänen silmänsä salamoivat. "Niin, niin", sanoi hän melkein uneksien.

"Yksi ainoa rohkea ja varomaton teko, joka ei onnistu ja siis voi vahingoittaa meitä, ja sinä häviät maailmasta _meidän_ tuomioistuimemme eteen asetettavaksi."

Lecoeur värisi. "Minä tahdon olla vahva", sanoi hän.

"Ennen kaikkea viisas", huomautti Bellini.

"Pois kaikki kurja heikkous! Minä en myy naissuosiosta enkä mistään muustakaan hinnasta sitä suuruutta, joka nyt kangastaa minulle."

"Aivan niin, sillä jos sen voitat, kuuluu sinulle kaikki muukin; viisaus hallitsee maailmaa."

* * * * *

Kokonaan toisenlaista menettelyä oli käytetty Cecilian suhteen. Hän oli nähnyt Niilo Sturen, joka toisinaan ojensi käsiään häntä kohden, toisinaan oli synkkä ja totinen.

Silloin hän heltyi kyyneliin ja rukoili rakastetulta kuvalta anteeksi mitä oli rikkonut... hän oli pettynyt, kun luuli rakastavansa kreivi Juhanaa, itse teossa oli hän ollut nuoruutensa lemmelle uskollinen, sen hän päätti sanoa hänelle, kun hän tulee takaisin... miksi, miksi hän viipyi niin kauan vieraassa maassa, kun Ceciliaa jäyti halu kohdata häntä?

Toisinaan hän taas oli vihoissaan siitä, ettei hän kirjoittanut hänelle. Tiesihän hän, miten hellästi hän oli rakastanut isäänsä; miksi hän ei siis ollut ensimäinen valittamaan hänen suurta suruansa?

Mutta mitään kirjeitä ei kuulunut. Sitävastoin tapahtui, usein, että hän milloin yöpöydältään, milloin rukouskirjansa välistä löysi pienen pergamenttiliuskan, jossa oli joko kirjoitettuna tai pisteltynä salaperäisiä sanoja, niinkuin esim. "uskollinen kuolemaan asti", tai "auringon säde voi tunkeutua jokaisen pilven läpi", "Cecilia, rakastettuni" j.n.e.

Vanha Gunilla oli liian puhelias voidakseen pitää salassa jotakin; oli siis selvää, että hän ei ollut kirjelmiä perille toimittanut. Hän näytti niin tyhmältä, kun häneltä kysyi niistä jotakin, että sitä nähdessä saattoi nauraa itsensä kuoliaaksi; mutta kuka oli sen tehnyt?... Tämän kysymyksen teki Cecilia itselleen parikymmentä kertaa päivässä; yöllä hän uneksi siitä, ja ehkäpä asialla olikin paras viehätyksensä juuri siinä, että arvoituksen ratkaisu tähän asti ei kaikista ponnistuksista huolimatta ollut onnistunut.

Cecilia ei epäillytkään, ettei Niilo Sture ollut salaisuuden alkujuurena; hän muka tahtoi tällä tavalla elää hänen ajatuksissaan ja muistossaan, kunnes kerran itse ilmestyisi pyytämään hänen rakkauttaan.

Se mielenkiihko, jossa hän eli, täytti hänen mielikuvituksensa kaikenmoisilla kuvitelmilla; hänen yksinäisyytensä oli yhtämittaista ikävöimistä ja lumousta, joka askel askeleelta vei häntä ammottavaan pohjattomuuteen.

* * * * *

Olemme jo ennen huomauttaneet, ettei leskikuningattarella ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen tytärpuolilleen tapahtui; niin ei kuitenkaan olisi ollut asianlaita, elleivät samat juonet, jotka heitä kietoivat verkkoihinsa, olisi uhanneet punoa pauloihinsa häntäkin.

Katariinan hovineitien joukossa oli nuori, tavattoman kaunis puolalainen. Hänen sanottiin olevan korkeaa sukuperää, mutta hänen isänsä, joka oli tahtonut jättää kaiken omaisuutensa ainoalle pojalleen, otti hänet mukaansa Ruotsiin, Vadstenaan, jossa piispa Haraldsson vihki hänet nunnaksi.

Tämä lienee ollutkin viimeinen nunnaksivihkiminen Ruotsissa.

Muutamia kuukausia senjälkeen kuningas lakkautti luostarin, nunnat saivat vapautensa.

Mutta tuo tuskin seitsentoistavuotias Romana oli yksin maailmassa ilman ystäviä ja omaisia.

Sattumalta sai kuningatar kuulla puhuttavan hänen avuttomasta tilastaan ja kutsui hänet luoksensa.

Romana tuli ja voitti kohta kaikkien sydämet.

Mitä suurimmalla kiitollisuudella hän hyväksyi tarjouksen, että hän jäisi hoviin kuningattaren koristeneulojattareksi.

Ollen alttiiksiantavainen ja koettaen olla Katariinan mieliksi voitti hän kuninkaan suosion, ja hänen sallittiin usein olla läsnä pienissä iltaseurusteluissa.

Eräänä päivänä Katariina tapasi hänet työnsä ääressä kyynelten vallassa.

Hämmästyneenä hän kysyi syytä siihen. Silloin Romana heittäytyi hänen jalkoihinsa ja pyysi, ettei häntä enää kutsuttaisi illatsuihin.

"Kuka on loukannut sinua?" tiedusteli kuningatar. "Prinssi Juhana."

"Minä arvasin sen."

Tyttö ojensi hänelle sievoisen kirjeen; se oli prinssiltä, mutta ilman nimimerkkiä.

Hän ilmoitti siinä Romanalle rakkautensa, pyysi häntä rakastajattareksensa sekä luetteli lopuksi kaikkia niitä etuuksia, joita hän saavuttaisi, jos suostuisi.

Vastenmielisyys ja närkästys kuvastuivat Katariinan kasvoilla hänen lukiessaan kirjettä; lopetettuaan lukemisen hän sanoi surullisena:

"Olisi oikein, että tämä kirje näytettäisiin kuninkaalle, mutta se tuottaisi hänelle surua saamatta aikaan pienintäkään parannusta prinssissä."

"En minä sitä pyydäkkään", vastasi tyttö. "Jotakin hyvitystä pitäisi sinun kuitenkin saada, mutta ainoa, mitä voin sinulle tarjota, on ystävyyteni, kunnioitukseni ja mieltymykseni."

"Minä olen vain tehnyt velvollisuuteni", nyyhkytti Romana.

"Kaikki eivät tee niin", vastasi kuningatar sulkien hänet syliinsä. "Tästälähin saat aina olla minun kanssani, ja minä luotan sinuun enemmän kuin kehenkään muuhun."

Romana suuteli hänen käsiänsä ja lausui, että hänen hartain toivonsa oli saada elää ja oleskella kuningattaren kanssa.

Kuninkaan kuolintaudin aikana hän olikin Katariinalle suureksi avuksi ja lohdutukseksi, ja kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai ennen muita sen luottamuksen, että sai maata kuningattaren huoneessa.

Mutta nyt tapahtui Romanassa kummallinen muutos. Hän saattoi pitkät ajat istua ja tuijottaa samaan paikkaan, ja kun häntä puhuteltiin, hypähti hän ylös voiden tuskin tukahuttaa huudahdusta.

Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi, ettei hän ollut sairas, hän vain luuli, että hänen aikansa oli pian tullut, vakuuttaen samalla, ettei hän pelännyt kuolemaa.

Sillä välin hän kalpeni ja laihtui huomattavasti, kärsivä piirre ilmestyi hänen kuvankauniille kasvoilleen tehden hänet vielä viehättävämmäksi, ja Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.

Eräänä päivänä, kun hän pyysi ja kehotti häntä sanomaan, vaivasiko häntä joku suru, peitti tyttö kasvonsa käsillään ja puhkesi valtavaan itkuun.

Kuningatar kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja koetti vetää häntä luokseen.

Tytöltä pääsi tahtomattakin tuskanhuudahdus.

"Mikä sinua vaivaa?" virkahti Katariina kauhistuneena. "Teinkö sinulle pahaa?"

"Älkää kysykö minulta; minä en saa ilmaista mitään", änkytti tyttö vaikeroiden.

"Kuka sinua kieltää?"

"Valani."

"Kenelle annettu?"

"En uskalla sanoa."

"Sinä sanot sen, Romana, jos sinussa vielä on rakkautta minuun."

"Oi kuningattareni, se on juuri teidän tähtenne!"

"Minunko tähteni?"