Part 4

Herttua sanoi jäähyväisensä ja läksi, mutta tästä hetkestä alkaen hän ajatteli yhtämittaa, miten voisi tällaisia salateitä vaikuttaa prinsessaan. Jonkun päivän kuluttua hän tahtoi neuvotella asiasta italialaisen kanssa, mutta tämä oli kadonnut. Hän tiedusteli linnassa, mutta siellä ei ollut häntä näkynyt moneen päivään; hän jatkoi edelleen hiljaisuudessa tiedustelujaan, mutta turhaan. Muutamat sanoivat, että Bellini luultavasti oli matkustanut pois, toiset taas, että hän oli kotonansa sairaana, sillä hänen huoneestaan oli yöllä nähty valoa. Mutta vaikka herttua sekä lähetti sinne sananviejiä että kävi siellä itse, pysyi portti suljettuna, ja naapurit, joilta asiaa tiedusteltiin, vastailivat vältellen, mutta jos heitä oikein ahdistettiin, tunnustivat he kuulleensa sieltä omituista melua, niin että pahat henget siellä luultavasti olivat elämöimässä eikä kristittyjen ihmisten pitäisi koskaan astuman jalallaan hänen oviensa sisäpuolelle.

Herttua, oli aivan suunniltaan uteliaisuudesta, mutta ei voinut tehdä muuta kuin odottaa.

Sillä välin oli italialainen suurella kekseliäisyydellä hankkinut itselleen tiedot olosuhteista linnassa ja käyttänyt niitä hyväkseen. Hän oli varustautunut kaikkia syytöksiä vastaan, siltä varalta, että mahdollisesti tulisi ilmi, ja toimi nyt yhtä salaisesti kuin rohkeastikin.

Cecilian vanha imettäjä, joka oli aivan epätoivoinen nuoren neitinsä lohduttomasta surusta eikä koskaan puhunut muusta, oli halukkaasti kuunnellut Bellinin vakuutuksia, että salaisten keinojen avulla voisi hankkia prinsessalle takaisin hänen entisen hilpeytensä.

Ilman suurempia vastustelemisia hän aukaisi pienen kamarin, missä Cecilia ennen oli usein oleskellut, ja siellä sai italialainen nyt tehdä valmistuksiansa.

Prinsessa Sofian ensimäinen hovineitsyt oli jo ennen suosinut vilkkaankiihkeää italialaistamme; täälläkin sai hän itselleen sopivan huoneen, tietysti mitä suurinta varovaisuutta noudattamalla.

Tämä tapahtui jo kaksi kuukautta kuningasvainajan kuoleman jälkeen, jolloin prinsessan ankaraan suruun oli jo ehtinyt sekaantua väsymyksen ja yksitoikkoisuuden tunnetta, mikä teki tämmöisen elämäntavan melkein sietämättömäksi. Kuningatar oli ainoa, jonka luona he saivat käydä, mutta hänen todellakin syvä surunsa vaikutti vain painostavasti nuoriin mieliin, ja tietämättänsäkin he kaipasivat vaihtelua ja huvitusta.

Eräänä iltana, kun imettäjä ojensi Cecilialle hänen iltajuomansa, sanoi hän mielistellen:

"Juokaa pohjaan, prinsessani, niin nukutte hyvin ja näette kauniita unia."

"En voi nukkua enkä tahdo uneksia", vastasi Cecilia. "En minä laskeu levolle."

"Tietysti te käytte levolle, lapsi kultaseni, mutta ei tuonne sänkykamariin, jossa niin monesti olette itkenyt itsenne näännyksiin, vaan tänne, tähän pieneen kamariin, jossa teidän tapanne oli laulaa ja soittaa autuaasti nukkuneelle isävainajallenne."

"Älä puhu semmoista, en minä voi itkeä enää tänään."

"Eihän teidän tarvitsekkaan, neitiseni. Kas niin, nyt sohvalle; jos ette nuku heti, voitte sitten mennä sänkykamariin."

"Enkö minä riisuudu?"

"Ei nyt heti... minä olen täällä etuhuoneessa, kun vain huudatte, olen heti täällä."

"Mitä tämä on, imettäjäni... sinussa on nyt jotakin salaperäistä... kuka on sinut houkutellut tällaiseen?"

"Älkää kysykö, minulle on sanottu, että te pitäisitte siitä, mutta en minä pakota teitä; jos prinsessa niin tahtoo, niin minä lopetan sen ennenkuin se alkaakaan."

"Ei, antaa olla... kuka se on?"

"Minä olen vannonut, etten ilmaise häntä."

"Ja sinäkö voisit vaieta? Mutta se on yhdentekevää, minä istun tähän... anna tänne juoma."

"Olen itse juonut samaa nestettä ja tiedän, että se ei ole vaarallista", vastasi imettäjä ojentaen hänelle pienen, sievästi koristellun hopeapikarin.

Cecilia maistoi siitä.

"No, lapseni, maistuuko pahalta?"

"Ei, päinvastoin; lähdetkö pois?"

"Minä jään etuhuoneeseen, mutta jos prinsessa tahtoo, niin teen vastoin kieltoa ja..."

"Ei, kyllä sinä saat mennä. Maljasi!" Hän tyhjensi pikarin ja lisäsi: "Ota kynttilä mukaasi, en minä pelkää ensinkään."

Imettäjä teki vanhasta tottumuksesta ristinmerkin, mutisi Isämeitänsä, otti kynttilän ja meni.

Cecilia ei tiennyt, oliko hän nukkunut. Hän oli kuullut suloista, ihmeellistä musiikkia, ja sitten... niin, sitten hän tiesi olevansa aivan valveilla; hän oli nähnyt, ensin epäselvästi, sitten aina selvemmin nuoruuden ensi lempensä esineen, nuoren Niilo Sturen.

Hän peitti silmänsä käsillään ja oli hämillään. Olo Vadstenassa ja silloiset tapaukset kuvastuivat elävästi hänen mieleensä. Kun hän taas nosti silmänsä, katsoi hän häntä suoraan silmiin, jotka surullisen vakavina olivat luotuina häneen. Prinsessa pani kätensä ristiin ja kuiskasi:

"Anna minulle, anteeksi, Niilo!"

Tämä hymyili ja aukaisi suunsa sanoaksensa jotakin.

"Tulenko sisään, prinsessa kultaseni?" kuului oven takaa.

"Ei, ei, mene tiehesi", kuului kiivas vastaus.

Mutta näky oli kadonnut, ja turhaan hän tuijotti pimeyteen, se ei palannut...

Taas oli pikari hänen kädessään, miten se tuli siihen, sitä hän ei tiennyt... se oli täynnäkin, hän tyhjensi sen siinä toivossa, että näky uudistuisi.

Hän nukkui suloisesti, mutta enää uneksimatta, ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, oli aurinko jo korkealla ja vanha, uskollinen hoitajatar nojausi huolestuneena hänen vuoteensa yli.

"Sissa kultaseni, kuinka kauan olette nukkunut!"

Hämmästyneenä Cecilia nousi istumaan sohvaan.

"Enhän minä ole ollut riisuttunakaan", sanoi hän.

"Ette, mutta ensi yön makaatte oikein omassa hyvässä vuoteessanne."

"En suinkaan, minä makaan aina täällä, aina, aina, kuuletko!"

"Herra varjelkoon, miten te olette kiivas."

"Pane kello tänne pöydälle, niin minä soitan, jos haluan jotakin, sillä sinä et saa häiritä minua kesken ihanimpia unelmiani."

"Enkö minä saa tietää, mitä prinsessa on uneksinut?"

"Et, sitä et saa."

"Mutta jos minä arvaisin?"

"Sitä et voi!"

"Sepä olisi peijakasta!"

"Luulenpa, että sinä kiroilet!" Cecilia purskahti kaikuvaan nauruun.

"Onpa jo kauan siitä, kun olen kuullut semmoista ääntä, ja jos se on unelmieni vaikutusta, niin --"

"Voipa olla, muoriseni!"

"No, sittenpä pyrkii jotakin kielelleni."

"Mitä sitten?"

"Eräs nimi vain!"

"Varohan, ettei se herätä muistoja, jotka..."

"Minä olen vaiti kuin muuri."

"Kunhan vain muuri ei särkyisi."

"Siitä ei vaaraa, jos niin tarvitaan, neiti hyvä."

"Sinä olet aika hupsu; mutta sen tiedät nyt, että tahdon maata täällä joka yö."

"Yksinkö?"

"En tiedä aivan varmaan, olenko yksin", kuiskasi Cecilia punastuen.

"Ette ole aivan varma!... Mutta, hyvät enkelit... enhän minä voi uskoa, että..."

"Tyynnyhän toki, ainoastaan unelmani, suloiset ja rakkaat unelmani ovat kanssani."

"Uneksikaa mitä tahdotte, siunattu lapsoseni; unelmat ovat kuin virtaava vesi."

"Nyt olet tuhma, mene nyt tiehesi, minä tahdon uneksia taas."

Kesti kuitenkin useita päiviä, ennenkuin näyt palautuivat. Cecilia paloi halusta saada nähdä niitä toistamiseen.

* * * * *

Kustaa kuninkaan viimeisinä aikoina oli nuori ranskalainen nimeltä Jean Lecoeur otettu hoviin esilukijaksi ja kielenopettajaksi; hänellä oli harvinaisen hyvä lauluääni, ja hovin pienissä iltaseurusteluissa hän sai usein laulaa luutun säestyksellä.

Kun hän samalla oli erittäin kaunis nuori mies, mielistyivät kaikki naiset häneen ja nimittivät häntä keskenään hyväilynimellä _Mon coeur_. [Le coeur = sydän. Mon coeur = sydämeni.]

Hovijuorut kertoivat, että prinsessa Sofia oli hyvin kiintynyt häneen, ja kuiskailtiin, että kun Lecoeur loi suuret, eloisat silmänsä prinsessaan, niin tämä punastui ja kääntyi äkkiä poispäin.

Kukaan ei voinut kuitenkaan sanoa, että prinsessa olisi koskaan keskustellut kahdenkesken nuoren Lecoeurin kanssa, ja hänen punastumiseensa kiinnitettiin sitä vähemmän huomiota, kun yleensä luultiin, että hänellä oli todellakin taipumusta Maunu herttuaan.

Alussa olikin asianlaita niin, tai hän luuli ainakin niin olevan, olihan herttua komea, nuori herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa; prinsessa kuunteli mielihyvällä hänen ikuisen lemmen vakuutuksiansa, ja joskaan hän ei vielä ollut antanut mitään varmaa lupausta, luuli herttua kuitenkin pian saavansa sen.

Tällä kannalla olivat asiat kuninkaan kuollessa; melkein samaan aikaan tai vähää ennen oli Sofia saanut tietää, että herttua oli salaisissa suhteissa erääseen porvaristyttöön Tukholmassa, ja tästä hän harmistui silmittömästi.

Kuningassuru oli muka luonnollinen syy vetäytyä pois seurustelusta hänen kanssaan.

Mutta niistä ajoista asti oli hänellä mielessään katkaista kaikki suhteet herttuaan.

Prinssi Juhana, jolle hän uskoi salaisuutensa, kielsi kyllä häntä sitä tekemästä. Se häväistysjuttu, jonka alaiseksi Cecilia joutui Vadstenassa, oli vielä tuoreessa muistissa, ja ken tietää, mitä Sofiasta sanottaisiin, jos hän nyt purkaisi jo yleisesti tunnetun liiton.

Jos herttua olikin rakastunut porvaristyttöön, mitä hänen tarvitsi huolia siitä; hänen arvoansa vain vahingoittaisi se, että hän oli ottanut korviinsa tuollaisia juoruja.

"Ole yhtä ystävällinen herttualle kuin ennenkin, se on minun neuvoni", sanoi prinssi.

Ja hänen nuori sisarensa noudatti neuvoa harmissaan ja vastahakoisesti, sillä hän ei uskaltanut muuta.

Eräänä päivänä sanoi Elisabet hänelle:

"Lecoeur on pyytänyt saada laulaa ja soittaa meille tänään, ja minä olen suostunut."

"Me emme ota ketään vastaan", väitti Sofia kiivaasti.

"Hän istuu tuolla salissa, ja meidän tarvitsee vain aukaista ovet kuullaksemme häntä."

"Ei, ei, se ei käy päinsä."

"Sinä voit mennä makuukamariin, minä tahdon kuulla häntä."

Lecoeur tuli. Hän oli harjoitellut Kustaa kuninkaan lempilauluja ja lauloi niitä nyt selvästi, sujuvasti ruotsiksi. Prinsessat hämmästyivät aluksi, mutta pian nousi ilo ja ihastus ylimmilleen. Itkien he vaipuivat toistensa syliin; soinnukkaat, surumieliset sävelet tunkeutuivat heidän sydämiinsä, saattoivat sinne uutta eloa ja uusia ajatuksia, toivat lohdutusta, sytyttivät toiveita.

Hetkisen kuluttua laulu vaikeni.

"Hän menee, minun täytyy kiittää häntä", sanoi Elisabet ja riensi huoneesta.

Sofia istui ja kuunteli sykkivin sydämin; hän ei voinut erottaa sanaakaan.

Elisabet palasi pian.

"Hän tulee taas tänne huomenna", huusi hän jo ovessa.

"Elisabet, miten sinä tohdit?"

"Pyysithän sitä itse, ja olisitpa nähnyt, miten iloiseksi hän tuli, kun sanoin, että sinä olit kuulemassa laulua."

"Sinun ei olisi pitänyt sanoa hänelle sitä."

"Mutta nyt se on tehty, ja kyllä sinä voit olla tulematta tänne huomenna."

Mutta Sofia tuli joka päivä. Hän kadehti sisartansa, joka sai puhutella ja kiittää häntä; hän halusi nähdä Lecoeuriä, mutta ei voinut rikkoa hovitapojen ankaria säädöksiä.

Silloin kertoi hänen hovineitsyensä eräänä päivänä suurena salaisuutena, että jos prinsessa tahtoisi tyhjentää pienen pullon, jonka hän antaa hänelle, hän saisi nähdä ajatuksensa ilmielävinä silmiensä edessä.

Sofia arveli, että se oli mahdotonta, mutta hänellä oli kyllä halua koettaa sitä.

Määrättyyn aikaan hän tyhjensi pullon.

Hän näki edessään Jean Lecoeurin, joka katseli häntä surusilmin.

Hän tukehutti huutonsa peläten, että näky häviäisi yhtä nopeaan.

Silloin hän huomasi pullon uudelleen olevan kädessänsä, ja melkein tietämättänsä hän vei sen huulilleen.

Lecoeurin katse tuli eloisammaksi, hän katsoi häntä rukoillen... hän näytti lähestyvän...

"Pois, pois," huudahti prinsessa kauhistuen.

Samassa näky hävisi.

Mutta kun hän seuraavana iltana taas kuuli Lecoeurin laulavan, syntyi hänessä mitä ankarin halu saada nähdä häntä, ja sentähden hän sanoi hovineitsyelleen, että tämä hankkisi useampia pulloja tuota ihmeellistä juomaa; siitä muka nukkui niin hyvästi.

Toisen kerran hän näki hänet. Lecoeur seisoi maalaustelineiden ääressä maalaamassa kuvaa, _hänen_ kuvaansa... hän tunsi sen heti.

Taulu oli valmistumaisillaan; hänellä oli kirja kädessä, ja maalaaja polvistui suutelemaan sitä.

"Lecoeur!" kuiskasi hän.

Tämä kääntyi nopeasti. Sofia ei ollut koskaan nähnyt häntä niin iloisena; hän viittasi tauluun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tuo on minun!" ja sitten hän painoi sitä rintaansa vasten.

Mikä rohkeus... Sofia teki estävän liikkeen.

Silloin kävi hänen katseensa uhkamieliseksi, ja kiihkeästi hän painoi suudelman kuvan huulille.

Sofia huudahti.

Näky oli hävinnyt.

"En koskaan enää tahdo nähdä häntä."

Mutta seuraavana iltana hän taas kuunteli hänen lauluaan ja kadehti Elisabetia, joka sai nähdä hänet ja puhutella häntä.

Sen ajatuksen, että Lecoeur rohkeni rakastaa häntä, olisi luullut synnyttävän vihaa Sofiassa, mutta sen sijaan se täytti hänet ihastuksella ja ilolla, jota mitkään järjelliset syyt eivät voineet vähentää.

"Hän rakastaa minua!" ajatteli Sofia itsekseen. "Ja minä, minä, enköhän minäkin rakasta häntä."

Seuraavalla kerralla Sofia näki hänet lukemassa; Lecoeur katsoi häntä tuskan ilme kasvoillaan ja ikäänkuin työnsi luotaan hänen kuvansa ja jatkoi senjälkeen lukuaan.

Kumma kyllä, Sofia oli huomaavinaan laulussa aina senjälkeen samaa mielentilaa, missä hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hempeät, haaveilevat sävelet saivat sisimmät tunteet väräjämään; se oli alussa myötätuntoista osanottoa, mutta muuttui pian liekehtiväksi himoksi, joka pani miettimään keinoja, miten saisi tavata rakastettunsa, hovin saamatta siitä juorun aihetta.

Elisabet tuli hänelle avuksi.

Hän ehdotti, että he nyt jatkaisivat ranskankielen opintojansa; eihän heillä olisi siihen koskaan parempaa aikaa, ja olihan heidän autuaasti nukkuneen isänsä toivomus, että he kehittäisivät itseänsä tiedoissa.

Punastuen kääntyi Sofia hänestä pois.

"Sinä ehkä voisit sen tehdä, rakas sisko", sanoi hän. "Kysy kuninkaalta ja leskikuningattarelta."

Kumpainenkaan ei nähnyt siinä mitään pahaa, ja niin alkoivat luennot. Aluksi otti niihin osaa ainoastaan Elisabet.

Mutta Sofia oli läheisyydessä, hän kuunteli Lecoeurin sointuvaa ääntä ja halusi olla mukana.

Samaan aikaan sanoi hänen hovineitsyensä, ettei tuota ihmeellistä juomaa enää ollut useampia pulloja saatavissa, ja täten olivat siis häneltä kaikki näyt hävinneet.

Turhaan työskenteli mielikuvitus tuon rakkaan kuvan esiinloihtimisessa; se oli ja pysyi poissa.

"Lecoeur suree jotakin", kertoi Elisabet. "Tule mukaan, ehkä hän sanoo sen sinulle."

Juuri tätä Sofia sekä pelkäsi että toivoi. Sellainen tunnustus olisi ainaiseksi erottanut heidät toisistaan.

Ja kuitenkin, kuinka kovasti hän sitä halusikaan kuulla!

Kiusaus oli liian suuri; hän päätti itsekseen olla jääkylmä, mutta hänen halunsa paloi kuulemaan lemmen vakuutuksia, lemmen, jossa hän ei suinkaan ollut osattomana.

Niin hän eräänä päivänä seurasi Elisabetia luentohuoneeseen.

Lecoeur ei tiennyt tästä mitään; hänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti.

Mutta sitten, kuinka kunnioittava ja huomaavainen hän olikaan!

Kun Sofia luki, tunsi hän, että opettajan silmät olivat kiintyneet häneen, mutta heidän katseensa eivät kohdanneet milloinkaan; oli selvää, että ne välttivät toisiaan.

Elisabet oli se, joka piti keskustelua vireillä. Hän ehdotti, että lukutunteja jatkettaisiin joka aamupäivä kello 8--10 ja että Lecoeur joka ilta soittaisi ja laulaisi prinsessoille heidän neuloessaan.

Sofia ei tiennyt, kävisikö se laatuun, mutta sisaren vakuutukset, että kuningas ja leskikuningatar olivat antaneet myöntymyksensä, saivat hänetkin suostumaan.

Miten toisenlaisia olivatkaan luennot, kuin mitä Sofia oli kuvitellut!

Lecoeur ei unohtanut silmänräpäykseksikään velvollisuutensa vaatimaa kunnioitusta.

Hänen malttavaisuutensa rohkaisi Sofiaa. Tämä tahtoi pakottaa hänet ilmaisemaan tunteensa, tuli yhtäkkiä puheliaaksi ja häikäilemättömäksi, hänen kopea olemuksensa muuttui alentuvaksi tuttavallisuudeksi. Kun hänen käsiään paleli, pyysi hän hymyillen opettajan lämmittämään niitä omissaan.

Nämä kädet olivat kuumeenpolttavat, ja Sofia tunsi niiden vapisevan tarttuessaan hänen käsiinsä; hän näki värien vaihtelevan hänen poskillaan, ja kun hän kysymyksillään sai hänet katsomaan silmiinsä, näytti tuo silmäys anovan sääliä.

Itse ei Sofia tuosta suinkaan kärsinyt vähintä. Lecoeurin rakkaudesta hän oli varma; ehkäpä vain pelko siitä, että olisi pakko poistua ainaiseksi hänen silmäinsä edestä, sitoi hänen kielensä.

Pakottaakseen hänet tekemään tunnustuksensa voisi Sofia kyllä olla huolimatta arvostaan, mutta ensin hän tahtoi koettaa, olisiko muita keinoja.

Prinsessa Sofia oli ainoastaan 18-vuotias; hänen ainoa ystävänsä oli hänen tuskin 14-vuotias sisarensa Elisabet, mutta tälle hän ei _tahtonut_ uskoa salaisuuttansa, leskikuningattarelle hän ei _uskaltanut_, ja siten oli hän aivan yksin.

Hän tunsi hyvin veljiensä kevytmielisyyden; jo muutamia viikkoja isän kuoleman jälkeen oli kuningas Eerik aukaissut linnan portit rakastajattarilleen.

Tämän olisi luullut herättävän paheksumista, mutta päinvastoin kumartelivat hovin herrat ja naiset syvempään kuin ennen; nuori kuningas oli vapaamielinen herra, ja mitä hän oli tehnyt, sitä voivat hekin itsekukin kenenkään moittimatta tehdä.

Joskin Sofia alussa oli pitänyt Maunu herttuasta, oli mieltymys jo aikaa sitten mennyttä; nythän rakasti ensi kertaa, rakasti nuoren sydämensä koko lämmöllä, ja vaikkakin hänen järkensä väitti, että tämä rakkaus oli hulluutta, tuntui se hänestä kuitenkin kalliimmalta kuin koko hänen elämänsä. Vielä taisteli hän lemmenkiihkoansa vastaan, joka päivä päivältä tuli yhä valtavammaksi; muutamina päivinä näytti siltä, kuin Lecoeur olisi tehnyt tunnustuksensa, kun hänen silmäyksensä olivat kiihkeämmät ja äänensä hurmaavampi kuin tavallisesti, mutta toisinaan taas ei katse noussut lattiasta ja ääni oli melkein kuiskaava.

Oli hyvin luultavaa, että Lecoeur tiesi hänen ajatuksensa. Miksi hän ei siis tehnyt tunnustustansa?

Jotta hän voisi rauhassa puhua Sofian kanssa, täytyi saada Elisabet poistumaan. Mutta tämäkin tunsi näistä kokouksista viehätystä, uutta ja vaarallista.

Sofian kanssa hän ei puhunut kenestäkään muusta kuin Lecoeuristä; hänen nuori mielikuvituksensa oli kaikesta päättäen hyvin kiihkeässä toiminnassa, ja juuri tästä arkaluontoisesta asiasta Sofia päätti puhua Lecoeurin kanssa. Samalla hän, niin hän arveli, voisi ehkä luoda silmäyksen tämän omaan sydämeen ja poistaa juovan heidän väliltään; Lecoeurin täytyi tehdä tunnustuksensa, maksoi mitä maksoi.

"Minä tahdon puhua kanssanne kahdenkesken", kuiskasi hän Lecoeurille seuraavan lukutunnin alussa.

Tämä kumarsi mitään vastaamatta, mutta Sofia huomasi selvään, että hän lukutunnin aikana oli miettivämpi ja hiljaisempi kuin koskaan ennen.

Ollessaan lähdössä sanoi hän: "Neiti Elisabet, minulla on muutamia taiteellisessa suhteessa vähäpätöisiä tauluja, jotka mielelläni näyttäisin teille."

"Ovatko ne mukananne?" kysyi Elisabet vilkkaasti. "Ne ovat siihen liian suuria, ne ovat huoneessani läntisessä tornissa... Beata neitsyt tietää kyllä tien, mutta jättäkää hänet etuhuoneeseen, hän ei saa niitä nähdä."

"Minä tulen", huudahti hilpeä tyttö.

"Mutta sen täytyy kaiken tapahtua ikäänkuin teidän omasta alkuunpanostanne; avain riippuu naulassa oven pielessä, te aukaisette oven ja menette yksin sisään."

"Ettekö te ole kotona?"

"Sitä voitaisiin paheksua, mutta jos maltatte odottaa, niin voinhan minä yhtäkkiä tulla."

"Minä odotan", huudahti hän ja taputti tyytyväisenä käsiään. "Niin ihmeen hauskaa!"

"Mutta mihin aikaan?"

"Sen saatte te määrätä."

"Ehkäpä neiti Sofia tekisi sen?"

"Kello kahdeksan huomis-aamuna!" sanoi Sofia hätäisesti.

"Lukutunnilla!" huomautti Elisabet pettynein mielin.

"Minä olen poissa kello kahdeksan", sanoi Lecoeur, kumarsi ja katosi.

"Hän ei kutsunut sinua mukaan."

"Hän tiesi, etten minä olisi siihen suostunut."

"Minä kerron sitten sinulle kaikki!"

"Se sinun täytyy tehdä!"

"Etkö sinä pidä hänestä?"

"Pidän kyllä!"

"Minä pidän sanomattoman paljon!"

"Elisabet, sinä unohdat, kuka sinä olet ja mikä hän on", vastasi Sofia epävarmasti.

"Eikö meidän autuas isävainajamme sanonut: ihminen kuin ihminen, ja hän on kauniin, mitä olen nähnyt."

Sofia sai töin-tuskin hänet vaikenemaan; asia oli pidettävä salassa kaikilta.

Sen huomasi Elisabetkin, mutta tuo hänen ensimäinen seikkailunsa oli koko päivän hänen ajatuksissaan.

Entä Sofia, mitä hän sanoisi Lecoeurille?... Miten alottaisi keskustelun ilmaisematta sydämensä ajatuksia, ja mihin asiat johtaisivat? Ehkäpä ikuiseen eroon... ah, hän ei voi, hän ei tahdo elää ilman häntä.

* * * * *

Kun Lecoeur jätti prinsessat, kiirehti hän pieneen vinttikamariinsa ja heittäytyi istumaan ankaran epätoivon vallassa.

"Minä en voi, se on mahdotonta", vaikeroi hän onnettomana, "parempi on paeta vaaraa".

Hän otti kiireesti esille vanhan kapsäkkinsä, joka oli nurkassa maalaustelineiden takana, ja heitti siihen muutamia vaatekappaleita, joita oli huiskin-haiskin tuoleilla ja penkeillä. Lukko oli rikki, sitä ei voinut sulkea, mutta kaikeksi onneksi oli hänellä köyttä, sen hän kiersi kapsäkin ympäri, ja niin oli siitä suoriuduttu.

Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen; kaikkialla oli tauluja, selkäpuolet huoneeseen päin, siinä oli koko kuninkaallisen perheen muotokuvat, paitsi Sofian. Hän aukaisi nuttunsa ja otti esiin hänen kuvansa, jota kantoi povellaan.

"Kaikki muut jääkööt, sinä seuraat minua", kuiskasi hän painaen huulensa medaljonkiin. Hän piilotti sen uudelleen poveensa, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa sekä riensi nopeasti rappusia alas ja pois linnasta.

"Minne matka, ranskalainen!" kuului ääni häntä vastaan. Se oli Maunu herttua. Lecoeur kumarsi ja aikoi mennä.

Silloin tartuttiin väkevällä kädellä hänen olkapäähänsä ja herttua katsoi häneen terävästi.

"Minä toivon, että teidän sievoinen naamanne viehättää prinsessaa yhtä vähän kuin minuakin", sanoi hän. "Teidän armonne?"

"Ei ole teille ollenkaan suosiollinen; minulle on sanottu, että teidän pitäisi valvoa minun etujani prinsessa Sofian luona, eikä hän ole koskaan ollut minulle kylmempi kuin nyt."

"Siinä suhteessa voin minä hyvin vähän", vastasi Lecoeur vahvasti punastuen.

"Teillä onkin ehkä enemmän halua asettua minun tielleni. Mutta olkaa varuillanne; sen mehiläisen, joka aikoo pistää, lyön minä säälittä kuoliaaksi!"

Näin sanoen herttua jatkoi matkaansa linnaan. Lecoeur ohjasi hitain askelin ja pää kumarassa kulkunsa Pyhän Klaran kirkon seuduille, missä Bellini asui.

Tämän asunto oli melkein ruhtinaallinen, ja kuningas ja prinssit sekä etevimmät aatelistosta kävivät usein hänen luonansa.

Ne kestit, joita hän piti harvoille vierailleen, olivat herkulliset, ja hyvin halukkaasti niissä käytiin.

Yleensä hän ei ottanut ketään vastaan, mutta Lecoeur pääsi heti sisään.

Italialainen loikoili pienellä sohvalla kalliiseen itämaiseen yönuttuun kääriytyneenä. Päässään oli hänellä helmillä koristeltu lakki ja oikeassa kädessä kaksiosainen intialainen tupakkapiippu, josta hän silloin-tällöin puhalsi savupilven.

Huone oli melkein täynnä kevyttä, hyvältä tuoksuvaa savua.

Lecoeur pysähtyi hämillään.

"Tuletpa onnelliseen aikaan", sanoi italialainen. "Minä imen viisautta samasta lähteestä kuin muinaisajan suuret miehet. Neekeripalvelijani on tuonut Persiasta tätä kallisarvoista yrttiä, joka selvittää tulevaisuuden aivoituksia."

"Voivatko muutkin kuolevaiset saada sitä?" kysyi Lecoeur.

"Eivät, poikani, se on maailmalle salaisuus, suotu ainoastaan valituille."

"Minä en varmaankaan ole niiden joukossa!"

Hänen äänensä ilmaisi suurta alakuloisuutta.

Bellini katseli häntä tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä, ja hänen katseensa synkistyi.

"Miksi olet tullut tänne?"

"Sanomaan jäähyväisiä."

"Jäähyväisiä?" Hän nousi nopeasti.

"Minä en voi jäädä tänne!"

"Et _voi_!" Ääni kaikui uhkaavana.

"Olkaa sääliväinen!"

Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana italialaisen tuliset silmäykset polttavina koettivat tunkeutua uhrinsa läpi saadakseen selville sen salaisimmat ajatukset.

Lecoeur seisoi kalmankalpeana, voimattomana hänen edessään, kurjana työaseena, joka oli rohjennut ajatella omia toiveitaan... Pyöveli hymyili hänen sitä havaitsemattansa.

"Kenelle te kuulutte?" kysyi hän ankarasti.

"Pyhälle jesuiittaveljeskunnalle!"

"Mitä veljeskunta ennen kaikkea vaatii?"

"Sokeaa tottelevaisuutta!"