Part 32

"Olemme saaneet kirjoituksenne, rouva Kaarina, jossa alamaisesti pyydätte, että me tahtoisimme ottaa teidät ja ne, jotka teille kuuluvat, kuninkaalliseen suosioomme ja suojaamme, kuin myöskin, että tahtoisimme teidän poikanne parasta, jonka olette kuullut lähetetyksi pois valtakunnasta. Me olemme pitääksemme teistä huolta antaneet teille tiluksia ja taloja ja me tahdomme niitä vielä lisätä tilaisuuden sattuessa, jos te käyttäydytte meitä, meidän rakasta emäntäämme ja perillisiämme kohtaan niinkuin tulee.

Mitä tulee lapsiinne, joista kirjoitatte, tahdomme toimia niin, että he eivät kärsi mitään puutetta, olkootpa sitten valtakunnassa tai sen ulkopuolella."

Tässä se selvitys, minkä hän sai.

Vierasten henkilöiden kautta sai hän kuitenkin tietää, että Kustaa oli lähetetty Olmütziin, jossa häntä kasvatettiin luostarissa.

Juhana, joka tahtoi päästä kaikesta, mikä oli yhteydessä hänen onnettoman veljensä kanssa, lähetti pojan ensin Preussiin kasvatettavaksi. Siellä hän aluksi kävi jesuiittain koulussa Braunsbergissä, ja nämä aikoivat saada hänestä välikappaleen tuumiensa toteuttamiseksi.

Luultavasti hänellä ei ollut tarpeellisia edellytyksiä, sillä hänet lähetettiin sittemmin Vilnaan ilman mitään toimeentulon avustusta.

Opintojaan ei hän kuitenkaan tahtonut keskeyttää, ja voidakseen ansaita elatuksensa täytyi hänen iltaisin käydä yltympäri ravintoloissa harjaamassa matkustajain kenkiä ja hoitamassa heidän hevosiaan. Jos hän jolloinkulloin oli niin onnellinen, että oli saanut kokoon muutaman äyrin, käytti hän ne heti lähettääkseen kirjeen äidilleen, mutta kirjeet otettiin aina takavarikkoon, joten ne eivät tulleet äidin käsiin.

Yhdessä tyttärensä kanssa eleli Kaarina rouva hiljaista ja rauhallista elämää.

Nuori Sigrid sai kaikin puolin huolellisen kasvatuksen, mutta hänen olennossaan oli jotakin arkaa, aivan kuin äidissä muinoin.

Monet seikat kehottivat Juhana kuningasta osoittamaan kaikkea mahdollista suopeutta veljensä leskelle.

Vaikuttavin niistä oli ehkä se suuri sääli, jota hänelle yleensä osoitettiin.

Mitään harmia ei hän enää saanutkaan Kaarinan tähden, ja senvuoksi hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi lahjoittamalla hänelle maaliskuussa 1578 Liuksialan kartanon ja kuusikolmatta talonpoikaistaloa Satakunnassa.

Monet pyrkivät Kaarinan tuttavuuteen, ja hän oli kaikkia kohtaan ystävällinen ja hyväntahtoinen.

Hän oli laajalti ympäristössä tunnettu hyväntekeväisyydestään sekä nöyryydestään ja hiljaisuudestaan, jolla oli ihmeellinen voima vetämään kaikkia surullisia ja tarvitsevaisia hänen luokseen, ja kaikille tiesi hänen lämmin ja rakkaudesta rikas sydämensä neuvon, kaikki saivat häneltä apua.

Mutta hänen sielunsa sisimmässä asui alituinen, voittamaton kaipuu. Rakastettu poika oli hänen mielessään.

Kun hän sitten vihdoinkin eräältä matkustavaiselta sai hänen omakätisen kirjeensä, oli hänen rintansa melkeinpä ilosta ratketa.

Se oli päivätty Thornissa. Kustaa oli oleskellut siellä muutamia vuosia; hän lueskeli ahkerasti, mutta kärsi puutetta ja sai usein mennä nälkäisenä levolle.

Ja äidillä oli yltäkyllin.

Miten onnellinen hän olikaan voidessaan auttaa poikaansa hänen huolissaan!

Mutta jälleennäkemisen halu tuli yhä voimakkaammaksi, etenkin äidissä.

Nuori Kustaa Eerikinpoika edistyi hyvin opinnoissaan; hän puhui melkein kaikkia eläviä kieliä ja harrasti lämpimästi kemiallisia tutkimuksia, jotka anastivat suuren osaan sekä hänen ajastaan että ajatuksistaan.

Hän oli perinyt isänsä opinhalun, mutta hän oli siveellinen ja hyväntapainen nuorukainen, joskin hyvin helläsydäminen ja helposti viekoiteltava.

Jo hyvin nuorena hän joutui salaisten juonittelujen esineeksi. Jesuiitat toivoivat hänen kauttansa voivansa saada Ruotsin uudelleen katoliseksi. Kun Juhana sittemmin alkoi kääntyä pois katolisuudesta, yrittivät Eerikin vanhat ystävät yhdessä katolisten kanssa syöstä Juhanan valtaistuimelta.

Yritys tuumailtiin panna toimeen Ranskan rahallisella kannatuksella, ja Kustaan oli tultava hallitsemaan Ruotsia ranskalaisena alakuninkaana.

Mutta Kustaa hylkäsi kaikki semmoiset ehdotukset.

Hänen lyhyet elämänvaiheensa esitämme tarkemmin vastedes; nyt pysyttelemme vain siinä, mikä lähemmin koskee hänen äitiään.

Kustaata oli kuoleman uhalla kielletty tulemasta Suomeen, mutta vihdoin sallittiin Kaarinan matkustaa Rääveliin häntä tapaamaan.

Kaarina ei tästä antanut edeltäkäsin tietoa pojalleen. Hän lähti matkalle heti luvan saatuaan.

Räävelissä hän ei tuntenut ketään. Mutta se oli yhdentekevää; poikansa hän kyllä arveli löytävänsä.

Hän tarkasti jokaista, jonka kohtasi, mutta häntä ei ollut heidän joukossaan.

Väsähtäneenä ja alakuloisena hän palasi illalla majataloon, johon oli asettunut asumaan.

"Missä opiskelevaiset enimmäkseen oleskelevat?" kysyi hän isännältä.

"Täällä minun luonani on heillä tapana tyhjentää oluthaarikkansa iltaisin", vastasi tämä. "Ovatko he jo tulleet?"

"Suuri joukko on tullut, mutta eivät kaikki."

"Saanko minä mennä sinne?"

"Kyllä, jos etsitte jotakin heistä." Kaarina rouva meni. Tarkastellen siirtyivät hänen silmäyksensä miehestä toiseen; -- ei, kehenkään heistä ei hänen sydämensä kiintynyt, kukaan heistä ei voinut olla hänen Kustaansa.

Surullisena ja kaihomielin hän taas kääntyi huoneeseensa. Silloin hän kuuli tutun äänen, joka sai hänen sydämensä sykkimään, ja melkein mielettömänä hän tempasi erään oven auki.

Huone oli melkein täynnä savua; henkilö, joka teki jotakin kemiallista koetta, seisoi kumarassa muutaman palavan lampun ääressä puhuen kovalla äänellä latinaksi.

Miten sykkikään äidin sydän! Hän ei voinut selvästi erottaa pojan kasvojen piirteitä. Hän meni varovasti ikkunan luo ja aukaisi sen; -- savu tupruili ulos, mutta kokeentekijä ei kohottanut päätäänkään. Oliko se hän vai eikö? Sanomaton tuska valtasi äidin.

Samassa silmänräpäyksessä löi kello kirkontornissa kuusi. Juuri kun viimeinen lyönti kaikui, nosti poika vähäsen päätänsä ja sanoi leppeällä äänellä: "Äiti!"

"Kustaa!" huudahti äiti ilon huumaamana.

Ennenkuin Kustaa ehti huomatakkaan, tunsi hän olevansa kahden käsivarren syleilemänä; hiukset otsalta työnnettiin syrjään, ja kuumat suutelot peittivät pienen syntymämerkin.

Nyt hänkin ymmärsi kaiken. Äiti ja poika olivat taas löytäneet toisensa.

Miten paljon olikaan kumpaisellakin kyselemistä, miten paljon vastailemista! Ei ole toista sellaista suhdetta maailmassa kuin äidin ja pojan välinen. Äiti yksin voi täysin käsittää poikansa ajatusjuoksun ja ohjata sitä; poika taas voi äitinsä katseesta lukea anteeksiannon ja nähdä siinä rakkauden, jonka säteilystä taivas kirkastuu.

Mutta kauan he eivät saaneet olla yhdessä. Kaarinan täytyi palata Suomeen, Kustaan Puolaan Ja tämän jälkeen he eivät enää toisiaan nähneet.

Hiljaa ja vaieten Kaarina palasi. Joskin kaipaus pilvenä lepäsi hänen otsallaan, loisti kuitenkin kaikkialle ulottuva rakkaus hänen lempeistä silmistään.

Tämä rakkaus ulottui hänen entisiin vihollisiinsakin, kun he häntä tarvitsivat.

Muistanemme Olavi Stenbockin, joka oli vankilassa kohdellut Eerikkiä sydämettömällä julmuudella ja lopuksi ampunut hänen käsivartensa läpi; monta vuotta senjälkeen asetti Sigismund hänet puolalaispuolueen johtajaksi.

Kaarle herttua törmäsi yhteen hänen kanssaan Liuksialan lähistössä, löi hänen sotajoukkonsa ja otti johtajan vangiksi.

Itse hän oli riehunut kuin villipeto, ja villipedon kohtelukin hänen osalleen tuli.

Hänet sidottiin puuhun ja ammuttiin; sitten kaivettiin kuoppa, johon hänen ruumiinsa heitettiin.

Tästä tiedon saatuaan Kaarina lähetti muutamia palvelijoita, jotka korjasivat ruumiin ja pukivat sen; se haudattiin sitten kunniallisesti vihittyyn maahan.

Viisineljättä vuotta Kaarina eli puolisonsa jälkeen.

Tyttärensä, vävynsä ja tyttärensä lasten ympäröimänä hän eli Liuksialassa hiljaista, vaatimatonta elämäänsä kaikkien kunnioittamana ja rakastamana.

Hän kuoli 1612 ja haudattiin Tottien hautaholviin Turun tuomiokirkkoon.

Tulipalo hävitti vanhan temppelin raunioiksi. Silloin Ruotsi ja Suomi ojensivat toisilleen kätensä yhdessä kohottaakseen hänelle muistomerkin.

Komeassa hautaholvissa nähdään jalovartaloinen kuningatar Kaarina, joka jättää kruununsa ruotsalaiselle hovipojalle seuratakseen itse suomalaista poikaa uuteen kotiinsa.

Aseet ja vaakunakilvet ovat taiteellisesti järjestetyt, ja valo lankee mustalle, kuninkaallisella kruunulla koristetulle marmoriarkulle.

Arkun kylkeen on hakattu nimi Kaarina Maununtytär.

Toinenkin, vielä kallisarvoisempi ja katoomattomampi muistopatsas on pystytetty kuningatar Kaarinalle. Sen hän on itse vaatimattomalla olennollaan ja rakkaudesta rikkaalla sydämellään luonut itselleen Ruotsin ja Suomen historiassa.