Part 31

Vielä oli hänellä toki luonaan vaimonsa ja lapsensa, vielä sai hän soittaa luuttua ja lukea. Keskusteluaineitakaan ei liene puuttunut, ei ainakaan hengellisistä kysymyksistä, nyt kun kaksi pappia oli lähetetty hänen luokseen.

Vuosi 1572 toi mukanaan monta vaaraa Juhana kuninkaalle. Sota tsaari Iivanan kanssa riehui täydessä liekissään. Melkein koko sotavoima oli lähetetty tuota kauheaa vihollista vastaan; ja nyt uhkasi kapina puhjeta kaikkialla Ruotsissa. Rutto raivosi Tukholmassa, nälänhätä ahdisti valtakuntaa, yleinen turvattomuus vallitsi maassa, murhia ja ilkitöitä tehtiin, ja kaupungeissa tapahtui suuria tulipaloja. Joutuipa siihen vielä huhu liikkeelle, että kuningas Eerik oli saanut vapautensa ja että kuningas Juhana ja herttua Kaarle olivat riitaantuneet keskenään.

Ranskan lähettiläs Kööpenhaminassa kuvaili maan tilaa niin kauheaksi, että oltiin aikeissa antaa valtakunnanneuvostolle takaisin kaikki se valta, mikä sillä oli ollut ennen Kustaa Vaasan hallitusta.

Tämän johdosta Juhana kirjoitti Kaarlelle:

"Maassa on liikkeessä paljon vääriä huhuja, osittain erimielisyydestä meidän välillämme, osittain Eerikin vapauttamisesta, jota venäläinenkin niin sietämättömillä ehdoilla vaatii. Mitenkähän kävisi, jos sisällinen meteli yhtyisi näihin ulkonaisiin vihollisiin? Sentähden pyydämme me teidän armoltanne lausuntoa, mitenkä on meneteltävä kuningas Eerikin suhteen, jos sellaista kavallusta ilmenisi, koska hyvin huomaamme, ettei hallituksemme koskaan tule tässä maassa olemaan mitään hauskaa, niin kauan kuin hän elää."

Kaarle vastasi, ettei hän ollut kuullut mitään semmoista; joskin rahvas joissakuissa maakunnissa rohkenisi nousta kapinaan, niin se Jumalan avulla kukistettaisiin, jos Gripsholmaan asetettaisiin hyvä ja uskollinen varustusväki, niin että se voisi kestää parin kuukauden piiritystä. Se oli hänen veljellinen neuvonsa.

Todellisuudessa kohdeltiin kuitenkin niitä huovejakin, jotka vartioivat Eerikkiä, niin huonosti, mitä ruokaan ja vaatteisiin tulee, että hekin lopulta kävivät kapinallisiksi. Juhana joutui vallan suunniltaan, ja yhtenä ainoana päivänä, toukokuun 15:ntenä, hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä Eerikin tarkasta vartioimisesta käskien vähimmänkin vaaran uhatessa "lyhentämään kuningas Eerikin elämän sillä tavoin kuin heidän valtakirjansa määrää".

Toimeenpano jäi kuitenkin tuonnemmaksi, joko sentähden, ettei vaaraa ollut tarjolla, tai siksi, että pelättiin Kaarlea, kun vanki vielä oleskeli herttuakunnan alueella.

Kesäkuussa 1573 Eerik siirrettiin Gripsholmasta Vesteråsiin. Kuljettiin Mälarin yli ohi saarien ja luotojen, jotka nyt olivat kesäkomeudessaan, Svartån luona olevaan vanhaan linnaan. Siellä vietiin vangittu kuningas ja hänen kuningattarensa huoneeseen, jonka he jo seuraavana päivänä saivat vaihtaa pimeään vankityrmään, jonka ikkunoissa oli leiviskänpainoiset kalterit ja ovessa rautapönkkä. Tässä synkässä vankilassa kuningatar Kaarina ja hänen lapsensa erotettiin puolisosta ja isästä.

Rajaton oli Eerikin epätoivo. Kaarina ja lapsethan olivat ainoa jäännös hänen onnensa haaksirikosta, ja heidän rakkautensa oli tähän asti ystävällisen auringonsäteen tavoin levittänyt valoa tai ainakin jotakin viihdytystä synkkäin vankilanmuurien sisäpuolelle. Nyt oli hänen elämäänsä pimittämässä kolkko yksinäisyys ja -- mielenhäiriö. Hänelle sanottiin kyllä, että Kaarina rouva jäi linnaan, mutta että hänen täytyi terveytensä tähden asua suuremmassa ja valoisammassa huoneessa.

Vesteråsissa oli Kaarina menettänyt nuorimman poikansa, ja suru oli ankarasti jäytänyt hänen jo ennestäänkin heikkoja voimiaan.

Ah, aina oli Eerik ensiksi ja viimeksi ajatellut itseänsä; mitä hänen täytyi kärsiä, sen voi Kaarinakin kestää, ajatteli hän. Oli niin sydäntäviiltävä näky, kun Kaarina erotettiin hänestä, että sotamiehetkin vuodattivat kyyneleitä. Entä Kaarina? Tiesikö hän ehkä, mikä oli kysymyksessä, tiesikö hän, että valitukset ja kyyneleet eivät auttaneet mitään? Paremmin kuolleena kuin elävänä hänet vietiin pois.

Muutamia päiviä myöhemmin hänet ja lapset lähetettiin takaisin Tukholmaan.

Liikuttava on Eerikin kuvaus surustaan ja rakkaudestaan. Kaksi kirjettä Kaarinalle on tallella. Niissä Eerik toivottaa hänelle kaikkea onnea ja Jumalan siunausta sekä kyselee, onko Kaarina kuullut, kuinka hän on huutanut häntä ikkunasta, niinkuin hän joka päivä teki. Sitten hän kertoo, että hänet on viety ylös linnan läntiseen torniin Kaarinan oven ohi. Kaarina oli ehkä kuullut, kun hän huusi kovasti ja ilmoitti sen hänelle. Hän ei tiennyt, mihin Kaarina nyt oli viety, mutta hän arvasi, että hän oli linnassa siinä huoneessa, jossa he ensin olivat olleet yhdessä. Suokoon Jumala, että heidän pitkä surunsa kerran vaihtuisi iloon ja että se tapahtuisi vielä täällä maan päällä. Hän tahtoisi kirjoittaa enemmän, mutta hänellä oli niin huonot kirjoitusneuvot. Oli se hänen käsialaansa kuitenkin. Kirjoittakoon Kaarina vastauksen, jos jollakin tavoin saisi siihen tilaisuuden, ja sitten hän uskoi hänet Jumalan haltuun.

Toisesta kirjeestä huokuu valitusta ja levottomuutta Kaarinan ja lasten tähden. Siinä on sekaisin varoituksia välttämään kaikkea pahaa ja kehotuksia ainaiseen uskollisuuteen, koska lapset, Kustaa ja Sigrid, voisivat joutua kärsimään, jos äiti tekisi rikoksia.

Muutkin merkit osoittavat, että hän elämänsä loppuun asti oli yhtä palavalla rakkaudella kiintynyt Kaarinaan. Erään kirjan reunuksiin on hän ainakin seitsemään paikkaan piirtänyt naisen kuvan kantamassa suljettua kruunua, eikä tähän ole voinut olla esikuvana kukaan muu kuin Kaarina. Sitten kun hänen järkensä taas oli sekaantunut, haaveili hän siitä puutteesta ja huonosta kohtelusta, jota Kaarinan täytyi kärsiä. Hän, tuo horjuva, oikullinen kuningas, pysyi ilossa ja surussa uskollisena sille naiselle, jolle hän kerran oli antanut kätensä ja jonka tähden hän, joskin tietämättään, oli uhrannut kruununsa.

Että Juhanaa vaivasi alituinen pelko vangitun veljensä tähden, sitä osoittavat kaikki hänen toimensa. Muuta kuin pelkuruutta ei voinut olla se, että hän yhdeksän vuotta antoi hänen kitua vankilassa, sillä seuraava ote siitä valtakirjasta, joka annettiin kuningas Eerikin vartijoille, todistaa, ettei hän itse tekoa kammoksunut:

"Me Juhana III y.m. y.m.... koska olemme tulleet huomaamaan monella tavalla petollisesti vehkeiltävän kuningas Eerikin vapauttamiseksi, jonka tähden myös muutamia juonittelevia ihmisiä on pantu kiinni ja joutunut meidän käsiimme, ja koska hän itse joka päivä ei ainoastaan uhkaa meitä sekä rakkaita perillisiämme, vaan myöskin on sitä mieltä, että hän toimittaa koko Ruotsin valtakunnan aatelin pois päiviltä... olemme sentähden määränneet ja käskeneet tämän meille rakkaan Krister Gabrielinpojan sekä meidän uskollisten palvelijaimme Akseli Maununpojan, Juhana Kaarlenpojan, Juhana Sanderinpojan ja Juhana Pietarinpojan pitämään muiden meidän uskollisten palvelijaimme kanssa, jotka nyt ovat komennetut sinne, tarkkaa vaaria kuningas Eerikistä, ja jos niin tapahtuisi, minkä Jumala estäköön, että olisi olemassa joko jokin salaliitto tai joku muu voima, joka tahtoisi ja voisi laskea vapaaksi kuningas Eerikin, eivätkä meidän määräämämme henkilöt, joiden tulee vartioida häntä, mitenkään voisi semmoista estää, niin olemme me meille rakkaan valtakunnanneuvoston suostumuksella niin päättäneet ja annamme nyt tässä meidän uskollisille palvelijoillemme täydellisen valtakirjan ja käskyn lyhentää hänen elämänsä valmistamalla hänelle unikukka- tai elohopeajuoman, niin väkevän, ettei hän voi elää yli muutaman tunnin; tämä juoma tulee heidän antaa hänen juoda. Ja jos hän ei tahtoisi nauttia mainittua juomaa, tulee heidän pakottaa hänet siihen. Älköötkä palvelijamme viivytelkö siinä, kunnes joku sellainen kapinallinen joukko, joka tahtoisi vapauttaa hänet, on tullut linnan edustalle, vaan lopettakoot hänet kohta, kun huomaavat, että siihen suuntaan on joku kapina tai kansanmeteli tekeillä, minkä kuitenkin Jumala estäköön. Jos joku kapinallinen joukko tulisi linnan edustalle sen ollessa ilman puolustusta, eikä kukaan siitä tietäisi, ennenkuin he olisivat perillä, niin asettakoot silloin palvelijamme hänet tuolille ja aukaiskoot suonet sekä hänen käsistään että jaloistaan, jotta veri juoksee hänestä kuiviin ja hän kuolee. Jos hän ei tahdo sallia sellaista suonenlyöntiä, niin tulee heidän olla niin vahvat, että he voivat väkisin pidättää hänet tai sitoa hänet käsirautoihin siksi, kunnes se on toimitettu, tai myöskin väkivallalla tarttua häneen, heittää hänet sänkyyn ja tukehuttaa hänet polstarilla tai suurilla tyynyillä; antakoot kuitenkin hänen sitä ennen puhutella pappia ja nauttia sakramenttia. Tätä älkööt palvelijamme suinkaan laiminlyökö, jos he tahtovat, että heitä pidetään uskollisina, kunniallisina miehinä. Kirjoitettu asunnossamme Svartsjössä 21 p:nä kesäkuuta vuonna 1573.

J.R.S." (Sinetti.)

Näytti melkein siltä, kuin Juhana olisi tuntenut nautintoa ajatellessaan veljensä kuolintuskia ja sentähden antanut niin tarkkoja määräyksiä siitä, millä tavoin hänet oli surmattava.

Toimeenpaneminen lykkäytyi kuitenkin vielä kaksi vuotta, luultavasti sentähden, että ne herrat, joiden tehtäväksi Eerikin vartioiminen oli uskottu, olivat siihen vastahakoisia. Ei ainakaan Maurits Yrjönpoika, Djulan herra, joka oli yksi heistä, seuraavana vuonna ottanut huomioonsa saamiaan muistutuksia, jotka koskivat sekä kirjallisen valtuutuksen että niiden "suullisten" ohjeiden täytäntöönpanoa, joita hän oli saanut.

Murhan täytyi siis jäädä Juhanan omain palvelijain toimeksi, ja useinmainitun valtakirjan sisällys toistetaan kuninkaan omassa kirjeessä 19 p:ltä tammikuuta 1577 hänen hovimestarilleen Eerik Antinpojalle, Bjurumin herralle, joka silloin oli päällikkönä Örbyhusissa. Sitäpaitsi uskottiin vartijantoimi, samalla kuin Maurits Yrjönpoika kokonaan syrjäytettiin, tunnottomalle Juhana Henrikinpojalle, joka hyvin tunsi Juhanan salaisimmatkin ajatukset ja tuumat.

Juhana Henrikinpoika oli aivan sopiva mies siihen toimeen, jonka hän oli ottanut tehdäkseen. Hän oli murhannut miehen ja mennyt sitten naimisiin hänen vaimonsa kanssa, josta rikoksesta hän sai jesuiitoilta syntinsä anteeksi. Lopuksi hän joi itsensä kuoliaaksi.

Kuningas Juhanan oma kamaripalvelija Filip Kem valmisti myrkyn. Kun Henrikinpoika helmikuussa tuli Örbyhusiin, näytti hän päällikölle kuninkaan allekirjoittaman käskyn Eerikin surmaamisesta.

Mitään väkivaltaa ei tarvinnut käyttää. Eerik huomasi, että kaikki vastustus oli turhaa, ja valitsi myrkyn.

Hän ripitti itsensä ja nautti pyhää ehtoollista helmikuun 24 p:nä, käyttäytyi arvokkaasti ja vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin, paitsi kun oli kysymyksessä anteeksi antaminen vihollisilleen. Sitä hän ei tahtonut.

Helmikuun 25 p:nä hän nautti myrkyn hernerokassa. Pian senjälkeen hän tuli koviin tuskiin. Kun kuolema oli lähellä, kysyi pappi uudelleen, eikö hän tahtonut sydämestään antaa anteeksi vihollisilleen.

"Tahdon", vastasi hän, "kaikesta sydämestäni."

Tuntia myöhemmin hän kuoli. Se tapahtui kello 2 aamulla helmikuun 26 p:nä 1577, hänen 44:nnellä ikävuodellaan ja yhdeksännellä vankeutensa vuodella.

Pikaviesti lähetettiin Juhanan luo.

Tämä julistutti maaliskuun 1 p:nä Tukholman saarnastuoleista Eerikin kuoleman käskien lisätä siihen, että se oli seurauksena pitkällisestä sairaudesta, Örbyn maaherra ja Eerikin hovisaarnaaja vahvistivat sen todistuksellaan.

Todistuksessa mainittiin, että kuningasta olivat vaivanneet katumuksen tuskat, jotka usein olivat kiihtyneet heikkomielisyyteen ja raivoon asti; ilma Örbyhusissa oli epäterveellistä, ja linnassa liikkui vaarallisia tarttuvia tauteja. Kuningas oli ollut jalkeilla muutamia päiviä, mutta pian täytyi hänen mennä vuoteeseen. Todistuksen jäljennöksiä lähetettiin julistusten mukana.

Kun nämä paperit saapuivat Kaarlelle, tuli hän hyvin pahalle mielelle ja kirjoitti Juhanalle:

"Vaikka me puolestamme emme ensinkään epäile, että veljemme on kuollut oikealla, luonnollisella kuolemalla, pelkäämme me kuitenkin, että monet sekä koti- että ulkomailla luulevat aivan toisin, että nimittäin pahat ihmiset ovat jouduttaneet hänen loppuansa. Meidän arvelumme mukaan olisi sentähden sekä teidän majesteetillenne että meidän ja useain muiden hyvän nimen ja maineen vuoksi ollut hyvää ja suotavaa, että siihen aikaan, kun veljemme heikkous alkoi lisääntyä, olisi lähetetty Örbyhyn joitakuita arvossapidettyjä miehiä neuvostosta ja sen ulkopuolelta näkemään hänen kärsimisensä vaiheita. Mutta kun niin ei ole tapahtunut, niin olkoon se sillänsä. Odotamme kuitenkin täydellä luottamuksella, että teidän majesteettinne toimittaa hänen ruumiilleen kunniallisen hautauksen, joka on hänen arvonsa mukainen. Ennenkuin se tapahtuu, soisimme halusta, että teidän majesteettinne ilmoittaisi siitä meille."

Tähän Juhana vastasi, että hän kyllä olisi lähettänyt neuvosherroja Eerikin kuolinvuoteen ääreen, jos hän olisi ajoissa saanut siitä tiedon (ennen oli hän kuitenkin puhunut Eerikin pitkällisestä sairaudesta). Hautauksesta hän kirjoitti, että se oli jo asianmukaisesti toimitettu Vesteråsissa, joka lepokammio ei liene Eerikille liian halpa-arvoinen, koska niin monta muuta kuningasta lepää vähemmänarvoisissa paikoissa, niinkuin Alvastrassa, Vretassa, Varnhemissa y.m. Eerik ei tullut haudatuksi Upsalaan eikä semmoisilla kunnianosoituksilla kuin heidän autuaasti nukkunut herra isänsä, sentähden että heidän sekä elämässään että hallituksessaan oli ollut niin suuri erotus. Kuitenkin toivoi Juhana niin toimittaneensa Eerikin hautaamisen, että se kaikkien mielestä, jotka olivat sen nähneet, oli tapahtunut moitteettomasti.

Tämän asian laita oli niin, että joukko pappeja, aatelisia ja ylioppilaita seurasi ruumista Örbystä Vesteråsiin. Siellä se asetettiin julkisesti nähtäväksi, jotta jokainen tulisi täysin vakuutetuksi siitä, että se todellakin oli kuningas Eerik. Sitten vietettiin hautajaiset maaliskuun 13 p:nä.

Ruumisarkku, joka oli tehty höyläämättömistä laudoista, pantiin oikealle puolelle matalaan, siistimättömään komeroon, joka sitten muurattiin umpeen. Sen päälle kiinnitettiin levy, jossa oli seuraava kirjoitus:

"Mutta nyt on valtakunta kääntynyt ja tullut minun veljeni omaksi: Herralta on se hänelle tullut. 1 Kun. kirj. 2:15."

Taaskin kirjoitti Kaarle Juhanalle:

"Meille on kerrottu totena, että kuningas Eerikin ruumis on pantu mitättömään holviin höyläämättömistä laudoista tehdyssä arkussa j.n.e. Meidän mielipiteemme mukaan näyttää siltä, kuin veli-vainajamme ruumiin olisi pitänyt saada säädyllisempi hautaus. Olihan veljemme kuitenkin kuninkaallista sukuperää ja itsekin voideltu ja kruunattu kuningas, joka oli toimittanut hallitessaan paljon hyvää ja miehekästä, joskin, Jumala paratkoon, hän tuli vaikuttaneeksi paljon pahaakin. Vaikka hän, ikävä sitä muistellakin, on ollut teidän majesteettinne ja meidän vihollisemme, niin luulemme kuitenkin puolestamme, että kaikkien vihollisuuksien tulee täydelleen unohtua, kun sielu eroaa ruumiista. Ei ole suinkaan kiitettävää vihamielin vainota kuollutta ruumista, eikä vainaja siitä tiedä; mutta ne, jotka ovat elossa, kiinnittävät siihen huomionsa ja käyttävät tilaisuutta panetellakseen ja häväistäkseen sukulaisia. Sellaisen olisimme kernaasti estäneet, jos meidän neuvoamme olisi pyyntömme mukaan edeltäpäin kuulusteltu. Mutta kun niin ei tapahtunut, antanevat Jumala ja ihmiset tämän meille anteeksi, minkä toivomme heidän tehneenkin. Mielipiteemme on nyt, että kuningas Eerikin olisi tultava uudelleen ja asianmukaisemmin haudatuksi joko Upsalaan tai harmaaveljesten kirkkoon Tukholmassa, mikä kyllä voi vielä tapahtua. Jos teidän majesteettinne ei haluaisi ryhtyä asiassa mihinkään kustannuksiin, tahtoisimme me kernaasti varojemme mukaan antaa siihen apuamme."

Kirje ei luultavasti ollut tervetullut; mitään vastausta ei annettu, ja Eerik sai jäädä ahtaaseen kammioonsa vielä kahdeksisadaksi vuodeksi.

Näin päättyy kuningas Eerikin historia. Paljon, hirveän paljon hän oli rikkonut, eikä suinkaan vähimmin omaa itseänsä vastaan, mutta ihmissilmissä näyttää kuitenkin siltä, kuin hän jo tässä elämässä olisi saanut sovittaa osan rikoksistaan.

Luokaamme nyt viimeinen silmäys Kaarina Maununtyttäreen.

Mitä hän tunsi ja kärsikään erotessaan hänestä, jolle oli antanut koko lämpimän ja rikkaan lempensä! Liian nöyränä ja kainona maailmalle suruaan näyttääkseen hän kätki sen kalliimpana aarteenaan; se oli hänen päiviensä ajatus, hänen öittensä unelma.

Hän oli kuin viaton karitsa pyöveliensä käsissä, ja hänen vihollisensa saattoivat pistellä ja haavoittaa häntä mielinmäärin. Hän, tuo halveksittu ja pilkattu, ei voinut muuta kuin vaieta ja kärsiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkeutunut huoneeseensa lapsineen, kietonut käsivartensa heidän ympärilleen, kuiskaillut heille isän nimeä, pannut heidän pikku kätösensä ristiin ja opettanut heitä lastenhuulillaan lausumaan rukouksia laupeuden ja rakkauden Jumalalle sen onnettoman puolesta, joka kitui Örbyhusin julmassa vankilassa.

Kaksi vuotta Kaarina oleskeli lapsineen Tukholmassa tarkan vartioimisen alaisena. Hänen kohtalonsa herätti monessa sääliä, ja sitäpaitsi, hänellä oli poika, joka saattoi tulla vaaralliseksi, jos ei Juhanalle, niin Sigismundille. Sentähden pois!

Molempine lapsineen lähetettiin Kaarina rouva Suomeen. Hänen tuli oleskella Turussa, jossa hänen vankeutensa oli verrattain lievää.

Hän tuli kyllä täten erotetuksi vielä kauemmaksi Eerikistä, mutta mitäpä oli lähemmyydestä hyötyä, kun he eivät kuitenkaan saaneet tavata toisiaan.

Kuningas Juhana oli aikaisemmin suunnitellut tuumansa; hän tiesi kyllä mitä tarkoitti.

Kaarina oli ollut vuoden Turussa, kun keväällä 1577 saapui tieto Eerikin kuolemasta.

Mitenkähän hän otti sen vastaan?

Voimme otaksua, että hän ensin vuodatti katkeria kyyneleitä. Toivo oli kyllä kuiskinut hänelle, että heidän olisi mahdollista tavata toisensa vielä tässä elämässä, ja miten olikaan hän iloinnut siitä!

Mutta sitten hän tietysti kiitti Jumalaa koko sielustaan siitä, että Eerik, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nyt oli päässyt vapaaksi kaikista maallisista kahleista, ja hän toivoi varmaan hiljaa sydämessään, että Eerik lopulta oli tullut tyytyväisemmäksi, nöyremmäksi, kärsivällisemmäksi.

Tästälähin oli Eerik oleva vielä enemmän kuin ennen hänen omansa; heidän ajatuksensa kohtaisivat usein toisensa, ja hän tuntisi toisinaan Eerikin olevan luonansa.

Ah, hän tiesi kyllä, että Eerik oli ollut rikollinen syntinen, mutta mies ja vaimo ovat yhtä. Sentähden hän tahtoi ottaa hartioilleen niin suuren osan syntikuormasta, kuin jaksoi kantaa, ja olla valittamatta, vaikkakin uudet koettelemukset kohtaisivat häntä. Maallinen matka päättyy kerran, ja hän kohtaa lopulta Eerikin siinä valtakunnassa, jossa ei enää mikään ero tule kysymykseen.

Ja koettelemus tulikin, kovempi, sydäntäsärkevämpi kuin hän oli voinut ajatellakkaan.

Muutamia kuukausia kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai täydelleen vapautensa ja hänelle annettiin neljä maatilaa.

Mutta lähetti, joka toi hänelle lahjoituskirjeen, oli saanut käskyn viedä pois hänen poikansa. Kuningas tahtoi muka itse pitää huolen hänen kasvatuksestaan.

Hänen poikansa! -- Aluksi Kaarina tuskin uskoi korviaan. -- Mihin hänet tahdottiin viedä?

Kuningas ei ollut sanonut sitä.

Ei, ei, se oli mahdotonta. Kuningas ei voinut vaatia sitä! -- Ja kyynelten virtaillessa hän kietoi käsivartensa poikansa ympäri.

Hänelle ei tehdä mitään pahaa, vakuutti lähetti, mutta kuninkaan tahto pitää täytettämän.

Silloin äidin käsivarret vaipuivat hervottomina alas, kyynellähteet herkesivät vuotamasta, ja hän kysyi tyynesti, melkeinpä kuolon tyyneydellä: "Milloin se tapahtuu?"

Tuo muuten kovasydäminen mies oli itsekin liikutettuna kyyneliin asti, kun vastasi:

"Minä voin viipyä huomiseen."

"Sitten saan järjestää hänen pikku matkalaukkunsa." Itse oli hän neulonut jok'ainoan vaatekappaleen. Kaikki olivat ne valmistetut hänen entisistä vaatteistaan, ja jokainen niistä voi kertoa oman jutelmansa; mutta kaikki sai nyt käydä hyvin lyhyesti, sillä Kustaa seurasi häntä, mihin tahansa hän meni.

Nähdessään äitinsä surun oli poika itkenyt yhtä kovasti kuin hänkin.

Nyt piti äidin lohduttaa häntä ja vastata kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

"Minkätähden, rakas äiti, minä matkustan pois?"

"Päästäksesi kouluun tietoja saamaan."

"Täytyykö minun oleskella vallan vierasten joukossa?" kysyi hän tukahtuneella äänellä.

"Kaikki ovat hyviä ja kilttejä sinulle."

"Lupaatko kirjoittaa minulle usein?"

"Ethän sinä osaa lukea, rakas lapseni."

"Toiset lukevat sen minulle."

"Mutta minä en tahdo, että muut näkevät miten huonosti minä kirjoitan. Sitä eivät saa nähdä muut kuin minä."

"Minä koetan kiireesti oppia; kirjoitatko _sitten_?" kysyi hän uupumatta.

"En, ennenkuin voin tehdä sen paremmin kuin nyt. Et sinä voisi lukeakkaan variksenvarpaitani."

Poika katseli häntä ihmetellen; kirkkaat lapsensilmät täyttyivät kyynelillä.

"Emmekö me saa kuulla mitään toisistamme?" kysyi hän murtuneella äänellä.

Silmänräpäyksen katsoi Kaarina lohduttomana poikaan; sitten hän sulki hänet kiihkeästi syliinsä.

"Yksi keino on olemassa, jonka avulla voimme olla yhteydessä keskenämme, mutta se on salaisuus, jota et saa kenellekään ilmaista."

"Luota siihen, että minä voin olla vaiti."

"Joka kerta kun kello lyö kuusi, aamulla tai illalla, sanon minä aivan hiljaa: Kustaa! ja sinä sanot: äiti! Jumalan luona kohtaavat ajatuksemme silloin toisensa; me rukoilemme hartaan rukouksen toistemme puolesta, ja niin tapaamme toisemme kahdesti päivässä, vaikka olisimme tuhat penikulmaa toisistamme."

Pojan silmät säihkyivät. "Sen tahdon tehdä", sanoi hän.

Sitten Kaarina muistutti häntä, että hänen tuli aina olla tottelevainen ja nöyrä, ahkera ja uuttera sekä ennen kaikkea olla tekemättä mitään, jota luuli tai pelkäsi äitinsä paheksuvan.

Kustaa lupasi kaikki, mitä äiti häneltä pyysi, ja äiti pyyhkäisi hiukset poikansa otsalta ja suuteli pientä syntymämerkkiä oikealla ohimolla, niinkuin oli tehnyt tuhansia kertoja ennenkin.

"Nyt olemme hyvin tyyninä huomenna emmekä ole tietääksemmekään, että eronhetki on katkera", sanoi hän.

"Minä tahdon katsoa sinuun, rakas äiti, niin pysyn kyllä jäykkänä", vastasi rohkea poika.

Yönsä hän nukkui lapsuuden ja viattomuuden rauhaisaa unta eikä aavistanutkaan, että äitinsä virui syvästi masentuneena polvillaan hänen vuoteensa ääressä suudellen hänen käsiään ja kasvojaan sekä kostuttaen niitä kyynelillään.

Seuraavana aamuna hän oli ehkä tavallistaan kalpeampi mutta tyyni, melkeinpä kylmähkö.

Kustaan matkatoveri ei tahtonut, että Kaarina olisi seurannut alas veneelle.

"Se vain tarpeettomasti liikuttaisi teitä", sanoi hän säälien.

"Ei", vastasi Kaarina, "minä tahdon nähdä hänet niin kauan kuin mahdollista."

Sitten he menivät pitäen toisiaan lujasti kädestä.

"Ole lujana, Kustaa", kuiskasi hän jäähyväishetkellä niellen kyyneleitään.

Ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin saattoi nähdä pienen valkean liinan liehuvan aluksesta.

Kun hän taas tuli kotiin, lankesi hän polvilleen huudahtaen:

"Herra, tahdotko antaa tämän koettelemuksen pyyhkiä pois jonkun osan suuresta syntikuormastani! Kärsivällisesti tahdon tyhjentää pohjaan murheiden katkeran kalkin; älä vain anna hänen kärsiä vanhempainsa syntien tähden."

Näin tuli hänen mieleensä, että Jumala ehkä tahtoi sitä.

Silloin hänen ajatuksensa hämmentyivät; äidinsydän ei tahtonut sallia sitä, mutta nöyryys pääsi taas pian valtaansa, ja hän sanoi lohdullisesti:

"Herra ei pane meidän päällemme suurempaa kuormaa, kuin me kantaa voimme."

Mutta haava tihkui verta, ja toisinaan ahdisti häntä ankara tuska. Mitä olikaan tapahtunut hänen Kustaalleen, oliko hän vielä elävien joukossa?

Oi, hän ei uskaltanut kysyä, rukoilla vain. Sitten hän kirjoitti kuninkaalle pyytäen armoa itselleen ja lapsilleen.

Vastaus, jonka hän sai, oli päivätty 29:ntenä elokuuta 1577 ja kuului seuraavasti: