Part 30

Eikö vain olisi löytynyt kavaltajan kavaltajaa? Moni tiesi jo hänen piilopaikkansa, ja nyt hänet tuotiin esiin ja vietiin kaupungista.

Tuo katala joutui kiduttavan kuulustelun alaiseksi ja kärsi syyskuun 28 p:nä mitä julmimman kuolemanrangaistuksen.

Piiritystä kesti viikon ajan; "Kolmen kruunun" ja Brunkebergin tykit jymisivät yhtämittaa toisiaan vastaan, ja Eerik teki hyökkäyksiä sekä maitse että meritse, mutta menestyksettä.

Tällä välin kerrottiin kaupungissa, miten linna toisensa jälkeen antautui herttuoille.

Sanottiinpa koko valtakunnan joutuneen heidän käsiinsä ja että Tukholma yksin puolusti hyljättyä, puoleksi hourupäistä kuningasta.

Pian senjälkeen saapui herttuoilta lähetti luvaten, että porvaristo vapautetaan kaikesta rangaistuksesta ja sen etuoikeudet säilytetään, jos he vapaaehtoisesti antautuvat.

Nyt he rupesivat epäröimään.

Kohta senjälkeen tuli herttuoiden lähetti sovintoa hieromaan.

Eerik sai luvan pitää Ahvenanmaan ja Porvoon läänin niin kauan kuin eli, jos hän suostui omasta ja lastensa puolesta luopumaan kaikista oikeuksistaan kruunuun.

Porvaristo neuvoi kuningasta suostumaan tähän, samoin arkkipiispa ja hänen jäljelläolevat ystävänsä; he huomasivat sen hänen ainoaksi pelastuksekseen.

Mutta Eerik kieltäytyi; hän lupasi kaivaa maahan johonkin 50,000 dukaattia ja joukon hopeaa, sitten piiloutua ja sopivassa tilaisuudessa ottaa aarteensa esiin, värvätä sotilaita ja puolustautua.

Nyt huomattiin, että hän oli auttamaton.

Kaksi valtakunnanneuvosta, Niilo Gyllenstjerna ja Niilo Gylta, lähetettiin herttuoiden luo välittämään parempia ehtoja.

Sitä ennen he pitivät salaisen neuvottelun komentajan Antti Rålambin kanssa, joka lupasi seuraavana aamuna aukaista Eteläportin kuninkaan ollessa aamusaarnaa kuulemassa.

Tuli sitten kuningas Kustaan kuolinpäivän, 29:nnen vastainen yö.

Äänettömästi meni osasto herttuain sotajoukkoa Sten Lejonhufvudin ja de la Gardien johdolla veneissä yli Munklideista Långholmaan ja siitä Södermalmille; komentaja oli vastassa ja aukaisi portit.

Esteettömästi he marssivat Suurkirkolle.

Siellä istui Eerik saarnaa kuulemassa.

Joku ilmoitti hänelle uhkaavasta vaarasta; hän kutsui henkivartijansa ja riensi ulos.

Viholliset olivat jo Suurtorilla, ja Eerik juoksi ehtiäkseen ennen heitä linnan portille; mutta Sten Lejonhufvud, joka oli ratsain, ehti ennen häntä. Ojentaen pistoolinsa kuningasta kohti hän käski häntä heti antautumaan sanoen, että muuten oli henki kysymyksessä.

Eerik laski miekkansa ja ojensi kätensä sanoen: "Minä olen teidän vankinne, herra Sten."

Juuri silloin tuli muuan henkivartijoista ja lävisti herra Stenin, niin että hän putosi hevosen selästä ja kuoli heti.

Samassa tuokiossa, päästyään näin vapaaksi, kuningas huomasi de la Gardien, kiiruhti häntä vastaan ja survaisi miekkansa hänen käsivartensa läpi. Myöskin Antti Rålamb tuli haavoitetuksi. Hyökkäys hidastui täten, ja Eerik henkivartijoineen pääsi linnaan, ehtipä sulkemaan portitkin jäljessään.

Linnassa hän pyysi taalalaisilta apua sanoen mieluummin tahtovansa räjähyttää itsensä ilmaan "Kolmessa kruunussa" kuin mennä vankeuteen.

Silloin saapui sana, että Kaarle herttua oli ulkopuolella pyytäen puhutella kuningasta.

Tämä kiipesi muurille, ja keskustelut alkoivat. Kaarle antoi hyviä lupauksia, ja niin saatiin tuo onneton astumaan alas ja seuraamaan Suurkirkkoon, jossa oli keskusteluja jatkettava.

Siellä syntyi veljesten kesken kiivas sananvaihto, joka päättyi siihen, että Eerikin täytyi luopua hallituksesta ja antautua kunnialliseen vankeuteen.

Tämä tapahtui samana päivänä, melkeinpä samana hetkenäkin, kuin Kustaa Vaasa kahdeksan vuotta aikaisemmin oli kuollut.

Kuningas pantiin heti vankeuteen, ensin omiin huoneisiinsa ja sitten tyhjiksi tulleisiin Eskilinkamareihin.

Kun kaupunki oli valloitettu, katsoi sotaväki oikeudekseen ruveta ryöstelemään, ja Yrjö Pietarinpojan asunnossa odotettiin tavattavan aarteita kasoittain.

Venäläinen lähetystö asui sen läheisyydessä; sitäkin oli aikomus ryöstää.

Ei kukaan estellyt, ja niin jatkui ryöstelemistä melkein koko päivä.

Sattumalta sai Kaarle herttua tiedon tästä. Hän huomasi heti, että voisi seurata paljon pahaa, jos lähetystöä loukattaisiin, ja hän kiiruhti oitis paikalle tekemään väkivallasta loppua.

Huovit eivät tahtoneet ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviinsa, vaan jatkoivat niinkuin ennenkin.

Kun hyvät puheet eivät tehonneet, tiesi Kaarle varman keinon.

Miekka lensi tupesta. Toinen sai lappeesta, toinen terästä, kukin vuorostaan, kunnes kaikki pakenivat.

Näin hän palautti hiljaisuuden ja rauhan kaupunkiin ennen iltaa.

Tavallisuuden mukaan oli nuori herttua kulkenut edellä sotajoukkoineen ja valloittanut linnan; hän se myöskin hävitti kuninkaan sotajoukot ja pakotti hänet itsensä antautumaan vangiksi.

Juhana sitävastoin tuli jäljessä valtakunnanneuvoston ja herrain seuraamana.

Matkalla hän puhutteli heitä kehotellen heitä valitsemaan hänet yksin kuninkaaksi. Vadstenassa tehdyille sopimuksille ei muka tarvinnut antaa mitään merkitystä. Herrat kumartelivat ja suostuivat. Kaarle arvasi nämä salahankkeet. Juhanan uskottomuus ja hänen petollinen käytöksensä harmittivat häntä enimmän. Mitä hänen pitäisi tehdä?

Hän ei ollut kyllin mahtava vaatimaan osaansa valtakunnasta ja hallituksesta, mutta jos hän olisi voinutkin, olisiko hän tahtonut panna maata alttiiksi uusille eripuraisuuksille. Pois se! Jos Juhana tahtoi yksin korjata mitä maa oli saanut kärsiä, niin pitäköön kernaasti valtikan. Kaarle oli kyllä mies pitämään silmällä häntä.

Mutta herttuakuntansa, isän testamentin mukaan, ilman mitään vallan rajoituksia, joita Eerik oli tehnyt Arbogan sopimuksessa, sen hän tahtoi saada. Jalankaan leveyttä ei siitä saanut ottaa; siitä hän piti tiukasti kiinni.

Juhana suostuikin siihen heti. Kaarlen katseessa oli jotakin, joka vei häneltä halun tekemään vastaväitteitä.

Ja sitäpaitsi tulihan hän, Juhana, yksin kuninkaaksi; olihan Kaarle suostunut siihen.

Vihdoinkin hän oli päässyt siihen päämaaliin, johon niin kauan oli pyrkinyt.

Eerikin vangitsemisen jälkeisenä päivänä tapahtui kuningas Juhanan tulo Tukholmaan.

Airut huusi hänet kuninkaaksi, ja Kaarle herttua, neuvosto ja porvaristo osoittivat hänelle kunnioitustansa.

Mutta Kaarina, tuo hyljätty naisraukka, kehenkä tuli hänen turvautua kaiken tämän sekasorron aikana? Ollen vielä itsekin melkein lapsi kietoi hän tuskaisessa äidinrakkaudessaan käsivartensa pienokaistensa ympäri; kun sotamelske, laukaukset ja huudot kuuluivat hänen suojiinsa, asettui hän suojelevasti heidän eteensä, ikäänkuin tahtoen uhrata henkensä heidän puolestaan.

Tiehensä kaikkosivat kaikki palvelijat, Benediktus oli ainoa, joka oli jäljellä. Hän välitti viestejä hänen ja ulkomaailman välillä, ja niin säälivinä kuin suinkin saapuivat kaikki surulliset sanomat. Vihdoin saapui tieto, että kuningas oli vankina.

"Sallikaa minun mennä hänen luokseen", pyyteli hän kiihkeästi.

Se sallittiin, ja hän kiiti sinne, painoi povelleen hänen päänsä, kuiskaili hänen korvaansa lohduttavaisia rakkaudensanoja. Mitä voikaan uskollinen, rakastava nainen tällaisina hetkinä! Vähitellen hälveni se kauhea jännitys, jossa kuningas oli; hän saattoi itkeä, valittaa ja -- katua.

Mutta sellaista mielentilaa ei kestänyt kauan. Harmi, häpeä ja veljesviha palasivat ankarampina kuin koskaan ennen; hän kirosi heikkouttansa, että oli säästänyt herttuan hengen, ja työnsi luotaan Kaarinan sentähden, että tämä oli petollisesti viekoitellut hänet antamaan pahimmalle viholliselleen vapauden.

Kärsivällisesti sieti Kaarina kovia sanoja ja syytöksiä. Olihan Eerik niin sairas, epätoivoinen ja hyljätty. Joskin kaikki luopuivat hänestä, mitäpä siitä; olivathan he aina viettäneet onnellisimmat hetkensä kahdenkesken ja lastensa kanssa. Nyt he saivat aina olla niin, erillään maailmasta. Niin onnellisia he eivät olleet koskaan olleet kuin nyt tulivat olemaan.

Näin kuvaili Kaarina tulevaisuutta sellaiseksi kuin hänen oma mielikuvituksensa sen loi; siinä ilmeni, miten vähän hän tunsi maailmaa, tuota julmaa, rautakouraista todellisuutta, joka pian tuli kääntämään katkerat kasvonsa hänelle.

* * * * *

Eerik vedettiin oikeuteen alkupuolella vuotta 1569 kokoontuneiden säätyjen eteen. Itse hän ajoi asiaansa puhjeten ankariin mielenpurkauksiin aatelistoa vastaan.

Juhana keskeytti hänet sanoen: "Sinä olet järjiltäsi."

"Niin olin silloin, kun päästin sinut vankeudesta", vastasi hän kiihkeästi.

Syytöksessä olisi tarvinnut mainita ainoastaan, että Eerik usein oli ollut heikkomielinen, mutta tähän tyytyäkseen oli mielikarvaus liian suuri. Sentähden sotkettiin sekaisin todellisia ja valheellisia syytöksiä.

Hän aikoi häissään murhauttaa veljensä, ja kun he eivät tulleet, ajatteli hän ottaa hengiltä Saksin herttuan, panna sen aatelisten syyksi ja surmauttaa sitten heitä niin monta kuin saapuvilla oli. Kapinan aikana hän tahtoi ryöstää ja polttaa Tukholman, polttaa huoneeseensa äitipuolensa ja sisarensa tai myöskin viedä heidät Venäjälle. Hän oli alkanut sodan Tanskaa vastaan saattaakseen ruotsalaisille kärsimyksiä ja ehdoin-tahdoin toiminut niin, että he joutuivat tappiolle. Omin käsin oli hän surmannut viisi-, kuusikymmentä henkilöä ja tekeytynyt hourupäiseksi saadakseen sitä vapaammin riehua.

Sekä Juhana että säädyt tiesivät kyllä, miten paljon näissä syytöksissä oli perätöntä, mutta näiden perusteella tuomio kuitenkin allekirjoitettiin.

Eerikin lapsilta riistettiin kruununperimys-oikeus heidän halveksittavan ja epälaillisen sukuperänsä vuoksi; itse oli hänet pidettävä alituisessa, mutta kuitenkin ruhtinaallisessa vankeudessa.

Vankila, n.s. Eskilinkamarit, oli linnan lounais-osassa, ja siinä oli neljä holvia; karkeat rautakalterit olivat ikkunoissa, jotka olivat "korkeat kuin kirkon ikkunat" ja joista runsaasti tulvi huoneisiin päivänvaloa; seinät olivat laudoitetut.

Myöhemmin muurattiin ikkunat Juhanan käskystä osaksi umpeen, ja Eerikin täytyi tyytyä yhteen ainoaan huoneeseen. Tämäkin oli talvella niin kylmä, että hän valitti partansa aina olevan huurteessa.

Ensi aikoina hän kirjoitti yhtämittaa kirjeitä veljelleen ja tämän puolisolle. Hän kerjäili ja pyyteli päästä vapauteensa luvaten autuutensa kautta, ettei ryhtyisi mihinkään, joka olisi herttuoille ja valtakunnalle haitaksi; olipa hän suostuvainen vaikka matkustamaan Puolaan, kuningas Sigismundin luo. Silloin voitaisiin ainakin olla varmat siitä, ettei hänellä ole mitään hommia.

Mutta kun tästä ei ollut toivottua tulosta, joutui hän hurjaan epätoivoon; hänen huutonsa ja kirkunansa kuuluivat usein yli linnanpihan. Ummehtunut vankila-ilma, joka ikkunain umpeenmuuraamisen jälkeen oli tullut vielä pilaantuneemmaksi, oli kaksin verroin vastenmielistä sille, joka oli tottunut matkusteluun ja ruumiillisiin harjoituksiin, ja sellaisen hillittömän itsevaltaisuuden jälkeen, jota Eerik oli osoittanut, täytyi vankilan tulla hänelle todelliseksi helvetiksi.

Mutta kaikissa vaiheissa oli Kaarina uskollisesti hänen rinnallaan, niin kauan kuin se oli hänelle sallittu. Kirjeissään Eerik usein puhui vaimostaan ja lapsistaan, mutta liian itsekäs kun oli ollakseen huolissaan heidän tähtensä, hän ajatteli enimmäkseen vain omia kärsimyksiään.

Odota, odota, kuningas Eerik, vielä saat kirjoittaa ja soittaa luuttuasi, lukea ja piirustella; vielä saat päivin keskustella Benediktus Olavinpojan kanssa, joka on pysynyt uskollisena sinulle tai ainakin Kaarinalle. Sinä saat kuunnella lasten viatonta jokellusta ja aina avoimessa sylissä lepuuttaa väsynyttä päätäsi.

Toinen aika on tulossa, katumuksen ja parannuksen aika. Kiitä Jumalaa, että hän jo täällä maan päällä vaatii sinut tilille; ajattele kaikkia niitä nöyryytyksiä, kaikkea sitä häpeää ja häväistystä, sitä rajatonta surua ja toivottomuutta, jota olet saattanut muille, ja taivuta pääsi koston ankaran lain alaiseksi, taivuta kuolemaan asti.

Mutta miksi pitää hänen, joka on ollut ainoana kukkana poluillasi, kärsiä siitä ja sovittaa sitä, mitä sinä olet rikkonut? Onkohan aina niin, että täytyy olla joku sovitus-uhri, taivaallinen sanansaattaja, joka kuivaa kyyneleet syyllisten silmistä, hajoittaa taajat usvat heidän ympäriltään ja sitten rukoillen, lohdutellen osoittaa tietä Jumalan tykö?

Kuningas Juhana huomautti valtakunnan aatelistolle ja piispoille pelkäävänsä, että Eerik kirjeiden ja lähettien tai muiden juonittelujen kautta hommaili jotakin sen _naisväen_ ja muun seurueen välityksellä, joka hänellä oli luonansa, ja pyysi neuvoa, miten olisi meneteltävä tämän vaarallisen vangin suhteen. Vastaukseksi hän sai, "ettei olisi sallittava kenenkään muun oleskella hänen luonansa kuin niiden, jotka ainiaaksi jäävät vankeuteen, sekä että naisväki ja muu seurue olisi toimitettava pois sieltä muihin huoneisiin linnassa, jossa heistä kohtuullisten tarpeiden mukaan pidettäisiin huolta. Ja jos kuningas Eerik rupeaisi jotenkin huolehtimaan siitä, että lapset olivat hänestä erotetut, niin olkoon heidän sallittu johonkin aikaan muutamaksi lyhyeksi hetkeksi tulla hänen luokseen; kuitenkin tapahtukoon tämä tarkan vaarinpidon ja valvonnan alaisena."

Kaarinan siirtäminen vankilasta pois jäi siis riippumaan kuningas Juhanan mielivallasta.

Jonkinlaisen muutoksen olikin täytynyt tapahtua, sillä tilikirjat vuodelta 1570 osoittavat, että kuningatar Kaarina toisinaan oli sellaisessa tilassa, ettei siitä puute ollut kaukana; hänen kun esim. täytyi käyttää lastenvaatteiksi pöytäliinoja ja lakanoita. Katariina Stenbock, joka aina oli ollut hänelle hyvä, otti usein hänen lapsensa luokseen antaakseen heille sitä hoitoa, jota he eivät voineet vankilassa saada.

Myöskin Katariina Jagellotar lähetti usein ruokaa hänelle omalta pöydältään: jokainen oivalsi ja käsitti mitä hän kärsi.

Luonnollisena seurauksena Eerikin epätoivosta oli, että hän, vaikka turhaan, koetti päästä vapauteensa. Ensimäisen yrityksen hän teki koettamalla viilata poikki ikkunakalterit; se havaittiin ja ikkunat muurattiin umpeen.

Sitten hän yritti kirjeiden ja sanankuljettajain avulla päästä yhteyteen ulkopuolella olevain ystäväinsä kanssa. Aatelistossa ei Eerikillä ollut ketään semmoista, mutta alhaisemmassa kansassa oli useita, jotka olivat olleet hänen palveluksessaan ja nyt jääneet leivättömiksi, mutta jotka hänen pelastumisensa kautta toivoivat taas kohoavansa. Näistä mainittakoon eräs Tuomas Jaakonpoika ynnä useat muut, jotka olivat kuuluneet kuningas Eerikin henkivartijaväkeen, mitä ei vielä oltu laskettu hajalle. Heidän onnistui todellakin saada aikaan kapina Smålannissa, mutta heidät yllätettiin ja kapinan johtajat mestattiin.

Vaarallisempi oli de Mornayn yritys Eerikin vapauttamiseksi. Hän oli astunut kuningas Juhanan palvelukseen ja nousi nopeasti suosiossa, mutta siitä huolimatta hän ei voinut tunteettomana katsella entisen herransa kovaa kohtelua.

Hänet lähetettiin Englantiin huoveja pestaamaan. Matkalla kypsyi hänessä päätös Juhanan kukistamisesta ja Eerikin vapauttamisesta. Väitetään kuningatar Elisabetin, entisen kosijansa kohtaloa säälien, kehottaneen Mornayta tähän.

Oli miten oli, hän palasi Tukholmaan 1573, mukanaan 5,000 skottilaista ja useita reippaita päällikköjä. Vaivatta Mornay viekoitteli heidät salaliittoon. Useat tyytymättömät valtakunnassa yhtyivät siihen.

Mornay puhui kuninkaalle skottilaisesta miekkatanssista, joka oli hyvin mainio. Sitä esitti joukko miehiä kypärään ja haarniskaan puettuina paljastetuin miekoin, ja sitä pidettiin hyvin komeana ja reippaana.

Kuningas halusi nähdä sitä, ja niin päätettiin, että se esitettäisiin eräänä iltana linnassa.

Salaliittolaiset tekivät nyt suunnitelmansa. Mornayn piti itse ottaa osaa tanssiin, ja kaikkien silmäin tuli olla tähdätyt häneen. Kun hän laski kypäränsä silmikon, tuli kaikkien tehdä samoin ja senjälkeen surmata ne herrat, joita pidettiin vihamielisimpinä kuningas Eerikkiä vastaan.

Juhanan surmaamisen otti Mornay omalle osalleen. Toisen osaston piti rientää Gripsholmaan, missä Eerik silloin oleskeli, vapauttamaan hänet. Sellainen oli suunnitelma.

Mutta Juhanaa varoitettiin ja tanssi jätettiin.

Salaliittolaiset kielsivät niin kivenkovaan, että ilmiantaja sai hengellään maksaa ilmiantonsa; mutta myöhemmin todistettiin kuitenkin de Mornayn syyllisyys ja hänet tuomittiin kuolemaan.

Tämä jälkimäinen salaliitto ei kuitenkaan herättänyt Juhanassa samaa levottomuutta kuin edellinen ja sen yhteydessä olevat seikat.

Smålannissa tehtiin jonkinmoisella menestyksellä työtä Eerikin vapauttamiseksi. Huhu siitä, mitenkä hän kärsi vankeudessa, oli herättänyt paljon sääliä; puhuttiin, että kuningas Eerikillä oli monta salaista ystävää ja että nämä olivat päättäneet öiseen aikaan äkkiarvaamatta hyökätä Tukholman linnaan, jonka miehistö oli hyvin heikko, sekä että kaupungin asukkailta aivan varmaan voitiin toivoa apua.

Kun Juhana sai tiedon tästä, kutsutti hän kiireesti kokoon valtakunnanneuvokset, arkkipiispan ja useita piispoja. Hän esitti heille seuraavan kysymyksen:

"Vaatiiko valtakunnan menestys, että kuningas Eerik, jos jokin kapina syntyy, surmataan vankilassa? Monien rikostensa tähden hän olisi täydelleen ansainnut kuoleman, ja ainoastaan kuninkaallisen arvonsa vuoksi hän tuli säästetyksi." Kaikki antoivat tähän suostumuksensa, paitsi Juhana Bielke. Päätös allekirjoitettiin ja varustettiin sinetillä.

Eerikin vartijoiksi valittiin aina hänen vihollisiansa, ja nämä saivat kiduttaa häntä melkein mielin-määrin.

Etenkin Olavi Stenbock on näistä tullut kuuluisaksi julmuudestaan. Kuningas oli murhannut hänen veljensä Abraham Stenbockin Upsalassa, ja hän oli vannonut kostavansa.

Vankilassa oli hyvin kylmä, ja Stenbock otti eräänä päivänä vaatteet vangilta, jotta kylmyys häntä enemmän ahdistaisi. Eerik puhkesi raivoon, ja heidän välillään syntyi kiivas sanakiista.

Stenbock töykkäsi Eerikkiä ankarasti.

Tämä töykkäsi takaisin, niin että Stenbock kaatui taaksepäin.

Vimmoissaan hän hypähti ylös, ja silloin syntyi käsikähmä, annettiin korvapuusteja ja tukisteltiin.

Eerik oli yhtä voimakas kuin hänen vastustajansakin. Silloin tämä tempasi pyssyn ja ampui. Eerikin onnistui pelastaa henkensä, mutta luoti meni läpi käsivarren, ja hän vaipui lattialle veriinsä.

Stenbock kiiruhti tiehensä jättäen hänet makaamaan. Lyhyt vankeus oli ainoa rangaistus, jonka Juhana antoi Stenbockille hänen julmuudestaan.

Luultavasti oli Kaarina tähän aikaan jo erotettuna kuninkaasta, sillä muutoin ei tuommoista tekoa toki olisi tehty.

Sekä huhut kuninkaan kohtelusta että pelko hänen puoluelaistensa tähden saivat Juhanan lähettämään Eerikin perheineen Turkuun. Lukuisiin varokeinoihin oli ryhdytty, ettei vanki matkalla pääsisi pakoon. Valtakunnanneuvos Ture Bielke, joka oli ylipäällikkönä, oli hänen leppymätön vihamiehensä, ja hänen katkeruutensa ilmeni siinä raa'assa ja ivallisessa tavassa, jolla hän puhutteli vankia.

Eerikin vankihuoneena Turun linnassa oli kuusikulmainen tornikamari, jonka molemmista ikkunoista oli laaja näköala Linnanaukolle ja Aurajoelle.

Hyvää huolta pidettiin pakoyritysten estämisestä. Ikkunat eivät olleet edeltäkäsin kaltereilla varustetut eivätkä ovet raudoitetut, mutta tämä toimitettiin heti. Ture Bielke väsyi kuitenkin vanginvartijan toimeen ja jätti pian sen tehtävän Antti-nimiselle Turussa asuvalle parturille. Apulaisina oli tällä kaksi nuorta, vankkaa miestä.

Vaikkakin ankaria varokeinoja noudatettiin ja vartijatkin ehkä olivat vihamielisiä, oli oleskelupaikan vaihdos kuitenkin vangeille suureksi iloksi.

Jo matka Itämeren poikki, raikkaat merituulet ja oleskelu aluksessa, jossa he saivat vapaasti liikuskella, oli sanomattoman virkistävää. Sekä Kaarinan että lasten poskille palautui puna; hetkisen hymyili elämä heille ja he elämälle.

Perille tultua suljettiin heidät kyllä taaskin huoneisiin, mutta he voivat kuitenkin nähdä maata ja merta; he saivat kaikkea mitä tarvitsivat, ja mikä parasta, he saivat aina olla yhdessä.

Kaarina olisi tuntenut itsensä onnelliseksi. Muisto menneistä kirjavista vaiheista, niin hyvin iloisista kuin ikävistäkin, olisi hänestä tuntunut unelmalta, kunhan vain kuningas olisi kärsivällisesti alistunut kohtaloonsa, jota ei voinut muuttaa. Mutta vapaus ja kuninkaan valta, niissä se ajatus, joka yhtämittaa pyöri Eerikin aivoissa; sentähden olivat elämän viattomat riemut hänelle merkityksettömiä, vailla viehätystä. Mutta sekin päivä oli vielä tuleva, jolloin hän katkerasti kaipaili, turhaan toivoi niitä takaisin.

Eräänä päivänä tuli Antti parturi heidän luokseen, eräs pieni, kummallisen näköinen mies seurassaan. Hänellä oli silkkihuivi kiedottuna päänsä ympäri, ja parturi sanoi, että hän oli ylhäinen turkkilainen, joka ei ollut laskenut häntä rauhaan, ennenkuin oli saanut nähdä kuninkaan. Tämä pahastui arvellen, ettei ollut mikään uteliaiden katseltava.

Silloin vieras sanoi muutaman sanan latinaksi, ja ne saivat kuninkaan heti kääntämään päänsä poispäin.

Kun he kohta senjälkeen olivat lähdössä, antoi turkkilainen salavihkaa merkin Kaarinalle Eerikkiin katsoen.

Kaarina katsoi hämmästyneenä heidän jälkeensä.

Kuningas nousi vavisten. "Missä, missä!" huudahti hän tähystellen ympäri huonetta.

Kaarina ei käsittänyt mitään.

"Hän on jättänyt tärkeän viestin; mistä minä sen löydän?" toisti Eerik kärsimättömästi.

"Katso, Kustaalla on jotakin kädessään. Mitä se on?" Kaarina otti sen häneltä. "Pergamenttiliuska!"

"Anna tänne, anna tänne!"

Hän luki, ja hänen silmänsä säihkyivät. "Kaarina", sanoi hän kuiskaten, "se on tsaarilta".

"Tsaariltako?"

"Hän lupaa auttaa minut vankeudesta."

"Voiko hän sen?"

"Tanskan herttua Maunu tahtoo auttaa häntä."

"Mitä hän tahtoo avustaan?" kysyi Kaarina, joka jo oli oppinut niin paljon politiikkaa, että tiesi, ettei mitään annettu eikä otettu ilmaiseksi.

"Ruotsi asetetaan Venäjän ylivallan alaiseksi."

"Sehän ei käyne laatuun."

"Hän saa antaa paremmat ehdot."

Kuningas kiinnitti nauhan ikkunaan merkiksi, että tahtoi jatkaa keskusteluja, ja odotti sitten mitä kiihkeimmällä levottomuudella, että tuo luuloteltu turkkilainen tulisi takaisin, mutta häntä ei kuulunut. Sen sijaan saapui Venäjältä huhu, että tsaari Iivana oli aikeissa vapauttaa Eerikin.

Juhana antoi heti käskyn siirtää vangit Kastelholmaan. He olivat olleet Turussa vuoden, verrattain onnellisen vuoden, ja kun he lähtivät linnasta, sai Kaarina sen suuren ilon, että näki vanhan ystävänsä Benediktuksen.

"Oletteko kauankin ollut täällä?" kysyi Kaarina. "Niin kauan kuin tekin."

"Ja mihinkä nyt lähdette?"

"Kastelholmaan."

Kaarinan täytyi itkeä ilosta; Benediktus oleskeli heidän läheisyydessään saamatta tavata heitä, hän vartioi heitä yhtä uskollisesti surussa kuin ilossakin. Maailmassa oli siis luotettaviakin ystäviä.

Mitäpä olisi Eerik kysellyt niin halpa-arvoista miestä. Hän oli hyvin alakuloinen; Kastelholmaan hän ei voinut saada mitään uusia tiedonantoja tsaarilta.

Juhanassa oli pelko veljensä tähden yhä kiihtymässä. Sentähden hän ei uskaltanut antaa hänen kauan oleskella yhdessä paikassa; ja neljä kuukautta senjälkeen, marraskuun 29 p:nä 1571, heidät siirrettiin Ahvenanmaalta, tällä kertaa takaisin Ruotsiin ja Gripsholmaan.

Siellä oli kuningas Eerik tavallaan veljensä vieraana, ja on tuskin luultavaa, että asuinsuojat siellä olivat huonompia kuin viimeksikuluneina vuosina. Kaltereilla varustettuihin ikkunoihin ja raudoitettuihin oviin he olivat ehtineet tottua. Vartijaväki oli lukuisampi kuin ennen, jalosukuisia valtakunnanneuvoksia ja halpoja palvelijoita, mutta kaikki semmoisia, jotka syystä tai toisesta olivat Eerikin persoonallisia vihamiehiä.

Siellä oli sitäpaitsi erityinen saarnaaja, Olavi, häntä varten ja vieläpä Niilo Olavinpoika Eerikin sielunpaimenena.

Aterioissa noudatettiin jonkinlaista komeutta. Kolme lakeijaa hoiti pöytäpalvelusta, ja Juhana antoi kerran toisensa jälkeen käskyn, että kaikenlaisia tarpeita oli lähetettävä sinne.

Eerikin mielentila ei näytä tällä aikaa käyneen paremmaksi. Niinpä hän esim. ei koskaan voinut kirjoittaa veljelleen muuta arvonimeä kuin valtionhoitaja, ja vapaus- sekä kostoajatukset hautuivat yhä vielä hänen sielussaan; hänen omat muistiinpanonsa osoittavat sekä tätä että hänen synkkää toivottomuuttaan.