Part 3

Eerik oli jo isänsä eläessä vahvistanut sen kirjelmän, jolla Juhana sai läänikseen osan Suomea, mutta nyt hän tahtoi tarkemmin määrätä herttuain suhteen kuninkaaseen, jotta ei jäisi mitään epäilystä siitä, että se, jolla oli kuninkaan nimi, oli myöskin yksin valtakunnan hallitsija.

Jo maaliskuussa 1561, siis neljä kuukautta ennen kruunaustansa, hän lähetti kirjeitä voudeille määräten, että aatelin, papiston ja kahdeksan talonpojan joka voutikunnasta piti saapuman Arbogaan valtiokokoukseen 13 p:nä huhtikuuta. Siellä esitettiin Eerikin itsensä tekemä lakiehdotus, koskeva herttuain oikeuksia.

Sen pääsisältö oli:

"-- että alamaisten herttuakunnissa tuli vannoa uskollisuudenvala kuninkaalle eikä herttuoille. Herttuan sotajoukon järjestävät kuninkaan määräämät miehet, sodan aikana ne ovat hänen päällikköjensä komennettavina ja niiden sotalainsäädösten alaisia, joita kuningas valmistaa; kukaan herttuoista ei saa ilman kuninkaan suostumusta alottaa sotaa, yhtyä liittoon tai sopimukseen vieraan ruhtinaan kanssa eikä kuninkaan luvatta kutsua itse tai sallia muiden kutsua kokoukseen rahvasta ruhtinaskunnassaan tai ottaa veroa. Vakinaiset verot paitsi kruununkymmenykset oli heillä oikeus kantaa, mutta ylimääräiset verot kuuluivat kuninkaalle samoin kuin muistakin valtakunnan osista."

"Kuninkaan antamat lakisäädökset ovat voimassa myöskin herttuakunnissa. Samoin voi ainoastaan kuningas antaa rälssi- ja muita etuoikeuksia. Tuomitsemisoikeutta on herttuoilla siinä määrässä, että kihlakunnanoikeuden päätöksestä saattoi vedota laamannin sijasta herttuaan, mutta sekä herttuasta että laamannista kuninkaaseen ja hänen oikeuteensa. Laamannit ja piispat nimittää kuningas."

Tämä ehdotus sai vaikeudetta säätyjen vahvistuksen, mutta ainoastaan kova pakko voi taivuttaa prinssi Juhanan alistumaan tällaisiin määräyksiin; kuitenkin täytyi sekä hänen että prinssi Maunun ilmoittaa tyytyvänsä tähän.

Alentaakseen herttuain arvoa ja tehdäkseen heidät valtakunnan muiden herrain vertaisiksi Eerik perusti kreivi- ja vapaaherra-arvot Ruotsiin.

Jo valtaistuimelle noustessaan hän nimitti kolme kreiviä ja yhdeksän vapaaherraa. P. Salvator-ritarikunta perustettiin ja suuri joukko ylhäisiä herroja lyötiin ritareiksi. Samoin julistettiin, että ne aateliset, joilta tilukset oli vääryydellä ryöstetty, saavat ne takaisin, jos voivat näyttää todeksi omistusoikeutensa.

Kaikkiin varokeinoihin oli siis ryhdytty, jotta ei mikään häiritsisi Ruotsin valtaistuimen omistamista. Eerik oli 26-vuotias, hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hän oli taitava kaikenlaisissa ruumiinharjoituksissa, suopea ja ystävällinen, terävä-älyinen ja hyvä puhuja; hän osasi useita kieliä, oli tähtienselittäjä, runoilija, säveltäjä ja maalari. Luonto ja onni olivat lahjoittaneet hänelle monta loistavaa ominaisuutta; hänestä itsestään riippui niiden käyttäminen.

* * * * *

Kruunauksen jälkeen ja kun kuningas oli vieraillut useissa kuninkaankartanoissa Mälarin rannalla, tapahtui juhlallinen tulo Tukholmaan, ja senjälkeen palattiin vähitellen jokapäiväisiin toimiin.

Ensi aikoina ei Eerikillä ollut juuri ollenkaan aikaa oleskella molempien suosikkiensa Yrjö Pietarinpojan ja Dionysius Beureuksen kanssa; aina oli saapuvilla joku valtakunnan herroista kutsuttuna neuvottelemaan parannuksista, joita hän halusi panna toimeen hallitusmuodossa ja hallinnossa.

Vapauttaakseen rahvaan pakollisesta matkustajien kestitsemisestä hän uudisti vanhan määräyksen majatalojen toimittamisesta yleisten teiden varsille.

Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin, ja monia jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja poistettiin. Kuningas julistutti valtakuntansa turvapaikaksi kaikille vainotuille protestanteille, ja tämä toimenpide otettiin suurella mielihyvällä vastaan etenkin kalvinilaisten taholla.

Mutta omissakaan tarkoituksissaan ei Eerik ollut toimeton; hänen lempituumiansa oli loistavalla avioliitolla laajentaa ainakin omaa arvoansa ja vaikutusvaltaansa, joskaan ei valtakuntansa rajoja. Me tiedämme, että hän kruununperillisenä oli kosinut Englannin kuningatarta Elisabetia ja että tämä pitkät ajat oli antanut epävarmoja vastauksia, mutta kuitenkin lopuksi kirjoittanut Kustaa kuninkaalle pyytäen häntä lopettamaan prinssin kosimiset. Mutta Eerik oli kuuro kaikille estelemisille; hän uskoi kivenkovaan, että kuningatar suostuisi, jos hän vain itse näyttäytyisi.

Muutama kuukausi kruunauksen jälkeen hän ilmoitti valtakunnan neuvostolle päättäneensä itse matkustaa Englantiin.

Mitkään vastaväitteet eivät auttaneet; helmien neulojat, räätälit ja muut käsityöläiset lähetettiin edeltäkäsin ja samalla Elisabetille kallisarvoinen lahja, johon kuului 18 papurikkohevosta sekä useita arkullisia rahaksilyömätöntä kultaa ja hopeaa. Neljätoista alusta määrättiin olemaan valmiina Elfsborgissa, jossa kuningas koko seurueineen nousi laivaan.

Lähdön edellisenä yönä tapaamme hänet ynnä Beureuksen ja Yrjö Pietarinpojan linnassa, hänen omassa n.s. tähtitornissaan. Kaksi senaikuisiksi hyvää astrolabiota oli ojennettuna samaa tähteä kohden, ja toisessa teki havaintojaan kuningas, toisessa Beureus.

"Tähti on mennyt ohi skorpionin", huudahti kuningas vilkkaasti, "mikä sikerö on seuraava?"

"Minä luulen... se on rapu, teidän majesteettinne."

"Oletko varma siitä?"

"Jos en erehdy."

"Mutta sinä erehdyt, minä en lykkää matkaani enää tuonnemmaksi, tällä kertaa en tahdo tietää mistään esteistä; edellisellä kerralla pakotti autuaallisesti nukkuneen kuninkaan kuolema minut palaamaan, nyt _menen_ päähän asti, minä otan väkisin omakseni tuon ylpeän kuningattaren ja tuon hänet kanssani riemusaatossa tänne."

"Eikö teidän armonne edes pelkää, että Juhana herttua menehtyy harmista?" kysyi Yrjö Pietarinpoika mairitellen.

"Sinä arvostelet veljeäni väärin; eikö hän pyynnöstäni matkustanut Englantiin ja tullut takaisin hyvin tiedoin kuningattaren luota?"

"Niinpä kyllä, mutta minun alamainen rakkauteni kuninkaaseen estää minua panemasta suurta arvoa herttuan asioihin, ja sitten ne vaaleat hiukset..."

"Niin, ne vaaleat hiukset", toisti Eerik tuskitellen. "Miksi onkaan minulle ennustettu, että joku vaaleatukkainen on ottava minut hengiltä."

"Jotta aina olisimme varuillamme suojellaksemme teidän majesteettianne; henkeni uhallakin tahdon suojella ja puolustaa Herran voideltua!"

"Sen tiedän, Yrjö, sinä pidät minusta minun itseni tähden, ja sentähden olen vannonut, että aina olen sinulle suosiollinen; kas tuossa käteni."

Se peittyi suudelmiin, ja kuningas katsoi ylös iloisesti hymyillen: "Te olette molemmat todellisia ystäviäni, muita ei minulla olekkaan. Isäni vastenmielisyys äitiin siirtyi minuun; hän olisi mieluummin antanut kruunun Juhanalle ja heittänyt minut vankeuteen... Se oli julmaa, julmaa!" Vihaisena ja silmät kyynelissä astui kuningas kiivaasti edestakaisin; toisinaan hän puisti uhkaavasti nyrkkiänsä ja mutisi epäselviä sanoja, toisinaan taas painui pää alas ja hän nyyhkytti kuuluvasti.

"Armollinen herra, te olette Herran voideltu, ei kukaan rohkene koskettaa kädellänsä teihin, miksi pelkäätte?" huudahti Beureus juhlallisesti.

"Veljesviha!" kuiskasi Yrjö Pietarinpoika.

Eerik vavahti. "Miksi sitä aina minulle muistutat? Luuletko, että unohdan sen?" sanoi hän melkein kirkuen. "Ah, jospa joku voisi vapauttaa minut näistä tuskista, jotka imevät minusta koko elämäni voiman!"

"Voimakas polkee jalkoihinsa ne esteet, jotka tulevat hänen tiellensä", jatkoi liehakoitsija.

"Vaiti, katala kiusaaja; minun valtani ja suuruuteni on kohoava niin, että vihollisteni täytyy langeta jalkoihini; vai etkö luule, että Englannista saan voimakkaan tuen?"

"Tietysti -- mutta sanotaan, että kuningatar Elisabet on hyvin oikullinen."

"Enkö minä ole ennenkin voittanut naisten oikkuja? Missäpä on se, joka on voinut vastustaa minua?"

"Teidän majesteettinne on vastustamaton", huomautti Beureus.

"Toinen asia on, pidänkö minä hänestä; viimeinen Gyllenstjernan lähettämä kuva ei minua miellytä; hän on jolsa ja ruma, ja minä tahdon vaaleaverisen kaunottaren, jolla on raitis, luonnollinen värinsä."

"Kauniimpi on. Maria Stuart!" jatkoi Beureus.

"Hänen kuvansa hankittakoon minulle. Minä laitan lähetystön Skotlantiin, ja sen tulee viedä mukanansa Hollannista joku mainio maalari, joka maalaa minulle mitä tarkimman kuvan hänestä. Kuva lähetettäköön senjälkeen viipymättä minulle. Säädyt ovat antaneet minulle oikeuden valita puolisoni kotimaasta tai ulkomailta, miten vain minua miellyttää, mutta me emme tahdo, että meillä olisi lankoja ja serkkuja valtakunnan aatelisissa; semmoista sukua on jo kyllin."

"Meidän armollinen herramme voi ilman niitäkin hankkia itselleen tarpeeksi jälkeläisiä", huomautti Yrjö.

"Siinä olet oikeassa", nauroi kuningas, "mutta minä pidän myöskin huolta niistä; minun kolme pikku tyttöäni ovat leskikuningattaren silmälläpidon alaisina; äidit eivät saa sekaantua heidän kasvatukseensa."

"Se onkin enemmän heidän mieleensä, että pääsevät siitä."

"He kuuluvat joka tapauksessa kuninkaan hoviin; minä en ole velvoitettu olemaan uskollinen kenellekään, ennenkuin menen naimisiin. Miten on nyt tähteni laita?" keskeytti hän vilkkaasti ja meni ikkunaan.

"Matkaenteet eivät lupaa onnea", vastasi Beureus; "kuun viimeinen neljännes alkaa huomenna, ja Jupiter on Oinaan tähdistössä."

"Minä näen, minä näen", sanoi Eerik valittaen; "kaikki on minua vastaan, minun täytyy jättää lähtöni muutamia päiviä tuonnemmaksi. Minä sanon, että teen sen Kaarlen tähden."

"Eikö myöskin Maunu prinssi tule mukaan?"

"Tulee, sekä Brahe ja Roos."

"Entä kuninkaani nöyrä palvelija?"

"Ei, Yrjö, sinä jäät kotiin ja pidät silmällä Juhana herttuaa, jos hän tulisi tänne poissaollessani... Sameassa vedessä kalastaminen on niin hänen tapaistaan."

* * * * *

Seuraavana päivänä kuningas käski lähettää sanansaattajan Svartsjöhön, jossa Kaarle herttua oleskeli. Kuningas tahtoi, että hän yhtyisi toimiin Tukholmassa, josta matka oli alotettava. Maunu herttua oli jo saapunut.

Senjälkeen hän tarkasti muutamia kallisarvoisia vaatekappaleita, jotka hän aikoi ottaa mukaansa ja joiden joukossa oli taiteellisesti tehty hääpaita. Lopuksi hän otti esiin "amuletin", jonka oli saanut eräältä Englannin hovissa olevalta ylhäiseltä naiselta ja jossa oli kuningattaren kuva medaljonkiin sovitettuna. Hän painoi sitä huulilleen ja puhui lemmentuskistaan; kuningatar yksin voisi pelastaa hänet kaikista väijytyksistä ja juonista; ainoastaan hänen kauttansa tulisi hänestä niin mahtava ja suuri kuin hän halusi; kohta seitsemän vuotta hän oli jumaloinut häntä; hän tahtoisi taistella kilpailijoitansa vastaan ja voittaa heidät, ja kuningatar tulisi olemaan hänen voittonsa palkka.

Tämän tunteenpurkauksen aikana hän käveli edestakaisin salakammiossaan lyöden rintoihinsa; kyyneleet virtasivat hänen kalpeilla poskillaan, ja hänen kauniit, surumieliset silmänsä olivat luodut taivasta kohden.

"Rakastaa ja olla rakastettu", huokasi hän, "kun on joku, johon voi luottaa, siinä on onni, siinä autuus, kaikki muu on vähäarvoista tai mitätöntä."

Yrjö Pietarinpoika oli melkein ainoa Eerikin virkamiehistä, joka ilmoittaumatta sai tulla hänen luokseen; hän tuli nyt tekemään muutamia kysymyksiä toimenpiteistä kuninkaan poissaollessa. Saatuansa näihin vastauksen kysyi suosikki, eikö hänen majesteettinsa tahtoisi käydä tapaamassa naisiansa, jotka olivat aivan epätoivoissaan hänen matkansa johdosta, koska pelkäsivät sen ainaiseksi riistävän heiltä jumaloimansa hallitsijan.

Eerik hymyili. "Sano, että olen aina oleva heille suosiollinen", vastasi hän; "myöhemmin käyn heitä tapaamassa, nyt täytyy mennä ulos nauttimaan raitista ilmaa."

"Sanonko..."

"Ei tarvitse, sinä yksin tulet kanssani, ja me menemme jalan; pian saan kyllä tuntea, miltä hevosen selkä maistuu."

Suurtori oli siihen aikaan täpötäynnä myyjiä, jotka tarjoilivat kaikenmoista pikkurikkamaansa. Keskikesästä asti oli sinne joka päivä tullut tuskin keski-ikäinen nainen puolikasvuisen tyttönsä kanssa myymään marjoja ja hedelmiä sekä myöhemmin syksyllä pähkinöitä. Tavallisesti he möivät pienet varastonsa nopeaan, sillä tytön tavaton ihanuus houkutteli ostajia. Pieniä, soikeita kasvoja ympäröivät vaaleat, luonnolliset kiharat, suu oli pieni, mutta sanomattoman suloinen, etenkin hänen hymyillessään, jolloin sieltä näyttäytyi kaksi lumivalkeata hammasriviä. Hänen suurista sinisilmistään, joita pitkät silmäripset keveästi varjostivat, säteili lapsen iloa ja viattomuutta.

Ohikulkijat kääntyivät taakseen vielä kerran katsoakseen häntä, ja ostajat koettivat viivähtää niin kauan kuin suinkin. Maine Suurtorin kauniista tytöstä alkoi levitä, mutta se ei ollut vielä saapunut kuninkaan korviin.

Kulkiessaan nyt kävelylle mennessään Suurtorin poikki tuli hän sattumalta luoneeksi silmänsä tyttöön ja pysähtyi hämmästyneenä. Tyttökin katsoi häneen, punastui ja loi silmänsä maahan. Ympärillä seisovat vetäytyivät kunnioittavasti syrjään.

"Vanhako olet?" kysyi kuningas pitkän ajan tarkoin katseltuaan tyttöä.

"Neljäntoista", vastasi hän.

Ääni oli lapsellinen, samoinkuin koko vartalokin hento ja kehittymätön.

"Tunnetko minua?"

"Tunnen, kuningas."

"Oletko nähnyt minut ennen?"

"Kruunauksessa." Tyttö katsoi kuninkaaseen ikäänkuin kysyen: Etkö sinä tunne minua?

"Kautta Pyhän Eerikin!... tuo pikku tyttö!... Nyt tunnen minäkin sinut... Mikä on isäsi?"

"Linnanhuovi."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Maununpoika."

"Ja sinun nimesi?"

"Kaarina."

"Onko tuo nainen äitisi?"

"On."

"Katso tarkoin tätä miestä, Kaarina", kuningas näytti Yrjö Pietarinpoikaa. "Hän tulee luoksesi illalla. Tottele tarkoin hänen käskyjään, ne tulevat minulta." Hän nyökkäsi tytölle ja meni.

"Tyttö on liian hyvä joutumaan jonkun hovimieheni tai ehkä veljeni käsiin... hän on samanikäinen kuin prinsessa Elisabet... heidät pitää kasvatettaman yhdessä... hän saa hoitaa pikku Viktoriaa... Sinä sanot vanhemmille, että minä pidän huolta tytön tulevaisuudesta, ja viet tytön kanssasi linnaan illalla, ymmärrätkö?"

Yrjö kumarsi ja sanoi matelevalla alamaisuudella: "Tokkohan leskikuningatar ja prinsessat pahastunevat, että..."

"Totelkoot he käskyjäni, muutoin heidän käy huonosti", vastasi kuningas tuimasti.

"Minä olisin muuten kaikessa nöyryydessä rohjennut ehdottaa, että puolisoni olisi ottanut pitääkseen huolta hänestä."

"Panen sen mieleeni." Kuningas taputti suosikkiansa olkapäähän. "Mene nyt heti ja toimita hänelle sopiva puku. Minä tahdon nähdä hänet illalla, kun menen äitipuoleni ja siskojeni luo."

"Mutta kävelymatka,?"

"Saa jäädä toiseen kertaan!"

Jätämme kuninkaan tähän hänen elämänsä kovimpiin vaiheisiin ja siirrymme nyt hänen sisariinsa.

3.

PRINSESSAT.

Tyttäristään rakasti Kustaa enimmän ihanaa Ceciliaa, joka puolestaan rakasti häntä mitä hellimmällä vastarakkaudella. Onnettoman häämatkansa jälkeen tämä suri vähemmin hairahdustansa kuin sitä, että oli tullut karkoitetuksi isän luota, ja isän kuolemaa hän suri aluksi melkein lohduttomana. Hän sulkeutui huoneisiinsa, eivätkä hänen sisarensa eikä leskikuningatar saaneet tulla sisään.

"Minä voin nähdä hänet silmieni edessä", huusi hän kyynelten virtaillessa, "enkä minä tahdo nähdä ketään, en sulkeutua kenenkään syliin paitsi hänen!"

"Mutta rakkain prinsessani, ei hän pitäisi siitä, jos tietäisi..."

"Tyhmyyksiä, imettäjäni, luuletko, että hän ei lohduttaisi minua, jos näkisi suruni."

"Siunattu lapsi, eikö teillä ole raamattua, jonka hän itse antoi teille."

"Anna se tänne!"

Hän otti kirjan imettäjänsä kädestä, kietoi käsivartensa sen ympäri ja itkien tuuditteli sitä edestakaisin, kuin se olisi ollut pieni lapsi.

"Ettekö lue sitä?"

"En, minä en voi, minä en tahdo."

"Teidän autuas isänne teki niin joka päivä."

"Muistatko sitä äänen sointua, miten se kaikuikaan, kun hän puhui tahi luki?"

"Muistatteko myös, _mitä_ hän luki?"

"Ja kun hän lauloi säestäen luutullansa!... Onko kuningas ottanut tuon vanhan rakkaan luutun?"

"Minä luulen, että se on leskikuningattarella."

"Mene kohta hänen luokseen ja sano, että minä, hänen tyttärensä, tahdon saada sen."

"Tahtooko prinsessa soittaa sitä?"

"Luuttuako? En, imettäjäni. Ei kukaan saa koskea siihen, tahdon vain pitää sen näkyvissäni entisten onnenpäivien muistona."

Kun Cecilia oli näin ylenmäärin suruissaan, koettivat hänen molemmat sisarensa lohduttautua parhaansa mukaan, ottamalla huomioonsa hovitapojen vaatimukset.

Kolmen kuukauden aikana kuninkaan kuoleman ja hautaamisen välillä täytyi kaikkien naisomaisten pysyä huoneisiinsa sulkeutuneina, ja se oli pitkä koetus nuorille.

Mutta vielä sen jälkeenkin vaati tapa ankaraa erilläänpysymistä, eivätkä prinsessat näyttäytyneet ennen kuin puolen vuoden kuluttua, Eerikin kruunauksessa.

Nämä kymmenen kuukautta eivät olleet vaikuttamatta heidän kehitykseensä.

Saksin nuori herttua toivoi saavansa mitä pikimmin viedä Sofian kotiinsa morsiamenaan, mutta siihen tarvittiin Eerikin ja etupäässä prinsessan oma suostumus. Naisen oikkuko vai mikä lie ollut syynä, ehkäpä isän kuolema, mutta prinsessa oli melkein välttänyt herttuaa, ja joskin tämä voi arvata syyn siihen, niin oli nyt kysymyksessä hänen suosionsa uudestaan-saavuttaminen. Rikkaampaa puolisoa hän ei voinut saada, ja sitäpaitsi oli nuori neiti kaunotar, jota kannatti kylläkin tavoitella.

Maunu herra oli kyllä aikansa kuluksi rakastunut kauniiseen porvaristyttöön ja varomattomuudessaan uskonut onnensa salaisuuden prinssi Eerikille. Tämä, joka oli ainainen lörpöttelijä, oli sisariensa läsnäollessa laskenut leikkiä herttuan pienestä harha-askeleesta ja saanut hänet takertumaan.

Sofian salamoiva katse oli ollut kylliksi ilmaisemaan herttualle hänen vastenmielisyytensä, ja siitä päivästä asti oli prinsessa hänelle kylmä ja vieras.

Tämä tapahtui vanhan kuninkaan vielä eläessä, ja Maunu herrasta oli käsittämätöntä, että hän voisi olla pahoillaan tuommoisesta pikkuseikasta.

Nyt piti kuitenkin hänen suosionsa jälleen voitettaman, ja se voisi ehkä helpoimmin käydä laatuun koettamalla karkoittaa ikävyyttä siinä yksitoikkoisessa elämässä, johon luostarimainen yksinäisyys hovisuojissa nyt pakotti nuoret prinsessat.

Turhaan herttua vaivasi ajatuskykyänsä keksiäkseen jotakin huvituskeinoa, joka ei loukkaisi niitä tapoja, joita niin suuren surun aikana oli noudattaminen; hän ei keksinyt sellaista.

Onneksi näytti useilla olevan sama ajatus, sillä italialainen valtiomies signor Bellini kääntyi eräänä päivänä herttuan puoleen kysyen, eikö olisi jotakin tehtävä prinsessain huvittamiseksi.

"Voitteko ehdottaa jotakin?" kysyi tämä.

"Musiikkia, esimerkiksi."

"Siihen kyllästyy."

"Mutta jos siihen yhdistettäisiin mystiikkiä."

"Mitä te tarkoitatte?"

"Semmoisia näytäntöjä, joita luostareissa pannaan toimeen."

"Mutta eiväthän prinsessat voi ruveta nunniksi."

"Sentähden voivat näytännöt tulla vähän toisenlaisiksi."

"Minä pelkään, ettei sitä sallita."

"Ei kenenkään tarvitse tietää siitä."

"Luuletteko, että vieraita henkilöitä voi tulla linnaan hoviväen tietämättä?"

"Yksi tai kaksi riittää."

"Mitä he toimisivat?"

"Se riippuu sen henkilön mielenlaadusta, jota he tahtovat huvittaa."

"Kuka voi lukea naisen ajatukset?"

"Mystikko, teidän armonne."

"Onko teillä joku sellainen käytettävänänne?"

"On."

"Mitä kaikkea hän tarvitsee?"

"Ei muuta kuin semmoisen huoneen, jossa prinsessa toisinaan oleskelee yksin."

"Eikö kukaan saa olla saapuvilla?"

"Ensi istunnon jälkeen saa prinsessa itse määrätä siitä."

"Minä tahtoisin saada todistuksen hänen kyvystään."

"Tahtooko teidän armonne käydä luonani illalla?"

"Varsin mielelläni."

Kohteliaana otti isäntä herttuan vastaan hänen tullessaan ja vei hänet pieneen, pitkulaiseen huoneeseen, jonka ainoana kalustona oli mukava lepotuoli, sen vieressä pieni pöytä sekä pöydällä kannu ja pikari.

"Tätä viiniä täytyy juoda, jos tahtoo tulla oikealle tuulelle", sanoi italialainen.

"Ja jos minä kieltäydyn siitä?"

"Niin on mystikko joka tapauksessa täyttävä lupauksensa."

"Jäättekö te tänne?"

"En, minä menen heti." Italialainen otti lampun.

"Mitä, pitääkö minun jäädä pimeään."

"Onhan teidän armollanne sekä tikari että miekka, jos niitä tarvittaisiin", kuului ivallinen vastaus.

"Hassutuksia", jupisi herttua ja heittäytyi tuoliin.

Minuutti oli tuskin kulunut, kun hiljainen soitto alkoi; se tuntui olevan kaukana, mutta oli kuitenkin niin täyteläistä, että se sulautui mitä ihanimmiksi soinnuiksi. Herttua kuunteli ihastuneena; hän ei tiennyt, antoiko joku pikarin hänen käteensä vai tarttuiko hän siihen itse, mutta tulisempaa viiniä hän ei ollut koskaan maistanut, ja tietämättään hän sulki silmänsä sitä nauttiessaan.

Kun hän ne taas aukaisi, niin... oi ihmettä!... tuossa seisoi prinsessa Sofia, ihanana, loistavana... mutta hän vetäytyi pois, tai oikeammin, keveä pilvi varjosti hänet... Herttua tahtoi hypähtää pystyyn, mahdotonta, hän ei voinut nousta.

Taas hän tunsi täysinäisen pikarin kädessään, ja toistamiseen hän tyhjensi sen. Vasten hänen tahtoansa sulkeutuivat hänen silmänsä muutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitten -- tuossa seisoi prinsessa taas aivan lähellä; oikeassa kädessä oli Sofialla hänen kuvansa, jonka hän useita kuukausia sitten oli antanut hänelle. Hän katseli sitä surullisesti ja laski sen sitten pois; heti senjälkeen otti hän poveltaan pienen kuvan, peitti sen suuteloillaan ja kätki taas huolellisesti. Herttuan kuvan hän sitävastoin pani laatikkoon, ja herttua oli kuulevinaan hänen kuiskaavan:

"Ei koskaan! Ei koskaan!"

Katosiko kuva sitten, vai menikö hän muutamaksi silmänräpäykseksi tainnoksiin, sitä hän ei tiennyt.

Toinnuttuansa hän hypähti tuolilta ja riensi ulos.

Bellini tuli häntä vastaan etuhuoneessa.

"Missä, missä hän on?" huusi herttua.

"Kenestä teidän armonne puhuu?"

"Prinsessasta luonnollisesti!"

"Linnassa. Prinsessat eivät lähde huoneistaan", vastasi italialainen teeskennellen ihmetystä.

"Kynttilä, antakaa minulle kynttilä!"

Herttua tutki huoneen erittäin tarkoin, mutta ei ollut ovea, josta voisi päästä pois, ei kaappia, mihin piiloutua... hän koputti seiniä, tarkasti, oliko lattiassa luukkuja... kaikki turhaan.

"Loihtua", jupisi hän.

"Mystiikkiä, teidän armonne."

"Minä tahdon puhua sen miehen kanssa!"

Italialainen kumarsi syvään. "Tässä hän on, armollinen herra."

"Tekö, Bellini?"

"Minä olen ilmoittanut teidän armollenne, mitä en ilmaise kenellekään muulle."

"Te käännätte silmät?"

"En, vaan saatan henget toistensa yhteyteen."

"Tiedättekö, että olen nähnyt prinsessan?"

"En, enempää kuin sitäkään, kumpaista teidän armonne tarkoittaa."

Herttua seisoi kauan miettiväisenä. "Voitteko joka päivä valmistaa minulle tilaisuuden nähdä häntä?"

"Se riippuu hänen omista ajatuksistaan."

"Voinko minä näyttäytyä hänelle?"

"Voitte."

"Sellaisenako kuin itse tahdon?"

"Sellaisena kuin teidän sisimmät ajatuksenne ovat."

"Kirottua, eihän sisimpiä ajatuksia ilmaista."

"Onhan ymmärrettävää, että..."

"Onko siis olemassa keinoja?"

"On, mutta silloin tulee kuva himmeäksi."

"Se merkitsee vähemmän."

"Minä koetan, mutta siihen tarvitaan joka tapauksessa ennakkovalmistusta."

"Millaista?"

"Ei saa neljän kolmatta tunnin aikana ajatella muuta kuin tuota ainoaa."

"Minä alotan heti."

"Ensin täytyy teidän armonne laittaa minulle pääsy vapaaksi."

"Jonkun hovineitsyen avullako?"

"Jonkun avulla, joka voi olla vaiti."

"Siitä en mene takaukseen."

"Jos teidän armonne tahtoo luvata minulle suojeluksensa siinä tapauksessa, etten onnistuisi, niin koetan itse aukaista tieni."

"Millä tavalla?"

"En tiedä vielä, sattuma määrätköön."

"Tehkää niin, mutta ilmoittakaa minulle ajoissa."

"Olkaa siitä varma, mutta ei sanaakaan kellekään."

"Luottakaa minuun."