Part 29

"Omaa itseäni ja teidän armojanne kohtaan."

Molempain täytyi nauraa.

"Kuningas on saanut takaisin terveytensä, ja minä toivon hänelle pitkää hallitusaikaa", sanoi Juhana.

"Onnelliseksi se ei tulle nyt, kun hän on saanut sekä aatelin että kansan vastaansa."

"Sitä en ole kuullutkaan."

"Ruotsi vaatii kuningasta, joka kelpaa sotapäälliköksi ja korottaa valtaistuimelle kuningattaren, joka sen ansaitsee."

Herttua siveli pitkää partaansa; sanat kuuluivat suloisilta, mutta uskaltaisiko niitä kuunnella?

"Oletteko tullut tänne sanomaan tätä meille?" kysyi herttuatar.

Ranskalainen kohautti olkapäitään. "Minä matkustin tänne kuninkaan käskystä ottaakseni selvän siitä, mitä herttua ajattelee", vastasi hän; "mutta tulin tänne aikoen täydellä todella tarjota palvelustani. Nykyisellä kannalla olot eivät voi kauan pysyä."

"Valtakunnanneuvokset voivat hallita niinkuin tähänkin asti."

"Jos _he_ pääsevät valtaan, ei liene sitten enää niin helppo saada muutosta aikaan."

"Siitä minä vähät huolin."

"Valtakunta on nyt kuin laiva ilman perämiestä. Jonkun täytyy tarttua peräsimeen; teidän armonne on lähin siihen, mutta halullisia voi olla monta muutakin."

Herttua seisoi ikkunassa katsoen ulos. "Se ei ehkä liene niin helppoa", sanoi hän epäröiden.

"Ei mikään ole helpompaa. Pankaa kutsunta käymään kautta valtakunnan, määrätkää kokouspaikka, esim. Vadstena, kootkaa muutama sata ratsumiestä ja valloittakaa linna sekä varastot. Puhukaa kansalle, luvatkaa heille Rauha Tanskan kanssa sekä Yrjö Pietarinpoika hengiltä pois, niin he lankeavat teidän armonne jalkoihin."

Puolisot iskivät silmää toisilleen, mutta kumpainenkaan ei virkkanut sanaakaan.

"Lähdettekö täältä takaisin Tukholmaan?" kysyi herttuatar ivallisesti.

"En. Menen Tanskaan tarjoamaan kuningas Fredrikille palvelustani, ellen voi olla herttualle hyödyksi."

Juhana ei enää miettinyt; hän ojensi kätensä de la Gardielle.

Tämä suuteli sitä kunnioittavasti. "Vannotteko tulevanne meille uskolliseksi?" kysyi herttuatar.

"Kuolemaan asti!"

"Minä kirjoitan heti Kaarle veljelleni ja pyydän häntä tulemaan tänne."

Pontus herra jäi sinne siksi aikaa, kun vastausta odotettiin.

Keskusteluissa hän osoitti sellaista keksimiskykyä ja asiain käytännöllistä käsitystä, joka on ranskalaisille ominaista.

Hän vakuutti, että ne 6,000 skottilaista, jotka olivat hänen komennossaan, ilolla ja kiitollisina tulivat palvelemaan uutta herraansa.

Kaikki hänen neuvonsa ilmaisivat, että hän oli taitava soturi ja päällikkö.

Voimakkailla todisteluilla hän puolteli niitä syitä, joiden tähden hallitsijan vaihtoa koko valtakunnassa toivottiin ja joita herttualliset puolisot satoja kertoja olivat toisilleen toistaneet. Ensimäinen seuraus siitä oli rauha Tanskan kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että herttuan ensimäisinä toimina tulisi olla juuri sen hankkiminen.

Kaarle herttua vastasi kirjeeseen tulemalla itse.

Nähdessään de la Gardien hän synkistyi.

Mutta Juhana herttua tarttui veljensä käsivarteen ja talutti hänet jonkun matkaa loitommalle, jossa he saattoivat olla ilman kuuntelijoita.

"Muistatko Knappforsia Vermlannissa?"

"Muistan, sehän on Bjurkärnin pitäjässä", vastasi Kaarle ivallisesti, kysyvästi silmäillen veljeänsä.

"Muistatko, että pitkän ajan istuimme yhdessä kuningastammen alla? Luullakseni olimme siinä puolen päivää."

"Miksi muistutat minulle sitä?"

"Luulen, että hetki on tullut."

"Se on jo kauankin ollut."

"Etenkin tämä viimeinen..."

"Hm, sehän se on vain koko toiminnan kruununa."

"Asema on epäilyttävä."

"Niin on."

"Mitä tarkoitat?"

"Sinulla on kokemusta; sano minulle ajatuksesi."

"Pontus de la Gardie arvelee, että meiltä odotetaan toimintaa."

"Vai niin, hän arvelee..."

"Että se kävisi helposti päinsä."

"Mikä?"

"Valtaistuimelta syökseminen."

"Entä sitten...?"

"Aluksi kunniallinen vankeus."

"Sitten?"

"Yhteiskuninkuus."

"Minulle herttuakuntani semmoisenaan takaisin?"

"Sen vannon!"

Kaarle istui pitkän aikaa miettien, sitten hän ojensi veljelleen kätensä.

"Jumalan nimeen sitten!"

Tuuhealatvainen tammi oli läheisyydessä. Juhana taittoi siitä muutamia oksia, pani yhden niistä hattuunsa ja ojensi toisen Kaarlelle, joka teki samoin.

"Tämä olkoon puoluelaistemme merkkinä", huudahti Juhana.

De la Gardie kutsuttiin saapuville.

Aseiden hankkimisesta sovittiin.

Herttuat antoivat heti kaiken hopeansa.

Pyytämättä antoi Katariina Jagellotar kaikki kalliit kivensä ja koristeensa, mitä hänellä oli jäljellä.

"Ne ovat vapautemme hintana", sanoi hän.

Pikku hovissa alkoi erinomainen toimeliaisuus.

Rahoja ja kalleuksia päätettiin lainata kirkoista ja yksityisiltä.

Heikkomieliseltä Maunu herttualta Kungsbrosta päätettiin ottaa rahoja ja kalleuksia.

Kaarle osoitti sellaista ajatuskykyä ja viisautta, että se herätti hämmästystä.

Mutta mitä tehtiinkin, se tehtiin niin nopeasti ja äkkiarvaamatta, ettei huhu siitä ehtinyt leviämään.

Pontus herra ehdotti yhtäkkistä hyökkäystä Vadstenaan, jossa luultavasti ei ajateltukaan yllätystä eikä puolustusta.

Kaarle hyväksyi ehdotuksen, ja kolmensadan ratsumiehen etunenässä hän marssi Eskilstunasta.

Juhana seurasi hitaasti; hän oli levoton asian onnistumisesta. Mutta silloin hän huomasi sanansaattajan, joka täyttä karkua tuli häntä vastaan.

Hän toi mukanaan sen tiedon, että herttua oli tavannut koko miehistön aamiaispöydässä ja että Vadstena oli valloitettu ilman miekan iskua. Hän oli samalla sanonut tahtovansa kuninkaan puolesta tarkastaa varastot, ja ne oli vastaväitteittä jätetty hänelle.

Juhana tuli tästä tiedosta niin iloiseksi, että sulki sanansaattajan syliinsä.

Nyt joudutettiin matkaa.

Huhun siivillä lensi uutinen tapahtumasta yli maan.

Vadstena tuli yhtäkkiä kaikkien niiden yhtymäpaikaksi, jotka olivat tyytymättömät Eerikin hallitukseen, ja niiden joukossa olivat Sten Eerikinpoika Lejonhufvud, Ture Bielke, Kustaa ja Eerik Stenbock, Kustaa Banér, Yrjö Gyllenstjerna y.m.

Kaikki toivat mukanaan rahaa ja kalleuksia.

Suuri oli hämmästys, kun surusta kumara, nyt aivan valkohapsinen Märta Sture itse tuli tuomaan apuansa.

"Kas tässä", sanoi hän, "verirahat puolisostani ja pojastani."

Ne olivat ne tuhat hopeamarkkaa, jotka kuningas oli hänelle lähettänyt.

Lisäksi hän antoi kaiken puhtaan rahan, mitä hänellä oli, sekä muutamia tykkejä ja ampumavaroja.

Kun Juhana herttua kiitti häntä hänen uhrauksistaan isänmaan hyväksi, keskeytti hän kiivaasti:

"Ettekö käsitä, että teen sen yksinomaan ja ainoastaan saadakseni kostaa!"

Kaikesta kerääntyneestä hopeasta päätettiin lyödä rahaa sotaväen palkkaamiseksi.

Näitä rahoja nimitettiin unioniklippingeiksi, ja leimana oli niissä kuninkaallinen kruunu ja herttuain nimien alkukirjaimet J ja K, joita tammenlehtiseppele yhdisti, merkiten veljesten liittoa, että he muka hallitsevat yhteisesti, jos saavat valtakunnan haltuunsa.

Samanlaatuisiksi rahoiksi käytettiin myöskin ne yllämainitut 1,000 markkaa, jotka Märta rouva oli lahjoittanut, mutta niitä sanottiin veriklippingeiksi.

De la Gardien toimesta kutsuttiin rahvas määrätyksi päiväksi Vadstenaan. Juhana astui silloin linnan pihalle puhuen heille lujalla, miehekkäällä äänellään:

"Toisin olivat täällä olot kahdeksan vuotta sitten, rakastetun isävainajani, suuren Kustaa Vaasan hallitessa. Silloin olivat kaikki aarreaitat täynnä, nyt ne ovat tyhjennetyt. Silloin oli meillä rauha, nyt sota joka puolella, silloin oli sekä yleinen että yksityinen varallisuus hyvä, nyt on valtakunta köyhdytetty, kaupungit ja maa hävitetyt, asukkaat rutiköyhiä, kodittomia, haavoitettuja ja vankeina. On tuskallista syyttää kuningastaan ja veljeään, mutta vielä tuskallisempaa on nähdä isänmaansa rappeutuvan. Omat kärsimiseni tahdon kernaasti unhottaa. Kauan olen sietänyt isänmaanikin riuduttamista, mutta nyt en sitä enää voi; viattomain alamaisten veri huutaa kostoa. Kaikki sopimiskokeet ovat turhia. Kuningas Eerik on itse monta kertaa rikkonut sopimukset. Ei kukaan voi luottaa häneen, ei kukaan toivoa parempia aikoja semmoisen hallitessa, joka pitää neuvonantajinaan halpasäätyisiä ja halpamielisiä henkilöitä. Ei kukaan valtakunnassa eikä sen ulkopuolella voi kunnioittaa semmoista kuningasta, joka Ruotsin kuningasistuimelle ja äitinsä sijalle on asettanut halpasukuisen jalkavaimon.

"Kaikesta tästä järkytettyinä olemme me, veljeni ja minä, päättäneet erottaa kuningas Eerikin hallituksesta. Maa ja valtakunta voivat silloin saada takaisin rauhan ja entisen varallisuutensa. Hän on myöskin levittänyt minusta sen huhun, että puolisoni on houkutellut minut katoliseen uskoon. Se on häpeällinen valhe, ja jos joskus omaksuisin paavin opin, toivon minä, että Ruotsin kansa silloin ajaisi minut ja poikani valtakunnasta."

Juhana oli komeavartaloinen herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa, mutta se vaiva oli tässä melkein tarpeeton. Kokoontuneet olivat Eerikin kiivaimpia vihollisia; he huusivat suostumuksensa kaikkeen, mitä ikinä sanottiinkin.

Sitten puhuttiin "kunniattomasta, ovelasta kavaltajasta ja verikoirasta Yrjö Pietarinpojasta, jonka kuningas oli ottanut suojaansa ja huomaansa", sekä lopuksi siitä, että "Eerik oli tahtonut luovuttaa kristillistä, kuninkaista ja keisareista polveutuvaa verta -- herttuatar Katariinan -- jumalattomille venäläisille". "Ne, jotka semmoisissa olosuhteissa eivät luopuneet kuninkaasta, ansaitsivat tulla kohdelluiksi kiivaina ja kiukkuisina vihamiehinä."

Kaikki kuulijat olivat myötämielisiä, ja toimeen päätettiin ryhtyä vielä suuremmalla voimalla.

Mutta kukaan ei toiminut viisaammin eikä suuremmalla huolellisuudella kuin nuori Kaarle herttua.

Ehkäpä hän oli jo ennen ajatuksissaan hautonut sitä, mikä nyt oli tapahtunut, vai hänen päällikköneronsako ehkä jo pilkisti esiin.

Hänen kehotuksestaan astuivat heti herttuain palvelukseen ne kolmesataa saksalaista ratsumiestä, joita Eerik oli rangaissut Svarterån tappelussa osoitetusta pelkuruudesta.

Samoin siirtyivät heidän puolelleen Itägöötanmaan sotajoukot, jotka eivät pitkään aikaan olleet saaneet mitään palkkaa.

Vadstenassa oli runsaasti hopeaa ja rahaa, ja minkäpä muun tähden palkkasoturi sotisikaan?

Miten toisenlainen olikaan Juhana herttua; arkana ja hätäilevänä hän tahtoi vain niittää mitä toinen kylvi.

Kaarle olikin sentähden johtajana kaikissa sotaisissa yrityksissä; Juhana tuli jäljessä ja niitti kunnian.

Mutta diplomaattisissa toimissa, kun oli kysymyksessä esiintyminen vierasten ruhtinasten suhteen, hän kyllä piti asianansa olla ensimäisenä.

Oli tärkeätä saada aikaan pysyvä rauha kuningas Fredrik II:n kanssa. Mutta pitääkseen aina selkänsä vapaana esiintyi Juhana puolueettomana, itsenäisenä ruhtinaana sanoen ryhtyneensä valtakunnan säätyjen kanssa yksiin tuumiin ja näiden yksimielisestä pyynnöstä päättäneensä pyhän kolminaisuuden nimessä itse ottaa hallituksen. Herttuan suuresti rakastettu veli, kuningas Eerik, ei ollut raivoavan pöyhkeytensä vuoksi koskaan elänyt rauhassa naapuriensa kanssa. Se oli sitävastoin herttuan suurin ja sydämellisin toivo.

Sentähden hän ehdotti, että kaikki vangit vaihdettaisiin ja ensi aluksi tehtäisiin rauha kolmeksi kuukaudeksi, jolla aikaa riitakysymyksistä sovittaisiin.

Fredrik vastasi vältellen, mutta Juhanan valtuutetut saivat turvalupauksen käydäkseen Tanskassa, ja heidän toimensa saivat todellakin aikaan vihollisuuksien keskeytymisen, jonka johdosta herttuat saivat tilaisuuden viedä joukkonsa Etelä-Ruotsista Tukholmaa kohden.

Juhanan pitäessä huolta diplomaattisista toimenpiteistä puuhaili Kaarle kapinan edistämiseksi. Kaikkialla hän oli johtavana henkilönä, kun aseellisen vastarinnan kukistaminen oli kysymyksessä.

Hän marssi heinäkuun 17 p:nä Stegeborgiin, joka antautui miekaniskutta, ja muutamia päiviä myöhemmin valloitettiin Norrköping.

* * * * *

Hääilo häiriintyi nopeasti.

Olikohan sitä koskaan ollutkaan?

Mitä Eerikkiin tuli, niin hän oli vain tyydyttänyt oikkujaan, heikkomielisiä päähänpistojaan.

Entä nuori kuningatar?

Eikö hän huomannut, että kaikki nuo, jotka kumarrellen, liehakoiden, madellen ympäröivät häntä, sydämessään toivoivat salamaa taivaasta musertamaan halpasukuisen, joka oli ollut niin tavattoman rohkea, että oli pannut päähänsä kuningattaren kruunun.

Anteeksi voitiin antaa se, että kuningas Eerik oli saattanut maan ja valtakunnan rappiolle; huonoja neuvonantajia syytettiin siitä, että hän oli surmannut maan jaloimmat miehet; sormien läpi katsottiin sitä, että hän oli päästä vialla; mutta se oli enemmän kuin sietää voitiin, että hän oli ottanut Kaarina Maununtyttären puolisokseen.

Ja toinen morsian, ylpeä prinsessa Sofia, hän, joka kerran oli alentunut lahjoittamaan sydämensä alhaiselle miehelle ja ainoastaan toisen välityksellä pelastunut siitä, eiköhän hänen olisi pitänyt tuntea sääliä?

Pois se, pois mielestä heikkous, jonka hän jo ammoin oli tallannut jalkoihinsa!

Syytön ei ollut myöskään Elisabet, ja molemmat sisaret olivat -- vaieten kyllä -- sopineet siitä, että ainaiseksi poistavat sen mielestään.

Ehkäpä tällä asialla oli jotakin yhteyttä sen kanssa, että taipumus evankeliseen uskoon niin äkkiä alkoi liekehtiä heissä. He tahtoivat kernaasti keskustella arkkipiispan kanssa siitä ja olivat yleensä mielipiteiltään niin ankaria, ettei se juuri ollut kristillisintä laatua.

Nyt he luonnollisesti olivat täysin yksimielisiä siitä, että jotakin tavatonta oli tapahtunut.

Tuo naikkonen, jalkavaimo, oli kohonnut prinsessoja korkeammalle. Se oli jotakin niin tavatonta, että melkein saattoi pelätä maailman olevan perikatoon menossa.

Ja kuitenkin arkkipiispa sääli Kaarinaa sanoen, että hän oli kuninkaan hyvä enkeli, joka jo oli torjunut paljon pahaa ja vastedeskin tuli tekemään samoin. Niinkuin se muka olisi varmaa, että sitä tulisi vastedes tapahtumaan. Herttuat eivät olleet saapuneet häihin. Heillä oli jotakin muuta mielessä; heihin oli toivo kiinnitetty.

Prinsessa Sofia ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, vaan hän tahtoi päästä suurempaan riippumattomuuteen sekä ainakin joksikin aikaa Ruotsista pois.

Maunu herttua oli nuori, kevytmielinen herra, jolla oli hyvin mitätön herttuakunta. Hän pyrki valtaan ja arvoon; prinsessa Sofian kautta hän toivoi saavuttavansa molemmat ja sentähden hän halusi saada avioliiton pian vahvistetuksi.

Kolme päivää kesti hääjuhlallisuuksia ilman häiriöitä. Surkuteltiin vain valtiokanslerin kohtaloa, hän kun oli pyörtymisensä jälkeen tullut niin raukeaksi, että piti käydä vuoteeseen.

"Mikä vahinko, ettei hän saa olla mukana", sanottiin.

"Ei se ole syypää, joka on sairas", jupisi hän itsekseen salaa naureskellen.

Neljäntenä päivänä saapui ja levisi nopeasti huhu, että herttuat olivat lähteneet Eskilstunasta.

"He ovat paenneet valtakunnasta!" huudahti Eerik. "Mitä nyt on tehtävä?"

"Parasta on vangita heidät", kuiski suosikki. "Kirjoitettakoon satamiin, että heidän pakonsa on estettävä."

"Heidät vangittakoon elävinä tai kuolleina", kirkui kuningas.

"Mieluummin kuolleina", lisäsi Yrjö.

Teeskennelty juhlatunnelma oli nyt mennyttä. Jokainen lähti pois, joka saattoi sen tehdä epäluuloa herättämättä.

Muutamat kuninkaan ystävistä neuvoivat häntä heti lähettämään sovintolähettejä herttuain luo.

Se tapahtui silloin kun saapui tieto, että Vadstena oli valloitettu ja kapina alkanut.

"Senpä tahdonkin tehdä", vastasi kuningas iskien silmää Yrjö Pietarinpojalle. "Kas tuossa, kukkaro on täynnä kultarahoja."

"Suurimmassa salaisuudessako?"

"Tietysti; tahtovathan veljeni ilmeisesti ottaa minut hengiltä."

"Niinpä kyllä. Lisäksi tulee Åke Ferlan joutuisasti kehottaa kaikkia linnanvouteja uskollisuuteen ja valppauteen."

"Sitä juuri minäkin ajattelin."

"Estäköön hän myöskin kuninkaan huoveja Itägöötanmaassa menemästä vihollisen puolelle."

"Joudu, joudu!"

Ja Yrjö Pietarinpoika kiiruhti matkaan. Nyt hän oli oikein omalla alallaan.

Itse kirjoitti kuningas veljilleen kauniita ja sovintoauhkuvia sanoja.

Sven Elovinpoika ja Eerik Holgerinpoika lähetettiin sovinnonvälitystä yrittämään.

He tapasivat Kaarle herttuan ja muutamia ylhäisiä herroja Norrköpingissä.

Kaarle luki kirjeen ja käski sitten lähetystön mennä Juhana herttuan luo, joka edelleen oleskeli Vadstenassa.

Sinne oli kokoontunut joukko valtakunnan vihaisimpia herroja: leskikuningattaren isä, vanha valtiomarski Kustaa Stenbock, Yrjö Gyllenstjerna, yksi valtiokansleri Niilon pojista, Ture ja Juhana Bielke sekä jälkimäisen poika Aksel. Eerik Stenbock, Kustaa Banér ja lopuksi Pontus de la Gardie.

Lähettiläät esittivät asiansa, mutta heille vastattiin, ettei kukaan voinut luottaa kuninkaan suloisiin sanoihin ja petollisiin vakuutuksiin.

Syyt, miksi herttuat olivat tarttuneet aseisiin, tulivat julistettaviksi kaikkialla valtakunnassa. Ne olivat: Juhana herttuan pitkällinen vankeus "ilman syytä", murhat Upsalassa, Eerikin naiminen ja hänen tsaarille antamansa lupaus luovuttaa tälle Katariina, sekä lopuksi Yrjö Pietarinpojan asettaminen entiseen valtaansa.

Nyt Eerik joutui vimmoihinsa; kaikki oli häntä vastaan. Salamurhaajat pitivät rahat ja antoivat herttuain olla hengissä.

Åke Ferla tuli liian myöhään, huovit olivat jo menneet herttuain puolelle; vaivoin hän sai pelastetuksi oman henkensä.

Ollen vallan suunniltaan kysyi kuningas tohtori Lemniukselta, mikä suoni olisi aukaistava, jotta helpoimmin kuolisi, ja kun lääkäri vastasi, että kuninkaan velvollisuus oli säilyttää eikä lyhentää elämäänsä, niin hän koetti kuristaa tuon rehellisen miehen.

Kuinka mielellään hän olisikaan nyt tehnyt rauhan Tanskan kanssa, jos olisi sieltä saanut apua veljiensä kukistamiseksi. Yksi mahdollisuus oli jäljellä -- erottaa heidät toisistaan.

Hän kirjoitti yksityisesti Kaarlelle elokuun 16 p:nä selittäen hänelle, että hän, herttua, hyökkäsi sokeasti perikatoonsa. Arveliko hän, ettei vanhin veli muka ollut täysin järjissään? "Ymmärtäköön teidän armonne", kirjoitti hän, "että me hyvin tiedämme, ketkä ovat etevimmät vihollisistamme."

Lopuksi hän pyysi tietoa, "tahtoiko Kaarle olla hänen ystävänsä vai vihollisensako". Jälkimäisessä tapauksessa hän tarjoutui mieskohtaiseen taisteluun, "joko mies miestä tai joukko joukkoa vastaan, miten herttua vain halusi".

Torvensoittaja saapui elokuun 18 p:nä kirjeineen Nyköpingiin, missä herttua oleskeli.

Tämä antoi vastauksensa samana päivänä.

Hän ei ollut tarttunut aseisiin, kirjoitti hän, isänmaata vastaan, vaan kuninkaan epäkristillistä hallitusta ja verenhimoista Yrjö Pietarinpoikaa vastaan. Mitä tuli mieskohtaiseen kamppailuun, niin hän ei kieltäytynyt; kuningas tiesi missä hän oli ja saattoi tulla häntä tapaamaan joko yksin tai suurella joukolla.

Enempää hänellä ei ollut sanottavaa, ennenkuin oli tiedustellut Juhana herttuan mielipidettä.

Yrjö Pietarinpojan neuvosta kutsuttiin kokoon valtiopäivät. Ainoastaan Pohjois-Ruotsista saapui koko joukko, joka valitteli kapinaa rikolliseksi ja pyysi kuningasta kaikin voimin sitä tukahuttamaan.

Sillä välin herttuat valloittivat koko Itägöötanmaan ja Leckön Länsigöötanmaalla.

Nyköping oli ollut veljestaistelujen näyttämönä Folkunga-suvun aikana; nyt alkoivat samanlaiset taistelut Vaasa-suvun kesken.

Kun Eerik huomasi, ettei voinut päästä sovintoon veljiensä kanssa, lähti hän heitä vastaan Nyköpingiin.

Linna oli Kaarle herttuan hallussa; kuningas valloitti ja poltti kaupungin.

Muutamia päiviä he seisoivat melkein tasaväkisinä vastakkain, mutta tappelua ei syntynyt.

Eerik määräsi silloin Iivar Stjernkorsin päälliköksi ja palasi itse Tukholmaan.

Pian senjälkeen Kaarle sai lisäväkeä ja kävi ahdistamaan vihollista lyöden sen ensin Svartan niityillä ja sitten Hölön metsässä.

Kuninkaan väki pakeni pitkin Tukholmaan vievää tietä, ja herttuat seurasivat jäljessä.

Saatuaan tästä tiedon kokosi Eerik väkensä ja kiiruhti vihollista vastaan.

Botkyrkan luona hän kohtasi Pontus de la Gardien johtamat etujoukot.

Kuningas itse johti hyökkäystä hämmästyttävällä rohkeudella ja kuolemanhalveksimisella. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi etsinyt kuolemaa. Kaikki, jotka hän kohtasi, kaatuivat; olipa vähällä, ettei de la Gardiekin päässyt hengestään.

Eerikin valkea kypärinharja liehui aina kiivaimmassa kahakassa, ja monta herttuain miestä hänen kätensä kaatoi.

Pian he kääntyivät yleisesti pakoon; ja monet menettivät henkensä tungoksessa järven ja lähellä olevan vuoren välillä.

Kuningas asettui väkineen Born-järven ja Aspenin väliselle kannakselle.

Herttuat päättivät nyt ahdistaa Tukholmaa pohjoispuolelta.

He marssivat Mälarin ympäri, valloittivat Gripsholman, Vesteråsin ja Upsalan, josta he Uplannin halki taas palasivat Tukholman edustalle.

* * * * *

Hovissa vallitsi sillä aikaa mitä suurin levottomuus ja pelko.

Hyvin monet neuvoivat Eerikkiä pakenemaan Liivinmaahan ja puolustaumaan siellä.

Tsaari tarjosi hänelle kymmenentuhatta miestä apuväkeä, mutta Eerik hylkäsi tarjouksen; hän ei tahtonut laskea valtikkaa kädestään.

Mitä hurjimpia huhuja pääsi nyt liikkeeseen. Kuiskailtiin kuninkaan aikovan lähettää leskikuningattaren ja prinsessa Elisabetin Venäjän tsaarin luo pakottaakseen täten molemmat veljet suostumaan parempiin ehtoihin.

Kuninkaalliset naiset olivat suunniltansa kauhusta eivätkä tienneet, mihin toimiin ryhtyä.

Maunu herttua, joka jo alkoi huomata kuninkaan joutuvan tappiolle, neuvoi heitä pakenemaan.

Eräänä päivänä sanoivat leskikuningatar ja prinsessat tahtovansa lähteä Mälarille huvittelemaan.

He laskivat maalle ennakolta määrättyyn paikkaan. Siellä oli Maunu herttua heitä vastassa 90 ratsumiehen kera; matkaa jatkettiin maitse, ja puolimatkassa Upsalan ja Tukholman välillä tavattiin herttuat.

Moni muukin karkasi vihollisen puolelle.

Niin teki Klaus Fleming eräässä hyökkäyksessä Gripsholmaa vastaan.

Eerik lähetti Iivar Stjernkorsin Suomea vartioimaan. Tämä otti haltuunsa Turun linnan ja kokosi sotaväkeä herttuain varalle. Moni teki samoin.

Onneton Eerik pingotutti silloin köyden Suurtorin yli sekä ripustutti siihen kaikki kapinallisilta herttuoilta ja herroilta saamansa kirjeet, joissa oli uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksia.

Hän näytti porvareille niissä riippuvia suuria sinettejä ja sanoi: "Tuosta voitte nähdä, onko minulla ollut syitä epäluuloihini."

Syyskuun 17 p:nä saapui tieto, että vihollinen oli lähellä.

Eerik ja Yrjö Pietarinpoika menivät silloin "Kolmen kruunun" torniin katsomaan, miten asian laita oli.

Herttuain liput häämöttivät siellä tosiaankin, ja joukko toisensa perästä marssi eteenpäin Rörstrandin tietä pitkin Brunkebergin pohjoispuolella.

Kuningas kalpeni; hän ei nähnyt enää mitään mahdollisuutta.

"Armollisin herra", virkkoi suosikki, "jos olisitte seurannut neuvoani ja heti tuomion jälkeen pannut Juhana herttuan pään hänen jalkainsa väliin, niin olisi tämä jäänyt tekemättä."

"Sanoppa muuta!" vastasi kuningas. Vihollisvoima eteni aina Brunkebergille asti; sinne se pysähtyi.

Vielä tahtoi onneton hupsu tehdä yhden hyökkäyksen, vielä piti useamman ihmishengen hukkuman, ja niin järjestettiin taistelu; sekä sanoillaan että esimerkillään hän kehotti miehiään.

Itse hän johti joukkojaan taistellen erinomaisella urheudella. Hurjassa raivossaan hän etsi Juhana herttuaa, mutta tämä ei ollut mukana tappelussa. Sitten hän etsi de la Gardieta, mutta nähdessään Eerikin vimmaisen murhakiihkon tämä vetäytyi takaisin Brunkebergiltä Rörstrandiin. Eerik palasi kaupunkiin.

Tällä välin tuli herttuoiden lähetti kaupungin porvariston luo.

Herttuat uhkasivat hyökätä Tukholmaan eivätkä sanoneet ryhtyvänsä mihinkään keskusteluihin, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli annettu heidän haltuunsa.

Porvaristo vihasi suosikkia; nyt tuli siihen lisäksi pelko kaupungin ryöstämisestä. Etevimmät heistä veivät kuninkaalle herttuain viestin vaatien päättävästi prokuraattorin luovuttamista.

Taalalaiset pitivät vartiota linnassa ja he yhtyivät tähän yksimielisesti.

Eerik vastusteli. Hän arveli kyllä, että Yrjö Pietarinpoika oli piiloutunut niin hyvin, ettei kukaan löytäisi häntä; mutta hän ei kuitenkaan tahtonut suostua jättämään häntä. Mutta vaatimukset tulivat yhä ankarammiksi; hän ei uskaltanut kauempaa vastustaa, ja niin saivat taalalaiset luvan etsiä Yrjön ja jättää hänet herttuoille.