Part 28

Tanskalaisten sotapappi sanoikin saarnassaan senjälkeen, että he nyt vihdoinkin olivat tulleet Punaisen meren [Rödasjö = Punainen järvi] yli, mutta että Jordanin virta oli vielä jäljellä.

Flishultin luona oli kolmas väijytyspaikka.

Siellä oli vahva osasto Hogenskild Bielken ja Sten Bauerin komennossa.

Mutta nämäkään eivät olleet sen paremmin varuillaan, kuin että Rantzow yllätti heidät aikaisin eräänä aamuna.

Vastarintaa yrittämättäkään juoksivat molemmat päälliköt metsään, toisella miekka, toisella pyssy kädessä.

Ilman vaivaa he joutuivat vangiksi, luultavasti omasta hyvästä tahdostaan.

Miehistö sai maksaa heidän joko pelkuruutensa tai petoksensa. Rantzow löi heidät perin-pohjin ja palasi kaikki esteet voitettuaan Kööpenhaminaan, missä jo yleensä luultiin, että Tanskan sotavoima oli lyöty ja Rantzow vankina.

Kuningas Fredrik otti hänet suurilla kunnianosoituksilla vastaan.

Eerik kuningas tuli hiljaa marssien jäljessä rajalle asti ja eteni Göingen kihlakuntaan Hallantiin, jossa kaikki oli hävitetty ja raastettu.

Kuningasta seurasivat hänen molemmat veljensä, herttuat Juhana ja Kaarle, sekä hänen tuleva lankonsa Maunu, Saksin herttua.

Kuinka epäluuloisin ja vaanivin silmäyksin hän seurasikaan heitä!

He eivät saaneet mitään päällikkyyttä, ja tuskin heidän edes sallittiin ottaa osaa mihinkään kahakkaan. He näkivät, kuinka takaperoista kaikki oli, mutta eivät uskaltaneet lausua sanaakaan sitä vastaan. Miten kiehui ja kuohuikaan heissä, ja kukapa tietää, eikö juuri täällä herännyt heissä ensin ajatus:

"Tästä täytyy tulla loppu."

Juhanassa: "Valtikan täytyy tulla minulle."

Kaarlessa: "Isänmaan tähden."

Eiköhän Eerik arvannut heidän ajatuksiaan, ja miten tämä jäytikään häntä! Mutta odota, odota! Hän alkoi tulla enemmän entiselleen; suru ja tuska Upsalassa vuotaneen veren tähden näytti menneen menojaan.

Hänellä ei ollut ketään, johon luottaisi. Kaarina oli Svartsjössä ja Yrjö Pietarinpoika vankeudessa.

Mutta siellä hän ei olekkaan kauan. Kuningas tarvitsi häntä, ja kuninkaalla oli valta vapauttaa hänet.

Rantzow oli jo aikaa sitten mennyt Juutinrauman poikki. Jonkinlainen kosto piti Eerikin saada, ja hän käskikin joukkojensa hyökätä Skåneen ja hävittää maata. Olihan sekin jotain.

Sillä välin oleksi hän enimmäkseen yksin, hautoen omia synkkiä tuumiaan.

Kapinan pelosta hän oli surmannut Niilo Sturen. Jos tämä oli tehnyt majesteettirikoksen, niin hän oli vain saanut ansaitun palkkansa.

Senjälkeen olivat hänen palvelijansa vastoin hänen tahtoansa tappaneet sekä syyllisiä että syyttömiä. Kun hän kaikkien hylkäämänä oli paennut metsiin, oli hän luullut itsensä vangituksi ja valtaistuimelta syöstyksi, ja tässä tilassa oli hän joutunut epätoivoon sekä valtakunnastaan että ikuisesta autuudestaan.

Sillä aikaa olivat hallitustoimet laiminlyödyt ja valtakunta joutunut rappiolle; mutta nyt on Jumala auttanut hänet entiseen terveyteensä ja voimiinsa sekä antanut hänelle takaisin hänen kuninkaallisen valtansa. Siksi hän tahtoo koko Ruotsissa vietettäväksi yleisen kiitosjuhlan, ja sitten hän valmistuttaa julistuksen kaikista niistä tapahtumista, joita nyt yhden vuoden kuluessa oli tapahtunut.

Hän tulee toimittamaan suuria asioita, sen hän tunsi itsessään. Aatelin, tuon vihatun aatelin hän käskee pitämään paremmin huolta ratsupalveluksestaan. "Minä tahdon heille huomauttaa", jupisi hän itsekseen, "että he ja heidän vanhempansa eivät ole korotetut aatelissäätyyn siinä tarkoituksessa, että he vain pitäisivät hyviä päiviä eivätkä tekisi mitään Ruotsin valtakunnan hyväksi."

Mutta hänen pahat taipumuksensa kuiskivat hänelle alati Yrjö Pietarinpojasta, ja hän halusi kiihkeästi saada taas luokseen tuon hengenheimolaisensa, jolla oli kykyä arvaamaan hänen salaisimmatkin ajatuksensa ja joka ei pelännyt panna toimeen mitä hän hiljaisuudessa toivoi, mutta ei uskaltanut käskeä, vaikka mielellään, hyvin mielellään näkikin, että ne toimitettiin.

Kun hän tulee Tukholmaan, käskee hän airuen kautta katujen ja torien kuuluttaa, että Yrjö Pietarinpoika oli kunniallinen, viaton mies, ja että Upsalassa surmatut herrat olivat kavaltajia, jotka ansaitsivat kuolemansa.

Tukholmassa hän voi vapaasti tehdä sen, onhan siellä Yrjö Pietarinpoika hänen tukenaan, ja tämä antaa kyllä henkensäkin herransa pelastukseksi.

Mutta ajatukset liitelivät asiasta toiseen hänen levottomassa sielussaan; toimessa hänen täytyi olla, ja hänen toimintansa oli kulloinkin hänen mielenlaatunsa ilmaisijana.

Eerik oli aina ollut yhtä innokas äkseerauttaja kuin huono sotajoukon johtaja. Geijer sanoo, että "kun kekseliäisyyttä ei vielä oltu käytetty univormujen muodostelemiseen, käytti hän kykyänsä sotamerkkien keksimiseen; hänen tiedetään määränneen ei ainoastaan punaista verkaa ja vihreätä ja keltaista palttinaa, vaan myöskin punaisiksi värjättyjä hanhensulkia, niin monta ketun- ja oravanhäntää kuin saada voitiin ja monta tuhatta suomalaista puupikaria, joista nimenomaan sanottiin, että ne olivat aiotut sotamerkeiksi."

Että kuninkaan terveys parani ja vahvistui leirillä, näkyy siitäkin, että hän käski Tukholmasta lähettää leiriinsä Smålantiin omalle varalleen "viiniä ja maustimia, hyvää, makeata kreikkalaista viiniä, muskatellia (väärentämätöntä), Reinin viiniä ja muuta viiniä, joka on suloista nauttia, toppasokeria, kanelia, inkivääriä, muutamia korillisia rusinoita y.m."

Kaarina oli seurannut Svartsjöstä Söderteljen kautta Nyköpingiin, mutta siellä hän sairastui ja synnytti pojan.

Sanomaton oli kuninkaan ilo, kun hän tämän kuuli. Nyt oli hänellä poika, joka voi olla hänen vanhuutensa turva ja ylpeys sekä kantaa Kustaan nimeä.

Kuningas toivoi, että äskensyntynyt pian kastettaisiin, sekä pyysi kummeiksi kreivi Pietari Brahen ja vapaaherra Sten Eerikinpoika Lejonhufvudin.

Sodan jatkuminen pakotti kuitenkin jättämään sen tuonnemmaksi, mutta poissa ollessaan hän kirjoitti useita kirjeitä "korkeasti kunnioitetulle ruhtinattarelleen ja rakkaalle, lemmitylle puolisolleen".

Tällä välin alkoi lumi sulaa, ja tiet ja polut kävivät pohjattomiksi; sentähden kuningas käski lakkauttaa vihollisuudet ja matkusti itse pohjoiseen päin takaisin Svartsjöhön.

Siellä hän vietti muutamia viikkoja yhdessä Kaarinansa kanssa, työskennellen puutarhassaan, jota hän itse hoiti, mutta osoitti sen ohessa sellaista uhkamielisyyttä, että koko hänen ympäristönsä pelkäsi.

Yrjö Pietarinpoika sai taas vapautensa, ja airuet kuuluttivat, että hänet oli tuomittu syyttä, mutta että Upsalassa murhatut herrat olivat ansainneet kuolemansa.

Suosikki sai viettää ainoastaan muutamia päiviä Svartsjössä. Hänen tuli oleskella Tukholmassa voidakseen pitää tarkoin silmällä kaikkea.

Maaliskuussa kuningas itse matkusti sinne.

Silloin hän määräsi, että Sturein kaikkien sukulaisten piti maksaa takaisin kuninkaan suorittamat sakot, sekä myöskin että Odensalan talonpoikain tuli antaa takaisin kullat ja hopeat, joita hän sairautensa aikana oli siellä jaellut.

Eniten kaikesta hän katui sitä, että Juhana oli päässyt vapaaksi. Oli luonnollista, että Yrjö Pietarinpoika tässä suhteessa kiihotteli hänen mieltään. "Vaalea pää" oli taas uhkaamassa häntä. Niilo Sture oli poissa, mutta herttua oli jäljellä.

Huhtikuun 29 p:nä 1568 hän kirjoitti Juhanalle vaatien takaisin kirjeitä, jotka hän edellisen sairautensa aikana oli lähettänyt herttualle, sekä niitä "artikkeleita", jotka tämä oli saanut Ventholmassa.

Lopuksi hän pani ehdoksi, jotta se asiakirja, joka koski Juhanan vapauttamista vankeudesta, edelleen olisi voimassaan, että herttuan täytyi tarkoin tehdä selvää, tahtoiko hän liittyä Puolan kuninkaaseen, Ruotsin viholliseen, vaiko Eerikkiin itseensä ja isänmaahan.

Herttua noudatti mahdollisimman suurta varovaisuutta, oleskellen milloin Arbogassa, milloin Eskilstunassa, antamatta mitään puheenaihetta itsestään.

Kuninkaan kirjeisiin hän vastasi nöyrästi, mutta varoi tarkoin ottamasta vastaan niitä suurempia tai pienempiä lahjoja, joita Eerik tahtoi hänelle antaa. Yrjö Pietarinpojan vapauttaminen oli hänelle persoonallisesti suuri vaara, mutta yhtä uhkaavalta näytti se, että suuri venäläinen lähetystö oli saapunut Tukholmaan Eerikin lupauksen mukaan noutamaan hänen puolisoansa. Temmattaisiinko Katariina todellakin häneltä villeille barbaareille annettavaksi? Se näytti uskomattomalta, mutta olihan nykyisissä oloissa kaikki mahdollista.

Mainittu lähetystö, johon kuului 200 henkilöä, jotka tsaari oli lähettänyt noutamaan herttuatarta, tuotti kuninkaalle paljon huolta ja kiihotti hänen ennestäänkin ärtyisää luonnettaan. Nykyisissä olosuhteissa oli mahdotonta suostua heidän pyyntöönsä, mutta he eivät hyväksyneet mitään syitä, eikä kuningas keksinyt muuta keinoa, kuin sen, että -- niinkuin tavallisesti -- viivytteli asiaa.

Heti Yrjö Pietarinpojan vapauttamisen jälkeen sattui tapaus, joka osoitti, kuinka helposti Eerikin viha saattoi kuohahtaa. Kuninkaan sihteeri Mårten Helsing, kielitaitoinen ja valtion toimissa paljon käytetty mies, oli prokuraattorin kanssa kuninkaan luona. Silloin kuului tykinlaukaus ulkoa.

"Oi", huudahti kuningas, "jospa tuo kuula menisi suoraan tuon uskottoman punaparran lävitse."

"Olkoon sellainen onnettomuus kaukana teidän majesteettinne veljestä", virkkoi Mårten Helsing; "parempi sittenkin, että se menisi Yrjö Pietarinpojan läpi, joka taas saa aikaan eripuraisuutta."

Vimmastuneena näistä sanoista Eerik hyökkäsi pystyyn, tempasi hiilihangon ja lävisti sillä uskollisen palvelijansa, joka vähän myöhemmin kuoli haavastaan.

Eerik katui pikaisuuttaan, mutta -- liian myöhään.

Sellaista oli tapahtunut, vaikka Eerik oli saanut entisen terveytensä, toisin sanoen hän oli nyt samassa tilassa kuin Upsalassa ennen mielenhäiriön puhkeamista; mutta mitä silloin oli tapahtunut, se voi uudistua taaskin, ja etenkin tuli kaikkien, joita oli syytetty rikollisesta yhteydestä Sturein kanssa, ottaa huomioonsa, että nämä uudelleen selitettiin kohtalonsa ansainneiksi.

Eerik oli siis kypsynyt lankeamaan, joskin hänen parempi minuutensa vielä oli voitolla.

Paljon ja yleisesti puhuttiin siitä, että maa oli hävitetty ja elinkeinot mitä kurjimmassa rappiotilassa; rutto ja nälänhätä vallitsivat kaikkialla, niin pohjoisissa kuin eteläisissäkin maakunnissa.

Mutta herrojen täytyi ennen kaikkea ajatella omaa turvallisuuttaan. Ruotsin aatelistossa hehkui ankara viha Sturein murhaajia vastaan; mitta oli täynnä, ja heidän täytyi saada kostaa. Eerik ei aavistanutkaan sen tulivuoren olemassaoloa, jonka aukon reunalla hän seisoi.

Tyytymättömät loivat silmänsä Juhana herttuaan, mutta hän oli kerran onnistunut huonosti ja arkaili; sentähden hän ei tahtonut tai ei uskaltanut ryhtyä mihinkään, ennenkuin ulkonaiset olosuhteet pakottaisivat hänet siihen. Ja sellaisia ilmestyikin.

Kesäkuun alussa tapahtui pikku prinssin juhlallinen kaste, ja seuraavan heinäkuun 4 päiväksi kuningas määräsi omat häänsä. Mutta ei siinä kyllin. Hän tahtoi, että prinsessa Sofian ja Saksin herttuan vihkiäiset vietettäisiin samassa tilaisuudessa.

Prinsessa oli vimmoissaan. Tuo halveksittu naikkonen tuli saamaan korkeamman paikan kuin hän, joka oli ruhtinatar synnyltään.

Kaikki ne ylhäiset rouvat ja neitoset, jotka tulivat heitä onnittelemaan, ilmaisivat katseillaan ja eleillään, miten syvästi säälivät hänen nöyryytystänsä, mutta niin suurta pelkoa oli kuningas herättänyt heissä, ettei kukaan uskaltanut sanoin ilmaista sitä.

Jo huhtikuun keskipalkoilla oli Eerik lähettänyt kutsut "kunnioitettaville ja jalosukuisille rouville", joiden tuli neuvoillaan ja toimillaan olla apuna hääjuhlallisuuksissa ja joiden sentähden ensi tilassa piti saapua kuninkaan hoviin.

Muutamia viikkoja myöhemmin lähetettiin julistuksia valtakunnan ylhäisemmälle papistolle niistä suurista hääjuhlallisuuksista, joita nyt tuli toimeenpantavaksi.

Lopuksi kutsuttiin häävieraat, ennen kaikkia herttuat Juhana, Maunu ja Kaarle.

Valtakunnanneuvos Gabriel Kristerinpoika Oxenstjerna sekä sihteerit Krister Pietarinpoika ja Sven Elovinpoika lähetettiin viemään kutsukirjeitä herttuoille. He toivat sen vastauksen, että sekä Juhana että Kaarle saapuvat kuninkaan vihkiäisiin.

Hoviräätäli ja hänen monet apulaisensa hääräilivät hääpukujen valmistamisessa. Kuningattaren puvuksi oli valittu valkoista, kullalla kirjailtua silkkikangasta, prinsessan puvuksi samaa kangasta, mutta hopealla kirjailtua.

Ei ole koskaan morsian ollut huonommalla tuulella kuin Sofia. Tämä meni niin pitkälle, että Maunu herttua kysyi, tahtoisiko Sofia, että hän tekeytyisi sairaaksi, jotta vihkiminen siten lykkäytyisi, mutta prinsessa vastasi, että kun se nyt kerran oli siksi päiväksi päätetty, niin hän kernaasti voi kärsiä häväistyksen täydelleen.

Tietämättä mitään kaikesta siitä eripuraisuudesta ja harmittelemisesta, jota hänen tähtensä syntyi, nautti Kaarina täysin määrin lyhyestä onnestaan. Jo pojan ristiäisissä oli hänet ja koko hänen sukunsa korotettu aatelissäätyyn, vaakunassa puolikuu, ja nyt oli kuningas kutsunut häihin sekä varustanut sitä varten sopivilla vaatteilla hänen molemmat enonsa, jotka olivat yksinkertaisia talonpoikia.

Aikaisin hääaamuna Kaarina pyysi päästä leskikuningattaren pakeille, ja tämä otti hänet heti vastaan.

Kevyt pilvi varjosti hänen nuoria kasvojaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Katariina Stenbock lempeästi ojentaen hänelle kätensä.

"Minulla on suuri suru."

"Voinko minä huojentaa sitä?"

"Saanko ilmaista sen?" kysyi hän rukoilevasti.

"Tietysti."

Kuningatar istui sohvaan ja tahtoi, että Kaarina olisi asettunut hänen viereensä, mutta tämä lankesi hänen jalkoihinsa.

"Antakaa minun olla tässä", sanoi hän, "niin voin lukea teidän silmistänne."

"Se on siis jotakin vakavanlaatuista?"

"Niin on, ja siinä suuressa onnessa, joka tulee osalleni, tekee muiden suru kaksinkertaisesti pahaa."

"Mitä tarkoitat?"

"Prinsessa Sofiaa. Hän suree jotakin eikä tahdo, että minä huomaisin sitä. Joka kerta kun tapaamme, kääntyy hän poispäin. Sanokaa minulle mitä se on, että pyytäisin kuningasta täyttämään hänen toiveensa; tällaisena päivänä kuin tämä on, ei hän voi kieltää minulta mitään." Hän syleili kuningattaren polvia ja katsoi häneen kyynelsilmin, rukoilevasti.

Hyväillen veti Katariina hänen päätään povelleen. "Jos sen sinulle sanoisin, et sinä ymmärtäisi minua", sanoi hän.

"Oi, minä kyllä jo ymmärrän hyvin hyvästi."

"Prinsessa suree sitä, ettei kuningas ole terve."

"Sentähden hän siis kääntyy toisaalle minut nähdessään; hän säälii myöskin minua. Oi, miten hyvä hän on; kiittäkää häntä ja sanokaa, että niin totta kuin tahtoisin antaa henkeni kuninkaan edestä, niin totta teen sen ollakseni kokonaan hänelle avuksi ja iloksi!"

"Kyllä sanon", vastasi Katariina liikutettuna.

"Ehdoin-tahdoin en ole koskaan tehnyt kenenkään mieltä vastaan", jatkoi Kaarina miettivästi, "mutta jos tietäisin jonkun, joka on minulle pahoillaan, en lakkaisi rukoilemasta, ennenkuin saisin anteeksi."

"Ei kukaan voi olla kaikkien mieliksi."

"Voi kyllä, kaikki hyvät! Luuletteko, ettei kukaan ole pahoillaan minulle?"

"Ei heidän ainakaan pitäisi olla pahoillaan."

"Pahat ja ilkeät ihmiset eivät voi olla hyvillään, sillä heidän toimiaan tahdon aina tehdä tyhjäksi. Voi tuota Yrjö Pietarinpoikaa!"

"Onko hän taas ollut esillä?"

"Hän tahtoo mielistellä minua ja halpoja omaisiani, mutta minä olen varoittanut heitä. Tiedättekö, että herttuat eivät tule häihin?" virkkoi hän äkkiä iloisesti ja hilpeästi.

"Kun olin siellä ristiäisissä, oli herttuatar hyvin heikko, enkä luule hänen tahtovan jättää pikku tytärtään luotansa."

"Sen hyvin kyllä ymmärrän."

"Mutta eikö ole kummallista", jatkoi kuningatar tutkivasti silmäillen Kaarinaa, "että samassa tilaisuudessa annettiin herttuattarelle nimetön kirje, jossa sanottiin: 'Älkää tulko häihin, älkää ainakaan ottako pikku Sigismundia mukaan!'"

Kaarina punastui otsasta kaulaan asti. "On hyvin kummallista", sanoi hän.

"Sehän merkitsisi, että jokin vaara on uhkaamassa."

"Ilkeät ihmiset voivat saada paljon pahaa aikaan, ja muut saavat syyn niskoilleen."

"Herttuattarella ja Sigismundilla on siis hyvä ystävä."

"En voisi koskaan saada lohdutusta, jos Sigismundille tapahtuisi jotakin pahaa", virkkoi Kaarina vilkkaasti.

Katariina syleili häntä hellästi. "Ole edelleenkin, niin kauan kuin voit, hyvänä haltijattarena kaikille", sanoi hän. "Hyvä Jumala on kädellään sinua suojeleva, ja ihmisten pahat ajatukset ja arvostelut ovat senjälkeen sinusta vähäpätöisiä."

Kaarina suuteli hänen kättänsä. "Te olette poistanut raskaan kuorman sydämeltäni", sanoi hän ja riensi pois.

Katariina katsoi säälivästi hänen jälkeensä. "En voinut sanoa totuutta", ajatteli hän. "Nauttikoon hän häiritsemättä lyhyen onnensa."

Sitten hän meni prinsessain luo, osittain ollakseen saapuvilla morsianta puettaessa, osittain kertomaan Sofialle sen osan keskustelusta, joka koski häntä.

Tukholman Suurkirkko oli upeasti koristeltu. Eerik tahtoi viettää vihkiäisensä niin loistavasti kuin suinkin. Kaikkia kaupungin kelloja soitettiin, ja tuhansittain ihmisiä aaltoili niillä kaduilla, joita pitkin juhlakulkue tuli kulkemaan.

Oli kirkas ja säteilevä heinäkuun päivä.

Ensin tuli neljä valtakunnanneuvosta kantaen vallanmerkkejä, kruunua, miekkaa, omenaa ja valtikkaa; senjälkeen kuninkaan serkku, kreivi Pietari Brahe, taluttaen kuninkaan morsianta, joka ei vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista; neljä aatelismiestä kantoi kallisarvoista, kultakankaasta tehtyä telttaa heidän päällänsä. Sitten tuli leskikuningatar kuninkaan taluttamana, Maunu, Saksin herttua, taluttaen prinsessa Sofiaa, sitten prinsessa Elisabet ja pitkä jono ylhäisiä herroja ja rouvia.

Vanha arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika toimitti vihkimisen, ja sen kestäessä pidettiin Kaarinan lapsia, Sigridiä ja Kustaata, teltan alla heidän laillisuutensa merkiksi ja vahvistamiseksi.

Ennen ja jälkeen vihkimisen lauleli lukuisa, nuorista miehistä muodostettu kuoro.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä, Kaarina kruunattiin Ruotsin kuningattareksi, ja kaikilla julkisilla paikoilla julistivat airuet hänen lapsensa laillisiksi kruununperillisiksi.

Samassa tilaisuudessa vihittiin prinsessa Sofia ja herttua Maunu.

Sitten seurasi lukuisia, loistavia kestejä. Eerik tahtoi tällaisissa tilaisuuksissa esiintyä kaikella sillä loistolla, jonka hän arveli kuninkuuteen kuuluvaksi.

Ruumiillisestakaan kestityksestä ei ollut puutetta. Vanhat tilikirjat kertovat, että Pietari Kock ja Herman Kock Suurtorilla paistoivat kokonaisen härän, ja samalla kuin se syötiin, tyhjennettiin monta viini- ja olut-ammetta kuningas Eerikin ja kuningatar Kaarinan menestykseksi.

Kaiken tämän komeuden kestäessä odottivat useat ennustellen lähenevää rajuilmaa, mutta kuningas ei tiennyt siitä mitään. Hän oli itse iloisin iloisten joukossa; joskaan hänen veljensä eivät olleet saapuneet häihin, niin mitäpä siitä. Hänen onnensa ei siitä tullut suuremmaksi eikä pienemmäksi, ja mihin tahansa hän katsoikin, näki hän vain kasvoja, joista hänen oma mielihyvänsä näytti heijastuvan. Hän, joka muuten kaikkialla vainuili kavaltajia, oli unohtanut, että kaunisten, hymyilevien naamarien taakse voi piiloutua paljon julmaa ja uhkaavaa.

Prinsessat Sofia ja Elisabet olivat katkeran harmin vallassa. Rahvaan joukosta otettu halpasukuinen naikkonen kohosi arvossa kuninkaan sisaria, synnynnäisiä prinsessoja korkeammalle. Mitäpä merkitsi se, että hän oli vaatimattomin ja ihanin! Hänen olemassaolonsa oli rikos, vaikkapa hän olisikin ollut puhtain naisista.

Aateliset vieraat tunsivat sydämessään samaa harmia; tukahutetulla tyytymättömyydellä he katselivat kuningattaren kolmea enoa, köyhiä Uplannin talonpoikia, jotka olivat kutsutut häihin ja niissä esiintyivät sellaisissa puvuissa, joita ainoastaan aateliset käyttivät. Kiehuva harmi kuohui jokaisen mielessä.

Herra Åke Bengtinpoika Ferla, joka heti kruunauksen jälkeen oli yhdessä Kaarinan kahden enon kanssa lyöty ritariksi, oli yhtä vähän mielissään tästä kunniasta kuin siitä seurastakin, jossa se oli hänen osalleen tullut, mutta hän ei uskaltanut vetäytyä siitä pois.

Tämän jälkeen pidetyllä juhla-aterialla tapahtui, että valtakunnanneuvos Niilo Gyllenstjerna, joka aterian aikana piti kruunua kuninkaan edessä, pyörtyi uupumuksesta, joten hänen kallisarvoinen kannettavansa putosi. Onnettomuutta ennustava jupina kuului koko vierasseurueesta; se oli kaikkien mielestä onnettomuuden enne, joka teki syvän vaikutuksen ja pysyi kauan mielessä.

"Paha enne äskenkruunatulle", kuiskailtiin miehestä mieheen.

20.

JOKA TOISELLE KUOPPAA KAIVAA, HÄN ITSE SIIHEN LANKEAA.

Jo jonkun aikaa ennen häitä oli Yrjö Pietarinpoika neuvonut kuningasta lähettämään luotettavan henkilön herttua Juhanan luo pitämään silmällä hänen toimiaan ja jos mahdollista saamaan selville jotakin syytä häntä vastaan. Kuningas suostui tähän heti ja antoi tehtävän Pontus de la Gardielle, samalle, joka oli saatu vangiksi Varbergin tappelussa. Prokuraattori ei hyväksynyt vaalia, vaan arveli, että oli parasta lähettää Pontus herra takaisin kotimaahansa, "jossa hänen ei käy suvustaan kopeileminen eikä kerskuminen". Mutta kuningas vastasi: "Minä tarvitsen vielä Pontusta miehenäni ottamaan selvää, mitä veljeni toimiskelee tähän aikaan valkeine päineen, joka sittenkin kerran tulee onnettomuudekseni."

Pontus de la Gardie, joka lapsuudestaan asti oli määrätty luostariin ja saanut huolellisen kasvatuksen, vaihtoi pian kaapunsa kypärään ja rukousnauhansa miekkaan. Urhoollisena ja pelkäämättömänä hän etsi vain mainetekoja ottaen osaa useimpiin sotiin ja selkkauksiin, joita siihen aikaan oli Euroopassa. Huolimatta siitä, mihin puolueeseen kuului, hän seurasi Skotlannissa niitä joukkoja, jotka avustivat Guisen Mariaa, ja kun rauha oli tehty, rupesi hän Tanskan sotapalvelukseen.

Varbergin tappelun jälkeen hän meni heti Ruotsin palvelukseen ja saavutti pian kuninkaan suosion. Oikeaan ranskalaiseen eloisuuteen yhtyivät hänessä sekä hyvät ammattitiedot että harrastukset.

Kuninkaan hänelle antama toimi ei häntä ensinkään arveluttanut; parhaan kykynsä mukaan hän lupasi toimittaa sen.

Vieraan on tavallisesti helppo tunkeutua jonkun valtakunnan sisällisiin oloihin. Hänelle ollaan avomielisempiä kuin omille maanmiehille, joita mahdollisesti voidaan katsoa epäluuloisesti, ja Pontus herra osasi käyttää hyvin huomiokykyänsä asettuessaan oleviin olosuhteisiin. Jo ennen Sturein murhaa oli ylemmissä säädyissä ollut huomattavana yhä kasvava tyytymättömyys kuninkaaseen; senjälkeen se tuli äänettömämmäksi, mutta ei suinkaan heikommaksi.

Ulkomailla puhuttiin Eerikin syöksemisestä valtaistuimelta varmana asiana. Hänen avioliittonsa huovin tyttären kanssa teki hänet mahdottomaksi; mikään eurooppalainen hovi ei enää voinut pitää häntä vertaisenaan. Ruotsin ylpeä ylimystö oli suutuksissaan niin tavattomasta rohkeudesta; se katsoi itsensä häväistyksi ja himoitsi kostoa.

Herra Pontukselle ei myöskään veljesviha ollut tuntematon, ja hän tiesi, että Juhana talvisotaretkellä tanskalaisia vastaan oli ymmärtänyt voittaa sotaväen puolelleen. Oli aivan varmaa, että hänellä oli salaisia tuumia, mutta hän oli mahdollisimman varova, vieläpä arkakin.

Nyt jos koskaan oli aika toimia. No niin, Pontus herra päätti, ettei vakoilisi häntä, vaan yllyttäisi häntä kapinaan.

Pieni hovi vietti suljettua elämää Eskilstunassa, ja herttua otti kuninkaan lähettilään vastaan yhtä kohteliaasti kuin kylmästi. Eihän ollut vaikea arvata hänen tulonsa tarkoitusta, ja Juhana oli itse liian epäluuloinen ollakseen noudattamatta tavallista varovaisuuttaan, samoin kuin ranskalainen oli liian viisas ollakseen sitä oivaltamatta.

Mitä avomielisimmällä hävyttömyydellä Pontus herra kertoi omasta itsestään, miten kunnianhimo pakotti hänet etsimään onneaan, missä tahansa se olikin saavutettavissa, ensin Ranskassa, sitten Skotlannissa, Tanskassa ja nyt viimeksi Ruotsissa. Tänne toivoi hän myöskin saavansa jäädä.

"Onhan teillä kuninkaan suosio?" vastasi herttua.

"Minä pyrin teidän armonne suosioon", kuului vastaus.

"Halvan ruhtinaanko?"

"Tulevan kuninkaan."

Herttuatar oli myös saapuvilla. "Te olette kavaltaja", sanoi hän.

"Niin, kuningasta vastaan."

"Ketä vastaan ovat aikeenne rehelliset?"