Part 27

"Kaikki perintöruhtinaat eivät tule kuninkaiksi", vastasi Juhana kirjoittaen nimensä papereihin.

Katariina otti tarkan selon siitä, ettei ketään kuuntelijoita ollut läheisyydessä. Sitten kävivät nämä kolme tuttavalliseen ja avomieliseen keskusteluun.

Kaarlea hämmästytti, että heillä olivat asiat yhtä selvillä kuin hänellä itselläänkin.

"Niin käy, kun on ystäviä", sanoi Juhana.

Veljekset olivat yksimielisiä siitä, ettei nykyinen hallitus voinut kauan pysyä pystyssä; mutta siitä ei ollut puhetta, miten ja milloin se kaatuisi.

Juhana vain huomautti, että he molemmat, Kaarle ja hän, kyllä tulevat sopimaan. Puhutaanhan entisinä aikoinakin olleen kuninkaita, jotka yhdessä hallitsivat maata ja valtakuntaa sovussa ja rauhassa; miksikä semmoista ei voisi nytkin tapahtua?

Tuli puhe myöskin Kaarina rouvasta, ja silloin Katariina puuttui puheeseen. Halveksivasti hän puhui "halpasukuisesta" lausuen, ettei koskaan voisi alentua ojentamaan kättänsä hänelle.

Juhana sanoi tahtovansa suudellakkin sitä, jos niin vaadittaisiin.

"Minä olen sen jo tehnyt", huomautti Kaarle ja kertoi Svartsjössä-käynnistään.

"Onko hän todellakin niin kaunis?" kysyi Juhana huvitettuna.

"Hän on rikkatunkiosta löydetty helmi", vastasi Kaarle.

"Sentähden hän paraiten miellyttääkin", tuumi Katariina, silmät liekehtivinä. "Lika, joka on tarttunut siihen, tekee sen viehättäväksi."

"Älkäämme olko huomaavinamme sitä; ajatelkaamme vain mitä hyötyä meillä on hänestä. Osoittaa hyvää sydäntä, että hän on suopea meille."

"Tai myöskin kavaluutta ja omia pyyteitä."

Jotenkin ärtyisästi sanoi Kaarle, että kauneutta oli tavattavana kaikissa kansankerroksissa ja että se kaikkialla oli vaikuttavana.

Juhana herttua iski merkitsevän silmäyksen puolisoonsa, ja tämä muutti heti suuntaa myöntäen, että heidän oli viisainta tukahuttaa kaikki yksityiset tunteet ja mielihalut sekä mukautua oleviin oloihin.

Oli välttämätöntä, että he saivat tavata kuninkaan. Pitäisiköhän herttuan matkustaa Svartsjöhön?

Täytyi saada tietää Eerikin tahtokin tässä asiassa. Kaarle tuumi, että sopimus oli tehtävä niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Siten se tulisi sitovammaksi, arveli hän.

Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei kukaan voinut järjestää asioita paremmin kuin leskikuningatar; hänen neuvoaan piti siis ennen kaikkea kysyttämän.

"Muistakaa", sanoi Katariina hyvästeltäessä Kaarlelle, "muistakaa, että me laskemme tunnitkin."

"Ei viivy kauan, ennenkuin saatte kuulla minusta", vastasi hän lohdutellen.

Muutaman päivän kuluttua tuli tosiaankin tieto, että Ventholma oli kunnossa herttuaa ja hänen puolisoansa varten ja että heidän oli määrä sieltä lokakuun 8 p:nä mennä veneellä Svartsjöhön.

Viimeisenä päivänä syyskuuta, sateisena ja kylmänä syyspäivänä, he lähtivät Gripsholmasta. Oi, milloinkaan ei ilma ollut tuntunut suloisemmalta, ei sade virkistävämmältä. He olivat iloisia, onnellisia, kiitollisia, ehkäpä tämän ainoan kerran.

Ventholma oli aiottu vain tilapäiseksi oleskelupaikaksi sentähden, että se oli Svartsjön läheisyydessä. Herttuan molemmat veljet, Maunu ja Kaarle, tulivat sinne; leskikuningattaren ja prinsessain oli määrä saapua heitä tapaamaan Svartsjöhön.

Juhana herttuan kuolemantuomio oli ollut syynä Maunun mielenhäiriöön; nyt hän ei tuntenut häntä, itki hänet nähdessään sanoen hänen muistuttavan jotakin rakasta vainajaa.

Vihdoinkin oli lokakuun 8:s päivä tullut. Oli kirkas, auringonpaisteinen päivä, ja Ventholman laiturin ääressä oli huolellisesti varustettu jahti, jossa oli kymmenen juhlapukuista soutajaa.

Juhlapuvussaan oli myöskin seurue, joka astui siihen. Herttuattarella oli musta samettipuku, sekä päällys- että alushame; kaulus oli leikattu nelikulmaisesti, jotta siitä jäi näkyviin häikäisevän valkea kaula, minkä ainoana koristeena oli kapea, musta nauha ja siinä Juhana herttuan kuva riippumassa. Päähine oli mustasta sametista tehty sekä valkealla silkillä vuorattu ja reunustettu.

Herttua oli samoin mustiin puettu. Hänellä oli korkea, pyöreä valkealla sulalla koristettu hattu, parta ulottui rinnoille asti ja oli samoinkuin viiksetkin vähäsen harmahtava.

Heidän jäljessään kantoi imettäjä heidän pientä lastaan.

Sitten tulivat herttuat Kaarle ja Maunu ja senjälkeen heidän gripsholmalainen vartijakuntansa.

Äänettöminä kaikki asettuivat paikoilleen veneeseen. Matkallakaan ei syntynyt mitään keskustelua; jokaisella oli tarpeeksi ajattelemista.

Mutta kun he lähenivät Svartsjötä, jonka laiturille oli kokoontunut paljon väkeä, osoitteli Juhana heitä puolisollensa toista toisen perästä.

"Tuo on kuningas, joka noin levottomana liikkuu puolelta toiselle. Tuolla oikealla on leskikuningatar ja hänen vieressään Elisabet: tuolla, kauimpana oikealla Sofia, ja hänen vieressään Maunu, Saksin herttua. Mutta kuka on tuolla vasemmalla, tuo, joka on muita pitempi? Kuningas puhuu nyt hänen kanssaan."

"Se on jalkavaimo, etkö ymmärrä", kuiskasi Katariina.

"Mutta kautta partani, kaunis hän on."

"Kaunis kuin synti."

"Ajattelehan, Katariina!"

"Älä pelkää, minä taidan osani."

Vene laski rantaan, ja Juhana ojensi kätensä puolisolleen noustakseen maihin.

"Tähän narripeliin kuuluu myös polvilleen lankeaminen", sanoi Katariina kuiskaten.

"Niin, tehkäämme se."

Mutta Eerik melkein ennätti ennen heitä tai ainakin lankesivat he polvilleen toistensa eteen melkein samaan aikaan.

"Herrani ja kuninkaani!" huudahti Eerik.

"Minä olen vain köyhä vanki, joka rukoilen teidän majesteettiinne kuninkaallista armoa", vaikeroi Juhana.

"Ei, ei: teidän armonne se hallitsee ja vallitsee minua ja meitä kaikkia."

"Antakaa minulle armonne ja anteeksiantonne!"

Näin he puhuivat ehtimiseen toisilleen.

Katariina oli jo aikoja sitten noussut; hän seisoi jäykkänä ja suorana katsellen heitä.

Useimmilla läsnäolijoista leikitsi ilvehymy suupielissä; kohtaus kävi yhä naurettavammaksi.

"Me emme pyydä muuta kuin saada jäädä valtakuntaan luvaten tulla uskollisimmaksi alamaiseksenne", nyyhki Eerik.

"Meidän puoleltamme ei koskaan ryhdytä mihinkään teidän armoanne ja perillisiänne vastaan", vakuutteli Juhana.

Leskikuningatar meni heidän luokseen ja sanoi hiljaa, kumartuen heidän puoleensa: "Nouskaa, rakkaat pojat; te saatatte itsenne läsnäolevain ivan esineiksi."

He tottelivat heti.

"Menkäämme linnaan", sanoi kuningas.

He lähtivät yhdessä, ääneti ja epäluuloisina.

Katariina Stenbock ja prinsessat ympäröivät äskentulleen ruhtinattaren. He suutelivat ja hyväilivät pienokaista; ei kukaan huomannut tai ollut huomaavinaan Kaarinaa. Herroilla oli kyllä halua siihen, mutta he eivät rohjenneet.

Onneksi oli hänelläkin seurassaan yksi ystävä, joka ei jättänyt häntä ja joka nyt sanoi hänelle: "Menkäämme linnaan; kuningas voi tarvita teitä."

Joskin suruisa ajatus omasta itsestään hetkiseksi tahtoi hiipiä hänen sydämeensä, hälveni se kuitenkin heti. Toinen tarvitsi häntä, ja tuo toinen oli Jumalan edessä hänen puolisonsa.

Niin hän lähti tohtorin seuraamana ajattelemattakaan, mitä muut hänestä sanoivat.

"Häpeämätön lutka, kuinka hän kehtasi tulla tänne!" huudahti prinsessa Sofia.

"Varmaankin kuninkaan käskystä", sanoi leskikuningatar.

"Niin hän sanoi minulle", lausui Elisabet. "Hän olisi kernaammin suonut, ettei hänen olisi tarvinnut tulla."

"Hän häpesi meidän seurassamme", väitti Sofia, "vai mitä sinä luulet, Maunu?"

"Voidakseni asettua hänen ajatuskannalleen pitäisi minun oppia tuntemaan hänet paremmin."

"Se on vallan tarpeetonta; minä inhoan häntä, nyt sen tiedät." Sofia keikautti pöyhkeästi päätään.

"Yksi asia on varma", sanoi Kaarle. "Ilman häntä emme nyt olisi koossa täällä."

"Onko se mahdollista!" huudahti herttuatar. "Olkaamme sitä ystävällisempiä hänelle päivällisillä", sanoi leskikuningatar.

Kaikki lähtivät nyt linnaa kohden. Ikkunan ääressä seisoi Eerik, Kaarina vieressään, heitä vastapäätä Juhana suudellen Kaarinan kättä.

Katariinan silmät säkenöivät, hän otti pikku poikansa imettäjältä ja meni saliin.

Heidät molemmat nähdessään Eerik joutui saman tuskan valtaan kuin ennenkin. Hän juoksi heidän luokseen, heittäytyi ruhtinattaren jalkoihin ja rukoili, että hän ja hänen pieni poikansa antaisivat hänelle anteeksi sen, että he hänen tähtensä olivat saaneet kärsiä vankeutta.

Turhaan Katariina koetti tyynnyttää häntä; hän suuteli hänen käsiään itkemistään itkien.

Katariina silitteli hänen hiuksiaan, taputteli hänen poskiaan ja puhutteli häntä osaaottavasti, mutta hänen silmänsä säkenöivät, ja hän näytti tuhat kertaa mieluummin tahtovan lyödä häntä.

Tohtori Lemnius läheni heitä. "Teidän majesteettinne on väsynyt ja tarvitsee lepoa", sanoi hän. "Mutta kun taloni on täynnä vieraita."

"He suovat sen kyllä anteeksi."

"Jääkö Kaarina tänne?"

"Jos kuningas niin tahtoo."

"Ei, hän seuratkoon minua, muuten en mene."

Samassa seisoi Kaarina hänen rinnallaan säteilevine hymyilyineen ja kirkkaine, viattomine silmineen.

"Tässä olen", sanoi hän.

"Sinä et saa pitää kenestäkään muusta kuin minusta, Kaarina."

"En pidäkkään."

"Anna käsivartesi; Lemnius tahtoo, että käyn lepäämään."

Yhdessä he menivät ulos.

Monet eivät olleet kiinnittäneet huomiota tähän pikku kohtaukseen, mutta Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat tehneet sen. On luultavaa, että he ajattelivat samaa, mutta kummallakin oli omat mielipiteensä, joita he eivät ilmaisseet toisilleen.

Perhejuhla vastasi täydelleen päivän merkitystä. Kuningas Eerikillä oli oiva viinikellari, ja hän oli vieraanvarainen isäntä. Leskikuningatar piti emännyyttä, ja hänen silmäyksensä ja huolenpitonsa ulottuivat kaikkiin.

Mieliala oli kenties vähän painuksissa, etenkin alussa; olisi ehkä pikemmin luullut olevansa hautajaisissa kuin kesteissä. Sovintojuhla, jota vietettiin, oli, kuten ruhtinatar vastikään sanoi, narripeliä, jossa toinen puoli oli lyönyt esiin melkeinpä viimeisetkin korttinsa toisen sitä myöten ottaessa ne kaikki huostaansa.

Mutta viini oli liian hyvää ollakseen tekemättä tarpeellista vaikutusta; kielen siteet irtaantuivat, ja kun ateria oli lopussa, antoi kuningatar Lemniukselle viittauksen, että palvelijat oli käskettävä poistumaan.

Sitten hän tarttui maljaan sanoen: "Juokaamme kuninkaan malja kiittääksemme häntä hänen meille valmistamastaan ilosta, vaikkei hän olekkaan läsnäolollaan tätä iloamme lisäämässä."

Kaikki yhtyivät maljaan.

Mutta Katariina Stenbock antoi merkin, että maljat täytettäisiin uudelleen.

"Sydämeni kehottaa minua", sanoi hän, "lähinnä kuningasta ehdottamaan maljan hänelle, joka on kuninkaan sydäntä lähinnä ja josta voimme sanoa, että hän on hänen jalkainsa kynttilä, hänen silmäinsä valo. Että hän hyvänä enkelinä seisoo suojelevana, ohjaavana ja varoittavana hänen sivullaan, sen voin vakuuttaa; että hän on pelastanut monen hengen ja elänyt enemmän muita kuin itseään varten, sen tietävät kaikki, joiden turvana hän on ollut hädässä ja ahdistuksessa; ja sentähden tyhjennän nyt Kaarina Maununtyttären maljan."

Salissa nousi sorina. Miespuoliset vieraat tyhjensivät kaikki maljansa, useatkin kunnioittavasti osoittaen suostumustaan. Katariina Jagellotar ja prinsessa Sofia panivat maljansa pois maistamatta niistä.

Elisabet kosketti maljallaan Lemniuksen maljaa lausuen: "Sanokaa hänelle minun puolestani, että pidän hänestä."

Prinssi Kaarle puhui tämän jälkeen herttua Juhanalle ja hänen puolisolleen toivottaen heille onnea kaikissa heidän yrityksissään.

Mutta päivällisen jälkeen seurue hajaantui moneen pikku ryhmään. Keskusteltiin innokkaasti, oliko kuningattaren malja oikeutettu vai eikö; herttuatar väitti innokkaimmin sitä vastaan. Olihan jotakin kuulumatonta, että langennut nainen, halpasukuinen, oli semmoisen kunnioituksen esineenä, ja jollei kuningatar itse olisi ollut niin korkealla kaikkien muistutuksien yläpuolella, olisi moite kohdannut häntä.

"Sen, joka on pelastunut hengenvaarasta, ei ole tapana kysyä, oliko pelastukseksi ojennettu käsi äsken pesty vai eikö", sanoi Lemnius lyhyesti tapansa mukaan.

Sillä välin keskusteli Juhana herttua vilkkaasti kuningattaren kanssa. Hän näytti suurella luottamuksella kiintyneen häneen ja sanoi pelkäävänsä, että kuninkaan hyväntahtoisuus ja huomattava tuska muuttuisi raivoksi, jolloin ei kukaan olisi varma hengestään.

Kuningatar myönsi pelkäävänsä samaa.

"Voi olla vaarallista jäädä tänne ainoaksikaan yöksi", lisäsi herttua; "mieluimmin lähtisin vielä tänä iltana takaisin Ventholmaan."

"Minä tahtoisin neuvotella Kaarinan kanssa."

"Hän sanoi minulle: Lähtekää!"

"Ei kukaan tunne kuningasta niinkuin hän; mikähän estää kirjallisesti sopimasta ehdoista."

"Niin minäkin ajattelen."

"Toivokaamme, että tästä seuraa pitempiaikainen parannus, jolloin pelotta ja epäilyksettä voitte puhua keskenänne."

Epäilevä hymy levisi Juhanan kasvoille; hän tunsi kyllä, että sydämeen piiloutunut veljesviha on kuin maanalainen tuli, joka puhkeaa raivoon ilman pienintäkään syytä.

Herttuatarta oli prinsessa Sofia ruvennut miellyttämään, eikä kumpainenkaan ollut hyvillään tästä äkillisestä lähdöstä. Mutta se ei auttanut; lähtö tapahtui vielä samana iltana. Kaarle seurasi heitä.

Prinsessa Sofialla olisi ollut hyvä halu seurata heitä. Mutta hänen sulhasensa oli osoittanut liian vilkasta huomaavaisuutta Kaarinaa kohtaan, ja vaikka hän ei suinkaan tahtonut myöntää olevansa mustasukkainen, piti hän kuitenkin paraana jäädä.

Oli päätetty, että kaikki lähtisivät seuraavana päivänä; mutta kuningatar halusi sitä ennen keskustella Kaarinan kanssa. Tämä sai määrätä sopivimman ajan.

Hän tulikin aamulla, kuninkaan vielä maatessa.

Niinkuin ennenkin tahtoi hän suudella kuningattaren hametta.

"Ei, Kaarina", sanoi tämä, "sinun asemasi ei ole sama kuin ennen. Etkö sinäkin tule kuningattareksi?"

"Minä en kunnioita kuningatarta, vaan korkeata, jaloa kuninkaan äitiä", sanoi Kaarina.

"Etkö tiedä, että korkeat herrat ovat vain poikapuoliani?"

"Minä tiedän myöskin, että te olette heille hellä äiti ja kaikkien hyväntekijätär."

"Etkö sinäkin tahdo käydä samaa tietä?"

"Teidän esimerkkinne ja opetustenne mukaan."

"Kaarina, näytä minulle lapsesi."

Hän riensi pois, mutta tuli heti takaisin taluttaen tyttöä kädestä. "Hänen nimensä on Sigrid", sanoi hän, "eikö hän ole kuninkaan näköinen?"

"Hän on enemmän sinun näköisesi."

"Se onkin yhdentekevä, kun hän vain on hyvä. Minä rukoilen joka päivä Jumalaa suojelemaan ja varjelemaan häntä ja ettei häntä rangaistaisi minun syntieni tähden."

"Sinä pidät siis itseäsi vikapäänä?"

"Niin", sanoi Kaarina vakavasti; "nyt sen huomaan, ennen en sitä ymmärtänyt. Mutta jos tulen oikein hyväksi ja voin olla monelle, monelle hyödyksi, silloin ei kuningas kärsi mitään häpeää siitä, että ottaa minut puolisoksensa."

"Ja Ruotsin kuningattareksi."

"Jos voisin tulla paraaksi kaikista, niin se olisi kaikkien alhaisten ja halveksittujen kunniaksi."

"Sinullakin on kunnianhimosi, mutta se on sinulle kunniaksi. Sanoppa nyt, miten on kuninkaan laita?"

"Aina paras, kun ei ole vieraita."

"Uskon sen. Oletko huomannut hänessä mitään muutosta parempaan päin nyt muutaman kuukauden kuluessa?"

"Lemnius sanoo, että minä vaikutan häneen hyvää, niin kauan kuin..." Hän loi silmänsä maahan.

"Miksi keskeytit?"

"Niin kauan kuin tuo kauhea on poissa."

"Sinä tarkoitat Yrjö Pietarinpoikaa; hän on vankeudessa ja pääsee tuskin vapaaksi."

"Ellei kuningas tahdo", kuiskasi Kaarina.

"Luuletko, että..."

"Hän on muutamia kertoja puhunut hänestä ja sanoo, että hän on uskollisin palvelija."

"Pahastuuko hän, kun sinä vastustat häntä?"

"En minä vastusta, vaan puhun muuta."

"Tapahtuuko se usein?"

"Yhä useammin; toisinaan minun täytyy olla hänen luonaan koko päivät."

"Onko hän aina hyvä sinulle?"

"Ei aina", vastasi Kaarina punastuen; "mutta se on pieni asia. Hän kärsii kovin ja se on pahempi."

Katariina syleili ja suuteli häntä. "Jumala antakoon sinulle voimia, hurskas ristinkantaja", sanoi hän.

Kaarinan suureksi iloksi hän syleili ja suuteli myöskin tyttöä ja lupasi käydä katsomassa häntä, kun he palaavat Tukholmaan.

Ylhäinen herrasväki lähti, ja Svartsjö tuli yhtä hiljaiseksi ja rauhalliseksi kuin ennenkin.

Mutta leskikuningatarta muistellessaan oli Kaarina hyvin iloinen. "Hänellä, joka on niin ylevä ja ylhäinen rouva, on ollut suuria suruja", arveli hän. "Mitä olenkaan minä, näin alhainen, velvollinen kärsimään!"

Seuraavana päivänä täytyi Juhana herttuan puolisoineen palata Gripsholmaan, missä neuvosherrain oli määrä lopullisesti panna sopimus voimaan.

Juhana herttua myöntyi kaikkeen, mitä pyydettiin, ja lupasi heti antaa anteeksi kaikille, jotka olivat rikkoneet häntä ja hänen puolisoansa vastaan, paitsi Yrjö Pietarinpojalle, Herman Flemingille ja Henrik Hornille. Molempien viimemainittujen hän väitti saaneen aikaan Suomessa erimielisyyden hänen ja kuninkaan välillä.

Veljekset tapasivat toisensa taas lokakuun 19 ja 21 p:nä, ja kuninkaan päiväkirja sisältää: "Minä pyysin veljeäni nöyrimmästi, että hän sanoisi minulle totuuden, oliko hän kuningas, jota seikkaa minä en voinut ymmärtää muuten kuin hämäräin kulkupuheiden kautta. Kuitenkin antoivat sekä hän itse että hänen puolisonsa, herttuatar, sydämestään minulle anteeksi minun epäystävyyteni, ja he pudistivat kättäni; he lupasivat minulle myöskin, että saisin enemmän vapautta ja pääsisin jokapäiväisistä kiusauksista."

Päiväkirjaansa on Eerik myöskin pannut muistiin sovinnon ehdot. Niistä ilmenee selvästi hänen onneton sieluntilansa. Toisinaan hän luulee itsensä kuninkaaksi, toisinaan vangiksi; hän pyytää saada vapaasti keskustella Juhanan kanssa uskonnosta... saada kirjoittaa oman historiansa... saada pystyttää marmorisen triumfikaaren j.n.e.

Vuoden lopulla näyttävät häiriintyneet ajatukset jonkun verran heränneen selvyyteen.

Hän määräsi, että Juhana ja hänen ruhtinattarensa oli siirrettävä Kungsöriin, jonka kauniissa ympäristössä herttua saattoi huvitella metsästellen ja kalastellen.

Joulun tienoissa kuningas Eerik palasi Tukholmaan ja ryhtyi siellä toimenpiteeseen, joka ehkä enemmän kuin muut oli jouduttamassa hänen elämän vaiheittensa surullista kehittymistä.

Uudenvuoden-aattoiltana hän esitti neuvostolle, että aikoi mennä naimisiin Kaarina Maununtyttären kanssa.

Tästä hän kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Neuvosherrat vahvistivat sinetillänsä aviosopimuksen minun ja vaimoni välillä ja lupasivat pitää hänet todellisena laillisena kuningattarenaan sekä tunnustaa hänen poikansa naimisen jälkeen Ruotsin valtakunnan todellisiksi ja laillisiksi perillisiksi."

Näin päättyi Eerik kuninkaan onnettomin vuosi.

19.

SOTAA JA JUONIA.

Saattaa kuvitella mielessään, miten tällaisissa olosuhteissa sotaa käytiin.

Jo alussa vuotta 1567 kärsivät ruotsalaiset melkoisen tappion taistelussa puolalaisia vastaan.

Pernau Liivinmaassa menetettiin.

Kuningas Eerikin ja Venäjän tsaarin välisen ystävyyden ansioksi voinee ehkä lukea sen, ettei kaikkea menetetty, ja tämä ystävyys perustui varsinaisesti siihen sopimukseen, jonka valtiokansleri Niilo Gyllenstjerna allekirjoitti Moskovassa helmikuulla 1567 ja joka koski Katariina Jagellotarta.

Ruotsin laivasto lähti liikkeelle Pietari Baggen, erään tuon mainion Baggen sukulaisen komennossa.

Mutta Itämerellä ei enää ollut vihollisia.

Tanskan ja Lyypekin laivastot olivat jo edellisenä vuonna perin-pohjin hävitetyt, ja alukset olivat enimmäkseen hylkyinä satamissa.

Ruotsalaiset olivat tähän aikaan yksin herroina Itämerellä.

Maasotaa käytiin sitä kurjemmin.

Ruotsalaiset olivat useita kertoja menestyksettä tehneet hyökkäyksiä Norjaan.

Alussa vuotta 1567 lähetettiin sinne sotajoukko Juhana Siggenpojan (Sparren) johdolla.

Hammershus valloitettiin, mutta norjalaiset saivat apua Tanskasta, ja Aggerhusin piiritys täytyi lakkauttaa sekä Ruotsin sotavoiman vetäytyä takaisin mitään todellisia etuja saavuttamatta.

Kaikin puolin vaarallisempi oli se hyökkäys, jonka tanskalaiset Daniel Rantzowin ja Frans Brockenhusenin johdolla tekivät syksyllä itse Ruotsin sydämeen.

Etenkin edellisestä oli kuningas Fredrik saanut viisaan ja urhoollisen päällikön, mutta hänen armeijansa sitävastoin oli pieni ja hyvin uuvuksissa.

Mutta nyt vallitsi Ruotsissa mitä suurin levottomuus ja sekasorto, ja sitä piti käyttää hyväkseen.

Niin suurella sotavoimalla, kuin suinkin kokoon saatiin, hyökkäsi Rantzow marraskuun 1 p:nä Ruotsiin.

Hävittäen hän eteni halki Smålannin. Jönköping valloitettiin ja poltettiin.

Senjälkeen jatkettiin sotaretkeä Itägöötanmaahan. Vadstenan, Linköpingin ja Söderköpingin kaupungit, vieläpä osittain Norrköpingkin valloitettiin ja poltettiin.

Hätä ja kurjuus olivat kauheat.

Parvittain nähtiin vaimoja ja lapsia, monet heistä raajarikkoja ja täynnä palohaavoja, lähtevän kaupungeista maanteille ja metsiin paetakseen vainoojiansa ja kuollakseen siellä.

Estääkseen tanskalaisten etenemistä sytyttivät ruotsalaiset itse asuntonsa tuleen; ja monin paikoin katsottiin paremmaksi polttaa karjat kuin jättää ne vihollisen saaliiksi.

Skeningeen, keskelle hedelmällistä vehnäseutua, Rantzow sijoitti päämajansa.

Kuningas Eerik määräsi itse, mitä Ruotsin puolelta oli tehtävä.

Hän ei luottanut kehenkään ja pelkäsi jättää valtaa käsistään.

Vähimmin vaarallisena pidettiin Hogenskild Bielkeä, ja marraskuun 5 p:nä hänet määrättiin päälliköksi.

Mutta jo 10:ntenä marraskuuta asetettiin kreivi Pietari Brahe neuvonantajana hänen rinnalleen.

Kuningas ei luottanut kumpaankaan ja siksi hän kaikessa hiljaisuudessa uskoi ohjakset Tönnes Olavinpojalle, entiselle kamaripalvelijalleen, joka oli päässyt suureen suosioon ja jalkaväessä kohonnut everstiksi. Tämän tuli antaa sotaväelle salaiset määräyksensä, ettei se saanut totella muita kuin Tönnesin allekirjoittamia käskyjä.

Ollakseen oikein varma lähetti kuningas muutamia talonpojiksi puettuja henkivartijoitaan myymään ruokavaroja leiriin, mutta samalla tuli heidän ankarasti sanoa huoveille, ettei mitään saatu tehdä, ennenkuin kuningas itse saapui.

Onnettomuudeksi ruotsalaiset päälliköt eivät olleet vastustajainsa vertaisia.

He marssivat Itägöötanmaahan ja hakkauttivat Holavedenillä suuria murroksia sekä hävittivät kaikki Motalavirran yli vievät sillat luullen siten varmasti saavansa Rantzowin satimeen.

Mutta he pettyivät.

Vakoilijainsa kautta oli heidän kekseliäs vihollisensa saanut tietoonsa kahluupaikan Kungs-Norrbyn lähellä.

Niin varmat olivat ruotsalaiset menestyksestään, että eivät edes olleet varustaneet leiriään eivätkä asettaneet vartijoita.

Tammikuun 15 p:nä 1568 meni Rantzow kahluupaikasta yli ja kävi ruotsalaisten kimppuun päivän koittaessa.

Syntyi kauhea hämmennys.

Sekä päällystö että miehistö menettivät malttinsa.

Mitään vastarintaa ei edes yritettykään.

Niin suinpäistä oli pako, ettei miehistö edes saanut saappaita jalkaansa, vaan juoksi paljain jaloin lumessa. Ne, jotka olivat saaneet nahkakintaansa mukaansa, vetivät ne jalkoihinsa ja juoksivat sitten niin kauan kuin voimat ja kintaat kestivät.

Tanskalaiset saivat 150 vankia, 7 tykkiä sekä sotakassan ja koko kuormaston.

Sillä välin oli kuningas Eerik itse lähtenyt matkaan.

Hän lähti Svartsjöstä tammikuun 8 p:nä matkustaen Söderteljen ja Nyköpingin kautta Stora-Malmiin.

Vastoin kaikkien neuvoa hän käski koko sotajoukon vetäytyä sinne, siis myöskin sen osaston, joka oli Rantzowin eteläpuolella hänen paluumatkaansa estämässä. Totella täytyi, ja näin pääsi Tanskan armeija pälkähästä.

Tällä välin olivat Smålannin ja eteläisen Itägöötanmaan talonpojat kokoontuneet ja hakanneet suuria murroksia estääkseen tanskalaisten paluumatkaa.

Rantzow lähti Skeningestä yöllä vasten tammikuun 24 p:ää. Hän marssi itäisen Holavedenin halki, jossa häneltä meni kokonainen vuorokausi tunkeutuessaan äärettömien murrosten läpi.

Tuhat muskettisoturia olisi täällä voinut perin-pohjin tuhota tanskalaisen sotavoiman.

Ankara talvi oli vihollisille hyväksi avuksi. Sommen oli kuin lumen peittämä lattia.

Rantzow meni sen poikki ja niin oli hän voittanut ensimäisen suuren esteen.

Kun hän tuli Smålantiin, hyökkäsi Henrik von Minden muutaman smålantilaishuovin ja neljänsadan talonpojan kanssa Eksjön lähellä hänen jälkijoukkonsa kimppuun.

Vain suuren tappion kärsittyään ja tehden pitkän kierroksen pääsivät tanskalaiset heidän ohitsensa.

Rödasjön luona syntyi ankara taistelu.