Part 26

Jospa vain olisi ollut jokukaan voimakas, päättävä mies, joka olisi asettunut liikkeen etunenään, niin moni olisi epäilemättä yhtynyt häneen, etenkin jos hän olisi ollut nimeltänsä Sture, mutta ketään sellaista ei ollut.

Maa oli mitä suurimmassa kurjuudessa, mutta Kustaa Eerikinpoikia ei synny joka viidessäkymmenessä vuodessa, ja nyt ajatteli jokainen etusijassa oman nahkansa pelastamista.

Raukkamaisuus oli ajan hengessä, ja tuo raukkamaisuus tuli saamaan hyvin ansaitun verisen palkkansa.

Tukholman linnassa elettiin tähän aikaan suuressa tuskassa ja pelossa.

Cecilia oli poissa, ja molemmat jäljelläolevat prinsessat turvausivat leskikuningattareen.

Hänkin olisi kyllä mieluimmin vetäynyt erilleen kaikista, mutta Kustaa Vaasan leskenä ei hän katsonut sitä korkean arvonsa mukaiseksi. Ja niin piti hän velvollisuutenaan ottaa vastaan jokaisen, joka sitä halusi, kuunnella heidän huolestuneita valituksiaan ja tukahutettua, mutta kuitenkin huomattavaa tyytymättömyyttään ja vaikeroivaa suruaan sekä loppumattomia huhuja kaikesta siitä surkeudesta, jota odotettiin.

Tarvittiin terävää älyä, jotta voi luovia tuosta lävitse antamatta moittijoille puheen ainetta; ei saanut kieltää, ei myöntää, mutta murheellisia piti lohduttaa, tyytymättömiä tyynnyttää, vahvistaa epäilijöitä ja antaa kullekin lohdutuksen sana.

Monelle hän ei ehkä onnistunut sitä antamaan, mutta ei kukaan lähtenyt hänen luotaan syvää kunnioitusta ja sääliä tuntematta. Ei kenenkään asema ollut niin vaikea ja vastuunalainen kuin hänen, ja miten ihmeteltävästi hän osasikaan täyttää tehtävänsä!

Juhana herttua ja hänen puolisonsa lähettelivät hänelle kirjeitä. Alussa ne olivat vaikeroivia, he pelkäsivät henkeänsä, sitten he rukoilivat häntä yhä innokkaammin toimimaan heidän vapauttamisekseen. Katariina Jagellotar kirjoitti, ettei hän rukoillut omasta, vaan molempien lapsiensa puolesta, jotka olivat syntyneet vankilassa ja joiden hän pelkäsi siellä kärsivän sekä henkensä että terveytensä puolesta. Jos hän olisi varma siitä, ettei heille tapahtuisi mitään pahaa, niin hän olisi taipuvainen lähettämään heidät pois luotansa.

Saksin herttua Maunu puheli avioliitostaan prinsessa Sofian kanssa; hänellä oli nyt juuri paras tilaisuus myötäjäisten sijoittamiseen.

Kaarle herttua kirjoitti, että juuri nyt olisi sopivin aika tehdä jotakin Juhanan vapauttamiseksi. Hän aikoi tulla Tukholmaan neuvottelemaan siitä korkean äitipuolensa ja rakasten siskojensa kanssa.

Prinsessat olivat epätoivoissaan siitä avioliitosta, johon Eerikin sanottiin jo menneen. Se ei tosin ollut vielä täysin laillinen, mutta arkkipiispa oli sanonut heille sitoutuneensa vahvistamaan sen heti, kun kuningas niin tahtoi.

"Ei kukaan Euroopan ruhtinattarista, olkoonpa kuinka mahtava ja korkeasukuinen tahansa, olisi epäillytkään tulla hänen puolisokseen", huudahti prinsessa Sofia. "Olen iloinen, että pääsen täältä, niin saan olla näkemättä sitä ihmistä."

"Tokko hän muistanee niitä aikoja, jolloin seisoi Suurtorilla korttelinmitta kädessä", lisäsi Elisabet.

He eivät tahtoneet muistaa, että tämä pieni, vaatimaton tyttö oli jo saanut paljon hyvää aikaan.

Katariinalla oli täysi työ koettaessaan saada heidät pitämään semmoiset puheet hammastensa takana; hyötyä niistä ei lähtenyt mitään, mutta paljon pahaa ne saattoivat vaikuttaa.

Kaarle herttua ei ainoastaan tullut Tukholmaan, vaan toipa vielä onnettoman veljensä Maununkin mukanaan.

Hänet nähdessään puhkesivat kaikki kyyneliin. Hän oli yhtämittaa kuin unelmissa: suloiset utukuvat väikkyivät hänen silmäinsä edessä; niiden kanssa hän puhui, niille hän hymyili.

Entisyyden hän sitävastoin oli kokonaan unohtanut.

Niinkuin ennenkin vetäytyi hän äitipuolensa läheisyyteen; tämän piti puhua hänen kanssaan käynnistä, jonka he aikoivat tehdä Svartsjöhön.

Kaarle oli hyvin halukas siihen, mutta sekä äitipuoli että sisaret epäröivät. Kaikki riippui Eerikin mielentilasta; hän oli yhtä kärkäs iskemään miekalla kuin puhkeamaan kyyneliin. Oli siis oltava varoillaan.

Lopulta jäätiin siihen päätökseen, että leskikuningattaren piti kirjoittaa, mutta kenelle?

Parhaat tiedot voisi saada Kaarinalta, mutta voisiko leskikuningatar -- pitäisikö hänen...

Prinsessat arvelivat sen alentavan hänen arvoaan.

Kun he vielä neuvottelivat ja kiistelivät tästä, annettiin kuningattarelle kirje.

"Kuninkaalta!" huudahti hän.

Yleinen hälinä nousi tästä. Mitä hän tahtoi?

Suuri vahasinetti leikattiin varovasti pois, ja Katariina aukaisi kirjeen.

"Kaarina Maununtyttäreltä", sanoi hän.

"Että se hävytön lutka rohkeneekin!" huudahti Sofia. "Poltetaan se, ei lueta!"

"Käyttää kuninkaan sinettiä; sehän on majesteettirikos", jatkoi Elisabet. "Häntä täytyy rangaista."

"Kun kirje kerran on aukaistu, on syytä lukea se ensin", sanoi Kaarle tyynesti.

Uteliaisuus oli vähintään yhtä suuri kuin närkästyskin, ja niin sovittiin siitä, että edellinen olisi ensiksi tyydytettävä.

"Miten hän kirjoittaa; tuommoisia kirjaimia!" sanoi Sofia.

"Voiko tuollaiselta parempia odottaakaan!"

Leskikuningatar luki kirjeen ääneen.

Kaarina alkoi nöyrästi pyytämällä anteeksi kuningattarelta, että rohkeni kirjoittaa hänelle, mutta mitä hänellä oli sanottavaa, se oli vain todistuksena siitä, että hän uskollisesti oli seurannut kuningattaren kerran hänelle antamaa opetusta, että hänen pitäisi sovittaman ja yhdistämän erotetut sydämet. Hän ei tiennyt, kumpi puoli oli väärässä, hän tiesi vain sen, että kuningas halusi sovintoa Juhana herttuan kanssa. Kun hän kuitenkin oli sanonut tämän ainoastaan alamaiselle palvelijattarelleen, arveli hän tarpeelliseksi, että jotkut kuninkaan korkeista omaisista tulisivat Svartsjöhön neuvottelemaan tästä asiasta kuninkaan kanssa. Kun tämä vielä oli hyvin heikko, voisi tapahtua, ettei asia tulisikaan yhdessä keskustelussa ratkaistuksi; mutta -- niin lopetti hän -- hyvillä puheilla ja sävyisyydellä voisi voittaa hänen epäluulonsa. Ja hän lisäsi, että kuningas itse oli kirjoittanut Juhana herttualle kaikin puolin suopean ja nöyrän kirjeen.

"Enkö sitä tiennyt!" huudahti kuningatar. "Hän on oikeamielinen nainen."

"Mutta kuitenkin jalkavaimo", lisäsi Elisabet.

"Semmoinen voi olla ilman oikeamielisyyttäkin", arveli Kaarle katsahtaen seinällä riippuvaan Cecilian kuvaan.

Molemmat sisaret punastuivat.

"Hän on halpasukuinen", tuumaili Sofia; "sentähden ei ole mahdollista, että hän lähentelee meitä."

"Kuitenkin on nyt minun mielipiteeni, että niin pian kuin suinkin matkustatte Svartsjöhön. Tulisin mielelläni mukaan, ellei minua tarvittaisi täällä", sanoi Katariina.

"Tulkaa jäljessä, kun asia on ratkaistu", virkkoi Kaarle. "Maunu ja minä matkustamme kahden."

"Mutta onkohan viisasta, että hän tulee sinne?"

"Arvelin, että Eerik hänet nähdessään..."

"Se ei koskaan vaikuttane hyvää; jätä hänet minun luokseni. Tahdotko jäädä, Maunu?"

"Niinkuin tahdot, ihana vedenneitoni!"

Keskustelun aikana oli Saksin herttua Maunu tullut sisään. Kun hän sai tietää, mistä oli kysymys, pyysi hän päästä mukaan. Hänellä oli muka yksityistä asiaa kuninkaalle.

Asia oli nyt ratkaistu, mutta Katariina oli sitä mieltä, että matka olisi lykättävä muutamia päiviä tuonnemmaksi, kunnes hän ehtisi kirjoittaa Kaarinalle ja ilmoittaa heidän tulostaan.

Prinsessat pitivät sitä liikanaisena kohteliaisuutena; Kaarinahan oli vain tehnyt velvollisuutensa, arvelivat he.

Kuningattaren tahto jäi kuitenkin ratkaisevaksi.

Mutta lähdön edellisinä päivinä prinsessat kehottelivat saksalaista herttuaa ottamaan tarkan selon "tuosta naikkosesta", mutta hänen huomaamattansa. Hänen ei pitänyt kertaakaan alentua puhuttelemaan häntä, mutta hänen tuli kuunnella, eikö hän käyttänyt kömpelöä puhetapaa.

Mitä hän kuuli ja näki, sitä hän ei saanut unohtaa. Kotia tultuaan täytyi hänen tehdä kaikesta tarkkaan selkoa.

He lähtivät.

Olemme jo sanoneet, että siihen aikaan oli tavattoman hiljaista ja rauhaisaa Svartsjössä. Ovia availtiin hiljaa ja äänettömästi, ja portaat olivat matoilla peitetyt; kaikesta sai sen käsityksen, että täällä sairastettiin.

Muutamat hovijunkkarit sekä kuninkaan henkilääkäri Lemnius ottivat herttuat vastaan; kaikkiin kysymyksiin kuninkaan terveydentilasta he vastasivat puoliääneen ikäänkuin peläten, että ääni kuuluisi kuninkaan huoneeseen.

Prinssi Kaarlea tämä näytti kiusoittavan, ja hän kysyi, voisiko kuningasta tavata nyt heti.

Se myönnettiin, ja hän riensi sisään.

Eerik istui yksin huoneessa, pää käsien varassa. Hän oli huomattavasti laihtunut; hänen kalpeat kasvonsa olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi, silmät olivat raukeat ja puoliksi ummessa, ja käsi, jonka hän ojensi veljelleen, oli kylmä ja veltto.

"Eerik!" huudahti Kaarle kauhistuneena, ja suuret kyyneleet valuivat hänen silmistään.

Tämän nähdessään rupesi kuningaskin itkemään. "Minä olen hyvin onneton", sanoi hän, "sekä Jumalan että ihmisten hylkäämä."

"Kaikki tulee hyväksi taas, kun sinä voimistut."

Hän hypisteli Kaarlen takkia. "Tiedättekö, rakas veljeni, syyn turmiooni?" kysyi hän.

"Ilkeät ihmiset, jotka ovat puhuneet sinulle kaikkea pahaa; mutta tuo on kaikki nyt mennyttä."

"Minä olen käskenyt jakaa suuria rahasummia, mutta he tahtovat joka tapauksessa minun turmiotani."

Miten Kaarle koettikin vaihtaa puheenainetta; palasivat Eerikin ajatukset aina vain luuloteltuihin vihollisiin; olipa se sitten tahallista taikka ei, mutta muusta hän ei tahtonut puhua. Juhana herttuaa ei mainittu.

Hetkisen kuluttua hän taas vaipui mietteisiinsä ja näytti kokonaan unohtaneen veljensä.

Tämä seisoi neuvottomana ja lähti sitten huoneesta. Lemnius odotti häntä ulkopuolella.

"Eihän hänen kanssaan ole mahdollista puhua", sanoi Kaarle. "Hän on huonompi kuin luulinkaan."

"Ei hän ole aina samanlainen; ajatellessaan teidän armonne tännetuloa hän tuli liikutetuksi."

"Luuletteko hänen huomenna olevan paremman?"

"Kyllä, jos Kaarina rouva on saapuvilla."

"Minä tahdon puhua veljeni kanssa ilman kuulijoita", vastasi herttua.

Lääkäri kumarsi ja kysyi, saisiko hän näyttää ne huoneet, jotka olivat järjestetyt korkeita vieraita varten. Prinssi seurasi ajatellen itsekseen, ettei se toimi, johon hän oli ryhtynyt, lienekkään niin helppo kuin hän oli luullut.

Herttuoille oli annettu linnan kauniimmat huoneet, joista oli ihana näköala puistoon. Maunu herttua oli jo siellä. Hän seisoi nojallaan komeasti katetun pöydän ääressä ja huudahti Kaarlen nähdessään:

"Olipa hyvä, että tulit; minä en mene vastuuseen siitä, että olen saanut odottaa."

"Pitääkö meidän syödä kahden?" kysyi Kaarle.

"Täällä on ainoastaan kuninkaan hovijunkkareita."

"Entä te, Lemnius?"

"Minä poistun harvoin kuninkaan luota."

"Pyytäkää sitten hovijunkkareita tulemaan."

Lääkäri kumarsi ja meni.

Vasta kun viinikannut olivat muutamia kertoja kiertäneet pöydässä, pääsi keskustelu vauhtiin. Sitä ylläpitivät oikeastaan Maunu herttua ja hovijunkkarit; Kaarle herttua oli edelleenkin synkkänä ääneti.

Useimmat kysymykset koskivat luonnollisesti Kaarina rouvaa. Oliko hänen vaikutuksensa todellakin niin suuri kuin puhuttiin?

Sen myönsivät kaikki.

Maunu herttua ei ollut kiinnittänyt paljon huomiota häneen. Oliko hän todellakin niin kaunis?

Hovijunkkarit katselivat toisiaan ja mutisivat jotakin, jota ei voinut kuulla.

"Täytyykö se pitää salassa?" kysyi herttua nauraen. "Minä juon kauneuden maljan... pohjaan!" Näin sanoen hän tyhjensi lasinsa ja käänsi sen ylösalaisin.

Hovijunkkarit seurasivat esimerkkiä.

"Kuningas ei pidä siitä, että hänestä puhutaan", sanoi vanhin tähystellen ympärilleen, olisiko palvelijoita saapuvilla. Kun niitä ei ollut, jatkoi hän puoliääneen:

"Me emme saa edes pukeutua niinkuin pitäisi. Hän sanoo, että teemme sen muka mielistelläksemme Kaarinaa."

"Koska täällä ei ole ketään muuta", lisäsi toinen hovijunkkari.

"Suosikkinsa on kai toki hänelläkin?"

"Siinä tapauksessa se on Benediktus Olavinpoika; hän on ainoa, jonka kanssa Kaarina puhuu."

"No, mitä hän sanoo?"

"Että olisi tapahtunut paljon enemmän pahaa, jos Kaarinaa ei olisi ollut."

"Vai niin, no, oletteko te samaa mieltä?"

Taaskin sekavaa jupinaa.

"Mitä hittoa, ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi!"

"Se voisi tulla kuninkaan korviin!"

"Ritarikunniani kautta, se ei tule!"

Kaikkien silmät kääntyivät Kaarle herttuaan.

"Kunniasanani", sanoi tämä nähtävästi uteliaana.

Taaskin rupesi vanhin puhumaan:

"Kaarina rouva ei ole ainoastaan ihanin, vaan myöskin lempein ja helläsydämisin naisista. Köyhät hän vaatettaa, nälkäiset hän ruokkii; täältä ei lähde avutta kukaan, jota hän voi auttaa ja jokaiselle on hänellä ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Kuningas on antanut hänelle sinettinsä, ja hän tallettaa sen estääksensä häntä käyttämästä sitä mihinkään asiakirjaan, joka ei ole oikeudenmukainen. Toisinaan kuningas torailee, vieläpä lyökin häntä, mutta kuitenkin on hän yhtä lempeä ja rakastava. Sentähden hän onkin ainoa, johon kuningas luottaa, ja niin kiihkeästi hän rakastaa Kaarinaa, ettei yksikään meistä olisi varma hengestään, jos hän tietäisi, mitä nyt olen sanonut."

Herttuat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

"Minä olen utelias näkemään häntä", huudahti Maunu herttua.

"Jos kuningas suostuu siihen", vastasi hovijunkkari.

"Pidetäänkö häntä vankina?"

"Ei, mutta hän vetäytyy niin paljon kuin mahdollista erilleen muista."

"Me tahdomme sekä nähdä hänet että puhua hänen kanssaan", virkkoi Kaarle.

Seuraavana päivänä pyysivät ja pääsivät molemmat herttuat kuninkaan luo.

Kaarle esiintyi välittäjänä Juhanan puolesta ja kysyi, eikö Eerik suosiosta ja armosta tahtoisi antaa hänelle anteeksi.

Tämä vastasi, että oli tehty paljon vastoin hänen tahtoansa ja tietoansa, sentähden ettei hänellä itsellään ollut mitään valtaa.

"Teidän majesteettinne käskystähän valtakunnanneuvokset nyt hallitsevat", huomautti Kaarle.

"Omasta puolestani on minulla niin paljon tekemistä perkeleen kanssa, etten ehdi muuhun." Sitten hän huomasi Maunu herttuan. "Mitä te haluatte?" kysyi hän.

"Sofia neiti arvelee, että myötäjäiset..."

"Vaivataanko minua semmoisillakin?"

"Uskollinen rakkauteni sekä lupaus, että saan hänen kätensä..."

"Teidän täytyy odottaa. Me menemme naimisiin molemmat samana päivänä. Oletteko nähneet Kaarinaani?"

"Emme vielä."

Hän hymyili tyytyväisenä. "Sen voin kyllä uskoa; hän on siveellinen eikä juokse miesten perässä."

Kohta senjälkeen he poistuivat kuninkaan luota, ja Kaarle kääntyi heti Lemniuksen puoleen kysyen mitä olisi tehtävä.

"Käykää hänen luonansa, kun Kaarina rouva on saapuvilla", vastasi hän.

"Hänkö sitten määrää asiat?"

"Sen tekee kuningas itse, mutta silloin hän vastaa kysymyksiin."

"Kuinka se on ymmärrettävä?"

"Hän teeskentelee teidän armollenne."

"Mistä syystä?"

"Päästäkseen teistä. Kaarina rouva on ainoa, jonka kanssa hän puhuu totta."

"Olkoon menneeksi! Pitääkö meidän käydä Kaarinan luona?"

"Sitä en luule; jos kuningas saisi sen tietää, niin hän rupeaisi epäilemään."

"Ilmoittakaa meille sitten, milloin on sopiva aika."

"Kaikkien pyhimysten nimessä, tahtoisinpa tietää miten tämä päättyy!" huudahti Maunu herttua.

"Saammepa nähdä", jupisi Kaarle.

Seuraavana päivänä jotenkin aikaisin aamulla Lemnius ilmoitti heille, että kuningas oli tavattoman reipas ja hyvällä tuulella.

"Onko rouva sisässä?"

"On, teidän armonne, sekä hän että lapsi."

"Tietääkö hän tulostamme?"

"Ei, ja parempi onkin, ettei hän tiedä."

"Vai niin. Me seuraamme teitä."

"Minä ilmoitan teidän armonne."

Kaunis näky kohtasi heitä heidän astuessaan kuninkaan huoneeseen. Suuri valkea räiskyi uunissa, ja matolla uunin edessä makasi pieni tyttö leikkien koiran kanssa. Kaarina istui tuolilla, ja Eerik seisoi telineittensä ääressä maalaamassa hänen kuvaansa.

"Tulettepa onnelliseen aikaan", huusi hän heille vastaan. "Katsohan, onko suu onnistunut... älä liikahda, Kaarina... Tule tänne, Kaarle!"

Tämä ei vitkastellut. "On, erinomaisesti", vastasi hän, mutta hänen huomionsa ei kiintynyt telineillä olevaan kuvaan, vaan itse Kaarinaan.

Hän ei luullut koskaan nähneensä mitään ihanampaa kuin tämä nuori nainen, joka punastuen herättämästään ihastuksesta turhaan koetti osoittaa hänelle kuuluvaa arvokkaisuutta.

Eerik katseli häntä viehättyneenä; hän oli unohtanut, ettei ollut yksin, ja sanoi puoliääneen: "Sinä olet ihana, ihanampi kuin kukaan maailmassa; sentähden säätkin kantaa kruunua ja valtikkaa, ja sinua on tervehdittävä kuningas Eerikin kuningattarena."

Kaarle synkistyi, mutta Maunu herttua huudahti kiihkeästi: "Miekkani kautta, sen hän ansaitsee paremmin kuin kukaan muu, ja minä tahdon olla ensimäinen osoittamaan hänelle kunnioitustani!"

Näin sanoen hän polvistui ja vei Kaarinan käden kunnioittavasti huulilleen.

Kaarina ei vetänyt kättään pois, vaan katsoi kuninkaaseen, silmissään ilon ja kiitollisuuden ilme, joka teki hänet vielä viehättävämmäksi.

"No, Kaarle veliseni", huudahti ihastunut Eerik, "sinun olisi pitänyt olla ensimäinen ja nyt tulet toiseksi!"

Hän hillitsi itsensä ja astui eteenpäin. Silloin kohtasi häntä Kaarinan katse niin rukoilevana, että hän heti polvistui hänen eteensä ja kuiskasi suudellessaan hänen kättänsä: "Sydämen hyvyys on parempi kuin ihanuus, rukoilkaa puolestamme."

Kaarina puristi hiljaa hänen kättään ja nousi.

"Tämä on onnen päivä", huudahti kuningas; "viettäkäämme se juhlana."

"Joka kestää päivästä toiseen!" lausui Maunu herttua hilpeästi.

"Jos kuninkaan terveys sen sallii", lisäsi Kaarle.

"Ei, sinä olet oikeassa, terveyteni ei sitä salli", huokasi Eerik. "Lemnius on kieltänyt sen. Keksikäämme jotakin muuta. Sano sinä, Kaarina."

"Mikäpä juhla voisi olla ihanampi kuin se, että kuningas ja Juhana herttua ojentavat toisilleen kättä sovinnoksi", vastasi tämä.

Eerikin muoto muuttui; epäillen hän katseli läsnäolijoita ja löi kovasti Kaarinaa käteen.

Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan, läheni vain kuningasta sanoen sanomattoman tunteellisesti.

"Tänään olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi; jakakaamme tästä muillekin. Mikä on ihanampaa kuin rakkaus ja anteeksiantamus; anna kaikille anteeksi!"

Hän oli vaipunut polvilleen kuninkaan eteen.

"Armoa, armoa!" toisti herttua polvistuen.

Eerik taisteli nähtävästi kovaa taistelua.

"Minä olen kirjoittanut hänelle", sanoi hän.

"Hän on istunut vankeudessa neljä vuotta; sehän on kauheaa", sanoi Kaarina.

"Mutta jos hänen sydämensä ei ole kristillisen veljellinen meitä kohtaan."

"Kuningas voi määrätä ehdot", lausui Maunu.

"Olen varma, että hän suostuu niihin", jatkoi Kaarle.

"Hänen täytyy tunnustaa minun ja Kaarinan pojat valtaistuimen perillisiksi."

"Niin, hänen täytyy."

Epäilevänä siirtyi hänen katseensa taas toisesta toiseen. Lopuksi hän sanoi: "Kirjoittakoon hän ehdot, niin minä suostun."

Kaarle otti heti esiin paperin, jossa kuningas Eerik suostui Juhana herttuan vapauttamiseen määrätyillä ehdoilla. Nämä olivat varsinaisesti alamainen uskollisuus ja kuuliaisuus Arbogan sopimuksen mukaan sekä lasten laillistuttaminen. Kuningas allekirjoitti kirjelmän.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti kynän luetaan. "Mitä vielä tahdotte?" kysyi hän vihaisesti.

"Katsokaa Sigridiä!" huudahti Kaarina.

Lapsi melkein makasi koiran päällä nauraen ja leikkien sen kanssa. Kuningas meni hänen luokseen.

"Menkää!" kuiskasi Kaarina herttuoille ja meni kuninkaan jäljessä.

Heille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa; he hävisivät melkein kuulumattomasti.

"Toivoisin, että voisimme heti lähteä matkaan", sanoi Kaarle Lemniukselle, joka tuli heitä vastaan.

"Se kyllä olisi viisainta", vastasi hän.

"Mutta hän, Kaarina rouva, saa ehkä kärsiä siitä."

"Hän on siihen tottunut."

"Kuningas löi häntä."

"Sen hän tekee usein."

"Ja hän sietää sitä?"

"Valittamatta."

"Viekää hänelle terveisemme."

"Hän on oleva niistä kiitollinen."

"Sanokaa hänelle, ettemme unohda, että saamme kiittää häntä Juhana herttuan vapauttamisesta."

"Hän on jo kauan hiljaisuudessa työskennellyt siihen suuntaan."

18.

SOVINTO.

"Oikeinpa ajattelen, enköhän kuningas Eerikkinä tekisi niinkuin hänkin", sanoi Maunu herttua, kun he olivat jääneet kahden.

"Toisin sanoen, jos olisit menettänyt järkesi."

"Voihan se tapahtua sellaisen naisen tähden."

"Älä vaan puhu semmoista sisarelleni Sofialle."

"Leskikuningatar ei siitä olisi pahoillaan."

"Hänessä ei olekkaan kuninkaallista verta. Sen sanon, Maunu, että tämä naiminen on Vaasa-nimelle häpeätahra, joka tekee Eerikin arvottomaksi Ruotsin kruunua kantamaan."

"Niinpä kyllä..."

"Hän voi pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoo, kenelläpä niitä ei olisi; mutta tehdä tuo nainen vertaisekseen, asettaa kruunu hänen päähänsä, se on kuninkuuden lokaan-polkemista."

"Hänellä on enemmän arvokkuutta ryhdissään kuin monella korkeasukuisella kuningattarella."

"Sitä en kiellä; hän tosiaankin hämmästytti minua. Mutta älä sano sitäkään Sofialle", lisäsi hän varoittaen.

"Minä punnitsen kyllä sanani, etten sanoisi liian paljon enkä liian vähän."

Maunu herttua palasi Tukholmaan kertomaan merkillisestä Svartsjössä-käynnistä. Mutta niin varova kuin hän olikin lausunnoissaan, väitti prinsessa kuitenkin hänen rakastuneen tuohon yksinkertaiseen naikkoseen, jonka kanssa hän ei tahtoisi olla samassa huoneessa. Joskin hän oli puhunut Juhana herttuan vapauttamisen puolesta, niin se oli vähäpätöinen asia kaiken sen häväistyksen suhteen, jota heidän täytyi hänen tähtensä kärsiä; ja mitä siihen tuli, että häät vietettäisiin samaan aikaan, niin arveli prinsessa paremmaksi pysyä naimattomana.

Kaarle herttua matkusti Svartsjöstä suoraan Gripsholmaan.

* * * * *

Gripsholmassa oli Katariina Jagellotar synnyttänyt esikoisensa, joka kasteessa oli saanut nimen Sigismund, hänen veljensä, Puolan kuninkaan mukaan.

Puolisojen viettämä yksinäinen elämä, jota ainoastaan tulevan suuruuden unelmat kiihottivat, oli hermostuttanut Juhana herttuaa ja tehnyt hänet epäluuloiseksi, jommoisena hän sitten pysyi koko ikänsä.

Katariina sitävastoin oli entisellään; innokkaammin vain kuin ennen hän antautui uskonnollisiin hartausharjoituksiinsa vetäen vähitellen Juhanankin niihin. Se salaperäisyys, johon katolinen oppi kietoutuu, sopi oivallisesti Juhanan mielentilaan, erittäinkin kun sen sallima salakähmäisyys oli hänessä itsessään luonteenomainen piirre. Hän oli valmis nöyrtymään kuinka syvälle tahansa Eerikin edessä voidakseen sitten jännitetyn jousen tavoin antaa sitä tarmokkaamman iskun, kun taas tunsi itsensä vapaaksi.

Katariinaan oli juurtunut mitä kiihkein vastenmielisyys tätä tuntematonta sukulaista kohtaan, joka oli saattanut niin synkkää varjoa hänen nuoreen avio-onneensa. Olipa toinenkin syy, jonka tähden hän vihasi Eerikkiä ja oli sielussaan vannonut, ettei koskaan anna hänelle anteeksi.

Venäjän tsaari, joka häntä kosiessaan oli niin häpeällisesti tullut syrjäytetyksi, oli ryhtynyt keskusteluihin kuningas Eerikin kanssa Katariinan luovuttamisesta hänelle. Hän oli pannut sen yhdeksi rauhanehdoksi, ja kuningas, jonka olisi luullut inholla hylkäävän tuollaisen kataluuden, olikin käynyt neuvottelemaan asiasta. Katariina tiesi varmaan, että Niilo Gyllenstjerna kuninkaan valtuuttamana oli luvannut hänet tsaarille. Tsaarin lähettiläät saattoivat tulla milloin tahansa, hänet temmattaisiin miehensä ja lapsensa luota ja hän saisi seurata heitä. Petollinen kuningas oli sanonut tahtovansa tehdä mitä kristillistä ja soveliasta oli, pysyäkseen naapurien kanssa hyvissä väleissä. Eikö hänen tullut vihata sellaista kuningasta? Tietysti, kuolemaan asti. Mutta hän tahtoi juonitella ja harjoittaa petosta; hänen uskontonsa myönsi sen, ja se oli välttämätöntä hänen ja hänen miehensä pelastukseksi.

Että vapautuksen hetki oli lähellä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja he puhuivat alati siitä, kuinka viisaasti sen käyttäisivät.

Kuitenkin oli Kaarle herttuan tulo suuri yllätys.

Aluksi he eivät tienneet, ennustiko hänen tulonsa jotakin vielä pahempaa kuin mitä siihen asti oli ollut, mutta kun hän sanoi heidän vapauttamisensa olevan kysymyksessä, nousi ilo ylimmilleen. Juhana oli heti valmis allekirjoittamaan kaikki kuninkaan vaatimukset; hän ei kiinnittänyt huomiota edes vallanperimykseen.

"Mutta ajattelehan", sanoi Kaarle, "sinulla on poika itselläsikin."