Part 25

Samassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään pieni, ainakin kahdeksankymmenenvuotias nainen. Oliko hän tullut maan alta vai jostakin lymyreiästäkö, kukapa sen tiesi; silmät tutkivasti vieraaseen luotuina hän meni pöydän ääreen, silitteli kissaa, joka kehräten tuli hänen luokseen, ja sanoi hyvin suomenvoittoisesti:

"Mitä haluatte tietää?"

"Kohtaloni."

"Näyttäkää kätenne."

Se oli suuri, karkea ja veltto; vanhus katseli hetkisen sitä, sitten hänen koristeltua pukuaan, ja hänen suunsa vetäytyi puoleksi halveksivaan hymyyn.

Anna huomasi, ettei ollut voinut salata säätyänsä; mutta mitäpä siitä, hän tahtoi tietää vaiheensa.

Anastasia herkesi silittämästä kissaa.

"Pankaa kätenne kissan selkään", sanoi hän melkein käskevästi.

Anna teki niin, mutta tunsi samassa niin vahvan täräyksen kädessään ja käsivarressaan, että tempasi säikähtyneenä kätensä takaisin.

Kissa sähisi hänelle. "Luulenpa, että se on piru itse", sanoi hän.

"Ei se sitten teitä olisi luotaan lykännyt."

"Minä tahdon, että ennustatte minulle."

"Se maksaa kymmenen guldenia."

"Kas tässä." Anna luki paikalla rahat eukon käteen.

"Istukaa tuohon." Hän näytti pöydän vieressä olevaa tuolia. Samassa kuin Anna istui, tuli huone pilkkoisen pimeäksi. "Luukku putosi kiinni", sanoi hän.

Vastausta hän ei saanut, mutta hän näki kissan silmät, jotka hehkuen kuin kaksi palavaa hiiltä tarkastivat häntä. Näytti siltä, kuin sen selässä ja päässä olisi joka karvan nenässä ollut tulikipinä, ja tuossa kammottavassa valossa hän näki vanhan Anastasian käsillään ja käsivarsillaan tekevän liikkeitä ilmassa.

Silloin välähti salama läpi huoneen. "Te olette syntynyt Suomessa", kuului ääni. "En tahdo tietää mitään menneistä, vaan ainoastaan tulevaisista."

"Isänne ja äitinne ovat mustalaissukua."

"Mitäpä siitä; olen naimisissa korkean herran kanssa."

"Hän kohoaa vielä korkeammalle."

"Ehkäpä kuninkaan lähimmäksi mieheksi?"

"Ylemmäs, ylemmäs."

"Saanko minä seurata häntä?"

"Ette."

"Kun olen tehnyt työn, tahdon myös osani kunniasta."

"Osattomaksi ette jää; mitä kylvää, sitä niittääkin, miten vuoteensa valmistaa, siten nukkuukin."

Sitten oli kaikki niin hiljaa, että olisi kuullut kärpäsen surinan; kuumuus oli melkein tukehuttava, ja näytti siltä, kuin noita-akka olisi kasvanut. Hän seisoi melkein Pietarinpojan vaimon yläpuolella ja katseli häntä silmiin; ja sitten kuului ääni:

"Mitä olet sinä tehnyt?"

Pitäisikö hänen tunnustaa, ilmaista itsensä? Eihän hän toki ollut hupsu. Mutta tuska lisääntyi, jotakin piti toki vastata. "Kultapikari", kuiskasi hän. "Missä se on?"

"Sängyssä... kuningas... älkää kysykö minulta." Hän kiemurteli ankarissa tuskissa. "Nimesi?"

"Sitä en tahdo sanoa."

"Anna, prokuraattori Pietarinpojan vaimo."

"Joka, kuten itse sanoitte, on kohoava korkeammalle kuin kuningas", virkkoi Anna tyytyväisenä.

"Niin... hirsipuuhun."

Annalta pääsi huudahdus, ja hän vaipui tainnoksiin.

Kun hän taas toipui, valeli ilta-aurinko säteitään kattoaukosta sisään. Huone näytti kurjalta ja ikävältä, kissa makasi tapansa mukaan pöydällä.

Mitä oli tapahtunut? Hän muisti tuskin mitään. Toki sentään sen, että hänen miehensä, prokuraattori, kohoaa korkealle, mutta -- mitä sitten -- mitä sitten?

Hän nousi. Hänen ruumiinsa tuntui kummalliselta, aivan kuin puutuneelta. Nyt hänen pitäisi heti mennä kotiin. Yrjö ehkä oli jo saanut tietoja linnasta. Ajatteleppa mikä hämmennys siellä oli syntynyt!

Jos Kaarina joutuisi kuninkaan vihan liekkien uhriksi, mikäpä olisi luonnollisempaa kuin Yrjön takaisinkutsuminen.

Linnassa oli hämmennys todellakin suuri.

Pikariin piirrettyjen salaperäisten kuvioiden näkeminen oli enemmän kuin tarpeeksi hämmentämään Eerikin jo ennestäänkin heikot aivot. Monta kertaa hän oli kuullut viittauksia, että Kaarina Maununtytär oli noitavehkeillä sitonut hänet itseensä. Ennen olivat ihanat naiset olleet hänelle ainoastaan hetken leikkikaluja, ja nyt hän oli hyljännyt kaikki muut hänen tähtensä. Niin, niin, ehkäpä olikin juuri niin... Kaarina oli käyttänyt noitatemppuja, pikari oli todistuksena siitä... mutta siinä tapauksessa täytyi hänen kuolla, kuolla, kuolla!

Tällä kertaa hän ei anna viedä itseänsä harhaan. Tuomioistuin saa ratkaista asian, hän tahtoo olla vain kuuntelijana. Mutta jos he tuomitsevat hänet kauheaan kuolemaan, hänen oman suloisen Kaarinansa, jota hän niin hellästi rakasti! Kun Kaarina hyväili hänen poskeansa tai nojasi pienen päänsä hänen rinnoilleen, väistyivät kaikki pahat vaikuttimet hänestä, ja hänen väsyneeseen sieluunsa virtaili rauhaa ja lepoa.

Mutta kuinka monta kertaa hänen mielipiteensä olivatkaan muuttuneet, ja kuinka monesti hän olikaan muutellut päätöksiään sentähden, että Kaarina oli sitä häneltä rukoillut! Mitäpä tämä ymmärsi valtion asioista? Jos hän oli ottanut Kaarinan mielipiteet ohjeikseen, niin täytyi siinä olla noituutta, ja silloin oli Kaarina ansainnut kuoleman.

Näissä hänen ajatuksissaan tuli tohtori Olavinpoika häntä häiritsemään. Tämä oli seurannut kuningasta Svartsjöstä; Kaarina ja lapsi aikoivat tulla seuraavana päivänä.

Nähdessään hänet tuijotti kuningas häneen hurjasti. "Katso, katso", huusi hän ja ojensi hänelle pikarin.

Tohtori silmäili sitä tarkasti. "Taiteellista työtä", sanoi hän vältellen.

"Ettekö ymmärrä, että Kaarina on salaisella vilpillä saattanut ymmärrykseni harhaan ja sitonut minut itseensä", valitteli onneton. "En tahdo koskaan enää nähdä häntä."

"Henkeni panen pantiksi, että Kaarina rouva on viaton", vastasi tohtori. "Tässä on jotakin petosta."

"Pikari oli lapsen sängyssä; se oli unohtunut sinne, mutta minä löysin sen, minä..."

"Tässä täytyy panna toimeen tutkimus."

"Tuomioistuimen edessä; tässä on noudatettava ankaraa oikeutta."

"Ettekö tahdo ensin puhua Kaarinan kanssa?"

"En, hän vain käyttäisi noitatemppujaan, ja semmoisia vastaan minä olen voimaton", vaikeroi kuningas.

Tohtori sai kuitenkin hänet taivutetuksi siihen, että hän koettaisi levähtää voidakseen seuraavana päivänä tyynemmin harkita mitä hänen tulisi tehdä.

Kuningas nyökkäsi suostuvasti ja antoi viedä itsensä omiin huoneisiinsa.

Siellä oli Herkules heitä vastassa. Tämä, joka oli kuninkaan yhä pahenevan sairauden aikana ollut melkein ajettu pois hänen näkyvistään, oli nyt taas päässyt armoihin. Kun oleskeltiin Svartsjössä, oli hän hullunkurisilla tempuillaan saanut kuninkaan nauramaan, ja nyt hän oli seurannut häntä kaupunkiin.

Nähdessään herransa synkän alakuloisuuden hän ymmärsi heittää hulluttelunsa sikseen, mutta hän antoi tohtorille merkin, että hänellä oli tälle jotakin tärkeätä sanottavana.

Niin pian kuin Eerik oli nukkunut ja jätetty uskollisen palvelijan hoitoon, menivät molemmat lintuhuoneeseen saadakseen olla rauhassa.

Herkules ei kertonut ainoastaan, että oli kohdannut Annan, Pietarinpojan vaimon, vaan myöskin, että oli hiipinyt tämän jäljessä noita-akan luo, ja lisäsi omasta puolestaan: "Joku ilkityö on tässä tekeillä."

Tohtorin ensimäisenä ajatuksena oli pikari. Hän oli saanut tehtäväkseen piilottaa sen ja samalla kuin hän näytti sitä kääpiölle, kysyi hän, oliko hän nähnyt lapsen leikkivän sillä.

"Eihän se silloin olisi ihka uusi", vastasi Herkules; "mutta kuulehan..." Kun hän ravisti sitä, kuului sieltä heikkoa rapinaa.

"Mitä se on?"

"Sinne on jotakin piilotettu."

Kääpiön pienet sormet hypistelivät innokkaasti salaperäistä pikaria. Vihdoin liikahti pieni, tuskin näkyvä lukkolaitos, ja silloin havaittiin, että siinä oli kaksi hyvin ohutta pohjaa ja niiden välissä paperi, johon jotenkin kömpelöllä käsialalla oli kirjoitettu:

"Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän Kaarina Maununtyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta Maksimilianiltaan, vänrikiltä."

"Ei ole epäilystäkään siitä, että hän on salaa kuljettanut sen tänne", huudahti tohtori.

"Ehkäpä hän sitten meni Anastasian luo ripittämään itseään", lisäsi Herkules nauraen.

"Sen saamme pian tietää. Seuraa minua sinne!"

Vanhuksen säikähdys ei ollut suinkaan vähäinen, kun hänet herätettiin keskellä yötä ja kutsuttiin kuulusteltavaksi. Mahtavasta ennustajattaresta oli jäljellä vain vanha, pelkuri eukko, joka vähäisestä palkkiosta otti kaikessa totellakseen tohtoria lähteäkseen sitten kaupungista.

Senjälkeen tohtori kirjoitti kirjeen Kaarinalle, ja Herkules sai heti nousta hevosen selkään kiitääkseen, minkä kavioista lähti, Svartsjöhön. Kirje oli jätettävä Kaarina rouvan omiin käsiin, heti kun hän vain tapaisi hänet.

Seuraavana aamuna oli kuningas entistään alakuloisempi, mutta hän oli lujasti päättänyt antaa asian oikeuden tutkittavaksi. Pietari Brahen ja Sten Lejonhufvudin tuli aamupäivällä saapua linnaan tutkintoa pitämään.

Tohtori ei pyytänyt ainoastaan saada esiintyä Kaarinan asiamiehenä, vaan myöskin tehdä syytöksiä muutamia henkilöitä vastaan, joita hän epäili.

Eerik tuli hyvin iloiseksi siitä, ettei Kaarinan itse tarvinnut esiintyä oikeuden edessä; mutta hän tahtoi, että tämä näkymättömänä olisi siinä läsnä, ja ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen rikollisuutensa tulisi täysin todistetuksi, olisi hän velvollinen tulemaan esiin.

Valtakunnanneuvokset saivat edeltäkäsin tiedon kaikesta, mitä tuli tapahtumaan, ja he ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka sopivat heidän omiin tuumiinsa.

Kaupunkiin tullessaan ei Kaarina saanut tavata kuningasta. Hän oli sulkeutuneena salakamariinsa eikä tahtonut poistua sieltä ennen istunnon alkamista.

Kalpeana ja hermostuneena hän istui paikalleen tuomarien taakse, mutta hänen katseensa harhailivat vähänväliä toiselle puolen, missä parin tiheän esiripun takana istui... kuka, sen hän kyllä tiesi.

Kovanonnen pikari oli pöydällä.

Ensin kutsuttiin sisään Kaarinan palvelijat. Heille annettiin pikari katseltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja yhdestä suusta he vakuuttivat, etteivät olleet koskaan ennen nähneet sitä, ja että se siis ei koskaan ollut lapsen käsissä ollut.

"Miten se oli sitten tullut sinne?"

Siihen kysymykseen ei kukaan voinut vastata. Tohtorin kutsumana astui silloin esiin Herkules kertoen, miten oli kohdannut Pietarinpojan vaimon, ja väittäen rohkeasti, että hän oli syyllinen.

Tohtori kysyi, tahtoivatko tuomarit häntä kutsuttavaksi paikalle, ja kun he vastasivat myöntävästi, toi kaksi henkivartijaa Anna rouvan hänen vastustelustaan huolimatta.

Yhtä huolellisesti kuin hän eilen oli puettuna, yhtä huolettomasti oli hän pukeutunut tänään. Arvoisa pariskunta oli saanut lähteä vartijain mukana ehtimättä edes pukujaan järjestää; toiselle kuoppaa kaivaessaan he lankesivat itse siihen.

Rohkeasti kysyi Anna, miksi hänet oli vangittu. Mistä häntä syytettiin?

Pietari Brahe kysyi, mitä asiaa hänellä oli linnaan eilen. Hän oli etsinyt Dorotea kääpiötä. "Mitä hänellä oli sitten Kaarina rouvan huoneessa tekemistä?"

Joku oli nähnyt hänet siellä.

Tunsiko hän tuota pikaria?

Ei, hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.

Mihin hän meni linnasta?

Kotiin, jos oikein muisti.

"Ajatelkaa tarkoin!"

Tällä välin oli vanha, kantapäihin asti ulottuvaan mustaan pukuun puettu eukko tullut huoneeseen. Hänellä oli sauva kädessä ja kolmivärinen kissa kainalossa.

"On mahdollista, että ensin poikkesin johonkin."

"Puhukaa totta!" kuului ääni takaapäin, ja sauva koski hänen hartioihinsa.

Anna vavahti ja kääntyi nopeasti. "Senkötähden varastitte minun kymmenen guldeniani?" kirkui hän vimmoissaan. "Ja nyt lausutte väärän syytöksen minua vastaan."

"Varokaa, älkää tulko lähelle!" sanoi vanhus ojentaen sähisevän kissansa häntä kohden.

"Lemmon kujeita!" kirkui taas Anna. "Minä en tunnusta mitään."

Silloin tohtori astui esiin ja aukaisi pikarin pohjan ottaen esiin paperin, jonka antoi tuomareille.

Nämä lukivat: "Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän Kaarina Maunun tyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta Maksimilianiltaan, vänrikiltä."

Kuningas hypähti tuoliltaan ja tempasi paperin käteensä; hänkin tahtoi lukea sen.

Suu puoleksi auki, pelon ja kauhun valtaamana Anna tuijotti eteensä. "Kavalia lemmon juonia", jupisi hän.

"Pyövelin käsiin!" huusivat tuomarit.

"Roviolle!" ärjyi kuningas.

Silloin avautuivat verhot ja Kaarina kiiruhti esiin reippaasti ja päättävästi, eikä kainosti ja arastelevasti niinkuin tavallisesti.

"Säästä hänen henkensä", rukoili hän kädet ristissä. "Kun kiitän Jumalaa siitä, että olen päässyt vapaaksi väärästä syytöksestä, älä salli sen ajatuksen katkeroittaa iloani, että toinen kärsii kuolemanrangaistuksen minun tähteni."

Vieno puna oli levinnyt hänen kalpeille kasvoilleen; hän oli niin ihmeen kaunis siinä nöyränä rukoillessaan, että tuomarien päät painuivat alas ja he kääntyivät kuninkaaseen, joka ei voinut saada silmiään hänestä.

"Sinun tenhovoimasi, Kaarina, on Jumalasta", sanoi hän peittäen kasvonsa käsillään.

Sillä välin tohtori Olavinpoika kuiskasi Anastasialle:

"Alus on valmis lähtemään, suoriukaa heti täältä älkääkä koskaan palatko. Henkenne on kysymyksessä."

Vanhus tarttui kiihkeästi rahakukkaroon, jonka tohtori antoi hänelle, ja riensi reippain askelin pois; mökkirähjä oli sittemmin tyhjänä.

Anna heittäytyi Kaarinan jalkoihin ja tahtoi suudella hänen kättään, mutta kuningas tiuskaisi:

"Pois, sinä et ansaitse edes saada suudella hänen hameensa lievettä!"

Kaarina kiiruhti omiin huoneisiinsa, ja Sten Lejonhufvud käski vahdin viedä Annan vankeuteen.

Kuningas nousi lähteäkseen pois, mutta eräs läsnäolevista herroista pyysi, että hänen majesteettinsa jäisi kuulemaan Yrjö Pietarinpoikaa vastaan kyhättyä syytöskirjoitusta.

Hän istui heti, mutta oli huomattavasti hämmästyksissään.

Se oli kauhea syytös. Noin satakaksikymmentä henkilöä, joiden kaikkien nimet mainittiin, oli hän toimittanut päiviltä joko ilman tutkintoa ja tuomiota tai myöskin vastoin niitä. Useat heistä olivat saaneet salaa surmansa vankilassa, toiset olivat yön pimeydessä hukutetut, ja Yrjö Pietarinpoika sekä hänen kätyrinsä, joita oli hyvin monta, olivat ottaneet haltuunsa heidän jälkeenjättämänsä omaisuuden.

Syytös teki painostavan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, ja yksimielisesti tuomittiin prokuraattori ja hänen yhtä juonikas vaimonsa henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneiksi. Tuomio esitettiin kuninkaalle hänen allekirjoitettavakseen, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, hänen kätensä vapisi niin kovasti, että hänen oli mahdoton sitä tehdä.

Tuomion toimeenpaneminen jätettiinkin siis siksi, kunnes kuningas oli toipunut niin paljon, että voisi vahvistaa sen.

Rikolliset aviopuolisot oli kuitenkin pidettävä vankilassa ankaran valvonnan alaisina.

Tämän jälkeen seuraavaa aikakautta Eerik itse nimitti heikkoutensa ajaksi. Sturein surma ja se seikka, että hän oli voinut epäillä rakastettua Kaarinaansa, olivat saattaneet hänet epätoivoon, joka kiusasi ja vaivasi häntä yhtämittaa. Hän ajatteli itsekseen: nukkuukohan kosto, koska se ei kohtaa minua; ovatkohan rangaistuksen okaat menettäneet kärkensä, koska ne eivät ole jo aikoja sitten musertaneet minua?

Näin ahdistelivat häntä yhtaikaa sekä omantunnon tuskat että synkkä epäluulo. Hallitustoimiin hän ei tahtonut ryhtyä, herrat saivat toimia, siten lankesi heille myöskin edesvastuu; hän oli kyllä koetellut miten raskasta se oli.

Elokuun alussa hän muutti taas Svartsjöhön. Siellä oli Kaarina hänen ainoa lohdutuksensa, niinkuin aina muuallakin, mutta hän saattoi epäillä häntäkin ja rukoili usein, ettei Kaarina koskaan hylkäisi häntä kenenkään muun tähden.

Kuninkaan henkilääkäri, Vilhelm Lemnius, poistui harvoin hänen luotaan; eikä tuo onneton ruhtinas oikeastaan tahtonutkaan pitää läheisyydessään muita kuin hänet ja Kaarinan.

Oli kummallista, että hän tähän aikaan osoitti suurempaa halua ottamaan osaa hallitustoimiin. Eerik oli aina ollut ahkera kirjoittelija, mutta nyt hän tuli vieläkin ahkerammaksi, eikä siinä havaittu mitään mielenhäiriön oireita; hänen kirjeissään ei ollut terävyyttä enempää eikä vähempää kuin ennenkään. Omissa asioissaan hän kuitenkin enimmäkseen puuhaili ja niitä hän nyt katsoi tarpeelliseksi järjestellä kirjallisesti.

Aluksi hän tahtoi nähdä ympäristössään ainoastaan lähimpiä ystäviään. Hän oli pelon vallassa ja osoitti sellaista teeskentelykykyä, terävyyttä ja juonittelevaisuutta, mikä tavallisesti on ominaista mielenhäiriössä.

Benediktus Olavinpoika älysi sen kyllä, mutta Kaarina koetti itsepintaisesti taivuttaa kuningasta suoruuteen ja oikeuteen. Koska kuningas saattoi puhua ja kirjoittaa muistakin asioista, miksi hän ei ymmärtäisi häntäkin, joka juuri tahtoi käyttää tätä rauhallista aikaa saadakseen hänet sovinnolliseen mielialaan vangittua veljeään ja kaikkia niitä kohtaan, joille hän oli nyrpeissään.

Mutta silloin kuningas kyseli häneltä, eikö Juhana ollut kuningas, vai oliko joku toinen tätä nykyä hallitsijana Ruotsissa.

Ainoastaan kun Kaarina ja hänen lapsensa olivat hänen luonaan, pääsivät puhtaasti inhimilliset vaikuttimet hänessä valtaan. Hän rukoili heiltä anteeksi kaikkea sitä häväistystä, jota he hänen tähtensä saivat kärsiä, ja ihmetteli, miten kauan he voivat kestää tätä vankeutta hänen kanssaan.

Toisinaan hän tarttui luuttuunsa ja joko lauloi jonkun virren tai sovitteli sanoiksi synkkää alakuloisuuttansa. Tulipa hän silloin katsahtaneeksi Kaarinan kyyneleisiin silmiin, ja oitis hän heitti luuttunsa luotaan sekä lankesi hänen jalkoihinsa kysellen, mitä Kaarina tahtoisi hänen tekemään.

Tämä ei kyllä estänyt Kaarinaa toisella kertaa, kun hän lääkärin pyynnössä oli saapuvilla kosteita lakanoita kuninkaan ympärille käärittäissä, saamasta iskuja, lyöntejä ja kovia sanoja. Mutta valittelematta hän alistui siihen sanoen vain: "Minä olen ainoa, joka voin vaikuttaa häneen jotakin."

Eräänä päivänä, kun kohtelu oli ollut tavallista tylympi, sanoi tohtori Kaarinalle, että hänen, katsoen hänen nykyiseen tilaansa, olisi välttämätöntä säästää itseään.

"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi hän; "mutta te, tohtori, joka elätte vain meitä varten, teette enemmän."

"Tällainen erakko, joka on yksin maailmassa", vastasi tohtori.

"Eikö teillä ole omaisia?"

"Ei ketään."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Isäni kaatui sodassa, ja äitini kuoli minun syntyessäni."

"Entä sitten?"

"Mitä heiltä jäi, meni minun kasvatukseeni."

"Eikö teillä ole ystäviä?"

"Muisto vain."

"Nuoruutenne morsianko?"

"Nuoruuden ystävä."

"Onko hän kuollut?"

"Kuusitoistavuotiaana."

"Mutta sen jälkeen?"

"Elin opintojani varten."

"Entä nyt?"

"Nyt olen lyönyt ne laimin teidän tähtenne."

"Kiitos!" sanoi Kaarina liikutettuna.

"Kaikista tutkittavista on ihminen huvittavin; hänestä voi enimmän oppia."

"Eihän kukaan opi mitään minusta"

"Niin ette saa sanoa. Eläkää elämäänne, noudattakaa niitä hyviä taipumuksia, joilla Jumala on sielunne varustanut; ja jos niistä koituu hyvien töiden herttaisia hedelmiä, niin antakaa muiden puhua niistä; se ei ole teidän asianne."

"Luvatkaa vain, ettette koskaan hylkää minua."

"Sen lupaan."

Uskollisesti hän pitikin sanansa, eikä Eerikin epäilevässä sydämessä koskaan herännyt epäluuloa tohtoria kohtaan. Leikillä hän nimitti tohtoria "Kaarinan kaitselmukseksi".

"Minä toivon, että olisin kaitselmuksen lähettämä", vastasi tohtori. "Silloin voisin paremmin pitää huolta hänestä."

Sillä aikaa kuin he oleskelivat Svartsjössä, kävi näiden molempain väli vielä sydämellisemmäksi ja tuttavallisemmaksi kuin ennen. Kaarina ilmaisi tohtorille kaikki ajatuksensa, ja tämä neuvoi ja ohjasi häntä.

Viime vuosina oli Kaarina vähitellen oppinut silmäilemään laajemmalle ympäristöönsä ja ajattelemaan enemmän muita kuin itseään.

Yhteen aikaan hän itkeskeli kaivaten vanhempiansa, sisaruksiansa ja ystäviänsä. Silloin tohtori kehotti häntä lähettämään heille jotakin rakkautensa osoitukseksi: aniharvoin sai hän käydä heidän tai he hänen luonaan. Kuningas ei pitänyt siitä, ja nyt oli Kaarinan velvollisuus ennen kaikkea olla hänelle mieliksi.

Etenkin senjälkeen kuin Maksimilian niin oli tietymättömiin kadonnut, oli hän kiintynyt tohtoriin. Hän käsitti hyvin, että tohtori sillä kertaa oli pelastanut hänen henkensä; mutta kun hän senjälkeen yhä pyyteli saada vielä nähdä nuoruudenystävänsä ja lohduttaa häntä, kertoi tohtori säälien hänelle Maksimilianin äkillisen ja väkivaltaisen kuoleman.

Kaarina miltei kivettyi kauhusta. Mutta kun tohtori sanoi, että hän ehkä menettäisi henkensä, jos Kaarina ilmaisisi tietävänsä sen, niin hän hillitsi kyyneleensä eikä siitä lähtien enää tahtonut nähdä omaisiansa.

"Heidän henkensä vain joutuisi vaaraan", kuiskasi hän.

Tästä johtui hänen rajaton luottamuksensa tohtoriin.

Leskikuningattaren ansio oli, että hän huomautti Kaarinalle, miten tämä oli velvollinen hillitsemään kuninkaan vihaa ja pidättelemään surmaniskuja, kun niitä uhkaavasti tähtäiltiin jaloimpia miehiä vastaan.

Miten voimattomaksi hän tunsikaan itsensä, miten helposti hän olisikaan voitettu, hän, joka ei voinut antaa muita puoltolauseita kuin rukoukset ja kyyneleet. Hän teki kuitenkin mitä voi, kunnes tuli aika, jolloin kuningas kokonaan väisteli häntä, jolloin pimeyden vallat ja Yrjö Pietarinpoika vallitsivat kuningasta kokonaan.

Silloin vuosi veri virtoinaan ja kaikki olivat vaipuneet syvimpään suruun.

Sitä Kaarina tuskin ajatteli, että hän itsekin oli ollut joutua kateuden ja kostonhimon uhriksi; mutta siitä hän vuodatti katkeria kyyneliä, että oli pettänyt Märta rouvan. "Olisinkohan voinut estää tuon ilkityön?" uteli hän tuskissaan ainoalta uskotultaan.

"Ette", vastasi tämä, "mutta nyt voitte vaikuttaa sovinnon aikaansaamiseksi kuninkaan ja hänen veljiensä välillä."

"Sitä olen jo yrittänyt, eikä hän ole taipumaton."

"Siinä tapauksessa tulee herttuain, Kaarlen ja Maunun, saapua tänne."

"Tahdotteko kirjoittaa heille?"

"Minä sanon, että se on teidän neuvostanne."

"Eivätköhän he pahastune...?"

"Tottukoot ajattelemaan, että kuningas ottaa teidät puolisoksensa ja maan kuningattareksi."

"Onko se oikein?" kysyi Kaarina nöyrästi.

"Ettekö toivo sitä?"

Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. "He halveksivat minua, kun olen vain jalkavaimo", sanoi hän.

"Nyt tulee kuitenkin asemanne olemaan heitä korkeampi."

"Eikö heidän harminsa siinä käänny kuninkaaseen?"

"Mitä on tähdissä kirjoitettu, sen ymmärrämme vain osittain. Kukaan ei tietäne, mikä olisi seurauksena, jos joku vieras ruhtinatar tulisi tänne. Kuningas Eerik rakastaa teitä hyvin paljon, ja te olette ainoa, joka voi vaikuttaa jotakin häneen; käyttäkää sentähden kaikki vaikutusvaltanne hyvään ja osoittakaa esimerkillänne, että halpasukuinen nainen voi Jumalan avulla olla suuremmaksi siunaukseksi maallensa ja kansallensa kuin moni kopea ja ylväs korkeasukuinen."

"Mutta lapseni?" kysyi Kaarina vavisten.

"Jättäkää heidät Jumalan haltuun. Pidän varmana, että kuningas tahtoo ottaa heidät laillisiksi lapsikseen, mutta moni on syntynyt kruunua varten saamatta koskaan sitä kantaa, ja niin tulee vastedeskin aina olemaan."

"Minä turvaudun teihin ja asetan elämäni sen mukaan", sanoi Kaarina, viehkeä hymyily kyynelten vielä kostuttamilla kasvoillaan.

17.

MITÄ VÄHÄPÄTÖINEN VOI.

Ei ollut mikään vähäpätöinen asia hoitaa tähän aikaan valtakunnan hallitusta. Henki ja omaisuus saattoivat siinä olla kysymyksessä, ja sentähden valtakunnanneuvokset lähettivätkin kirjelmiä kuninkaalle ja itse kävivät hänen luonaan pyytämässä, että kuninkaallinen majesteetti taas ryhtyisi hallitukseen; mutta hän kieltäytyi aina sanoen tahtovansa, että he edelleen hoitaisivat sitä.

Mitä tuli nyt n.s. sturelaisesta salaliitosta? Hallitus oli useita kuukausia ollut aateliston käsissä; Eerik oli mielenhäiriössä, Juhana vankilassa, Kaarle liian nuori ja kokematon, mutta kukaan ei liikahdakkaan, ei kukaan ryhdy yleisen tyytymättömyyden johtoon. Mitähän odotetaan?

Kaiketi sitä, että veljekset ruhjoisivat toinen toisensa, että kauhea kostotar paljastettuine miekkoineen katkoilisi kauloja kuin ruohonkorsia valmistaen sopivaa maa-alaa uudelle aikakaudelle.

Jokainen nuorekas mieli oli kyllä kuohuksissa. Kunnioitus kuninkuutta kohtaan ei suinkaan estänyt miekkaa paljastamasta, ei, sen teki pelkuruus, raukkamaisuus; ei kukaan ollut mielestään kyllin voimakas, eikä kukaan luottanut toiseen.