Part 24

Tästä ei voinut kukaan muu antaa tietoja kuin Yrjö Pietarinpoika, ja piiskurin täytyi lähteä alas kaupunkiin tavatakseen häntä.

Hän tapasi hänet iloisella tuulella pelipöydän ääressä, viiniruukku edessään. Gaddin kysymykseen hän vastasi nauraen: "Ota molemmat tai vain toinen, miten tahdot. Semmoisista asioista selviytyy omin neuvoin."

Tyytyväisenä ojensi prokuraattori koipensa; oli tehty päivätyö, joka tuli tuottamaan hyvän hedelmän. Se ei mitään merkinnyt, että kuningas oli hullu, olivathan hänen mahtavimmat vihollisensa nyt raivatut pois; tästälähin saisi Yrjö Pietarinpoika, prokuraattori, hallita maata ja valtakuntaa.

Hirveä päivätyö olikin tehty. Svante Sture, hänen molemmat poikansa, Niilo ja Eerik, Abraham Stenbock ja Iivar Iivarinpoika olivat kaikki murhatut.

Sten Lejonhufvud ja Sten Banér pelastuivat, kun ei oltu selvillä, kumpaista tarkoitettiin. Peder Gadd oli liian viisas panemaan omaa päätänsä vaaraan.

Ilkityön jälkeen pidettiin linnanportit yöt-päivät suljettuina. Ei kukaan saanut mennä sisään eikä ulos. Oli välttämätöntä, ettei kaupungissa tiedetty mitä oli tapahtunut, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli ehtinyt saamaan säätyjen vahvistuksen tuomiolle ja siten toimittamaan lain varjoon jo tehdyt murhatyöt. Mutta sekä aamuin että illoin tuli palvelijoita kantaen peitetyitä hopeakulhoja. Vangituille herroille tuotiin niissä kaikenlaisia herkkuja, joita heidän puolisonsa itse olivat valmistaneet ja lähettäneet liittäen niihin rakkaimmat tervehdyksensä, hartaimmat toivomuksensa; mutta Peder Gadd ja hänen huovinsa pitivät kaikki herkut hyvänään.

Huhu kulkee ovenraoista ja avaimenreijistäkin. Saapui Märta rouvankin korviin muuan semmoinen, niin hirveä, että hän siitä masentui maahan, jähmettyi jääksi; mutta hän toipui taas. Se ei voinut olla mahdollista. Olihan Kaarina Maununtytär käynyt hänen luonansa tuomassa kuninkaalta hänen terveisensä.

Kaarinan luo tahtoi hän mennä kertomaan, mikä kauhea juttu oli pantu liikkeelle. Oliko ehkä aikomus säikähyttää hänet kuoliaaksi? Eihän oikeaa kättänsä voi katkaista, ja Sturet olivat Vaasa-suvun oikea käsi.

Kaarina Maununtytär ei asunut itse linnassa, vaan eräässä läheisessä talossa. Sinne lähti rouvarukka, ei levottomana eikä peloissaan, vaan siinä vahvassa uskossa ja lujassa luottamuksessa, että kaikki epäilykset nyt haihtuvat.

Märta rouvalla ei ollut, niinkuin yleensä oli tavallista, mitään palvelijaa mukanaan. Mustan hunnun hän heitti suojaamaan harmaata päätänsä ja meni pää pystyssä; mutta kaikki, joita hän kohtasi, pysähtyivät ja katselivat häntä. Hän näki kyyneleitä, hän huomasi syvää sääliä vieraissa kasvoissa, ja hänen tahtomattansakin tunkeusi tuskan tunne puistattamaan häntä. Mitä he tahtoivat? Miksi he katselivat juuri häntä? Hän joudutti askeleitaan; vihdoinkin oli hän perillä.

Portti oli suljettu, hän kolkutti; ei kukaan aukaissut. Hän kolkutti useat kerrat, melkeinpä tuskallisesti; joka kerralla tuntui, kuin olisi yksi toive häipynyt pois. Vihdoinkin kuului sipsuttavia askeleita, portti avautui ja siitä pistäytyi pää esiin.

"Minun ei ole lupa aukaista kenellekään", sanoi sieltä tullut nainen, kauhistuksen ilme kasvoillaan.

"Minä tahdon puhua rouva Kaarina Maununtyttären kanssa."

"Armollinen rouva matkusti yöllä pois."

"Mihin?"

"En tiedä."

"Mutta minä tiedän, että hän on kotona, ja minä tahdon, minun täytyy puhua hänen kanssaan", tiuskaisi tarmokas rouva kiihkeästi, tunkeutuen väkisin sisään.

"Älkää, Herran tähden, tehkö minua onnettomaksi. Minä olen yksin koko talossa; kaikki muut ovat poissa."

"Se ei ole totta; Kaarina rouva on lähettänyt sanan minulle. Hän odottaa, ja minä tiedän kyllä tien itsekin."

Hän työnnälsi palvelijatar-rukan tieltään.

"Menkää vaan, ketään ette löydä. Minä näen kyllä, että olette onneton rouva Märta Sture, jonka vuoksi armollinen rouva vuodatti niin katkeria kyyneleitä."

Märta rouva pysähtyi. Hän ei kysellyt. Oli kuin siinä silmänräpäyksessä koko kauhistuttava totuus olisi paljastettu hänelle, sentähden hän ei myöskään kuullut mitä palvelijatar itkien kertoi.

"Koko eilispäivänä emme tienneet mitään, mutta myöhään eilen illalla saapui tohtori. Hän kertoi tapahtumat kaikessa kauheudessaan sekä että kuningas oli juossut pois Flötsundiin päin. Nyt ei yksikään ihminen tiedä missä hän on. Kaarina rouva käski heti satuloida hevoset, ja niin hän lähti kaikkine palvelijoineen jättäen vain minut tänne, jos joitakin tietoja tulisi."

Aivan kuin tietämättä mitä oli tehnyt seisoi Märta rouva melkein liikkumatonna tuijottaen oven yläpuolella olevaan puuveistokseen, joka kuvasi kiemurtelevaa käärmettä. Sitten hän kietoi huntunsa ympärilleen, mutta aukaisi sen taas yhtäkkiä katsellakseen käärmettä.

Silloin työnnettiin portti hiljaa auki ja nuori, kalmankalpea nainen katseli levottomana ympärilleen.

Se oli rouva Anna Bielke. "Rakas äiti", sanoi hän kiiruhtaen sisään.

"Mitä sinä täällä teet?" kuului kylmä ja kova kysymys, ja vanhus kiinnitti katseensa häneen.

"Tulkaa, menkäämme kotiin!"

"Rouva Kaarina Maununtytär ei ole kotona." Hän naurahti itsekseen. "Hän ei laske puheilleen tänään..."

"Tarttukaa käsivarteeni, rakas äiti. Lähtekäämme!"

"Luuletko, että tahdon jäädä tänne. Huu, täällä haisee vereltä!" Ja nopein askelin hän lähti kotiin; tytär saattoi tuskin seurata häntä.

Yrjö Pietarinpoika ymmärsi käyttää aikaansa. Lupauksilla ja uhkauksilla taivutettiin säädyt kirjoittamaan tuomion alle, joka oli kyhätty heidän nimessään ja jossa surmansa saaneet herrat selitettiin kunniattomiksi, valapattoisiksi, uskottomiksi ja kuolemanrangaistuksen ansainneiksi.

Tuomio allekirjoitettiin kirkossa kaksi päivää murhan jälkeen, toukokuun 26 p:nä. Siten laillistutettiin mielenhäiriön ja kostonhimon työt. Valtiosäädyt antoivat niihin vahvistuksensa.

Papisto pani kyllä nytkin heikon vastalauseen, mutta sillä se vain tarkoitti omaa turvallisuuttaan.

Niinkuin ennen olemme maininneet, oli Eerik juossut metsään. Dionysius Beureus, ensimäinen, joka hänet saavutti, oli mielenhäiriössä annetusta käskystä saanut surmansa erään henkivartijan kädestä, mutta nämäkään eivät voineet kauan seurata häntä. Hän harhaili sinne-tänne, ties mihin, pahojen ajatustensa ja omantunnon tuskien vainoomana.

Pieneen matkueeseen, joka oli kaupungista lähtenyt onnetonta etsimään, kuului tohtori Benediktus, Kaarina rouva -- kuten häntä nykyään aina nimitettiin -- sekä muutamia palvelijoita ja palvelijattaria. Henkivartijat, jotka olivat palanneet Upsalaan, olivat seuranneet kuningas Eerikkiä jonkun matkaa Flötsundin tuolle puolen. Siellä hän oli juossut heidän näkyvistään.

Äänettöminä olivat vaeltajat kiitäneet eteenpäin kirkkaana kesäyönä, Kaarina melkein aina ensimäisenä. Nähtävästi hän kulki kokonaan tuskan pakottamana, ja katsahtaessaan hänen kalmankalpeihin kasvoihinsa sanoi tohtori:

"Meidän pitää poiketa sisään johonkin, te ette kestä kauempaa, lapsi raukka."

"Mitä ovat minun kärsimiseni sen suhteen, mitä Märta rouva ja monet muut saavat kärsiä", vastasi hän kyynelten virtaillessa pitkin kalpeita poskia.

"Eihän teidän kuolemanne olisi miksikään lievitykseksi hänen surussaan."

"Ei, häntä varten ei ole olemassa mitään lievennystä", lisäsi Kaarina melkein lohduttomana epätoivosta. "Kuningas tarvitsee teitä."

"Jos hän tappaa minut, luuletteko, että hän siitä tulisi katumapäälle...?"

"Katumuksesta on hän jo lähtenyt metsiin ja saloille." Ihmetellen, melkein epäillen katsahti Kaarina Benediktukseen kannustaen sitten hevostaan. Uudet ajatukset näyttivät antaneen hänelle uusia voimia.

Tiellä Odensalaan he kohtasivat talonpojan, joka Benediktuksen kysymyksiin vastasi nähneensä huonosti puetun mieshenkilön kuljeksivan ympäri niillä seuduin. Pappilasta hän arveli voivan saada lisätietoja.

Heti he suuntasivat kulkunsa sinne. Siellä oli Kaarina rouva melkein tajutonna nostettava satulasta; tohtori jäi pitämään huolta hänestä, kun palvelijat lähetettiin joka suunnalle kuningasta etsimään.

Tieto kuninkaan katoamisesta herätti suurta pelkoa Yrjö Pietarinpojassa. Hänkin lähti suurella seurueella häntä hakemaan. Vihdoin viimeinkin hänet tavattiin talonpoikaispukuun puettuna synkässä metsässä täydellisessä mielenhäiriössä. Mutta turhia olivat kaikki suosikin yritykset palauttaa häntä järkiinsä; hän potki, hän löi ja kirkui tuontuostakin:

"Minä olen niinkuin Nero murhannut opettajani." Ja sitten hän heittäytyi maahan kiemurrellen kuin kuolontuskissa.

Hänen laihtunut, kurja ulkomuotonsa osoitti, ettei hän ollut moneen päivään saanut mitään ravintoa; mutta mitä tahansa hänelle tarjottiinkin, työnsi hän sen kiivaasti luotaan. Ne mielettömät silmäykset, joita hän loi ympärilleen, osoittivat, että saattoi käydä vaaralliseksi lähestyä häntä.

"Kaarina rouva on ainoa, joka voi jotakin", kuiskasi joku läsnäolijoista.

Kaarina rouvanpa Yrjö Pietarinpoika juuri olisi tahtonut jättää kutsumatta. Mutta -- ehkäpä kuningas vieläkin halusi ihmisverta; niin, sammukoon kernaasti Kaarina rouvankin elämä.

Hänen tiedettiin makaavan sairaana Odensalan pappilassa, ja hänelle lähetettiin heti sana. Tämän saapuessa oli hän hyvin heikkona vuoteessa. Mutta kuultuaan asian hän sanoi: "Minä tulen heti."

Tohtori arveli sitä mahdottomaksi, mutta Kaarina nousi ja lähti horjuvin askelin ovea kohden; muutamia hevosia satuloitiin ja sitten lähdettiin matkaan niin nopeasti, kuin ne voivat juosta.

Kuningas makasi edelleenkin maassa heittelehtien sinne-tänne. Töllistellen seisoi väkijoukko, Yrjö Pietarinpoika muiden mukana, joltisenkin matkan päässä hänestä.

Kaarina rouva pysäytti, ja tohtorin täytyi nostaa hänet alas. Yrjö Pietarinpoika riensi paikalle.

Oli arvokkaisuutta siinä silmäyksessä, jolla Kaarina rouva käski hänet luotaan, ja nolona hän lähti pois; mutta kostoa, pikaista kostoa hän vannoi hänelle sydämessään.

Kaarina rouva riensi kuninkaan luo, istuutui maahan hänen viereensä, nosti hiljaa hänen päätänsä ja laski sen polvelleen. "Eerik!" kuiskasi hän lempeästi.

"Kaarina", vastasi tämä nyyhkyttäen.

"Sinä olet hyvin sairas."

"Niin, ihan kuolemaisillani."

"Etkö tahdo nousta?"

"En. Anna minulle kätesi ja salli minun katsoa silmiisi. Miten kalpea sinä olet, Kaarinani."

"Minäkään en ole oikein terve", vastasi hän hyväillen vapaalla kädellään hänen päätänsä.

"Tiedätkö, että pirut pelkäävät sinua. Ne väistyvät pois." Hän kohoutui. "Ei, tuolla ne seisovat yhdessä ryhmässä, ja niiden päämieskin on mukana... mutta varrohan..."

Hän tahtoi nousta heti, mutta Kaarina pidätti häntä ja huusi: "Menkää kaikki, kuningas käskee!"

Selkä kumarassa, mutta harmista halkeamaisillaan lähti prokuraattori seurueineen kuninkaan näkyvistä. Mutta lähistössä hän tahtoi olla; taudinpuuskaus näytti olevan ohi menemässä.

Benediktus oli ainoa, joka oli jäänyt. Hänen pyysi Kaarina rouva hankkimaan vähän ruokaa ja viiniä, ja niin lähti hänkin jättäen heidät kahden.

Silloin Kaarina rouva puhui hänelle heidän Sigridistään; pikku tyttö oli terve ja näytti tulevan suureksi ja voimakkaaksi.

Isän silmät loistivat ilosta. "Minä en ollenkaan tiedä, miltä hän näyttää. Onko hän sinun muotoisesi?"

"Paljon enemmän isänsä muotoinen."

"Se ennustaa onnettomuutta."

"Benediktus on tutkinut tähtiä."

"No, mitä ne sanovat?"

"Vaihtelevat vaiheet odottavat häntä."

"Kuoleeko hän myrkystä?"

"Ei, hän on elävä vapaana."

Silloin tuli Benediktus tuoden ruokaa ja viiniä, ja vaivatta sai Kaarina onnettoman syömään ja juomaan. Sitten hän lempeällä väkivallalla veti kuninkaan pään polvilleen, ja Eerikin puhuessa, miten paljon hän rakasti Kaarinaa, vaipuivat hänen silmäluomensa yhteen, ja pian hän nukkui rauhalliseen, virkistävään uneen.

Herätessään muutaman tunnin kuluttua hän katseli ihmetellen ympärilleen. Hän oli unohtanut mitä oli tapahtunut ja näytti muistuttelevan asiain kulkua.

Mutta kaikki oli hävinnyt, jäljellä oli vain kumman kauheita utukuvia, jotka häämöttivät ja taas katosivat.

Kaarina puhui hänelle lempeitä lohdutuksen sanoja.

Vihdoin hän sai kuninkaan nousemaan maasta. Nojautuen Kaarinan käsivarteen lähti hän hiljalleen astelemaan pappilaan. Sinne oli jo tuotu Upsalasta vaatteita, ja vastustelematta hän pukeutui niihin, silmät koko ajan Kaarinaan luotuina.

Nähtävästi tämä oli hänen ajatustensa esineenä. Kaarina oli se voima, jonka vaikutuksesta hän kaikki teki. Hän söi ja nukkui sentähden, että Kaarina niin tahtoi.

Vasta kolmantena päivänä, kun Kaarina tohtorin neuvosta sanoi hänelle, että heidän täytyi palata Upsalaan, näyttäytyi hän vastustushaluiseksi; mutta kun Kaarina sanoi ikävöivänsä lastaan, virkkoi kuningas:

"Vie minut hänen luokseen."

Mutta ennen lähtöä hän kutsui Benediktuksen erikseen ja sanoi hänelle:

"Oletko sinä pappi, kuulehan?"

"En, armollinen herra."

"Mutta olethan oppinut mies?"

"Sellaisena minua pidetään."

"Voitko toimittaa vihkimisen?"

"Siihen en ole oikeutettu."

"Mutta jos minä tahdon?"

"Kirkko ei tunnusta sitä."

"Siitä ei vaaraa, minä puhun Laurentius Pietarinpojalle, ja sinä vihit heti minut ja Kaarinan."

Mitäpä tuossa vastaväitteet auttoivat.

Kaarina kutsuttiin sisään, ja kuningas ilmoitti hänelle tahtonsa.

Viehkeä ruso levisi hänen kalpeille kasvoilleen. "Sopiiko se?" sanoi hän.

"Minä pelkään, ettei se saa lain voimaa", rohkeni tohtori vielä toistaa.

"Luuletko, etten aio sitä laillistuttaa? Mutta minä tahdon, että Kaarinaa on nyt jo kunnioitettava puolisonani."

Kaikki lähitienoilla olevat palvelijat kutsuttiin saapuville, ja heidän läsnäollessaan tohtori luki vihkimäkaavan Eerikin ja Kaarinan avioliittoa varten.

"Nyt he eivät enää saa vaatia, että minä menisin naimisiin jonkun toisen kanssa", virkkoi sulhanen tyytyväisenä hykerrellen käsiään. "Mutta kuulehan", lisäsi hän, "olihan täällä pappikin; miksemme kutsuneet häntä?"

"Sehän on samantekevä, kun se joka tapauksessa on uudistettava", vastasi Benediktus.

"Luuletko, että hän oli peloissaan?"

"Mahdollista kyllä; hänellä on suuri perhe."

Samana päivänä he palasivat Upsalaan.

Mutta mitä lähemmäksi he tulivat, sitä levottomammaksi kuningas kävi. Hän puhkesi kiivaisiin itsesoimauksiin ja arveli koko kaupungin olevan kapinassa.

Nyt oli Kaarinakin voimaton; kuningas ei enää tahtonut kuulla häntä, itki vain ja valitti.

Hänen saapuessaan linnaan otti arkkipiispa hänet vastaan sanoen: "Herra kuningas!"

"Ei, ei!" huudahti hän, "en minä _ole_ kuningas! Se on Niilo Sture, joka on valtionhoitaja." Hänet vietiin omiin huoneisiinsa.

Tukholmaan saapui kummallisia huhuja, ja leskikuningatar matkusti heti Upsalaan; mutta Eerik ei tahtonut nähdä häntä eikä puhua hänen kanssaan.

Sekasorto oli mahdollisimman suuri. Muutamat matkustivat valtiopäiville, toiset pois; mitään hallitusta ei ollut, eikä kukaan tiennyt kenen puoleen kääntyä.

Kuningas sanoi tahtovansa lähteä Svartsjöhön. Mutta ei hän siellä monta päivää viihtynyt; jo kesäkuun 3:ntena hän palasi Tukholmaan.

Tegel kertoo, että hän matkalla heitteli rahaa jokaiselle, jonka kohtasi, ja Tukholman läpi kulkiessaan hän piti silmänsä ja kätensä taivaaseen kohotettuina.

Senjälkeen näyttää hän tunteneen sisällistä, ankaraa sovituksen tarvetta; hän jakeli suuria rahasummia. Märta rouvalle lähetettiin 1,000 hopeamarkkaa, Sten Lejonhufvudille 1,000 guldenia, samoin sukulaisuussuhteiden mukaan Pietari Brahelle, Sten Eerikinpojalle ja Beureuksen vaimolle. Omakätisesti hän kirjoitti Sten Eerikinpojalle ja Sten Banérille velvoittaen heidät kääntämään kaikki parhaaksi jälleen.

Samoin hän kirjoitti leskikuningattarelle pyytäen häntä tekemään voitavansa hankkiakseen poikapuolelleen Svante kreivin lesken anteeksiannon.

Kaikki vainajien omaiset kutsuttiin Tukholmaan, ja ne, jotka tulivat, otettiin vastaan kunnianosoituksilla. Kuningas näytti olevan hyvin murtunut.

Leskikuningatar ja Sten Eerikinpoika palasivat meritse Tukholmaan, Hogenskild Bielke ja Sten Banér maitse.

Tehdäkseen viimeksimainittujen kaupunkiin-saapumisen niin juhlalliseksi kuin suinkin lähetti Eerik joukon ratsumiehiä heitä vastaan Sollentunan kirkolle asti. Mutta herrat pyysivät päästä siitä kunniasta.

Leskikuningattaren vastaanottamiseksi ei säästetty komeutta, ja kun hän seurueineen tuli linnansaliin, lankesi Eerik polvilleen, tunnusti väärin tehneensä ja pyysi anteeksi. Mutta ennen kaikkea hän rukoili, että kuningatar ja kaikki läsnäolijat tahtoisivat lepyttää Märta rouvan. Hänen tuli saada kaikki, mitä hänelle suinkin voitiin antaa valtakunnan siitä huomattavaa vauriota kärsimättä.

Katariina tuli liikutetuksi hänen tuskastaan ja lupasi kohta palata Upsalaan, missä Märta rouva vielä oleskeli. Ja hän lähtikin heti Sten Eerikinpojan ja Hogenskild Bielken seuraamana.

Tapahtuipa se sitten kuninkaan nöyrän kirjeen tai kuningattaren rukousten ja kyynelten tähden, mutta Märta rouva tuli liikutetuksi ja lupasi antaa anteeksi sillä ehdolla, että surmatut kautta koko valtakunnan julistettaisiin viattomiksi ja ilkeät neuvonantajat saisivat rangaistuksen.

Kuningas hyväksyi ilolla nämä ehdot, ja airut kuulutti, että murhatut herrat olivat viattomia, kunniallisia ja uskollisia miehiä, sekä kielsi ketään heistä toisin puhumasta.

Senjälkeen seurasi hautaus Upsalan tuomiokirkossa heinäkuun 14 p:nä.

Rauta-arkussa haudalla säilytettiin ne vaatteet, mitkä herroilla oli ollut yllään, kun heidät murhattiin.

Niilo Sturella oli takki, jossa oli lyhyt nahkahelmus, ja hänen hatussaan on vielä jäljellä pieni silkkihansikas, jota hän kantoi hattuunsa kiinnitettynä.

Kuningas tahtoi taas lähteä Svartsjöhön. Hallitustoimia hän ei voinut hoitaa, ja Pietari Brahe sekä Sten Lejonhufvud saivat ne huolekseen, ilman valtakirjaa kyllä, mutta samalla ilman vastustusta.

Heidän aikomuksensa oli ennen kaikkea toimittaa Yrjö Pietarinpojalle hyvin ansaittu rangaistus.

16.

VIIMEINEN YRITYS.

Prokuraattori oli suurella kavaluudella punonut sen juonen, jonka piti saattaa herrat turmioon. Mutta hänen aikomuksensa oli tulla heidän jälkeläisekseen mahtavuudessa ja suurien tilusten perilliseksi. Menisiköhän nyt kaikki hänen käsistään? Pois se!

Mikä oli syynä hänen onnettomuuteensa? Noitakeinot! Suin-päin hän kiiruhti Odensalasta Tukholmaan.

Kotiin saavuttuaan hän kutsui vaimonsa salakamariin.

Lyhytaikainen on tavallisesti sellaisten naisten kauneus, joilla on terävät kasvojenjuonteet. Niin oli Anna rouvankin laita, ja hän käytti kaikkia keinoja saadakseen takaisin mitä oli kadottanut.

Hän juonitteli usein omissa asioissaankin, mutta hänellä ei ollut mitään miehensä metkujen avustamista vastaan. Hän oli luultavasti valmistautunut aiottua keskustelua varten, sillä hän oli tavattoman huolellisesti puettu. Musta samettiröijy asettui tiukkaan hänen muhkean vyötärönsä ympäri, kaulassa oli pieni pitsikaulus sekä olkapäillä ja kyynäspäissä pienet rynkyt tummanpunaisesta silkistä.

Hihat olivat tavattoman väljät ja jättivät näkösälle parin vieläkin kauniita käsivarsia. Hiuksissaan oli hänellä punakeltainen, hopealla reunustettu päähine.

Hänen tullessaan kamariin istui Yrjö kädet silmillä. Mutta kun hän otti ne pois ja näki tuon komean naisen, sanoi hän hämmästyneenä: "Mihin nyt aiot?"

"Ilma on kaunis, ja minulla on paljon tuttuja." Vanha kyynikko silmäili häntä. "Jää kotiin", sanoi hän. Tämä nauroi. "Oletko ehkä mustasukkainen? Nyt se on jo myöhäistä. Sanokaa, mitä minusta tahdotte, sitten menen."

Yrjö hymyili halveksivasti. "Täällä on liian ahdasta", sanoi hän.

"Saattehan niin monta huonetta kuin tahdotte. Olenko minä teidän tiellänne?" kysyi Anna kiivaasti.

"Sinä käsität minut väärin, Anna. Istuhan, puhutaan kuin kumppanit ainakin."

"Minä seison mieluummin."

"Minä tarkoitan, että joku on tielläni."

"Kuka?"

"Jalkavaimo."

"Jätinhän minä hänet kerran sinun käsiisi."

"Niin, mutta tuo kirottu tohtori."

"Turhia, oma mielitekosihan se oli."

"Tahtoisin nähdä hänet kuolleena!"

"No syytä häntä!"

"Mistä?"

"Noituudesta."

"Noituudestako?"

"Luuletko, että hän luonnollisin keinoin on lumonnut kuninkaan?"

"Hän viekoitteli hänet vihillekin; mutta se ei merkitse mitään."

"Noituutta sekin."

"Mitenkä voin sen todistaa?"

"Varrohan!" Hetkisen kuluttua Anna jatkoi: "Tuolla riutuvalla rakastajalla Maksimilianilla oli kullattu hopeapikari, joka oli täynnä salaperäisiä merkkejä ja jossa loitsujen ympäröimänä oli kirjaimet K. M."

"Eihän hän toki ottanut sitä mukaansa?"

"Hän jätti sen minun talteeni."

"Näytäppäs sitä."

Anna otti sen hameensa taskusta ja ojensi Yrjölle. "Mistä tämän tiesit?" kysyi Yrjö hämmästyen. "Minä tiedän enemmän kuin tuuletkaan." Mutta Yrjön ajatukset olivat nyt kokonaan tuossa ihmeellisessä pikarissa. Siinä oli luurankoja, jotka kantoivat palavia sydämiä, ja muita salaperäisiä merkkejä, mutta kaikkialle muodostuivat kirjaimet K. M. Miten tahansa käänsikin pikarin, näki ne aina.

"Verraton aarre", huudahti Yrjö Pietarinpoika; "tahtoisin maksaa siitä puolet kaikesta omaisuudestani."

"Pidä sanasi", vastasi Anna. "Mitä pyydät?"

"Vastedes ehkä jotakin, tällä kertaa en mitään."

"Niinkuin tahdot. Nyt täytyy saada pikari hänen kätköihinsä."

"Jotta se jäisi sinne ja unohtuisi. Ei kelpaa."

"Tahdotko sinä ehkä...?" Yrjö antoi hänelle pikarin takaisin.

"Minä voin jollakin verukkeella saada asiaa linnaan. Jos voisin päästä lastenkamariin..."

"Kyllä siitä otetaan selvä, että sinä olet sen jättänyt."

"Sen voin estää."

Hän otti pikarin ja meni. Tumma kaapu verhosi hänen korean pukunsa, ja reippain askelin hän lähti linnaan.

Se oli melkein aina suljettu ja täytyi sanoa jotakin asiakseen päästäkseen sisään. Anna kysyi Dorotea kääpiötä, erästä puolalaista, joka oli tullut Juhana herttuan puolison kanssa Ruotsiin ja sitten siirtynyt leskikuningattaren palvelukseen.

Portti avattiin, ja rohkea naisemme, joka hyvin tunsi tiet, kiiruhti heti Kaarinan huoneen kautta lapsen huoneeseen. Siellä oli pieni sänky, sellaisena kuin sitä viimeksi oli käytetty. Siihen hän laski pikarin, heitti peitteen sen päälle ja oli juuri pois menemäisillään, kun kuuli askeleita.

Hän pysähtyi neuvottomana tietämättä mitä tehdä.

Askelet lähenivät, hän syöksähti tyhjään kaappiin ja veti oven kiinni jäljessään.

Kuningas oli äskettäin saapunut kaupunkiin; sitä Anna ei tiennyt.

Nyt hän läheni väsynein askelin.

Sitten hän katseli ympärilleen tylsin silmäyksin.

Niin asettui hän vuoteen laidalle nojaten kättään vuoteeseen. Äkkiä hän veti sen pois, tempasi peitteen ylös ja huomasi pikarin. Melkein kirkaisten hän tarttui siihen ja rupesi kiihkeästi kääntelemään ja tarkastelemaan sitä.

Mitenkä päästä piilosta pois?

Uskaltaisikohan yrittää?

Hiljaa Anna aukaisi oven. Kuningas ei kuullut eikä nähnyt... Anna hiipi käytävään... Jo oli hän ulkona... onni suosi häntä edelleenkin; vasta kun hän oli tullut ulos linnanportista, kohtasi hän kuninkaan kääpiön Herkuleen. Tämä irvisti hänet nähdessään? ja katsoi sitten pitkään hänen jälkeensä.

Mitäpä siitä, olihan hän sanonut käyneensä tapaamassa Dorotea kääpiötä.

Aivan tavalliselta ei hänestä kuitenkaan tuntunut, ennenkuin hän oli ehtinyt jonkun matkan kadulle. Silloin hän pysähtyi muutamaksi silmänräpäykseksi ja näytti miettivän; sitten hän nyökäytti päätänsä ikäänkuin hyväksyen omat aatoksensa ja lähti suoraan Brunkebergille päin.

Kaikkialla tämän korkean vuoren rinteillä oli puuhökkeleitä ja mökkejä. Erään edustalla oli pienessä kivirauniossa kaksi kukkaruukkua, kukkiva palssami kummassakin.

Sinne ohjasi Pietarinpojan vaimo kulkunsa.

Hatara ovi ei ollut lukossa; ensi sysäyksestä se aukesi, ja vierailijamme astui sisään jotenkin suureen, pimeään ja likaiseen huoneeseen. Ikkuna oli tukittu, ja valoa tuli ainoastaan katossa olevasta luukusta. Seinillä riippui vanhoja kultanahka- ja pergamenttipalasia pitkine kirjoituksineen. Kalustoon kuului mustalla nahalla päällystetty rahi, kaksi tuolia ja pöytä, jolla lepäsi tavattoman suuri kolmivärinen kissa, joka naukui, kun joku vieras tuli sisään.

Anna heitti pois kaapunsa, oikoi hihojensa rynkkyjä ja suoristihe. Kaikesta päättäen hän tahtoi, että häntä pidettäisiin ylhäisenä naisena, joka oli alentunut kysymään neuvoa mainiolta ennustajattarelta Anastasialta, jonka jäljessä koko Tukholma juoksi.