Part 23

Kun he vähän myöhemmin istuutuivat pöytään, huomautti Niilo herra, että perhe oli huomattavasti vähälukuisempi kuin hänen edellisellä kerralla vieraillessaan piispan luona.

Huoneeseen tuli haudanhiljaisuus, ja hän hämmästyi nähdessään vain kalpeita kasvoja ja kyyneltyneitä, maahan luotuja katseita.

"Herra antoi, Herra otti", sanoi Laurentius, "kiitetty olkoon Herran nimi!"

"Teillä oli neljä poikaa."

"He kuolivat kaikki... ruttoon!"

Keskustelu ei tämän jälkeen enää ottanut oikein päästäkseen vauhtiinsa; mutta Niilo sanoi sitten piispalle:

"Toivoisin, että hän olisi mennyt edelläni."

"Kukin sortuu tai seisoo omana herranaan", vastasi piispa.

Oli sovittu siitä, että herrat vasta myöhemmin illalla menisivät kuninkaan luo, silloin arveltiin hänen olevan paraimmalla tuulellaan.

"Te tulette kyllä takaisin niin pian kuin voitte", sanoi Elisabet rouva vapisevalla äänellä.

"Luota siihen."

He menivät

Mutta vaikka olikin täysi päivä -- kello ei ollut vielä kuin kuusi -- olivat linnan portit suljetut. Kuningas ei ottanut ketään vastaan.

He palasivat piispan asuntoon.

Kun he juuri olivat astumaisillaan portista sisään, tuli huovi sanoen Niilo herralle, että eräs hänen äitinsä lähettämä henkilö pyysi saada puhua jonkun sanan hänen kanssaan.

Niilo pyysi piispaa menemään edellä; hän lupasi tulla heti jäljessä.

Muutaman silmänräpäyksen perästä kuului aseitten kalsketta, ja piispa näki ikkunastaan, miten vahtisoturit Pietari Kaarlenpojan johdolla laahasivat pois Niilo Sturea.

Mitä oli tehtävä?

Yrjö Pietarinpoika oli kaikkivaltias.

Seuraavana päivänä Laurentius pyrki useita kertoja kuninkaan luo, mutta häntä ei otettu vastaan.

Kuningas Eerik oli näinä päivinä hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Matkalla Flötsundin ja Upsalan välillä oli ainoastaan joitakuita harvoja ollut häntä vastassa, ja jokaisen katseessa hän oli huomannut pelkoa ja kauhua.

Toukokuun 18:s, jolloin säätyjen piti kutsumuksen mukaan kokoontuman, oli helluntaipäivä, ja seuraavana päivänä piti kuninkaan avata valtiopäivät.

Yrjö Pietarinpoika toimiskeli kaikkialla, ajatteli kaikkea; hänen toimestaan oli kielletty, ettei Kaarina saanut tulla mukaan, eipä edes jälkeenpäinkään. Hän oli siis kaikkivaltias, ja hänen oma olemassaolonsa riippui ennen kaikkea siitä, että hän nyt saisi muserretuksi aateliston vallan.

Helluntaipäivän iltana hänen onnistui vastoin Eerikin tapoja houkutella tämä juomaan itsensä humalaan.

Seuraavana päivänä kuningas heräsi kohmeloisena ja alakuloisena. Valtiopäiväin avajaisiin kirjoittamaansa puhetta hän ei löytänyt; ei kukaan tiennyt mihin se oli joutunut. Silloin hän kahmasi käteensä sen kirjeen, jonka Abraham Stenbock oli ollut pakotettu allekirjoittamaan, ja lisäksi erään toisen, Eerik Sturen kirjoittaman kirjeen, joka pistettiin hänen käteensä; ja näin hän valmistamattomana meni valtakunnankokoukseen.

Siellä hän kohtasi vain vakavia, ankaria silmäyksiä. Hänestä tuntui, kuin kaikki ajattelisivat asettua tuomitsemaan häntä.

Mutta sitä hän ei tullut sallimaan.

Hän alotti katkonaisen puheensa, jossa hän enimmäkseen käsitteli Niilo Sturen valtiokavallusta ja lisäksi kaikkien niiden, jotka olivat osallisia hänen rikoksissaan.

Lopuksi hän luki Abraham Stenbockin kirjeen ja senjälkeen sen kirjeen, jonka Eerik Sture oli kirjoittanut neidille Sivard Krusen häissä.

Miten tämä oli tullut kuninkaan tai Yrjö Pietarinpojan käsiin, ei tiedetä, mutta nyt sitä käytettiin salajuonien ja valtiorikosten todistukseksi.

Mutta puhetta ei otettu vastaan ollenkaan siten, kuin Eerik ja hänen suosikkinsa olivat odottaneet.

Salissa nousi vahva hälinä etenkin sillä puolen, missä papit seisoivat.

Hälinä muuttui huudoksi, joka kiihtyi ja levisi suurimpaan osaan kokoukseen saapuneita.

Kuului uhkauksia; huudettiin vainoomisista. Herrat eivät olleet tehneet mitään pahaa.

Eerikin äsken kalpeat kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi, ja hänen silmänsä salamoivat.

Tahtoiko joku väittää, ettei Niilo Sture ollut kavaltaja? Eikö ollut kaikille tunnettua, että juuri hänen tähtensä kärsittiin tappio Svarterån luona? Ja eikö Boije ollut sanonut, että Niilo Sture Bohusin piirityksessä koko ajan oli käyttäytynyt aivan kuin tahallaan olisi koettanut estää Ruotsin aseiden menestystä?

"Minkätähden pannaan syy Niilo Sturen niskoille? Jaakko Hästeskohan oli päällikkönä Svarterån luona", kaikui voimakas ääni salista.

"Hän on kavaltaja!" huudahti Eerik. "Todistakaa se! Missä ovat todistukset?" kuului pappien puolelta.

"Ketkä ovat hänen syyttäjänsä?"

"Yrjö Pietarinpoika, hän yksin!"

"Eikö muita neuvonantajia ole?"

"Paremmin olivat asiat Sturein hallitessa!"

"Nyt menee kaikki hullusti!"

"Koko maa on köyhdytetty!"

"Ja hävitetty!"

"Voi meitä kaikkia!"

Tällaisia huutoja kuului milloin äänekkäämmin, milloin heikommin; mutta ne saapuivat melkein kaikki kuninkaan korviin, ja hän vapisi raivosta ja pelosta.

Kokouksen jäsenet eivät enää kuunnelleet häntä; hän oli nyt joutunut heidän tutkittavakseen.

Hänessä kuohui. Oi, jospa hän voisi yhdellä iskulla tuhota heidät jok'ainoan!

Hän laski kiireesti kokouksen hajalle ja riensi nopeasti pois.

* * * * *

Me emme voi kuvailla mielessämme, että Märta rouva olisi tyynesti kestänyt kaiken tämän.

Vangittu naarasleijona, jonka penikat on ryöstetty, raivoaa hurjana; mutta kun se on raadellut itsensä voimatta vapautua kahleistaan, vaipuu se tylsään epätoivoon alistuen julmien vartijainsa alaiseksi.

Ihminen ei tee niin, ei varsinkaan nainen, äiti. Hetkiseksi hän ehkä lannistuu, mutta pelastuksen toivo ei jätä häntä koskaan; niin kauan kuin elämää on, on myös toivoa.

Nyt oli vain kysymys siitä, kenen eteen polvistuisi, ketä rukoilisi, keltä polvillaan kerjäten pyytäisi apua.

Leskikuningatar, hänen oman sisarensa tytär, niin, jospa hän vain voisi jotakin, kyllä hän auttaisi.

Antamalla palkkioksi kallisarvoisen sormuksen sai hän toimitetuksi kirjeen hänelle.

"Minä olen turhaan maannut hänen ovellaan ja pyytänyt päästä sisälle... Ainoa, joka jotakin voi, on Kaarina Maununtytär", kuului vastaus.

Jalkavaimo! Hänkö, jolle hän monta vuotta sitten oli antanut korvapuustin... pitäisikö hänen nyt nöyrtyä tämän halpasukuisen, halveksittavan naikkosen edessä?

Sellaisia aatoksia risteili hänen sielussaan, mutta kohta tuli taas toisia ääniä kuuluviin.

Kaarina oli itsekin äiti; eiköhän kaksi äidinsydäntä ymmärtäisi toisiaan?

Joskin hän oli kerran kärsinyt loukkauksen, jättäisiköhän hän sentähden ojentamatta kätensä hukkuvalle avuksi?

Ja Märta rouva kirjoitti, kirjoitti nöyränä, masentuneena, pyytäen anteeksi mitä oli rikkonut ja -- niin totta kuin hän itse tahtoi tulla autetuksi -- puolisonsa ja lastensa pelastusta.

Useita päiviä kului; ei mitään vastausta tullut.

"Ehkäpä kirje ei ole tullutkaan hänen käsiinsä", ajatteli Märta rouva ja kirjoitti vielä kerran, mutta sydämellisemmin, vielä rukoilevampana; hän pyysi Kristuksen laupeuden tähden, rukoili hänen ikuisen autuutensa nimessä.

* * * * *

Kun Kaarina oli pitemmän ajan ollut sairasvuoteessa, oli hän tähän aikaan voinut vaikuttaa kuninkaaseen hyvin vähän. Hän ei tiennyt mitä ulkona maailmassa tapahtui; kun kuningas ei valitellut, luuli hän kaiken olevan hyvin, ja kun tämä sanoi aikovansa matkustaa Upsalaan, mutta ei luvannut ottaa häntä mukaan, oli hän siihen tyytyväinen. Mutta sitten saapui Märta rouvan ensi kirje. Hän hämmästyi kovasti. Tuo armollinen rouva oli kirjoittanut hänelle... mutta mitä tämä kaikki merkitsi? Saattoiko Kaarina olla hänelle miksikään hyödyksi?

Silloin vasta "tohtori" kertoi hänelle yleensä odotettavan, että maan paraat miehet, kreivi Svante Sture ja hänen poikansa, tuomittaisiin kuolemaan.

Kaarina ei uskonut korviaan. "Mikä on tähän syynä?" uteli hän. "Onko se taaskin Yrjö Pietarinpoika?"

"Epäilemättä; hän on kuninkaan paha henki."

"Enkä minä ole siellä", huudahti hän nousten sängyssään. "Nyt minun täytyy lähteä sinne!"

"Onko sinulla voimia siihen?"

"Niitä tulee kyllä, mutta minulla ei ole kuninkaan lupaa."

"Hän tulee iloiseksi nähdessään sinut."

"Niin luulen minäkin, ja sentähden lähdemme molemmat heti."

Se tapahtuikin seuraavana päivänä. Hän sattui tulemaan perille juuri, kun kuningas palasi valtiopäiväin avajaisista.

Ilonvivahdus leimahti Eerikin kasvoilla hänen nähdessään Kaarinan, mutta se katosi yhtä nopeasti, ja hän kysyi ankarasti, miksi hän oli tullut.

"Käännynkö heti takaisin?" kysyi Kaarina nöyrästi niinkuin tavallisesti.

"No, älähän sentään!" Ja hän vei hänet linnan sisäsuojiin, missä puhkesi ankariin sanoihin ja moitteisiin säätyjä, mutta etenkin Stureja vastaan.

Kaarina kuunteli häntä kärsivällisesti lisäten lempeän, sovittavan sanan mihin voi ja koettaen ennen kaikkea tyynnyttää kuningasta.

Saatuaan hänet sitten istumaan viereensä hyväili hän hänen partaansa ja poskiansa sekä puhui pikku Sigridistä, joka viime viikkoina oli paljon vaurastunut.

Kuningas kuunteli häntä viehättyneenä ja osaaottavasti, aivan kuin olisi Kaarina valmistanut hänelle tilaisuuden luoda silmäyksen Jumalan valtakuntaan. Pahat ajatukset hiipivät takaisin synkkiin piilopaikkoihinsa, ja kuningas Eerik nojasi päätänsä armaaseen naiseen kauan hiljaa itkien.

Sitten Kaarina kertoi Märta rouvan kirjeistä. Taas oli kuningas vähällä joutua kuohuksiin, mutta sanat tulivat Kaarinan huulilta niin viehkeästi, kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, tuntui siltä, kuin hän olisi huokaillut omia kärsimyksiään, ja sentähden se pystyi Eerikkiin. Hänenkin omatuntonsa heräsi alttiiksi sovintoon, ja hän sanoi:

"Kirjoita heti Märta rouvalle; hän saa vapautensa, mutta hänen täytyy jäädä tänne Upsalaan."

Kaarina Maununtytär ei osannut tehdä ainoatakaan kaunista kirjainta, mutta Märta rouva ei milloinkaan ollut saanut rakkaampaa kirjettä, sillä alinna, puoleksi kyynelten himmentämänä, oli siinä: "Kaikki tulee hyväksi taas!"

Hän saattoi sanoa näin, sillä kuningas oli luvannut itse kirjoittaa kreivi Svantelle.

"Onhan hän täällä linnassa."

"Niin on, mutta minä kirjoitan ensin; yhdessä saamme sitten tuumiskella, kuka on saanut tämän aikaan."

Hän oli kuitenkin utelias tietämään, miten Niilo Sturen toimet olivat onnistuneet; mutta hän ei tahtonut puhua hänen itsensä kanssa. Hän lähetti kutsumaan hänen ylhäisimpiä seuralaisiaan.

Nämä kertoivat suosiollisesta vastaanotosta Lothringissa, prinsessan suloudesta ja miten hän oli taipuvainen kuningas Eerikin puolisoksi.

Kuningas oli tähän hyvin tyytyväinen ja sanoi tahtovansa kuulla lisää seuraavana päivänä; nyt hänellä ei ollut enempää aikaa.

Senjälkeen hän istuutui heti kirjoittamaan Svante herralle.

Kirjeen sisältönä oli, että vaikka ilkeät ihmiset olivatkin hänelle panetelleet ja saattaneet pahaan huutoon jalon Sture-nimen, ei kuitenkaan kreivi Svante eikä kukaan hänen pojistaankaan saanut kärsiä mitään kunnian eikä hengen puolesta.

Tämä kirjoitettiin toukokuun 22 p:nä.

Märta rouva riemuitsi. Hän sai heti vapautensa sekä kirjeen "kaikkein rakkaimmalta Kaarinaltaan" ja sen hän lähetti heti herralleen, jotta tämä huomaisi vaaran ohimenneeksi.

Syytettyjen rouvat olivat kiiruhtaneet Upsalaan heti, kun olivat saaneet tiedon vangitsemisesta. Heitä ei laskettu miestensä luo, mutta he lahjoivat vahdit, jotta nämä veisivät herroille ne ruuat, joita he itse kantoivat sinne.

Kaikki pöyhkeys oli heistä hävinnyt. He eivät edes väistäneet niitä iskuja, joita saivat pyssynperistä; kärsivällisesti he sietivät kovia pilkkapuheita sekä olivat nöyriä ja kiitollisia, jos rahat ja lahjat voivat aukaista vankilan portit edes niin paljon, että heidän tuomansa ruoka pääsi sisään.

Vaikkapa he vielä olisivat tienneet, että vartijasoturit pitivät hyvänään suurimman osan siitä, olisivat he kuitenkin olleet iloisia, kun vain pienikin hiukkanen saapui heidän herroilleen.

Semmoista on rakkaus.

Näihin yhtyi nyt myöskin Märta rouva; ja hän toi tullessaan hyviä uutisia.

Kuningas ei enää tahtonut olla tekemisissä säätyjen kanssa; Yrjö Pietarinpoika ja Dionysius Beureus saivat sopia asiat niiden kanssa, miten paraiten taisivat.

Sydän täynnä raivoa huomasi Yrjö, että Kaarina oli tempaamaisillaan voiton hänen kädestään.

Sovinto Sturein kanssa toisi mukanaan hänen perikatonsa. Se ei voinut, se ei saanut tapahtua.

Hän ryhtyi pitkään neuvotteluun papillisen ystävänsä Pietari Kaarlenpojan kanssa.

Seuraavana päivänä tuli kuninkaan luo eräs niistä, jotka olivat olleet mukana lothringilaisessa lähetystössä.

Tämä kertoi, että paluumatkaa oli tehty Stralsundin kautta, jossa sotivain valtain -- paitsi Ruotsin -- lähettiläät sattuivat olemaan koolla keisarin välityksellä keskustellakseen rauhanteosta pohjoisten valtain kesken.

Eerikin epäluulot leimahtivat taas ilmituleen. Aivan varmaan oli Niilo herra ollut mukana kuninkaan tietämättä ja salaisissa tarkoituksissa.

Sillä välin teki Yrjö Pietarinpoika kaikki voitavansa saadakseen lahjotuksi sekä säädyt kokonaisuudessaan että niiden yksityiset jäsenet.

Hän sanoi tietävänsä, että oli tekeillä salajuonia. Kirjeet, joita heille oli lähetetty, olivat muka selvänä osoituksena salaliittolaisten sotahankkeista; nyt oli kysymyksessä estää sisällinen sota syttymästä.

Ettei aateli ollut tyytyväinen nykyisiin olosuhteisiin, oli hyvin luultavaa. Olipa siis hyvin otaksuttavaa, että syytöksissä oli perää.

Mutta pelkkien luulojen nojalla ei mikään tuomio ole täysin oikeudenmukainen, eivätkä mitkään asiakirjat ole jättäneet meille selvitystä siitä, mitä keinoja Yrjö Pietarinpoika käytti lahjoakseen maan uskottuja miehiä.

Kaikkina aikoina ovat ehkä kunnia ja omatunto olleet vähäarvoisia, kun politiikka on kysymyksessä, ja ostamaan puolelleen suurimman osan koko valtiopäivämiehistöä tarvitaan toisinaan ainoastaan joku Yrjö Pietarinpoika, jota ominaisuuksiensa tähden selän takana halveksitaan, mutta jonka yhteiskunnallinen asema on semmoinen, että häneltä voi toivoa itselleen vastaavia palveluksia.

Sitäpaitsi oli kuningas sairaana. Yrjö tiesi, että hänellä oli oikeus puolellaan, myöskin siihen olisi kiinnitettävä huomiota.

Ollakseen kuningas Eerikille mieliksi tuomitsivatkin siis säädyt 1567 syytetyt yleensä kunniapattoisiksi kavaltajiksi.

Tämä ei kyllä estänyt heitä kaksi vuotta myöhemmin, 1569, kun Eerik oli syösty valtaistuimelta, kumoamasta tuomiota tehdäkseen Juhanalle mieliksi.

He puolustelivat silloin tekoaan sillä, että olivat olleet pakotetut kirjoittamaan tuomion alle, saamatta edes itse lukea tai kuulla luettavan sitä.

Millainen herra, sellainen palvelija. Arkkipiispa Laurentius Pietarinpojan johtamat papit kieltäytyivät allekirjoittamasta. He vastasivat, että he kyllä olivat kuulleet asian esitettävän, mutta ettei tuomion langettaminen kuulunut heille. He toivoivat, että kuninkaan korkeimmat tuomarit menettelisivät tässä velvollisuutensa mukaan kunniallisina, kristillisinä, oikeutta harrastavina, jotta kerran voisivat vastata siitä Jumalan edessä. Vastalauseen paneminen kävi siis laatuun. Suuressa levottomuudessa ja tuskassa oli kuningas yöt-päivät. Toisinaan hän lupasi Kaarinalle, ettei vangituille tehdä mitään pahaa; kehottipa häntä lähettämään sanankin Märta rouvalle ja kuninkaan nimessä vakuuttamaan hänelle, että "vangitut eivät tule kärsimään mitään vahinkoa henkensä eikä kunniansa puolesta".

Kello 7 aamulla toukokuun 24 p:nä Märta rouva sai toistamiseen tämän lohdullisen vakuutuksen ja tällä kertaa Kaarinan omilta huulilta. Kiivas ja ankara rouvamme heltyi kyyneliin. Rakkaus voitti hänen pöyhkeän mielensä; hän oli vain puoliso ja äiti, nöyrän kiitollinen nainen, joka kumarteli syvään alhaiselle Kaarina Maununtyttärelle. Hän ei enää nähnyt hänessä kuninkaan jalkavaimoa, vaan _sen_, joka antoi hänelle takaisin enemmän kuin hänen elämänsä, antoi hänelle kaikki, mitä hänellä oli kallista maailmassa.

Syleilyin ja ystävyyslupauksin Kaarina erosi hänestä. Märta rouva tahtoi pitää huolta siitä, että kreivi Svante tänään saisi mieliruokiansa, se näet oli heidän kesken sovittu merkki siitä, että oli olemassa toiveita pikaisesta vapaaksipääsemisestä. Ja nythän oli varmaa, että se pian tuli tapahtumaan; hänen kauttansa saavat muutkin rouvat tietää, mikä suuri ilo heitä odotti. Mitä merkitsi säätyjen tuomio, kun heillä oli kuninkaan hyvä lupaus!

Samana päivänä esiintyi kuningas mustassa espanjalaisessa samettipuvussa, levätti hartioillaan, miekka vyöllään ja päässään mustasulkainen lakki. Tänään hän tahtoi panna toimeen Kaarinalle antamansa lupauksen ja sopia herrain kanssa.

Yrjö Pietarinpoika, joka ilmoittaumatta oli tullut sisään, ajettiin ulos. Kuningas ei tahtonut tietää hänestä mitään.

Sovinto täytti kaikki hänen ajatuksensa. Puolenpäivän tienoissa hän meni ensin Sten Lejonhufvudin vankihuoneeseen, heittäysi polvilleen pyytäen anteeksi, että hänet viattomasti oli pantu vankeuteen, missä häntä oli pahoin kohdeltu.

Tämä säikähtyi kovin ja heittäytyi samoin polvilleen rukoillen kuninkaalta armoa.

Senjälkeen nousivat molemmat ja menivät Svante kreivin luo; siellä polvilleen-lankeaminen uusiutui.

Kuningas pyysi anteeksi, että kreivi oli viattomana joutunut vankeuteen, ja vahvistaakseen lupauksiansa pyysi kuningas yhtä kreivin tyttäristä puolisokseen.

"Minä itse, tyttäreni ja kaikki mitä minulla on kuulumme kuninkaalleni", vastasi tämä.

"Tulkaa sitten, vapaus odottaa teitä."

Kuningas meni edellä, mutta ovessa hän kääntyi ja sanoi luoden tarkkaavan silmäyksen ylimykseen:

"Ette toki koskaan voi antaa minulle anteeksi Niilo herran häväistystä, sen tiedän."

Samassa syöksyi Yrjö Pietarinpoika sisään. "Armollisin herra", huudahti hän, "täällä ulkona on eräs, jonka sanomat eivät ennusta teidän majesteetillenne hyvää."

"Kuka se on?" huudahti Eerik syöksyen ulos.

Prokuraattorin viittauksesta tarttui pari henkivartijaa Sten Lejonhufvudiin vieden hänet takaisin vankihuoneeseensa. Svante Sture työnnettiin myös omaan komeroonsa ja ovi suljettiin.

Joskaan hän ei vielä sillä hetkellä sanonut jäähyväisiä tälle elämälle, täytyi hänen kuitenkin tulla huomaamaan, ettei hänen henkensä enää ollut riippuvainen heikkomielisestä kuninkaasta, vaan kiukkuisesta vihamiehestä, joka oli vannonut saattavansa hänet perikatoon.

Kun kuningas tuli ulos ja kysyi mitä oli tekeillä, sanottiin hänelle, että Juhana herttua oli päässyt irti. Useat sanansaattajat olivat saapuneet ilmoittamaan sitä.

Kauhusta tuli hän aluksi melkein puhumattomaksi. Sitten hän käski lähettää huoveja joka taholle; "herttua pitää elävänä tai kuolleena saavutettaman".

Läähättäen, melkein kokonaan poissa suunniltaan hän tuijotti poiskiitäviin ratsastajiin. Toisivatko he palatessaan hänen verivihollisensa, vai kävisivätkö synkät tähtien ennustukset nyt toteen?

Silloin läheni ennenmainittu kalmarilainen pappi, Pietari Kaarlenpoika, niin syvään kumarrellen, että melkein tapasi maahan, ja kysyi alamaisimmasti, tahtoiko kuningas lähteä vähän kävelylle hänen kanssaan. Hänellä oli kummallisia, salaisia asioita kerrottavana.

Onneton hallitsija oli heti valmis. "Sandvikiin päin", sanoi hän.

He menivät.

Pietari Kaarlenpoika oli Yrjö Pietarinpojan taipuisin ja ovelin oppilas ja kätyri. Mitä hän ja hänen mestarinsa olivat keittäneet, oli nyt kypsytettävä. Hän kuvailikin siis kuninkaalle, että jos herrat nyt pääsisivät vapaiksi, niin he ensi kädessä käyttäisivät vapauttaan Juhana herttuan vapauttamiseen. Tässä oli siis heti ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, jotta tämä ylpeä aatelisto, jota kuningas vihasi kuolemaan asti ja jonka hän halusi lannistaa jalkainsa alle, saisi ansaitun palkkansa.

Oli jo ilta, kun kuningas Eerik ja Pietari Kaarlenpoika palasivat, ja edellinen oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että melkein juosten kiiruhti linnaan. Hän oli nyt unohtanut Juhana herttuan, hänen tiensä kävi Niilo Sturen luo.

Stoalaisen tyyneydellä tämä odotti mitä tapahtuman piti. Harvoin, tuskin koskaan on kukaan hänen ikäisensä ja hänen asemassaan niin täydelleen heittänyt kaikki toiveet tämän elämän vastaisesta onnesta. Hänen tyyni, kiihkoton olemuksensa oli seurauksena hänen uhrautumisestaan. Hän täytti aina velvollisuutensa minkään omain pyyteiden siihen vaikuttamatta; hän ei ainakaan lausunut mitään sensuuntaisia toivomuksia. Vasta hänen häväistysmatkansa Tukholmaan lamautti hänen voimansa. "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni." Mutta hän toipui vielä kerran täyttääkseen kuninkaan hänelle antamat tehtävät ja nyt hän nautti viimeistä palkkaa vaivoistaan.

Terveys murtuneena hän oli palannut kotiin, ja kysymyksessä olevana iltana hän seisoi ikkunan ääressä katsellen laskevaa aurinkoa, joka kultasi keväisessä kauneudessaan komeilevat kukkulat ja kummut.

Herra Sten Lejonhufvud, jonka huoneen ainoastaan ohut lautaseinä erotti Niilo herran suojasta, kuuli hänen heleällä äänellään laulavan:

"Lie nurja onni osanain, maan mahtavain en saane suosiota. Tok' ompi toivo lohtunain, mun Jumalain ei armoaan mult' ota."

Laulunsa lopetettuaan hän otti rukouskirjansa ja laskeutui vuoteelleen.

Silloin astui kuningas sisään paljastettu väkipuukko kädessään: hän näytti aivan hurjistuneelta.

"Kohtaanhan sinut toki, kavaltaja!" huudahti hän.

Niilo herra hypähti vuoteeltaan ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin sanoen:

"Kaikkein armollisin kuningas, en ole mikään kavaltaja, vaan olen palvellut uskollisesti ja pannut henkenikin alttiiksi teidän majesteettinne puolesta."

Mutta kuninkaan silmissä hehkui mielipuolen raivo, ja hän työnsi väkipuukon Sturen käsivarteen.

Niilo Sture veti sen pois haavasta, pyyhki siitä veren, suuteli sen kahvaa sekä ojensi sen kuninkaalle sanoen:

"Armollinen herra, säästäkää minua, teidän epäsuosiotanne en ole ansainnut!"

"Kuulkaa, tuo kavaltaja puhuu vielä!" kirkui mielipuoli kuningas.

Henkivartija Viljamsson täydensi murhatyön, ja kuningas syöksyi vankilasta.

Mutta nyt karkasivat mielenvikaisuuden raivottaret hänen kimppuunsa.

Kauheissa tuskissa ja tunnonvaivoissa Eerik syöksyi Svante kreivin vankihuoneeseen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa huohottaen:

"Rakas sukulaisemme! Me rukoilemme teitä Jumalan tähden antamaan meille anteeksi kaikki, mitä olemme rikkoneet teitä vastaan!" Samalla tulvailivat kyyneleet hänen silmistään.

"Kaikkein armollisin kuningas", vastasi vanhus hyvin liikutettuna, "jos poikani hengelle ei ole käyty, niin tahdon kaikesta sydämestäni mielelläni antaa teidän majesteetillenne anteeksi. Mutta jos hän on menettänyt henkensä, saatte siitä vastata minulle Jumalan edessä."

"Minä tiesin sen!" kähisi Eerik ja hypähti pystyyn. "Te ette anna sitä meille koskaan anteeksi, ja sentähden täytyy teidän saada sama kohtalo." Hän kiiruhti pois antaen vahdille ankaran käskyn tarkoin pitää vankia silmällä. Mutta nyt oli pimeyden hetki, ja Yrjö Pietarinpoika kuvaili hänelle, miten hänen oma henkensä oli vaarassa, jos hän antoi vapauden vihollisilleen. Nämä kyllä tulivat yhtymään Juhana herttuaan, eikä hän voisi olla päivääkään varmana.

"Niin, niin, sen he ovat itse saaneet aikaan, ja heidän täytyy kuolla! Kaikkien, kaikkien, paitsi Sten herran." Ja kuin pahojen henkien ajamana pakeni onneton hallitsija linnasta pitkin tietä Flötsundiin päin.

Muutama henkivartija sekä Beureus seurasivat häntä, viimeksimainittu siinä aikomuksessa, että saisi hänet peruuttamaan onnettomani herrain kuolemantuomion.

Beureus saavutti kuninkaan eräällä aidalla länsipuolella Alsiken kylää. Opettaja lankesi oppilaansa eteen polvilleen ja rukoili häntä, ettei hän äkkipikaisuudessa murhauttaisi linnassa olevia herroja.

Vastauksen asemesta Eerik pisti miekallaan häntä kohden, mutta Beureus väisti.

"Musertakaa tuo konna!" kirkui hän henkivartijoille.

Beureus rukoili polvillaan henkensä puolesta, mutta henkivartija Viljamsson vastasi keihäänpistoksilla, kunnes hän vaipui kuolleena maahan.

Kolme päivää virui hänen ruumiinsa aidan vieressä muutaman kuusenoksan peitossa; sitten se vietiin Ekerön kirkkoon ja haudattiin.

Piiskuri Peder Gadd, joka huoveineen hoiti vartiota Upsalan linnassa, antoi miehilleen tarpeelliset määräyksensä. Mutta vankien joukossa oli Sten Lejonhufvud ja Sten Banér. Kumpainenhan näistä piti säästettämän?