Part 22

Näin ollen hän ei voinut kääntyä kehenkään muuhun kuin rakkaaseen Yrjöönsä, ja tämä lausui epäilyjänsä milloin tuosta, milloin tästä, joka oli hänelle vastenmielinen, samalla sydämessään kiroten "noitaa", jonka hän vannoi ennemmin tai myöhemmin kukistavansa.

* * * * *

Kun kuningas näin tuuliviirin tavoin kääntyi milloin sinne, milloin tänne, jatkui sota sekä maalla että merellä tuottamatta mitään hyötyä. Kansa vain köyhtyi, ja suuria maa-aloja hävitettiin autioiksi.

Vuonna 1566 lähti liikkeelle urhoollisen amiraalin Klaus Hornin johdolla laivasto, jossa oli 68 laivaa. Hän voitti tanskalaiset ja saksalaiset useissa tappeluissa; se oli jonkinlaista merirosvosotaa, jossa taistelevat tarkoittivat toistensa hävittämistä.

Maalla käytiin sotaa yhtä huonoilla tuloksilla.

Eerik epäili sotapäällikköjänsä, ja he samoin epäilivät ja pelkäsivät kuningasta, joka lähetti kätyreitänsä kylvämään miehistöön epäluuloa päällikköjä kohtaan.

Kun saapui tieto, että tanskalainen päällikkö Rantzow oli lähtenyt liikkeelle ja havitteli Länsigöötanmaan rajoilla, ei ollut ketään muuta panna sotajoukon päälliköksi kuin Maunu, Saksin herttua.

Tämä nuori, hilpeä herra oli erittäin hyvillään näin suuresta kunniasta. Pitäisihän sen, joka oli eturivissä tanssisalissa, olla etumaisena myöskin taistelukentällä, ja olisihan hänen morsiamensa, prinsessa Sofia, ihastuksissaan saadessaan sitoa hänen otsalleen voitonseppeleet.

Mutta suuret teot seuraavat harvoin suuria sanoja. Maunu herttua ei ollut mikään sankari, ja hänen pelkuruutensa tarttui koko sotajoukkoon, joka tuskin yrittikään vastustamaan vihollista. Rantzow hyökkäsi rajan yli Länsigöötanmaahan, hävitti maakunnan aina Skaraan saakka, poltti kaupungin ja eteni pohjoiseen päin Venersborgiin asti.

Vaara oli uhkaava.

Tämän kuullessaan kuningas vimmastui. Hän lopetti kaikki ystävyyssuhteet herttuan kanssa ja päätti itse lähteä taistelutantereelle nimitettyään ensin henkivartijoikseen neljäkymmentä aatelismiestä, jotka eivät saaneet koskaan poistua hänen luotaan.

Hän lähti Tukholmasta heinäkuun 29 p:nä, mutta odotellessaan lisäväkeä ja tietoja vihollisen etenemisestä, kuten hän sanoi, viivytteli hän matkaa niin, että saapui Örebrohon vasta 15:ntenä elokuuta.

Sillä välin oli rutto puhjennut raivoamaan maassa, ja hätä ja kurjuus edistivät suuresti sen levenemistä; erittäinkin juuri Örebron seuduilla se teki pahimmin tuhojaan.

Sota olisi käynyt hyvin arveluttavaksi, jollei urhoollisella Kaarle de Mornaylla olisi ollut komennossaan oma osastonsa.

Varovasti ja valppaasti hän seurasi Rantzowia uskaltamatta antautua taisteluun paljon voimakkaampaa vihollista vastaan.

Mutta hän anasti tältä melkein koko kuormaston ja sai vihollisensa lopulta niin ahtaalle, ettei tanskalaisella sotajoukolla ollut muuta mahdollisuutta kuin joko kuolla nälkään tai murtautua vihollisten läpi.

Rantzow päätti yrittää jälkimäistä, ja hänen onnistuikin suurella mieshukalla päästä satimesta menetettyään koko muonavarastonsa, hevosensa ja vaununsa.

Jos Mornaylla olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisi Rantzow ollut hukassa.

Tästä sai Eerik tiedon Örebrohon, jossa hän piti sotaneuvottelua. Siellä hän myöskin kohtasi viimeisen kerran urhoollisen amiraalinsa Klaus Kristerinpojan, joka seuraavassa kuussa kuoli ruttoon.

Sama kohtalo tuli Klaus Hornin osaksi hänen matkatessaan sotajoukkoineen Hallantiin.

Suuret vauriot seuraavat usein toisiaan. Kaarle de Mornay ja Jaakko Henrikinpoika olivat vakoilemassa Rantzowin leiriä Elfsborgin seuduilla; molempain kimppuun hyökättiin yhtäkkiä, ja he joutuivat vangeiksi.

Ruton tähden majoitettiin joukot linnaleiriin, ja kuningas Eerik riensi Vadstenaan.

Siellä hän kohtasi onnettoman veljensä, joka ei enää tuntenut häntä.

Kuningas kauhistui häntä ja hänen mielettömiä puheitaan, mutta sanoi kuitenkin:

"Veli Maunu, sinä olet onnellisempi kuin minä, sillä sinä et tunne kurjuuttasi."

Hän ei viipynyt siellä kauempaa kuin viikon ajan; sitten hän matkusti Södermanlannin kautta Svartsjöhön.

Täällä oli Kaarina häntä vastassa, ja se kuolemankauhu, joka tähän asti oli vallinnut hänessä, poistui nyt. Eihän rutto uskaltanut tulla Kaarinaa lähelle, ja sentähden oli hänkin suojassa ollessaan Kaarinansa luona.

Mutta hänen paha henkensä saapui myöskin sinne. Yrjö Pietarinpoika oli saanut kirjeen Saksasta. Nyt hän tiesi varmaan, että Niilo Sture punoi juonia kuningasta vastaan ja että moni valtakunnan herroista oli siinä osallisena; hänellä oli todistuksia, varmoja todistuksia, ja hän tiesi saavansa niitä lisää.

On tavallista, että ihminen mieluimmin kuulee puhuttavan siitä, mitä enimmin pelkää. Sentähden oli Yrjö Pietarinpojallakin niin suuri lumousvoima kuningas Eerikkiin; hän veti hänet pois Kaarinan luota valaakseen myrkkyään hänen korviinsa.

Mitä kaikkea nämä kaksi sipisivät ja supisivatkaan! Kiihotappa houkkion mielikuvitusta, niin voit viedä hänet mihin tahansa, houkutella hänet millaisiin rikoksiin hyvänsä.

Sture-nimi oli se kummitus, jolla häntä aina peloteltiin, ja tähän tulivat lisäksi Stenbockit, Bielket ja Lejonhufvudit, Ruotsin etevimmät suvut, jotka olivat sukulaisuussuhteissa Sturein kanssa; kuinka he halusivatkaan kostaa! He eivät muka koskaan unhottaneet Niilo Sturen häväistystä, ja sentähden täytyi saada heidät pois, pois kaikki toinen toisensa jälkeen; piti vain saada todistuksia heitä vastaan.

Yrjön tarvitsi hankkia paljon sellaisia.

Marraskuun viime päivinä kuningas Eerik palasi Tukholmaan.

Tähän aikaan oli hänen pelkonsa ja epäluulonsa noussut kukkuloilleen.

Hän oli täysin vakuutettu siitä, että ylemmässä aatelistossa oli tehty salaliitto häntä vastaan.

Heillä oli aikomuksena syöstä Vaasan suku valtaistuimelta ja poistaa kruununperimys.

Tämä oli jo tullut piintyneeksi päähänpistoksi hänessä, ja Yrjö Pietarinpoika saattoi hieroa käsiään ja nauraa hänen selkänsä takana. Nyt asiat jo menivät menojaan ilman häntäkin.

Sitten kuningas lisäsi henkivartijoitansa.

Osoittaaksemme, kuinka hän oli pitänyt huolta omasta turvallisuudestaan, mainittakoon seuraava:

Ulkovartijapalvelusta kuninkaan linnassa toimitti erityinen henkivartija-osasto, jonka päällikkö aamuin-illoin järjesti vahtivuorot.

Vartijain velvollisuutena oli pitää vaaria, ettei kukaan asepukuinen mies päässyt sisään.

Heti porttien sisäpuolella seisoivat ovenvartijat pitämässä huolta siitä, ettei kukaan sivullinen päässyt kuninkaan luo.

Arvossa ja järjestyksessä seurasivat senjälkeen kamaripalvelijat, jotka palvelivat majesteettia pukeutumisessa ja riisuutumisessa sekä pitivät huolta hänen vaatteistaan y.m.

Viimeksi tulivat hovipojat, joiden tuli seurata kuningasta, mihin tahansa hän meni, oleskella lähimmissä huoneissa, kantaa sisään ruoka ja palvella pöydässä.

Erityinen virkamies oli pitämässä huolta ruuanlaittamisesta, pöydän kattamisesta ja pöytäliinoista sekä siitä, että kaikki oli oivasti järjestetty, lautaset, veitset, lusikat, maljat ja muut tarpeet.

Toinen virkamies, jota nimitettiin juomanlaskijaksi, piti huolta viineistä ja juotavista, ja hänen valvontansa alaisia olivat kellaripojat, joiden tuli palvella juomanlaskijoina pöydässä.

Arvokkaimpia olivat kamarijunkkarit, luvultaan yhdeksän. Heidän piti aina olla saapuvilla kuninkaan vastaanottohuoneessa; henkensä uhalla he eivät saaneet poistua hänen luotansa, ei sodassa eikä rauhan aikana, ei linnassa eikä matkoilla. Sotakentällä piti heidän aina olla haarniskassa ja täysissä aseissa; mihin tahansa hän menikin, tuli heidän aina kulkea hänen edellään, eivätkä he koskaan saaneet ilmaista sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet hänen huoneessaan.

Tyytymättä vielä tähänkään piti Eerik ympärillään nelikymmenlukuisen vartijajoukon jalosukuisia nuorukaisia, eikä hän sittenkään ollut turvassa.

Yhtä peloissaan hän olisi ollut, vaikka niitä olisi ollut tuhannenkin. Voisihan salama taivaasta iskeä alas ja tappaa hänet.

Nuuskijoita lähetettiin urkkimaan mitä puhuttiin sekä hienommissa piireissä että kapakoissa.

Helmikuun 4 p:nä 1567 tuomitsi kuninkaan lautakunta erään kreivi Svante Sturen palvelijan kuolemaan sentähden, että hänellä oli ollut pyssy kädessään, kun kohtasi kuninkaan kadulla.

Huhuja liikkui jos jonkinlaisia. Kauhu levisi kansan keskuuteen; kuiskailtiin kidutuskuulusteluista ja useista yöllisistä mestauksista.

Vuosi 1567 oli alkanut.

Kuningas Eerik itse sanoo päiväkirjassaan sitä elämänsä onnettomimmaksi vuodeksi.

Kaarle herttua oli nyt kahdeksannellatoista ikävuodellaan, reipas nuorukainen, jolla oli taipumusta olla oma herransa.

Täydellä oikeudella hän pyysi saada vastaanottaa herttuakuntansa.

Kuningas vastaili kierrellen ja ehdotteli, että hän suostuisi ottamaan jonkun toisen maakunnan; mutta kun nuori ruhtinas ei ollut tyytyväinen siihen, vaan vetosi perintösopimukseen ja heidän isänsä testamenttiin, sanoi kuningas tahtovansa järjestää kaikki parhaan mukaan, kun vain saisi vähän miettimisaikaa.

Herttua vaikeni ja poistui tyytymättömänä, mutta vakaasti päättäen viimeiseen asti vaatia oikeuksiansa.

Juuri siinä tahtoi Eerik vastustaa häntä, mutta kaikella on aikansa, ja nyt oli ennen kaikkea käytävä käsiksi kapinoitsijoihin.

Yrjö Pietarinpoika sanoi, että hänellä oli täydelliset todistukset, ja sentähden oli ensi isku nyt lyötävä.

Annettiin käsky kokoontua valtiopäiville Tukholmaan toukokuun 1 päiväksi, ja juuri ne aateliset, joita aiottiin syyttää, saivat kuninkaalta armollisen kutsun saapua hänen luokseen Svartsjöhön.

15.

KUN HULLUT RAIVOAVAT VAPAASTI.

Suuri oli hämmästys Hörningsholmassa.

"Mikä liekään tarkoitus, kun meidät kutsutaan?" kyseli Märta rouva ihmetellen.

"Minusta se tuntuu kummalliselta", vastasi Svante herra.

"Ei hän puhunut kertaakaan kanssani, kun helmikuussa olin linnassa Sivard Krusen häissä", arveli Eerik herra.

"Sinä kerroit jostakin kirjeestä", tutki isä.

"Neiti Margareeta Niilontyttärelle", vastasi poika nauraen; "meitä oli monta, jotka kirjoitimme sen alle."

"Mitä se sisälsi?"

"Neiti kantoi lippua ympäri huonetta ja kysyi, kuinka moni tahtoisi asettua hänen komentonsa alaiseksi, ja seuraavana päivänä kirjoitimme hänelle sanoen, että kaikki mielellämme tahdomme taistella rakkaan vänrikin komennossa."

"Siinä en voi huomata mitään pahaa."

"Niiloa odotetaan kotiin; eikö voine olettaa, että kuningas ensiksi pyrkii sovintoon hänen omaistensa kanssa."

"Luulenpa melkein niin olevan", arveli kreivi Svante, ja hänen katseensa kirkastui.

"Se todistaa, että tunnet häntä hyvin vähän", vastasi Märta rouva; "hänellä on jotakin pahaa mielessä, vaikka en tiedä minkätähden."

"Ehkäpä olemme hänen tiellänsä", sanoi vanhus lempeästi.

"Me olemme sietäneet ja kärsineet liian kauan", vastasi Märta rouva kiihkeästi.

"Ehkäpä hän pelkää kostoa", tuumaili Eerik. "Silloin hän on oikeassa, eihän tuommoinen elämä sovi vapaasukuiselle."

"Me olemme vannoneet kuningas Eerikille uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja valamme tahdomme pitää pyhänä, tapahtukoon mitä tahansa", sanoi isä.

"Oletteko päättäneet lähteä sinne?" kysyi Märta rouva kiihkeästi.

"Meidän täytyy", vastasi hänen herransa, mutta pöydällä lepäävä käsi vapisi.

"Ei kellään ole vähemmän pelättävää kuin minulla", huomautti Eerik, "ja siksi ehdotan, että minä menen edeltäpäin tiedustelemaan, jos varovaisuus niin vaatii. Herra isäni voi sitten lähteä tai olla lähtemättä, miten parhaaksi näkee."

Ainoa, joka ehdottomasti hyväksyi tämän ehdotuksen, oli Märta rouva.

"Jos molemmat hyppäävät sudenkuoppaan", arveli hän, "ei toinen voi auttaa toista."

Oli miten olikaan, mutta sitten päätettiin, että Eerik herran tuli seuraavana päivänä lähteä matkaan Svartsjöhön. Suuri oli kuitenkin hämmästys, kun hänen lähtiessään myöskin Märta rouva esiintyi täydessä matkapuvussa.

"Minä teen ostoksia", sanoi hän, "ja se voi hyvin käydä laatuun samalla."

Mutta kun he tulivat lähemmä Svartsjötä, sanoi hän: "Minulla on hieman sanomista kuninkaalle." Ja niin hän seurasi perille asti.

Eerik herralla olisi kyllä ollut halua kieltää häntä siitä, mutta se ei ollut tapana siihen aikaan.

Heidän tullessaan perille otti prokuraattori heidät vastaan.

Hän sanoi Märta rouvalle, tehden monta syvää kumarrusta, että rouvia varten oli varattu huoneita suuressa talonpoikaistalossa aivan lähellä. Linna muka tuli aivan täyteen niistä monista herroista, jotka olivat kutsutut ottamaan osaa neuvotteluihin.

Eerik herralle sanoi hän heti tahtovansa näyttää häntä varten varatun huoneen.

Harmista kiehuen Märta rouva mukautui tähän. Mutta kun hän saapui kamariin, joka oli määrätty muka hänen asunnokseen, tuntui se hänestä paremmin sopivan palvelijalle kuin maan mahtavimmalle aatelisrouvalle; hän aikoi kohta lähteä sieltä ulos, mutta ovi oli suljettu. Hän ymmärsi heti olevansa vankina.

Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä istui hän miettimään mitä olisi tehtävä.

Ennen kaikkea tulisi hänen varoittaa herraansa. Mutta miten?

Mukanaan olevassa vaatevarastossa oli hänellä kova kaulus; hän otti neulan vyöstään ja pisteli siihen: "Vangitut! Pakene heti!" Nyt oli vain saatava tämä hänelle. Kun talonpoikaiseukko tuli sisään, ei Märta rouva ollut tietävinäänkään, että oli vankina.

"Herrani tulee pian tänne", sanoi hän, "mutta häneltä puuttuu kaulus. Voitteko hankkia luotettavan henkilön, joka veisi tämän hänelle Söderteljeen; vaivain palkaksi antaisin viejälle nämä kultaiset kaulaketjut?"

Eukon silmät suurenivat. "Minä voin mennä itsekin", sanoi hän ojentaen kätensä ketjut saadakseen.

Märta rouva otti ne kaulastaan ja katkaisi ne. "Toisen puolen saatte nyt, toisen kun palaatte", sanoi hän. "Hän saa antaa jotakin merkiksi, että kaulus on tullut perille. Siitä saatte huomauttaa häntä." Eukko lähti heti matkaan.

Kun hän oli poissa, näki Märta rouva ikkunastaan, että herrat Abraham Stenbock, Sten Banér, Iivar Iivarinpoika ja Sten Lejonhufvud saapuivat melkein yhtaikaa. Hän oli liian kaukana voidakseen huutamalla varoittaa heitä; hänen oma vankeutensa olisi vain käynyt sietämättömämmäksi, jos hänen huutonsa olisi huomattu.

Myöhään illalla eukko palasi. Hän oli aivan oikein tavannut kreivin, joka oli näyttänyt hyvin huolestuneelta. Eukko otti esiin pienen, hyvin kapean sormuksen, jota Svante Sture aina oli pitänyt oikeassa pikkusormessaan. Märta rouva oli monta kertaa pyytänyt sitä, mutta saanut aina vastaukseksi: "Kuolemani jälkeen!" Ja nyt hän lähetti sen hänelle. Märta rouva purskahti itkuun ja pisti sormuksen sormeensa annettuaan ketjut eukolle.

"Jumalan kiitos, hän on pelastunut", ajatteli Märta rouva, "ja hän voi varoittaa Niiloa. Mutta Eerik, rakas Eerikkini, miten saada hänet vapaaksi?"

Kreivi Svante Sture oli saanut kauluksen ja lukenut kirjoituksen siitä. Hän tuli hyvin surulliseksi, mutta hän ei aikonutkaan piilottautua. Ehkäpä kuningas Eerik tyytyisi hänen henkeensä ja säästäisi hänen poikansa.

Kuolema ei näyttänyt hänestä ensinkään kauhistavalta; hän tahtoi vain valmistautua siihen. Ja niin hän kutsutti Söderteljessä luokseen papin, nautti pyhää ehtoollista ja matkusti heti sen jälkeen Svartsjöhön.

Hänen poikansa ja ystävänsä olivat jo kukin erikseen telkien takana. Sama kohtalo tuli nyt myöskin jalon Sture-suvun päämiehen osaksi.

Kuninkaan lautakunta oli kokoontunut Svartsjöhön. Ne todistajat, joita aiottiin kuulustella, olivat: Peter Sastorp, saksalainen kaupustelija, kuninkaan urkuri Aleksanteri, eräs Paulus-niminen seppä, Hannu Wolf ja Kristofer, edellinen Abraham Stenbockin, jälkimäinen Iivari Iivarinpojan palveluksessa.

Peter Sastorp kertoi, että eräs mies nimeltä Josua Genevitz oli Saksassa kertonut hänelle Niilo Sturen luona vietetyistä jäähyväiskesteistä, kun tämä vastatuulen tähden viipyi Valdemarinsaaren edustalla.

Kaarle herttua oli myöskin ollut saapuvilla, ja Josua oli väittänyt silloin sovituksi siitä, että kuningas olisi toimitettava pois valtaistuimelta ja hengiltä.

Kuninkaan urkuri todisti kuulleensa samaa ollessaan siihen aikaan Ryvoldin kaupungissa Saksassa.

Seppä vannoi ja vakuutti, että kun Niilo Sture ja Josua Genevitz olivat tulleet Stralsundiin, niin he oitis olivat ruvenneet punomaan juonia kuningas Eerikkiä, vieläpä koko Ruotsin valtakuntaa vastaan. Se oli koko Saksassa tunnettu asia, sanoi hän.

Hannu Wolf oli kuullut, että eräänä päivänä, kun monta herraa istui pöydässä Svante kreivin luona, oli käsketty ulos kaikki palvelijat paitsi vanhinta Hannu Elertiä. Hetkistä myöhemmin oli tämäkin tullut ja sanonut: "Nyt on päätetty kostaa hyvän Niilo herran Tukholmassa kärsimä häväistys."

Saksin herttua Maunu näytti ehkä vähän nololta esiintyessään todistajana muiden muassa; hän todisti kuulleensa herrojen Sten Lejonhufvudin ja Iivar Iivarinpojan lausuvan mieliharminsa Niilo Sturen kärsimästä häväistyksestä, sekä että kumpaisenkin puheista oli käynyt selville, että sitä ei jätettäisi kostamatta.

Sellaisia olivat todistukset oikeudenkäynnissä Ruotsin etevimpiä miehiä vastaan.

Maunu herttua oli ainoa, joka saattoi tuoda esiin mitä oli itse kuullut.

Tuomarit katselivat toisiaan. Sellaisten syiden nojalla ei voinut tuomita ketään hengiltä ja kunniattomaksi. Uusia todistuksia täytyi hankkia.

Yksi semmoinen sepitettiinkin kohta. Yrjö Pietarinpoika levitti herra Abraham Stenbockin eteen Josua Genevitzille kirjoitetun kirjeen, jossa pyydettiin Josuaa kiirehtimään sotaväen värväämistä sekä luvattiin rahoja, ja jossa oli lisäys: "Kun kahleet ja haarniskat ovat valmiit, on pian myöskin kunnossa mitä asiaan meidän puoleltamme kuuluu; enempää ei voi uskoa paperille."

Tämä tapahtui heti, kun herra Abraham oli saapunut Svartsjöhön. Hän ei joutunut oitis vankeuteen niinkuin muut, vaan hänet vietiin ensin kuninkaan luo, jossa häntä kestitettiin runsaasti, ja sitten komeaan makuusuojaan.

Sinne tuli nyt prokuraattori, joka houkutteli häntä vielä tyhjentämään muutaman pikarin ja näytti hänelle sitten äskenmainitun kirjeen pyytäen häntä kirjoittamaan nimensä sen alle.

Siitä Abraham luonnollisesti kieltäytyi. Silloin sanoi Yrjö, että kuningas olisi siitä hänelle hyvin kiitollinen.

Nuori ylimys oli kyllä juonut hyvin paljon, mutta hänellä oli kuitenkin kyllin harkintakykyä moisia houkutuksia vastustaakseen. Silloin Yrjö muutti menettelytapaa uhaten kidutuksilla, ellei hän tekisi sitä.

"Hankkikaa minulle ensin kahden todistajan vahvistama todistus, että allekirjoittaminen on tapahtunut kuninkaan käskystä teidän kauttanne", huudahti puolijuopunut ylimys säikähtyneenä.

"Sen teen", vastasi prokuraattori ja kiiruhti huoneesta.

Hän palasi uskomattoman pian; todistus oli semmoinen, kuin oli pyydettykin, ja herra Abrahamin täytyi täyttää lupauksensa.

Mutta hän ei ollut ottanut huomioonsa, että kirje oli päivätty tammikuussa.

Seuraavana aamuna vietiin herra Abraham Stenbock lautakunnan eteen. Kirje näytettiin ja sanottiin, että haarniskat merkitsivät sotilaita ja kahleet aseita, joita hän muka oli pyytänyt lähettämään Saksasta.

Syytetty joutui niin hämmennyksiin ja suunniltaan, että unohti todistuksenkin eikä voinut antaa järkevää vastausta. Sen nojalla hänet pantiin heti vankeuteen.

Vanha Svante kreivi kutsuttiin kahdesti lautakunnan eteen, mutta hänestä ei voitu todistaa ainoatakaan epäilyttävää toimenpidettä.

Jälkimäisellä kerralla, toukokuun 14 p:nä, oli kuningas itse saapuvilla.

Hänen omien päiväkirja-muistiinpanojensa mukaan olisivat tuomarit helposti voineet tuomita vanhan herran, mutta Eerik käski itse ottaa asian perinpohjaisemmin tutkittavaksi.

Svante herra kiitti tästä armonosoituksesta ja pyysi saada puhutella kuningasta; hänellä oli jotakin erittäin tärkeätä ilmoitettavana kuninkaalle.

"Älkää uskoko tuota kettua", kuiskasi Yrjö Pietarinpoika, "hänellä on jotakin pahaa mielessä."

Ja pyyntö hyljättiin.

Kuningas palasi Tukholmaan ja julistutti kaduilla ja toreilla, että oli päästy kavalan salaliiton jäljille ja että sentähden valtiopäivät lykättiin tuonnemmaksi.

Säädyt kutsuttiin Upsalaan toukokuun 18 päiväksi.

Mutta useatkin korkeasukuiset herrat olivat saaneet varoituksia eivätkä saapuneet.

Kaikki vangit, Märta rouva muiden muassa, vietiin yksi kerrallaan ja tarkoin vartioituina erityisissä veneissä Upsalaan.

Kuningas, joka kaikesta päättäen oli tuskan painostamana, oli antanut käskyn kohdella vankeja hyvin. Mutta Yrjö Pietarinpoika, jota heidän masentamisensa kutkutti, piti huolta siitä, että Märta rouva sai matkalla kärsiä solvauksia ja loukkauksia vartijainsa puolelta; ja Svante herra sai Upsalassa huoneen, joka oli niin täynnä törkyä ja likaa, että hänen palvelijansa täytyi kuusenoksalla lakaista puhtaaksi loukko, jossa hänen herransa piti levähtämän.

Sattumalta sai Eerik kuulla tästä, ja hän käski heti antaa kreiville paremman huoneen.

Herrat olivat kaikki vankina linnassa, Märta rouva talossaan kaupungissa.

Ensi avoveden aikana palasi Niilo Sture Lothringista.

Vähää ennen oli hän saanut kuninkaalta kirjeen, jossa tämä vakuutti hänelle suosiotansa.

Itse toi hän suopean vastauksen, vieläpä sormuksenkin prinsessa Renatalta, joten hänellä oli kyllin syytä toivoa ystävällistä vastaanottoa.

Matkalla Upsalaan hän sai tiedon omaistensa vangitsemisesta.

Mitä nyt oli tekeillä? Hän tunsi Eerikin luulevaisuuden ja päätti mennä asumaan arkkipiispan eikä äitinsä luo.

Arkkipiispa otti hänet avosylin vastaan.

"Teitte oikein, herra Niilo, tullessanne tänne", sanoi hän.

"Täältä kuuluu pahoja huhuja."

"Todellisuutta pahempia ne eivät voi olla."

"Tuon katalan Yrjö Pietarinpojan toimia; hän on vannonut polkevansa aateliston jalkoihinsa."

"Onneton kuninkaamme on välikappaleena hänen kädessään."

"Minun täytyy kuitenkin astua heidän silmäinsä eteen."

"Ette saa mennä yksin."

"Ei kenelläkään liene halua seurata minua."

"Minä teen sen; mutta ennen sitä täytyy teidän syödä jotakin. Onko joku sairaus noin muuttanut teidät?"

"On, sekä ruumiillinen että henkinen."

"Kumpaiseenkin on olemassa lääke."

"Ehkä edelliseen, mutta ei jälkimäiseen."

"Olettehan toki kristitty?"

"Minä tiedän, että kuolema lopettaa maalliset kärsimiset; mutta jos olen syössyt jonkun ihmisen perikatoon, niin tieto siitä seuraa minua."

"En luule teidän koskaan tehneen semmoista."

"Olen sen tehnyt mitä puhtaimmassa tarkoituksessa ja kirveltävin sydämin; luulin velvollisuuteni vaativan sitä."

"Enempää ei Jumala meiltä vaadi."

"Mutta siitä puuttui rakkautta. Oma kunniani olisi minun pitänyt uhrata pelastaakseni hänen maineensa."

Nyt selvisi asia Laurentiukselle.

"Ettekö tiedä", sanoi hän, "että jokainen ihminen on vastuunalainen teoistaan. Meillä ei ole mitään oikeutta syytää vikaa muiden niskoille."

"Aivan totta, mutta ajatelkaa, että se ihminen, jota olette rakastanut enimmän maailmassa, olisi onneton, menehtynyt, sentähden että te olette hyljännyt hänet; ajatelkaa saaneenne kirjeitä, joissa jälleennäkemisen sulotoiveet ja katkerimmat epätoivon tuskat vaihtelevat ja vuorottelevat."

"Semmoiset eivät todista mitään rakkautta", väitti Laurentius. "Ei ole tapana kiusata sitä, jota rakastaa. Ja jos kirjeet ovat naidun naisen kirjoittamat, leimaavat ne hänet avionrikkojaksi."

Niilo herra vavahti. "Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi hän, mutta lisäsi nopeasti: "Kaikessa tapauksessa tahdon säilyttää luottamukseni häneen."

Keskustelu kääntyi senjälkeen kuninkaaseen ja hänen ympäristöönsä. "Minun talossani saa puhua vapaasti", sanoi piispa, "mutta kaikkialla muuten vaanii vakoilijoita."

"Katsokaa", jatkoi hän osoittaen ulos, "tuo mies tuolla on nimeltään Pietari Kaarlenpoika; hän oli halpa-arvoinen koulunopettaja Kalmarissa prinssi Eerikin sinne tullessa, mutta hän osasi niin hyvin sukeltautua ruhtinaan ja hänen suosikkinsa suosioon, että hänellä nyt on viisi kirkkoherrakuntaa, jonka lisäksi hän on saanut jonkinlaisen kuvernöörin viran koko Smålannissa. Minun luullakseni ei ennusta mitään hyvää, että hän nyt on tullut tänne ja aivan esteettömästi puuhailee kuninkaan luona."

"Minä toivon", sanoi Niilo, "että Lothringista tuomani tiedot antavat kuninkaan ajatuksille toisen suunnan. Prinsessa Renata on todellakin morsian, jota kannattaa tavoitella."